Jos jokin voi mennä Rowlingiin, se menee Rowlingiin.
Tämän pitäisi yhä olla sanomattakin selvää, mutta Severus Kalkaroksen näkemykset eivät välttämättä ole kirjailijan omia.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Reduktionismi
"Hyvä on", Harry sanoi ja nielaisi. "Hyvä on, Hermione, tuo riittää kyllä, voit lopettaa jo."
Hermionen eteen asetettu valkoinen sokeripilleri ei ollut edelleenkään muuttanut muotoaan tai väriään, vaikka tyttö keskittyi ankarammin kuin Harry oli koskaan nähnyt. Hermione oli puristanut silmänsä kiinni, hänen otsallaan helmeili hiki ja hänen kätensä tärisi sauvaa puristaessaan –
"Hermione, lopeta! Ei se toimi, Hermione, en usko, että voimme luoda asioita joita ei vielä ole olemassa!"
Hermionen käsi hellitti hitaasti otettaan sauvaan.
"Luulin tuntevani sen", hän sanoi kuiskaten. "Pienen hetken ajan luulin jo tuntevani, että se alkaisi muuttaa muotoaan."
Harrylla nousi pala kurkkuun. "Sinä varmaankin vain kuvittelit tuntevasi niin. Toivoit liian kovasti."
"Niin varmaan teinkin", tyttö sanoi sen näköisenä, kuin olisi halunnut purskahtaa itkuun.
Harry otti hitaasti lyijytäytekynänsä käteen, kääntyi kohti yliviivatuilla teksteillä täytettyä paperia ja veti viivan sen kohdan ylitse, jossa luki "LÄÄKE ALZHEIMERIN TAUTIIN".
Eivät he olisi kenellekään voineet muodonmuutettua pilleriä syöttää. Mutta ainakaan heidän osaamansa muodonmuutokset eivät voineet lumota kohteitaan – niiden avulla ei voinut esimerkiksi muuttaa tavallista luudanvartta lentäväksi. Joten jos Hermione olisi onnistunut saamaan edes jonkinlaista pilleriä aikaan, sen olisi pitänyt olla taiaton pilleri, joka toimisi täysin tavallisin, taikuuteen liittymättömin tavoin. He olisivat voineet tehtailla salaa pillereitä ja lähettää ne jästien laboratorioihin, joissa tiedemiehet olisivat voineet tutkia niitä ja yrittää keksiä niiden kaavan päinvastoin ennen kuin muodonmuutoksen vaikutusaika lakkaisi... kenenkään kummassakaan maailmassa ei tarvitsisi tietää, että tapauksessa oli käytetty taikuutta, sillä se vaikuttaisi vain uudelta tieteelliseltä läpimurrolta...
Velhotkaan eivät tulisi ajatelleeksi mitään sen kaltaista. He eivät juuri kunnioittaneet pelkkiä atomikaavoja saati pitäneet loitsimattomia maallisia asioita voimakkaina esineinä. Jos johonkin ei sisältynyt taikuutta, se ei ollut kiinnostava.
Aiemmin Harry oli hyvin vaivihkaa – edes Hermionelle kertomatta – yrittänyt muodonmuuttaa Eric Drexlerin mukaista nanoteknologiaa. (Hän oli yrittänyt tietenkin saada aikaan työpöydälle mahtuvan nanotehtaan, eikä pienenpieniä itsemonistuvia kokoajia – ei Harry hullu sentään ollut.) Hän olisi saavuttanut jumaluuden kertaheitolla, jos se olisi toiminut.
"Eiköhän se riittänyt tälle päivälle?" sanoi Hermione. Hän oli lysähtänyt takaisin tuoliinsa ja lepuutti päätään sen selkänojaa vasten, ja hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, mikä oli Hermionelle hyvin epätavallista. Hänestä oli hauska esittää, että hänen voimavaransa olivat rajattomat, varsinkin Harryn läsnäollessa.
"Vielä yksi koe", Harry sanoi varovasti, "mutta se on pieni ja saattaa jopa todella toimia. Jätin sen viimeiseksi, sillä toivoin, että voisimme päättää tämän toiveikkaasti. Nyt kyseessä on ihan oikea juttu, eikä mitään sellaista kuin avaruusaseet. Sitä on jo onnistuttu valmistamaan laboratoriossa, toisin kuin lääkettä Alzheimerin tautiin. Ja materiaalikin on aivan tavallinen, eikä samalla tavoin tietynlainen kuin ne kadonneet kirjat, joista sinä yritit muodonmuuttaa painoksia. Olen tehnyt molekyylirakenteesta kaavion näyttääkseni sen sinulle. Tahdomme vain tehdä siitä pidemmän kuin koskaan aiemmin on onnistuttu tekemään, ja järjestämme kaikki putket samansuuntaisiksi ja upotamme niiden päät timanttiin." Harry otti esiin ruutupaperiarkin.
Hermione istui jälleen ylös, otti paperin ja tutki sitä otsa rypyssä. "Ovatko nämä kaikki hiiliatomeita? Ja Harry, miksi tätä oikein kutsutaan? En minä voi muuttaa mitään miksikään sellaiseksi, jonka nimeä en tiedä."
Harry irvisti inhosta. Hänen oli edelleen hankala tottua tällaiseen – eihän asian nimellä pitänyt olla väliä, kunhan tiesi, mikä se oli. "Noita sanotaan hiilinanoputkiksi. Nanoputki on eräänlainen fullereeni, joka keksittiin juuri tänä vuonna. Se on noin sata kertaa terästä vahvempaa ja painaa kuusi kertaa vähemmän."
Hermione nosti katseensa ruutupaperista yllättyneen näköisenä. "Onko tuollaisia olemassa?"
"Joo", Harry sanoi, "mutta niitä on hankala valmistaa jästien menetelmillä. Jos voisimme tehdä tuota tavaraa tarpeeksi, voisimme rakentaa sen avulla avaruushissin, joka ulottuisi aina geosynkroniselle kiertoradalle asti tai vielä korkeammalle, ja delta-v:n kannalta se tarkoittaa puolimatkaa kohti mitä tahansa aurinkokunnan osaa. Ja sen lisäksi voisimme heittää aurinkovoimasatelliiteilla vesilintua."
Hermione rypisti jälleen otsaansa. "Onko tämä aine turvallista?"
"En näe mitään syytä, miksei se olisi", Harry sanoi. "Nanoputki on pohjimmiltaan vain pyöreäksi putkeksi käännetty grafiittiliuska, ja grafiitti on aivan samaa ainetta kuin mitä kynissäkin käytetään –"
"Minä tiedän kyllä, mitä grafiitti on, Harry", Hermione sanoi. Hän pyyhki hajamielisesti hiuksia kasvoiltaan, ja hänen kulmansa olivat kurtussa, kun hän tuijotti paperia.
Harry pisti kätensä kaavun taskuun ja veti esiin valkoisen langan, joka oli sidottu kummastakin päästä kahteen pieneen, harmaaseen renkaaseen. Hän oli lisännyt lankojen ja kummankin renkaan yhtymäkohtaan pikaliimaa muodostaakseen niistä yhden ainoan esineen, jonka muotoa voisi muuttaa kokonaisuutena. Jos Harry muisti oikein, syanoakrylaatti toimi kovalenttisten sidoksien avulla, ja se oli niin lähellä "kiinteää esinettä" kuin joka tapauksessa pienistä, itsenäisistä atomeista koostuvassa maailmassa oli mahdollista päästä. "Kun olet valmis", Harry sanoi, "yritä muuttaa tämän muoto samansuuntaisten nanoputkikuitujen joukoksi, joka on kiinnitetty kahteen kiinteään timanttirenkaaseen."
"Olkoon menneeksi..." Hermione sanoi hitaasti. "Harry, minusta tuntuu että minulta taisi nyt jäädä jotakin väliin."
Harry kohautti avuttomasti olkiaan. Kenties olet vain väsynyt. Hän tajusi kuitenkin olla sanomatta sitä ääneen.
Hermione laski sauvansa yhtä muovirengasta vasten ja tuijotti sitä hetken.
Pöydällä makasi kaksi pientä, kimaltavaa timanttirengasta, joita yhdisti pitkä, musta rihma.
"Se muuttui", sanoi Hermione. Hän kuulosti siltä, kuin olisi yrittänyt olla innokas, mutta hänen voimansa olivat lopussa. "Mitä nyt?"
