No sinnehän ne menivät kertaheitolla - nimittäin minun korkealentoiset suunnitelmani kouluasioille pyhitetystä joulukuusta. Kiitos annulle kommentoinnista ja piru sinut perikööt, jos saan pelkkiä hylsyjä todistukseeni! :D
Tässä luvussa keräillään sirpaleita ja siirrytään hitain askelin kohti loppurytinää, ainakin mitä tulee Sarah Kerriganiin liittyviin juonenpätkiin! :) Lukuiloa!
Raynor oli vähällä kirota ääneen yllätyksestä, kun kuuli vaimean kahahduksen äkisti jostain läheltään. Ääni puhkaisi hiljaisuuden niin terävänä, että hän vilkaisi vaistomaisesti käytävän päästä toiseen hyökkäystä odottaen. Hän tyrskähti muutaman sekunnin kuluttua ääneen tajutessaan, että kohina oli tullut tähän mennessä tyhjänä painona hänen korvassaan lojuneesta radionapista. Jim vei sormensa korvalehtensä päälle ja taputti elektronisen laitteen hiestä kostunutta pintaa aktivoidakseen kapistuksen.
Shikovin ääni oli tyhjä ja kenties huutamisesta käheytynyt hänen huhuillessaan kanavalla.
"Raynor täällä", Jim tervehti ilahtuneesti. Hän vetäytyi hieman paremmin käytävän varjoisalle puolelle ja hilasi pulssikiväärin valmiusasentoon itseään vasten. Hänen reipas etenemisvauhtinsa putosi puolittaiseksi hiipimiseksi. "Ehdin jo pelätä pahinta, kun radiohiljaisuutta kesti. Miltä tilanne näyttää?"
Hiljaisuus venyi niin mittavaksi, että Jim uskoi yhteyden jo katkenneen. Kun Shikov lopulta sai suunsa auki, mies kuulosti apaattiselta.
"Me… kohtasimme Kaien", hän kakisteli.
"Tekö myös?" Jim kysyi uteliaasti. Hän oli kompuroida käytävän poikki romahtaneeseen hydraliskoon ja potkaisi olentoa varmistellen. Se oli kuollut, oli ollut jo hetken. Kaien jäljittäminen olisi voinut olla konstikasta, jollei nainen olisi jättänyt jälkeensä hengettömiksi ruhjottujen zergien tipoittaista vanaa. Jumalauta, Jim ajatteli vilkuillessaan ympärilleen, tyttö teki pahaa jälkeä pelkillä paljailla käsillä ja suivaantuneella raivolla. Protossi näytti suuntaavan kohti aluksen komentosiltaa, mikä sopi paremmin kuin hyvin Jimille.
Raynor oli juuri aikeissa kysyä Shikovilta, oliko aaveilla ollut parempi onni Kaien kohdatessaan – ehkä protossi oli tunnistanut ryhmänsä jäsenet – mutta kommodori ehti puhumaan ensin.
"Jim, tartunta oli edennyt pysäyttämättömiin. Tulimme liian myöhään. Meidän oli… meidän…", Shikovin puhe oli vaivalloista ja vaimeni lauseen loppua kohti. "Kaie oli jo yksi niistä. Ei ollut muita vaihtoehtoja."
Jim laski ulos pitkäksi venyvän, epätietoisen äännähdyksen samalla kun yritti ymmärtää korviinsa soperrettua tunnustusta. Mitä Shikov oikein yritti änkyttää? Tartunta? Jos mukaan ei ollut laskettu irti nirhautunutta toista korvalehteä, tyhjää katsetta ja ruhjeita, hän ei ollut huomannut Kaiessa mitään merkkejä loukkaantumisesta, puhumattakaan zergien tartunnasta. Ja mitä vittua tämä puhe väistämättömistä, lopullisista ratkaisuista oli? Shikov ei taatusti pelleilisi Kaien kohtalolla tällaisella hetkellä, mutta koko juttu alkoi vaikuttaa huonosti suunnitellulta pilalta tai väärinkäsitykseltä.
"Aloitahan alusta" hän kehotti reippaasti.
"Meidän oli pakko", Shikov intti aivan kuin ei olisi edes kuullut hänen sanojaan. "Meidän oli pakko surmata hänet, Jim."
"Teidän oli pakko… mitä?!" Raynor räjähti. Hän pyörähti ympäri käytävällä ja oli liukastua jaloissaan lojuvan zerglingin kuonaisiin sisälmyksiin.
"Hänet oli aivopesty ja muutettu puolittain jo zergiksi. Hän… tappoi Martinin vain muutamassa sekunnissa täysin kylmäverisesti. Meillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa", Shikov kompasteli sanoihinsa.
"Mitä? Milloin?" Raynor tivasi keskeyttäen kommodorin. Hänen äänenvoimakkuutensa oli noussut jälleen asteella.
"Me… ehkä viisitoista minuuttia sitten", Shikov vastasi. Venäläisaaveen sävy oli hieman turhautunut. Ehkä Jimin reaktio – tai sen puute – kiusasivat häntä. "Raynor, missä sinä olet?"
"Jos teidän kertomuksenne pitää paikkaansa, elämäni hämärimmällä happotripillä", Raynor myönsi ähkäisten. "Panen tarvittaessa pääni pantiksi siitä, että näin Kaien alle viisi minuuttia sitten elossa. Jahtaan sitä samperin paukapäätä parhaillaankin kohti komentosiltaa."
"Mitä?!" Kaien taisteluparin, Lohmannin ääni särähti korvanapissa niin lujaa, että Jim irvisti itsekseen kivusta.