Harry tunsi olonsa hieman lannistuneeksi tutkimusparinsa innottomuudesta, mutta yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä – kenties sama toimisi toisin päin, jotta tämä piristyisi. "Nyt kokeilen, kantaako se painoa."
Harry oli jo kyhännyt pystyyn kehikon muuatta aiempaa, timanttisauvoihin liittyvää koetta varten – muodonmuutosten avulla oli mahdollista valmistaa helposti kiinteitä timanttiesineitä, mutta ne eivät vain pysyneet kasassa. Kokeessa oli määritelty, voisiko lyhyemmäksi timanttisauvaksi muutettava pitkä timanttisauva nostaa siitä roikkuvan painon lyhentyessään, eli toisin sanoen oliko mahdollista muuttaa esineen muotoa vetojännityksestä huolimatta, mikä itse asiassa oli mahdollista.
Harry pujotti varovasti yhden, kimaltavan timanttirenkaan kehikon päälle kiinnitettyyn paksuun metallikoukkuun, kiinnitti alempaan renkaaseen paksun metalliripustimen ja alkoi sitten kiinnittää ripustimeen painoja.
(Harry oli pyytänyt Weasleyn kaksosia muodonmuuttamaan laitteen hänelle, ja kaksoset olivat vastanneet hänelle epäuskoisella katseella, kuin eivät olisi voineet saada lainkaan päähänsä, millaiseen pilaan hän voisi mitenkään tarvita mitään sen kaltaista, mutta he eivät olleet kyselleet asiasta lainkaan. Ja kaksosten muutokset pysyivät muodossaan ainakin heidän itsensä mukaan noin kolme tuntia, joten Harrylla ja Hermionella oli yhä tovi aikaa.)
"Sata kilogrammaa", Harry sanoi noin minuutin kuluttua. "En usko, että näin ohut teräslanka kantaisi sellaista painoa. Tämän pitäisi kantaa vielä paljon enemmän, mutta minulla ei ole enempää painoja."
He olivat jälleen hiljaa.
Harry suoristui, meni takaisin pöydän ääreen, istuutui tuoliinsa ja merkitsi juhlallisesti rastin "nanoputket"-kohdan viereen. "Noin", hän sanoi. "Tuo sentään toimi."
"Mutta eihän tuo ole hyödyllistä, Harry, vai onko?" pää käsien varassa istuva Hermione sanoi. "Tarkoitan, että vaikka me antaisimmekin tuon tiedemiehille, he eivät oppisi tekemään suuria määriä nanoputkia meidän tekelettämme tutkimalla."
"Ehkä he voivat saada jotakin selville", Harry sanoi. "Hermione, katso nyt, kuinka tuo pikku rihma kannattelee kaikkea tuota painoa – olemme juuri luoneet jotakin, mitä yksikään jästien laboratorio ei ole pystynyt luomaan –"
"Mutta kuka tahansa muu noita kykenisi luomaan tuollaisen", Hermione sanoi. Nyt hänen äänensä alkoi kuulostaa uupuneelta. "Harry, minä en oikein usko, että tämä toimii."
"Parisuhteemme vai?" Harry sanoi. "Hieno juttu! Erotaan vain."
Se sai Hermionen hymyilemään hieman. "Tarkoitan tutkimustamme."
"Voi, Hermione, kuinka sinä saatat?"
"Olet niin suloinen kun olet inhottava", tyttö sanoi. "Mutta Harry, tämä on hullua, minä olen kaksitoista, sinä yksitoista, ja on hölmöä ajatella, että saisimme selville jotakin sellaista jota kukaan ei ole koskaan aiemmin tajunnut."
"Väitätkö tosiaan, että meidän pitäisi luovuttaa taikuuden salojen etsintä yritettyämme sitä alle kuukauden ajan?" Harry sanoi ja yritti kuulostaa haastavalta. Totta puhuen hänestäkin tuntui jossain määrin samalla tavoin väsyneeltä kuin Hermionesta. Hyvät ajatukset eivät toimineet koskaan. Hän oli saanut selville vain yhden maininnan arvoisen asian, mendeliläisen mallin, eikä hän voisi kertoa siitä Hermionelle rikkomatta Dracolle antamaansa lupausta.
"En", Hermione sanoi. Hänen nuoret kasvonsa näyttivät hyvin vakavilta ja aikuismaisilta. "Väitän, että tällä hetkellä meidän pitäisi opiskella kaikkea sitä taikuutta, jota velhot jo tuntevat, jotta voisimme tehdä tällaisia asioita kunhan olemme valmistuneet Tylypahkasta."
"Öh..." Harry sanoi. "Hermione, minusta tuntuu inhottavalta sanoa näin, mutta kuvittele, että lykkäisimme tutkimuksiamme myöhemmäksi, ja kunhan valmistuisimme me yrittäisimme ensiksi muodonmuuttaa lääkettä Alzheimerin tautiin, ja se toimisi. Tuntisimme itsemme... en usko, että tyhmäksi sopii kuvaamaan sellaista oloa tarpeeksi hyvin. Entäpä jos onkin joitakin muita sen kaltaisia asioita, jotka toimivat?"
"Ei tuo ole reilua, Harry!" Hermione sanoi. Hänen äänensä tärisi ja hän kuulosti siltä, kuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. "Ei ihmisiltä voi vaatia tuollaista! Ei tuollaisen tekeminen ole meidän tehtävämme, mehän olemme lapsia!"
Hetken ajan Harry pohti, mitäköhän tapahtuisi jos joku olisi kertonut Hermionelle, että tämän olisi taisteltava kuolematonta pimeyden lordia vastaan, ja jos tämä muuttuisi juuri sellaiseksi valittavaksi, itseään sääliväksi sankariksi jollaisia Harry ei koskaan voinut kerta kaikkiaan sietää kirjoissaan.
"Joka tapauksessa", Hermione sanoi. Hänen äänensä horjui. "En tahdo jatkaa tätä. En usko, että lapset pystyvät asioihin joita aikuiset eivät voi tehdä. Sellaista tapahtuu vain tarinoissa."
Luokassa vallitsi hiljaisuus.
Hermione alkoi näyttää hivenen pelokkaalta, ja Harry tiesi, että hänen oma ilmeensä oli kylmennyt.
Asia ei kenties olisi satuttanut Harrya niin kovasti, jos hän ei olisi jo aiemmin saanut päähänsä samaa ajatusta – että vaikka kolmikymmenvuotiaat vallankumoukselliset tiedemiehet saattoivatkin olla liian vanhoja ja kaksikymmenvuotiaat jotakuinkin juuri sopivan ikäisiä, vaikka jotkut ihmiset pääsivätkin tohtoreiksi seitsentoistavuotiaina, ja vaikka jotkut neljätoistavuotiaat vallanperijät olivatkin olleet mahtavia kuninkaita ja sotapäälliköitä, juuri kukaan ei ollut jättänyt nimeään historiaan yksitoistavuotiaana.
"Olkoon", Harry sanoi. "Sekö on siis haasteesi? Keksiä, kuinka tehdä jotakin sellaista johon aikuiset eivät pysty?"
"En tarkoittanut sitä noin", Hermione kuiskasi pelokkaasti.
Harry onnistui vain vaivoin vääntämään katseensa irti Hermionesta. "En minä sinulle ole vihainen", hän sanoi. Hänen äänensä oli suurimmistakin ponnisteluista huolimatta kylmä. "Olen vihainen, en minä tiedä, varmaankin kaikelle. Mutten halua hävitä, Hermione. Häviäminen ei aina ole oikea ratkaisu. Minäpä keksin, kuinka tehdä jotakin sellaista johon aikuiset velhotkaan eivät pysty, ja ilmoitan siitä sitten sinulle. Miltä kuulostaa?"
Lisää hiljaisuutta.
"Hyvä on", Hermione sanoi ääni hieman horjuen. Hän työntyi ylös tuolistaan ja meni heidän työtilanaan toimineen hylätyn luokkahuoneen ovelle. Hänen kätensä tarttui ovennuppiin. "Kai me olemme yhä ystäviä? Ja jos et saa keksittyä mitään –"
Hänen puheensa keskeytyi.
"Siinä tapauksessa me opiskelemme yhdessä", Harry sanoi. Hänen äänensä oli nyt entistäkin kylmempi.
"Öh, hei sitten tältä erää", Hermione sanoi, poistui nopeasti huoneesta ja sulki oven takanaan.
Joskus Harry vihasi sitä, että hänellä oli pimeä puoli, vaikka hän olisi ollut uppoutuneena siihen.
Ja se osa hänestä, joka oli ajatellut täsmälleen samoin kuin Hermionekin, että eiväthän lapset pystyisi siihen mihin aikuisetkaan eivät, lateli hänelle kaikkia niitä asioita, joita Hermione ei ollut uskaltanut sanoa, kuten nyt olet kyllä sotkeutunut aika helkutin vaikeaan haasteeseen ja voi pojat, tällä kertaa tämä kyllä päättyy melkoisen nolosti sinun kannaltasi ja ainakin tällä tavoin tajuat, että olet epäonnistunut.
Ja se osa hänestä, joka ei pitänyt häviämisestä, sanoi hyytävän kylmällä äänellä: Olkoon menneeksi, pistä sinä vain pääsi kiinni ja katsele.
Oli lähestulkoon lounasaika, eikä Harry välittänyt siitä lainkaan. Hän ei ollut edes viitsinyt napata pussistaan välipalapatukkaa. Kyllä hänen vatsansa hitusen nälkää voisi kestää.
Velhomaailma oli hyvin pieni. Velhot eivät ajatelleet tiedemiesten tavoin, he eivät osanneet tiedettä, eivätkä he kyseenalaistaneet oppimiaan asioita. He eivät olleet asentaneet aikakoneisiinsa suojakuoria, he pelasivat huispausta, koko Britannian velhomaailma oli jästien pikkukaupunkia pienempi ja kaikista mahtavin velhokoulu tarjosi opetusta vain seitsemänteentoista ikävuoteen asti. Ei ollut hölmöä haastaa näitä asioita yksitoistavuotiaana – oli hölmöä olettaa, että velhot olisivat tienneet mitä tekevät ja poimineet itsellensä jo kaikki tieteelliselle yleisnerolle näkyvillä olevat, matalalla roikkuvat hedelmät.
Ensimmäinen vaihe oli luetteloida kaikki taikuuden rajoitukset, jotka Harry kykeni muistamaan – kaikki ne asiat, jotka eivät ilmeisesti olleet mahdollisia.
Toinen vaihe oli merkitä ylös ne rajoitukset, jotka kävivät tieteen näkökulmasta vähiten järkeen.
Kolmas vaihe oli asettaa rajoitukset tärkeysjärjestykseen sen mukaan, kuinka epätodennäköistä oli se, että tieteeseen vihkiytymättömät velhot niitä kyseenalaistaisivat.
Neljäs vaihe oli keksiä tapoja, joilla rajoitukset voisi murtaa.
Hermione tunsi edelleen olonsa huterahkoksi istuessaan Mandyn viereen Korpinkynnen pöydässä. Hermionen lounas käsitti kaksi hedelmää (tomaattiviipaleita ja kuorittuja mandariineja), kolme vihannesta (porkkanoita, porkkanoita ja lisää porkkanoita), yhdenlaista lihaa (paistettuja dirivaakunkoipia, joiden epäterveellisen päällysteen hän poistaisi varovasti) ja yhden pienen palan suklaakakkua, jonka hän ansaitsisi itselleen syömällä aterian muut osat.
Ei tapaus ollut yhtä paha ollut kuin taikajuomatunti, josta hän näki yhä silloin tällöin painajaisia. Mutta tällä kertaa hän oli saanut kaiken tapahtumaan ja tuntenut itsensä tapahtumien kohteeksi. Tosin vain hetken ajan, kunnes hirvittävä kylmä pimeys oli kääntynyt poispäin ja sanonut, ettei ollut hänelle vihainen, sillä se ei ollut tahtonut pelotella häntä.
Ja hänestä tuntui yhä siltä, kuin hän olisi unohtanut aiemmin jotakin todella tärkeää.
Mutta eiväthän he olleet rikkoneet muodonmuutosten sääntöjä lainkaan... eikö totta? He eivät olleet valmistaneet nesteitä tai kaasuja saati ottaneet vastaan käskyjä suojautumisopettajalta...
Pilleri! Se oli ollut syötävää!
...no, ei, ei kukaan vain söisi jossakin lojuvaa pilleriä, eikä se ollut oikeasti toiminut, ja he olisivat voineet vain langettaa siihen lopeti loitsuimesin jos se olisi toiminut. Mutta kyllä hänen silti pitäisi kertoa asiasta Harrylle ja varmistaa, etteivät he mainitsisi sitä professori McGarmiwan läsnäollessa, jottei heitä kiellettäisi opiskelemasta muodonmuutoksia enää koskaan...
Hermione alkoi voida todella pahoin. Hän työnsi lautasensa kauemmas itsestään – ei hän voisi syödä lounasta näin.
Ja hän sulki silmänsä ja alkoi lausua hiljaa mielessään muodonmuutosten sääntöjä.
"En koskaan muuta mitään nesteeksi tai kaasuksi."
"En koskaan muuta mitään miksikään, joka näyttää ruoalta tai miltään, joka voisi mennä ihmiskehon sisälle."
Ei, heidän ei todellakaan olisi pitänyt yrittää muodonmuuttaa pilleriä, tai ainakin heidän olisi pitänyt tajuta... hän oli ollut niin voimakkaasti koukussa Harryn loistavaan ideaan, ettei hän ollut ajatellut...
Hermionen vatsassa tuntuva pahoinvointi paheni entisestään. Hänen mielessään tuntui jokin juuri ja juuri tunnistettavuuden rajamailla häilyvä, kuin itsensä päinvastaiseksi kääntävä näky, kuin vanhaksi akaksi muuttuva nuori nainen, kuin kaksiksi kasvoiksi muuttuva vaasi...
Ja hän jatkoi muodonmuutosten sääntöjen muistelemista.
Harry puristi sauvaansa jo rystyset valkoisina, kun hän lakkasi yrittämästä muodonmuuttaa edessään olevaa ilmaa paperiliittimeksi. Paperiliitintä ei olisi tietenkään ollut turvallista muuttaa kaasuksi, mutta Harry ei nähnyt mitään syytä sille, miksi se olisi ollut vaarallista toisin päin. Se ei vain ilmeisesti ollut mahdollista. Mutta miksi ei? Ilma oli aivan yhtä todellista ainetta kuin mikä tahansa muukin...
No, ehkä tämä rajoitus kävikin järkeen. Aineena ilma oli epäjärjestyksessä ja sen kaikki molekyylit muuttivat jatkuvasti suhdettaan muihin. Kenties ainetta ei voinut muuttaa toiseen muotoon, ellei se pysynyt paikallaan tarpeeksi kauan, jotta siihen voisi oppia vaikuttamaan, vaikka kiinteidenkin esineiden atomit kyllä värisivät kaiken aikaa...
Mitä suuremmin Harry epäonnistui, sitä kylmemmältä hänestä tuntui ja sitä selkeämmäksi kaikki vaikutti muuttuvan.
No niin. Luettelon seuraava kohta.
Kokonaisia esineitä pystyi muodonmuuttamaan ainoastaan kokonaisina. Tulitikun puolikasta ei voinut muuttaa neulaksi, vaan koko esineen muoto oli muutettava. Kun Draco oli vanginnut Harryn luokkahuoneeseen, juuri se oli ollut syy sille, ettei Harry voinut yksinkertaisesti muuttaa ohutta, lieriömäistä seinien halkileikkausta pesusieneksi ja murtaa seinään tarpeeksi suurta aukkoa, josta hän olisi mahtunut ulos. Hänen olisi pitänyt muuttaa koko seinä ja kenties jopa kokonainen Tylypahkan alue toiseen muotoon vain, jotta olisi voinut muuttaa tämän pienen halkileikkauksen muotoa.
Ja se oli naurettavaa.
Kaikki koostui atomeista. Monista pikkuruisista pisteistä. Kosketusta ei ollut, kiinteyttä ei ollut – oli vain elektromagneettisia voimia, jotka pitelivät pikku pisteitä suhteessa toisiinsa...
Mandy Brocklehurst pysähtyi juuri, kun haarukka oli matkalla hänen suuhunsa. "Ohoh", hän sanoi viereensä jääneen tyhjän paikan toisella puolen istuvalle Su Lille, "mikäköhän Hermionelle tuli?"
Harry olisi tahtonut tappaa pyyhekuminsa.
Hän oli yrittänyt muuttaa vaaleanpunaisen pyyhekumin yhtä pientä pistettä teräkseksi muuttamatta kuitenkaan muun kumin muotoa, mutta kumi ei suostunut tekemään hänen kanssaan yhteistyötä.
Rajoituksen oli oltava ajatuksellinen. Se ei voinut olla todellinen. Ei vain voinut.
Kaikki koostui atomeista, ja jokainen atomi oli pieni, yksittäinen asia. Yhdessä atomeita piti suuri, jaettujen elektronien verho jos kyseessä olivat kovalenttiset sidokset. Ja joskus ne pysyivät suhteessa toisiinsa vain lähietäisyyden magnetismin avulla, jos kyseessä olivat ionisidokset tai van der Waalsin voimat.
Jos asiaa ajatteli näin, myös atomiydinten protonit ja neutronit olivat pieniä, erillisiä asioita. Protonien ja neutronien sisällä piilevät kvarkit olivat pieniä, erillisiä asioita! Todellisuudessa mitään ei yksinkertaisesti ollut – maailmassa ei ollut mitään, mikä olisi voinut vastata ihmisten käsitystä kiinteistä esineistä. Kaikki koostui vain pikkuruisista pisteistä.
Ja eikö vapaa muodonmuutos ollutkin peräisin alusta lähtien mielestä? Ei sanoja tai sauvanheilautuksia. Vain puhdas ajatus muodosta, joka pidettiin visusti erossa aineesta ja siirrettiin aineeseen, joka käsitettiin ilman muotoa. Se ja taikasauva ja jokin muu tekivät ihmisestä velhon.
Velhot eivät pystyneet muuntamaan esineiden osien muotoa, vaan kykenivät ainoastaan muodonmuuttamaan kokonaisiksi käsittämiään asioita, sillä he eivät tunteneet luissaan että kaikki koostui pohjimmiltaan atomeista.
Harry oli keskittynyt tähän tietoon niin voimakkaasti kuin pystyi, siihen tosiasiaan, että pyyhekumi oli vain joukko atomeita, että kaikki oli vain joukko atomeita, ja että se pieni pyyhekumin osa jota hän yritti muodonmuuttaa muodosti aivan yhtä pätevän atomijoukon kuin mikä tahansa muukin joukko jota hän viitsi miettiä.
Eikä Harry siltikään ollut onnistunut muuttamaan vain kyseistä kumin kohtaa. Muodonmuutos ei onnistunut lainkaan
Tämä. Oli. Naurettavaa.
Harry puristi jälleen sauvaansa rystyset valkoisena. Hän oli kyllästynyt saamaan kokeistaan tuloksia, jotka eivät käyneet järkeen.
Kenties muodonmuutoksen onnistumisen pysäytti se, että jokin osa hänen mielestään ajatteli maailmaa edelleen esineiden kautta. Hän oli ajatellut atomijoukkoa, josta koostui pyyhekumi. Hän oli ajatellut atomijoukkoa, josta muodostui pieni piste.
Oli aika ottaa kovat otteet käyttöön.
Harry painoi sauvansa lujemmin vasten tuota pyyhekumin pientä osaa ja yritti nähdä sen harhakuvan läpi, jota tieteeseen vihkiytymättömät luulivat todellisuudeksi – pöytien ja tuolien ja ilman ja pyyhekumien ja ihmisten maailman läpi.
Jos oli kävelyllä puistossa, ympäröivä, mukaansatempaava maailma oli olemassa ainoastaan aivojen sisällä aktivoituvien hermosolujen joukkoina. Kirkas, sininen taivas ei sijainnut kaukana yläpuolella, vaan näköaivokuoressa, joka sattui sijaitsemaan aivojen takaosassa. Kaikki tuon valoisan maailman tuntemukset olivat todellisuudessa olemassa vain siinä hiljaisessa luisessa luolassa, jota kutsuttiin pääkalloksi – paikassa, jollaisessa jokainen ihminen eli ja jollaisesta kukaan ei koskaan poistunut. Jos joku olisi todella tahtonut tervehtiä jotakuta toista, todellista ihmistä, hänen ei olisi pitänyt kätellä tätä vaan koputtaa hellästi hänen kalloaan ja sanoa "kuinka sinulla sujuu siellä?" Sellaisia ihmiset olivat, siellä he todellisuudessa asustivat. Ja puiston kuva, jonka läpi luuli kävelevänsä, olikin vain aivojen käsittelemä mielikuva silmien ja verkkokalvojen lähettämistä signaaleista.
Valetta se ei ollut, kuten buddhalaiset luulivat, ei maya verhonnut mitään uskomattoman mystistä ja odottamatonta – puiston harhakuvan takana oli vain todellinen puisto, mutta harhaa kuva oli silti.
Harry ei istunut luokkahuoneessa.
Hän ei katsonut pyyhekumia.
Harry oli Harryn pään sisällä.
Hän havaitsi vain käsitellyn kuvan, jonka hänen aivonsa olivat tulkinneet verkkokalvoilta vastaanotetuista signaaleista.
Todellinen pyyhekumi oli jossakin muualla – jossain kuvan ulkopuolella.
Ja todellinen pyyhekumi ei muistuttanut Harryn aivojen siitä muodostamaa kuvaa. Pyyhekumin ajatus kiinteänä esineenä oli olemassa ainoastaan hänen omassa mielessään, päälakilohkossa, joka sääteli hänen käsitystään muodosta ja tilasta. Todellinen pyyhekumi oli atomijoukko, jota elektromagneettiset voimat ja jaetut, kovalenttiset elektronit pitivät koossa, samalla kun läheiset ilmamolekyylit kimpoilivat poispäin tosistaan ja pyyhekumin molekyyleistä.
Todellinen pyyhekumi oli jossakin kaukana, eikä kallonsa sisälle vangittu Harry voisi koskaan todella sitä koskettaa, vaan kykeni ainoastaan kuvittelemaan siitä ajatuksia. Mutta hänen taikasauvansa pystyisi siihen, se voisi muuttaa todellisen maailman asioita, ja vain Harryn omat ennakkoluulot rajoittivat sen kykyjä. Jossakin mayan verhoaman maailman tuolla puolen Harryn "taikasauvasta" muodostetun käsityksen alla piilevä totuus kosketti sitä atomijoukkoa, jota Harryn mieli ajatteli "pyyhekumin osana". Jos tämä sauva kykenisi muodonmuuttamaan atomijoukkoa, jota Harry ajatteli "kokonaisena pyyhekumina", ei ollut minkäänlaista syytä sille, miksei se voisi muuttaa toistakin joukkoa...
Muodonmuutos ei siltikään toiminut.
Harry kiristi hampaitaan ja otti vielä kovemmat otteet käyttöön.
Hänen mielensä muodostama ajatus pyyhekumista yksittäisenä esineenä oli ilmiselvää hölynpölyä.
Se oli kuin kartta, joka ei täsmännyt tai voisi koskaan täsmätä itse maastoon.
Ihmiset muodostivat oman kuvansa maailmasta järjestettyjen tasojen avulla. Heillä oli erillisiä käsityksiä valtioiden toiminnasta, ihmisten toiminnasta, elinten toiminnasta, solujen toiminnasta, molekyylien toiminnasta ja kvarkkien toiminnasta.
Kun Harryn aivojen oli ajateltava pyyhekumia, ne ajattelisivat pyyhekumeihin päteviä sääntöjä, kuten "pyyhekumien avulla voi päästä eroon kynänjäljistä". Vain, jos Harryn aivojen oli pääteltävä, mitä alemmalla, kemiallisella tasolla tapahtuisi, ne alkaisivat ajatella kumimolekyylejä – ja silloinkin erillisen asian tapaan.
Mutta kaikki tämä oli vain mielessä.
Harryn mielellä saattoi olla erillisiä uskomuksia pyyhekumeihin pätevistä säännöistä, muttei ollut olemassa erillistä fysiikan lakia, joka olisi pätenyt vain pyyhekumeihin.
Harryn mieli käsitti todellisuuden useiden järjestettyjen tasojen avulla, ja joka tasoon liittyivät omat uskomuksensa. Mutta kaikki tämä liittyi vain karttaan – todellinen maailma, jota se kuvasi, ei ollut sellainen. Itse todellisuudella oli vain yksi järjestetty taso: kvarkit. Kaikki liittyi samaan, matalatasoiseen tapahtumasarjaan, joka totteli matemaattisesti yksinkertaisia sääntöjä.
Tai ainakin niin Harry oli uskonut ennen kuin oli saanut selville taikuuden olemassaolosta, mutta pyyhekumiin taikuutta ei liittynyt.
Ja vaikka pyyhekumiin olisikin liittynyt taikuutta, ajatus siitä, että yksi yhtenäinen pyyhekumi voisi todella olla olemassa oli mahdoton. Pyyhekumien kaltaiset asiat eivät voineet olla todellisuuden perusrakenneosia, ne olivat aivan liian suuria ja monimutkaisia ollakseen atomeita, joten niiden oli pakko koostua osista. Perustavasti monimutkaisia asioita ei voinut olla olemassa. Epäsuora tapa, jolla Harryn aivot uskoivat pyyhekumiin yksittäisenä esineenä ei vain ollut väärässä, vaan sekaannus kartan ja siihen kuvatun maaston välillä – pyyhekumi oli olemassa erillisenä käsitteenä ainoastaan Harryn monitasoisessa käsityksessä maailmasta, eikä se siis ollut yksitasoisen todellisuuden erillinen osa.
...muodonmuutos ei edelleenkään toiminut.
Harry hengitti raskaasti, sillä epäonnistunut muodonmuutos oli lähes yhtä väsyttävää kuin onnistunutkin, mutta halvattu jos hän antaisi nyt periksi.
No niin, hittoon tämä 1800-luvun roska.
Ei todellisuus atomeista koostunut. Maailma ei ollut joukko pieniä, ympäriinsä poukkoilevia biljardipalloja. Tämäkin kaikki oli vain valetta. Käsitys atomeista pieninä pisteinä oli sekin vain kätevä harhakuva, josta ihmiset pitivät kiinni sillä eivät halunneet kohdata kaiken alla piilevän totuuden epäinhimillistä vierautta. Siksi ei ollutkaan ihme, että hänen tuohon harhakuvaan perustuneet muodonmuutosyrityksensä eivät olleet toimineet. Jos hän halusi itselleen valtaa, hänen oli luovuttava inhimillisyydestään ja pakotettava ajatuksensa sopeutumaan kvanttimekaniikan matemaattiseen todellisuuteen.
Hiukkasia ei ollut. Oli vain amplitudipilviäjotka sijaitsivat monihiukkasrakennetilassa, ja se, mitä hänen aivonsa niin mielellään luulivat pyyhekumiksi oli vain valtava tekijä aaltofunktiossa, joka sattui jakautumaan tekijöihin – se ei ollut sen enempää erikseen olemassa kuin tietty yhtenäinen tekijä 3, joka löytyi luvun 6 kätköistä. Joten jos hänen sauvansa kykeni muuttamaan likimäärin tekijöihin jaettavan aaltofunktion tekijöitä, niin sen pitäisi kyllä hitto vieköön pystyä muuttamaan hivenen pienempää tekijää, jonka Harryn aivot näkivät pyyhekumin osana –
Hermione ryntäsi käytävien halki kengät kovalla kivilattialla kopisten. Hän huohotti, ja hänen veressään jyskytti yhä adrenaliini.
Kuin vanhaksi akaksi muuttuva nuori nainen, kuin kaksiksi kasvoiksi muuttuva vaasi.
Mitä he olivat olleet tekemässä?
Mitä he olivat olleet tekemässä?
Hän saapui luokkahuoneen luo, ja hänen liian hikiset sormensa lipesivät aluksi ovennupilta, joten hän tarttui siihen tiukemmin ja ovi avautui –
– yhdessä välähdyksessä hän näki Harryn, joka tuijotti eteensä pöydälle asetettua pientä, vaaleanpunaista suorakulmiota –
– ja muutamaa askelta kauempana pikkuinen musta lanka, jota ei tällaiselta etäisyydeltä edes nähnyt kunnolla, kannatteli kaikkea tuota painoa –
"Harry tule heti ulos luokasta!"
Harryn kasvot näyttivät täydellisen järkyttyneiltä, ja hän nousi ylös niin nopeasti, että lähes kaatui maahan. Hän pysähtyi vain poimimaan pöydältä pienen, vaaleanpunaisen suorakulmionsa ja ryntäsi sitten ulos ovesta. Hermione oli jo väistynyt sivulle ja osoitti sauvallaan lankaa –
"Lopeti loitsuimes!"
Ja Hermione läimäisi oven jälleen kiinni juuri, kun sisältä kiiri valtava, sadan metallikilon aikaansaama jysähdys.
Hän huohotti ja haukkoi henkeä, sillä oli juossut koko matkan tänne asti pysähtymättä kertaakaan. Hän oli hiestä märkä, ja hänen jalkansa ja reitensä paloivat kuin elävät liekit, eikä hän olisi kyennyt vastaamaan Harryn kysymyksiin edes koko maailman kaljuunoista.
Hermione räpäytti silmiään ja tajusi lyyhistyvänsä maahan. Harry oli saanut hänet kiinni ja laski hänet hellästi makuulleen lattialle.
"...terveeltä..." hän onnistui kuiskaamaan.
"Mitä?" sanoi Harry, joka oli kalpeamman näköinen kuin hän oli koskaan nähnyt.
"...tuntuuko, sinusta, terveeltä..."
Harry muuttui yhä säikähtäneemmän näköiseksi tajutessaan, mitä kysymys tarkoitti. "En, en uskoisi, että minulla on mitään oireita –"
Hermione sulki silmänsä hetkeksi. "Hyvä", hän kuiskasi. "Vedän, henkeä."
Siinä kesti aikansa. Harry näytti yhä pelokkaalta. Ehkä niin oli hyväkin – kenties hän oppisi tästä jotain.
Hermione pisti kätensä pussiin, jonka Harry oli hänelle ostanut, kuiskasi kurkku kuivana "vettä", otti pullon esiin ja joi suurin kulauksin.
Ja sen jälkeen kesti vielä hetken, ennen kuin hän pystyi jälleen puhumaan.
"Me rikoimme sääntöjä, Harry", Hermione sanoi ääni karheana. "Me rikoimme sääntöjä."
"En..." Harry nielaisi. "En edelleenkään ymmärrä miten. Olen kyllä miettinyt sitä, mutta –"
"Minä kysyin, olisiko muodonmuutos turvallinen, ja sinä vastasit minulle!"
Syntyi tauko.
"Siinäkö kaikki?" Harry kysyi.
Hermione olisi voinut kirkua.
"Harry, etkö sinä tajua?" hän sanoi. "Tuo on tehty pienistä kuiduista – entä jos se olisi purkautunut, kuka tietää mitä kaikkea olisi voinut mennä pieleen – me emme kysyneet professori McGarmiwalta! Etkö sinä tajua mitä me olimme tekemässä? Olimme tekemässä kokeita muodonmuutoksilla. Olimme tekemässä kokeita muodonmuutoksilla!"
Syntyi toinen tauko.
"Aivan..." Harry sanoi hitaasti. "Tuo on varmaan yksi niistä jutuista, joita oppilaita ei edes raaskita kieltää tekemästä koska se on liian itsestäänselvää. Älkää kokeilko loistavia uusia muodonmuutosajatuksia itseksenne käytöstä poistetussa luokkahuoneessa kääntymättä ensin professorien puoleen."
"Olisit voinut tappaa meidät, Harry!" Hermione tiesi, ettei tämä ollut reilua, sillä olihan hänkin tehnyt saman virheen, mutta hän oli silti Harrylle vihainen, sillä tämä kuulosti aina niin itsevarmalta ja se oli saanut hänetkin ajattelemattomasti mukaan vanavedessä. "Me olisimme voineet pilata professori McGarmiwan täydellisen ennätyksen!"
"Niin", sanoi Harry, "ei kerrota tästä hänelle, vai mitä?"
"Meidän täytyy lopettaa", Hermione sanoi. "Meidän täytyy lopettaa tällainen, tai meille käy vielä huonosti. Olemme liian nuoria, Harry. Me emme pysty tähän, emme vielä."
Harryn kasvoilla käväisi hymyn häivähdys. "Tuota, tuossa olet kyllä tavallaan väärässä."
Ja hän nosti esiin pienen, vaaleanpunaisen suorakulmion. Se oli pyyhekumi, jonka keskellä oli kirkas metallilaikku.
Hermione tuijotti esinettä ymmällään.
"Kvanttimekaniikka ei riittänyt", Harry sanoi. "Minun täytyi mennä aina ajattomaan fysiikkaan asti ennen kuin se toimi. Oli ymmärrettävä, että sauva vahvisti erillisten menneiden ja tulevien todellisuuksien suhdetta, eikä muuttanut mitään ajan kuluessa – mutta minä tein sen, Hermione, onnistuin näkemään esineiden harhakuvan lävitse, ja voin vaikka vannoa ettei maailmassa ole yhtäkään toista velhoa joka olisi pystynyt tähän. Vaikka joku jästisyntyinen tietäisikin kvanttimekaniikan ajattomasta formuloinnista, se vaikuttaisi hänestä vain omituiselta uskomukselta, joka liittyy jotenkin johonkin omituisiin ja etäisiin kvanttijuttuihin – hänkään ei voisi ymmärtää sen olevan totta ja hyväksyä, että tuntemamme maailma on vain harhaa. Muutin vain pyyhekumin osan muotoa, enkä koko esinettä."
Hermione nosti jälleen sauvansa ja osoitti sillä pyyhekumia.
Hetken ajan Harryn ilme oli vihainen, mutta hän ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen Hermionea.
"Lopeti loitsuimes", Hermione sanoi. "Keskustele professori McGarmiwan kanssa ennen kuin yrität tuota uudelleen."
Harry nyökkäsi, vaikkakin hänen ilmeensä oli yhä hieman kireä.
"Ja meidän täytyy silti lopettaa tämä", Hermione lisäsi.
"Miksi?" Harry kysyi. "Etkö sinä ymmärrä mitä tämä tarkoittaa, Hermione? Velhot eivät tiedä kaikkea! Heitä on aivan liian vähän, ja vain murto-osa heistä tuntee lainkaan tiedettä – he eivät ole poimineet itselleen matalalla roikkuvia hedelmiä –"
"Se ei ole turvallista", Hermione sanoi. "Jos voimmekin saada selville uusia asioita, se on vielä vähemmän turvallista! Olemme liian nuoria! Olemme tehneet jo yhden suuren virheen, ja ensi kerralla saatamme vain kuolla!"
Hän kavahti.
Harry katsoi hänestä poispäin ja alkoi hengittää syvään ja hitaasti.
"Ole kiltti äläkä yritä tehdä sitä yksin, Harry", Hermione sanoi ääni väristen. "Ole kiltti."
Ole kiltti äläkä pakota minua päättämään, kerronko tästä professori Lipetitille.
Syntyi pitkä tauko.
"Tahdot siis, että opiskelemme", Harry sanoi. Hermione huomasi, että hän yritti pitää suuttumuksen poissa äänestään. "Vain opiskelemme."
Hermione ei ollut varma, kannattiko hänen sanoa mitään, mutta... "Kuten sinäkin opiskelit, öh, ajatonta fysiikkaa, vai mitä?"
Harry katsoi jälleen häntä.
"Tuo juttu jonka sait aikaan", Hermione sanoi epäröiden, "eihän se johtunut meidän kokeistamme, eikö vain? Pystyit siihen, koska olet lukenut paljon kirjoja."
Harry avasi suunsa ja sulki sen sitten jälleen. Hän näytti turhautuneelta.
"Olkoon", Harry sanoi. "Kävisikö tämä. Me opiskelemme, ja jos keksin jotakin joka vaikuttaa oikeasti yrittämisen arvoiselta, me yritämme sitä kunhan olen ensin kysynyt asiaa professorilta."
"Hyvä on", Hermione sanoi. Hän ei kaatunut kumoon helpotuksesta, vaan vain koska istui jo valmiiksi maassa.
"Hakisimmeko lounasta?" Harry kysyi varoen.
Hermione nyökkäsi. Kyllä. Lounas kuulosti hyvältä. Tällä kertaa oikeasti.
Hän alkoi varovasti nousta ylös kivilattialta ja vavahti, kun hänen koko kehonsa kirkui hänelle –
Harry osoitti häntä sauvallaan ja sanoi: "Siipiirdium lentiusa."
Hermione räpäytti silmiään, kun hänen jalkojensa valtava raskaus keveni siedettäväksi.
Hymynkare pyrki Harryn kasvoille. "Esineitä voi nostaa ilman, että niitä täytyy leijuttaa täysin", hän sanoi. "Muistathan sen kokeen?"
Hermione hymyili avuttomasti takaisin, vaikkakin omasta mielestään hänen olisi yhä kuulunut olla vihainen.
Ja niin hän alkoi kävellä takaisin kohti suurta salia tuntien askelensa huomattavan ja ihmeellisen keveiksi, kun Harry piti huolellisesti sauvaansa osoitettuna kohti häntä.
Harry tosin onnistui pitämään loitsua yllä vain viisi minuuttia, mutta ajatus oli tärkein.
Minerva katsoi Dumbledorea.
Dumbledore tuijotti kysyvästi takaisin kohti häntä. "Ymmärsitkö tuosta yhtään mitään?" rehtori kysyi häkeltyneen kuuloisena.
Puhe oli ollut ehdottomasti sekavinta siansaksaa, jota Minerva koskaan muisti kuulleensa. Hän tunsi olonsa hivenen nolostuneeksi kutsuttuaan rehtorin kuulemaan sitä, mutta hänelle oli annettu tarkat ohjeet tällaisen varalle.
"Pelkäänpä, että en", professori McGarmiwa sanoi sovinnaisesti.
"No niin", Dumbledore sanoi. Hopeinen parta heilahti poispäin Minervasta, kun vanhan velhon tuikkivat silmät katsoivat jälleen muualle. "Arvelet siis pystyväsi tekemään jotakin sellaista, johon muut velhot eivät pysty – jotain, jota pidetään mahdottomana."
He istuivat rehtorin yksityisessä muodonmuutostyöhuoneessa, jonne Dumbledoren suojeliuksen säteilevä feenikslintu oli käskenyt Minervaa tuomaan Harryn, juuri, kun hänen oma suojeliuksensa oli päässyt rehtorin luo. Kattoikkunoiden läpi loisti valoa, joka valaisi pyöreän huoneen keskelle piirretyn suuren, seitsenhaaraisen alkemiakuvion. Valossa erottui, että kuvio oli kerännyt hieman pölyä, mikä sai Minervan tuntemaan olonsa surulliseksi. Muodonmuutostutkimukset olivat eräs Dumbledoren suurimmista nautinnoista. Minerva oli kyllä tiennyt, että rehtori oli ollut viime aikoina varsin kiireinen, mutta ei hän näin kiireiseksi tätä osannut epäillä.
Ja nyt Harry Potter oli aikeissa tuhlata entisestään rehtorin aikaa. Minerva ei kuitenkaan voinut syyttää siitä Harrya. Poika oli tehnyt aivan oikein tullessaan hänen luokseen, jotta voisi kertoa keksineensä, kuinka saada muodonmuutoksilla aikaan jotain nykypäivänä mahdottomana pidettävää. Hän itse puolestaan oli tehnyt juuri niin kuin häntä oli ohjeistettukin tekemään: hän oli käskenyt Harrya olemaan hiljaa ja puhumatta mistään hänen kanssaan, kunnes hän olisi saanut kerrottua asiasta rehtorille ja he olisivat siirtyneet johonkin turvallisempaan paikkaan.
Jos Harry olisi aloittanut sanomalla nimenomaan, mitä kuvitteli pystyvänsä tekemään, Minerva ei olisi jaksanut vaivata Dumbledorea.
"Kuulkaahan, ymmärrän kyllä, että sitä on vaikea selittää", Harry sanoi jokseenkin nolon kuuloisena. "Lopputulos on se, että teidän uskomuksenne ovat ristiriidassa tiedemiesten uskomusten kanssa, ja tässä tapauksessa arvelisin todella, että tiedemiehet tietävät velhoja enemmän."
Minerva olisi huokaissut ääneen, ellei Dumbledore olisi vaikuttanut suhtautuvan koko tapaukseen hyvin vakavasti.
Harryn ajatus oli peräisin pelkästä tietämättömyydestä, eikä mistään muusta. Jos puolikas metallipallo muutettaisiin lasiksi, koko pallon muoto oli erilainen. Osan muuttaminen tarkoitti kokonaisuuden muuttamista, mikä puolestaan tarkoitti koko muodon korvaamista toisella. Mitä ihmettä vain puolikkaan metallipallon muodon muuttaminen edes tarkoittaisi? Että kokonaisella metallipallolla olisi sama muoto kuin aiemmin, mutta pallon puolikkaan muoto olisi erilainen?
"Herra Potter", sanoi professori McGarmiwa, "tavoittelemasi asia ei vain ole mahdotonta, vaan myös järjetöntä. Jos puolta asiaa muutetaan, myös kokonaisuus muuttuu."
"Pitää paikkansa", sanoi Dumbledore. "Mutta Harry on tarinan sankari, joten kenties hän kykenee tekemään loogisesti mahdottomia asioita."
Minerva olisi pyöräyttänyt silmiään, ellei olisi turtunut tähän jo kauan sitten.
"Jos oletetaan, että se olisi mahdollista", sanoi Dumbledore, "keksitkö mitään syytä, miksi lopputulos poikkeaisi millään tavalla tavallisesta muodonmuutoksesta?"
Minerva rypisti otsaansa. Se, että koko ajatus oli kirjaimellisesti mahdoton kuvitella, teki asioista hieman hankalampia hänen kannaltaan, mutta hän yritti suhtautua siihen silti sellaisenaan. Vain puolikkaan metallipallon muodonmuutos...
"Rajapinnassa tapahtuu siis omituisia asioita?" Minerva kysyi. "Mutta eihän sen pitäisi olla lainkaan erilaista kuin koko esineen muuttaminen muotoon, jolla on kaksi eri osaa..."
Dumbledore nyökkäsi. "Tuota mieltä minäkin olen. Ja Harry, jos teoriasi pitää paikkansa, vaikuttaa siltä, että tavoitteesi on täsmälleen samanlainen kuin mikä tahansa muukin muodonmuutos, mutta se koskee vain kohteen osaa, eikä kokonaisuutta? Loppuosaa ei muuteta lainkaan?"
"Niin", Harry sanoi päättäväisesti. "Juuri siitä on kysymys."
Dumbledore katsoi jälleen kohti professori McGarmiwaa. "Minerva, keksitkö minkäänlaista syytä, miksi tämä olisi vaarallista?"
"En", sanoi Minerva pengottuaan läpi muistinsa.
"En minäkään", sanoi rehtori. "Olkoon sitten niin – koskapa tämän pitäisi olla kaikin tavoin täysin samanlainen tapahtuma kuin tavallinenkin muodonmuutos, ja koska emme keksi mitään syytä sille miksi se olisi vaarallista, uskoisin, että toinen varotoimenpiteiden aste riittänee."
Minerva oli yllättynyt, muttei väittänyt vastaan. Dumbledore oli ylivoimaisesti häntä kokeneempi muodonmuutoksissa ja oli kokeillut kirjaimellisesti tuhansia uusia muutoksia valitsematta koskaan liian alhaista varovaisuusastetta. Dumbledore oli käyttänyt muodonmuutoksia taistelussa ja oli yhä elossa. Jos toinen aste oli rehtorin mielestä riittävä, se oli riittävä.
Se, että Harry tietenkin epäonnistuisi yrityksessään oli luonnollisesti kokonaan sivuseikka.
Kaksikko alkoi valmistella suojauksia ja aistinverkkoja. Tärkein verkko oli se, joka varmisti, ettei muodonmuutettua ainetta päässyt haihtumaan ilmaan. Harry suljettaisiin varmuuden vuoksi erilliseen voimakenttään, jossa olisi oma ilmansaantinsa. Vain hänen sauvansa pääsisi kentän ulkopuolelle, ja rajapinta olisi tiivis. He olivat Tylypahkan sisäpuolella, joten itsesyttymisen merkkejä osoittavaa ainetta ei ollut mahdollista saman tien ilmiinnyttää pois, mutta se voitiin laukaista ulos kattoikkunasta lähes yhtä nopeasti – juuri tätä varten kaikki ikkunat avautuivat ulospäin. Harry itse lentäisi ulos toisesta ikkunasta heti, jos ongelmia ilmaantuisi.
Harry katsoi heidän työskentelyään hivenen pelokkaan näköisenä.
"Älä huoli", sanoi professori McGarmiwa jatkuvan selityksensä lomassa, "tämä ei melkeinpä varmasti ole tarpeellista, herra Potter. Jos arvelisimme jonkin menevän vikaan, sinun ei annettaisi yrittää. Nämä ovat vain tavallisia varotoimenpiteitä mille tahansa muodonmuutokselle, jota kukaan ei ole ennen yrittänyt."
Harry nielaisi ja nyökkäsi.
Tovia myöhemmin Harry istui sidottuna varmistustuoliin ja piti sauvaansa metallipalloa vasten. Nykyisten koetulostensa mukaan hän ei olisi kyennyt muuttamaan pallon muotoa alle puolessa tunnissa.
Ja tovi tämän jälkeen Minerva nojasi seinää vasten ja tunsi olonsa huteraksi.
Siinä pallon kohdassa, jota vasten Harryn sauva oli koskenut, näkyi pieni laikku lasia.
Harry ei sanonut minähän sanoin, mutta hänen hikisillä kasvoillaan näkyvä omahyväinen ilme välitti viestin hänen puolestaan.
Dumbledore langetti palloon tutkimusloitsuja ja muuttui hetki hetkeltä kiinnostuneemmaksi. Hänen kasvonsa näyttivät kolmekymmentä vuotta nuoremmilta.
"Kiehtovaa", sanoi Dumbledore. "Aivan kuten hän väittikin. Hän vain muutti kohteen osan muotoa muuttamatta kuitenkaan kokonaisuutta. Onko mielestäsi siis kyseessä todella vain käsitteellinen rajoite, Harry?"
"On", Harry sanoi, "mutta rajoite on juurtunut syvään – pelkkä sen tietäminen, että rajoite on käsitteellinen, ei riittänyt. Minun oli tukahdutettava se osa mieltäni, joka teki virheen, ja ajatella sen sijaan alla piilevää todellisuutta, jonka tieteilijät ovat löytäneet."
"Todella kiehtovaa", Dumbledore sanoi. "Oletan, että keneltä tahansa muulta velholta vaadittaisiin useiden kuukausien verran harjoitusta, jos he edes lainkaan pystyisivät tähän? Ja voisinko pyytää sinua muodonmuuttamaan osittaisesti joitakin toisia esineitä?"
"Luultavasti kyllä ja totta kai", Harry sanoi.
Puolta tuntia myöhemmin Minerva tunsi olevansa yhtä lailla ymmällään, mutta oli huomattavasti helpottunut turvallisuustekijöiden suhteen.
Muodonmuutos oli samanlainen, vaikkakin se oli loogisesti mahdoton.
"Eiköhän tuo riitä, rehtori", Minerva sanoi lopulta. "Luullakseni osittainen muodonmuutos on tavallista uuvuttavampaa."
"Harjoitus tekee siitä vähemmän uuvuttavaa", sanoi hengästynyt ja kalpea poika epävakaalla äänellä, "mutta joo, tuo on totta."
Kului vielä hetki, kun Harryn suojaukset purettiin, ja sitten Minerva ohjasi hänet paljon mukavammalle tuolille, ja Dumbledore otti esiin lasillisen jäätelösoodaa.
"Onnittelut, herra Potter!" sanoi professori McGarmiwa ja tarkoitti sitä todella. Hän olisi lyönyt melkein mitä tahansa vetoa siitä, ettei muodonmuutos olisi toiminut.
"Onnittelut totta tosiaan", sanoi Dumbledore. "Edes minä en keksinyt mitään uutta muodonmuutosten saralla ennen kuin täytin neljätoista. Yksikään nerous ei ole puhjennut kukkaan noin nuorena sitten Dorotea Senjakin päivien."
"Kiitos", Harry sanoi hieman yllättyneen kuuloisena.
"Siitä huolimatta", Dumbledore sanoi mietteliäänä, "luulisin, että olisi viisain pitää tämä onnellinen tapahtuma salassa ainakin tältä erää. Harry, keskustelitko ajatuksesta muiden ihmisten kanssa ennen kuin puhuit siitä professori McGarmiwalle?"
Syntyi hiljaisuus.
"Öh..." Harry sanoi. "En tahtoisi ilmiantaa ketään inkvisitiolle, mutta kerroin minä eräälle oppilaalle –"
Puhe lähes räjähti ulos professori McGarmiwan huulilta. "Mitä? Keskustelitko sinä aivan uudenlaisesta muodonmuutostavasta oppilaan kanssa ennen kuin kerroit siitä asiansa tuntevalle auktoriteetille? Onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka vastuutonta tuo oli?"
"Anteeksi", sanoi Harry. "En tajunnut sitä."
Poika näytti asianmukaisen pelokkaalta, ja Minerva tunsi jonkin rentoutuvan sisällään. Ainakin Harry ymmärsi, kuinka typerä oli ollut.
"Sinun on vannotettava neiti Grangeria pitämään asia salassa", Dumbledore sanoi totisena. "Äläkä kerro tästä kenellekään muulle, ellei sille ole äärimmäisen hyvää syytä ja elleivät hekin vanno sinulle valaa."
"Ah... miksi?" Harry kysyi.
Minerva pohti aivan samaa asiaa. Rehtori ajatteli jälleen liian paljon hänen edellään, jotta hän olisi kyennyt pysymään perässä.
"Koska pystyt tekemään jotakin sellaista, johon kukaan muu ei usko sinun pystyvän", Dumbledore sanoi. "Jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Se voi osoittautua hyödyksesi äärimmäisessä tilanteessa, Harry, ja se hyöty meidän on säilytettävä. Pyydän sinua luottamaan minuun tässä asiassa."
Professori McGarmiwa nyökkäsi eikä päästänyt hiventäkään sisäisestä hämmennyksestään lujille kasvoilleen. "Tee niin, herra Potter", hän sanoi.
"Hyvä on..." Harry sanoi hitaasti.
"Kunhan olemme tutkineet aineesi", Dumbledore lisäsi, "voit harjoitella osittaista muodonmuutosta vain ja ainoastaan lasista teräkseen ja teräksestä lasiin, ja neiti Granger voi toimia silminnäkijänäsi. Teitä vaaditaan luonnollisesti ilmoittamaan välittömästi opettajalle, jos kumpikaan teistä epäilee minkäänlaisia minkään muodonmuutossairauden muodon oireita."
Harry oli jo poistumassa työhuoneesta ja piteli kättään ovenkahvalla, kun kääntyikin yllättäen ympäri ja sanoi: "Nyt kun olemme kerran tässä – onko kumpikaan teistä huomannut professori Kalkaroksen käytöksessä mitään erikoista?"
"Erikoista?" rehtori kysyi.
Minerva ei antanut kuivan hymynsä päästä kasvoilleen. Tietenkin poika oli huolestunut "ilkeän juomamestarin" suhteen, sillä hän ei voinut mitenkään tietää, miksi Severukseen kuuluisi luottaa. Olisi ollut lievästi sanoen outoa selittää Harrylle, että Severus rakasti yhä tämän äitiä.
"Tarkoitan siis, että onko hänen käytöksensä muuttunut viime aikoina mitenkään?" Harry kysyi.
"En minä ainakaan ole huomannut mitään sellaista..." rehtori sanoi hitaasti. "Miksi kysyt?"
Harry pudisti päätään. "En tahdo tehdä omia havaintojanne ennakkoluuloisiksi kertomalla sitä. Voisitteko kenties vain pitää häntä silmällä?"
Se sai Minervan värähtämään rauhattomasti, tavalla, johon yksikään suoranainen Severusta kohtaan osoitettu syytös ei olisi pystynyt.
Harry kumarsi heille molemmille ja lähti pois.
"Albus", Minerva sanoi, kun poika oli lähtenyt, "kuinka oikein tajusit ottaa Harryn vakavasti? Minä olisin luullut tuota vain mahdottomaksi!"
Velhovanhuksen ilme muuttui totiseksi. "Samasta syystä kuin tuo on pidettävä salassa, Minerva. Samasta syystä kuin pyysin sinua tulemaan puheilleni, jos Harry väittäisi mitään vastaavaa. Koska kyseessä on voima, jota Voldemort ei tunne."
Sanoilta kesti hetki upota hänen tajuntaansa.
Ja sitten kylmä väristys kulki pitkin hänen selkäänsä, kuten joka kerta kun hän muisteli sitä.
Kaikki oli alkanut tavallisesta työhaastattelusta – Sibylla Punurmio oli hakenut ennustusopettajan paikkaa.
SE, JOLLA ON VOIMA KUKISTAA PIMEYDEN LORDI, LÄHESTYY
SYNTYY NIILLE, JOTKA OVAT UHMANNEET HÄNTÄ KOLMASTI,
SYNTYY, KUN SEITSEMÄS KUUKAUSI KUOLEE,
JA PIMEYDEN LORDI MERKITSEE HÄNET VERTAISEKSEEN,
MUTTA HÄNELLÄ ON VOIMIA, JOITA PIMEYDEN LORDI EI TUNNE,
JA JOMMANKUMMAN ON TUHOTTAVA TOISESTA KAIKKI PAITSI JÄÄNNÖS,
SILLÄ NUO ERILAISET HENGET EIVÄT VOI PYSYÄ SAMASSA MAAILMASSA.
Nuo hirvittävällä, jylisevällä äänellä lausutut kauhistuttavat sanat eivät tuntuneet sopivan mihinkään osittaisen muodonmuutoksen kaltaiseen.
"Kenties sitten ei", Dumbledore sanoi, kun Minerva yritti selittää tätä. "Täytyy tunnustaa, että toivoin jotakin sellaista, jonka avulla voisin löytää Voldemortin hirnyrkin, minne ikinä hän onkin sen sitten piilottanut. Mutta..." Vanha velho kohautti olkiaan. "Ennustukset ovat monimutkaisia, Minerva, ja on parempi pelata varman päälle. Kaikkein pienimmätkin asiat voivat osoittautua ratkaiseviksi, jos ne pysyvät yllätyksellisinä."
"Entä mitä luulet hänen tarkoittaneen Severuksesta?" Minerva kysyi.
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan", huokaisi Dumbledore. "Paitsi jos Harry sitten tekee siirron Severusta vastaan ja ajatteli, että avoin kysymys voitaisiin ottaa vakavasti, vaikka suora syytös hylättäisiinkin. Ja jos niin totta tosiaan tapahtui, Harry päätteli aivan oikein sen, etten luottaisi sen olevan niin. Pidetään vain vahtia, ilman ylimääräisiä ennakkoluuloja, aivan kuten hän pyytääkin."
Jälkiseuraukset 1:
"Öh, Hermione?" Harry sanoi hyvin pienellä äänellä. "Minusta tuntuu, että olen sinulle todella, todella, todella ison anteeksipyynnön velkaa."
Jälkiseuraukset 2:
Alissa Cornfoot katseli hiukan lasittunein silmin juomamestaria, joka piti luokalleen ankaraa puhetta pidellen samalla kädessään pientä, pronssinväristä papua ja puhuen jotain kirkuvista ihmislihalammikoista. Aina vuoden alusta lähtien hänellä oli ollut vaikeuksia kuunnella juomatunneilla. Hän tuijotti inhottavaa, ilkeää, rasvaista professoria ja haaveili erikoisjälki-istunnoista. Hänessä oli luultavasti jotakin pahasti vialla, mutta hän ei vain voinut lopettaa sitä –
"Au!" Alissa sanoi silloin.
Kalkaros oli juuri näpäyttänyt pronssipavun tarkasti Alissan otsaan.
"Neiti Cornfoot", juomamestari sanoi viiltävän terävällä äänellä, "tämä on hienotekoinen juoma, ja jos et voi keskittyä, satutat vielä luokkatovereitasikin etkä vain itseäsi. Tule tapaamaan minua tunnin jälkeen."
Viimeiset viisi sanaa eivät auttaneet asiaa lainkaan, mutta hän yritti ankarammin ja onnistui selviytymään päivästä sulattamatta ketään.
Oppitunnin jälkeen Alissa lähestyi Kalkaroksen pöytää. Osa hänestä halusi seisoa paikallaan nöyrästi, kasvot hämillään ja kädet katuvasti selän taa ristittyinä, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta jokin hiljainen vaisto kertoi hänelle, että se saattaisi olla huono ajatus. Niinpä hän sen sijaan vain seisoi ilmeettömänä paikallaan asennossa, joka oli nuorelle neidille oikein asianmukainen, ja kysyi: "Professori?"
"Neiti Cornfoot", Kalkaros sanoi katsomatta lainkaan ylöspäin papereista, joita paraikaa lajitteli, "en vastaa tunteisiisi, katseesi alkavat häiritä minua, ja pidät vastedes silmäsi kurissa. Tuliko tämä selväksi?"
"Kyllä", Alissa vingahti tukahtuneesti. Kalkaros lähetti hänet pois, ja hän poistui luokkahuoneesta posket sulan laavan lailla hehkuen.