"Näin hänet äsken", Raynor selitti kärsivällisesti. "Minä ja Zeratul jäimme pahasti alakynteen ja minut otettiin kiinni. Minua oltiin kuljettamassa jonnekin, kun Kaie tuli täysin yllättäen meitä vastaan ryminällä. Hän silpoi minua vartioineet zergit kuin olisi repinyt paperia ja säntäsi sitten eteenpäin tuli perseen alla. Mistään tartunnasta ei ollut tietoakaan."
Radiokanavan valtasi hetkeksi tyrmistynyt hiljaisuus. Jim odotti hoputtamatta. Hän miltei kuuli tyhjän radiokohinan keskeltä kiivaan sanailun ja sinkoilevat kysymykset. Hän oli pudottanut Shikovin ryhmän syliin yhtä ison pommin kuin mitä oli äsken itse saanut vastaanottaa: Elossa vai kuollut? Tartutettu vai ei? Jim oli itse saanut tarpeekseen Kaien tilanteella spekuloimisesta jo Van Saralla, mutta mitä lähemmäs he maaliviivaa pääsivät, sitä sekavammaksi tapahtumien käänteet vaikuttivat muuttuvan. Jim huomasi pohtivansa mitä aaveryhmä oli joutunut kokemaan – ja kuka oli heidän Kaieksi uskomansa nainen, joka oli päässyt hengestään?
"Oletko varma?" Shikov kysyi lopulta. Venäläisaaveen sävy oli edelleen synkkä, mutta sanojen nopeassa, epätoivoisessa poljennossa piili peittelemätöntä anelua. Jim arveli, että mies pidätti henkeään.
"Olen", Jim vakuutti.
"Minä ihmettelin sitä, että tunsin edelleen hänen virtansa. Luulin sitä jälkiaalloiksi", Shikov tunnusti yhtenä, helpottuneena huokauksena. Jim hymyili itsekseen, muttei ehtinyt tokaista mitään, sillä hengästynyt Lohmann kiilasi jälleen väliin.
"Onko hän siellä? Kanssasi?"
Jim synkkeni vastatessaan: "Ei. Kaie pakeni. Hän ei tunnistanut minua ja vaikutti muutenkin todella sekavalta."
"Teitkö tai sanoitko hänelle jotain?" Alexei tivasi. Raynor ei pitänyt syyttävyydestä, jonka oli kuulevinaan kommodorin äänessä.
"Sanoin hänelle, että olin tullut pelastamaan häntä. Hän ei tuntunut haluavan ottaa osaa kyseiseen toimenpiteeseen. Tai ehkä hän totesi, että pelastusretkeni näytti käynnistyneen niin vakuuttavasti, että saisin jatkaa sitä intiiminä yhden miehen liikekannallepanona ainakin seuraavalle ilmalukolle asti."
"Kukahan meidän tapaamamme Kaie oikeasti oli? Miksi Kerriganilla on hänestä kopio? Missä oikea Kaie on?" Shikovin ryhmän räjähdysaine-ekspetti puuttui keskusteluun turhautuneeseen sävyyn ja tuli samalla esittäneeksi ääneen heitä kaikkia painavia kysymyksiä.
"Voisiko kyseessä olla jonkinlainen psioninen harhautus tai naamioverkko?" lääkintämies Thompson ehdotti varovaisesti.
"En tiedä. Olen menossa ottamaan siitä selvää", Jim ilmoitti. Hän oli päässyt käytävän päähän ja silmäsi epävarmasti ylös portaikontapaista rakennelmaa, joka toi hänen mieleensä kudossäkeillä vuoratun liukumäen. Hän tutki kaartuvan kuilun pintoja arvioiden helpointa kulkureittiä.
"Oliko… oliko hän ennallaan?" Lohmann änkytti.
"No, minusta hän oli väsynyt, kovempi ja jollain lailla vainoharhaisen näköinen. Hän ei vaikuttanut tunnistavan minua. Niin, ja terve itsesuojeluvaisto vaikutti jääneen jälkitoimitukseen."
Jim valitsi portaikon oikean reunan etenemiskaistakseen ja lähti työntymään eteenpäin seinästä tukea haparoiden ja vapaalla kädellään pulssikiväärinsä ylöspäin suunnaten.
"Miltä teidän vahvuutenne näyttää?" hän tiedusteli hetken päästä.
"Lohmann on edelleen sokea ja Adams liikkuu puolivauhdilla, mutta pidämme kyllä puolemme", Shikov kuvaili. Hänen ääneensä tuli hieman epäröivä vire. "Sanoitko aiemmin, että olet menossa Kaien perässä… komentosillalle?"
"Niin, tosiaan. Onni, ettette ehtineet räjäytellä mitään horroskammioissa. Olemme aluksella, emme pesässä."
Raynor jatkoi matkaansa ja hymyili vinosti aiheuttaessaan toisen, melkoisen pitkän radiohiljaisuuden. Shikovin ryhmä joutuisi keräilemään ajatuksiaan hetken.
Jim pääsi aluksen kattokerrokseen taisteltuaan liukasta porrastunnelia vastaan tovin. Hän pysähtyi urakan päätteeksi aloilleen itsekseen puhisten. Käytävillä oli onneksi edelleen epätodellisen tyyntä, sillä Kaie oli niittänyt kaiken elollisen lakoon tappavalla prosentilla. Raynor tunsi ylpeydensekaista huolta zergien jäänteitä katsellessaan ja yrittäessään ymmärtää suojattinsa mielenliikkeitä. Mihin Kaie pyrki? Mitä protossin mielessä mahtoi liikkua?
"Onko Zeratul edelleen kanssasi?" Shikov palasi linjoille.
"Ei. Hän ja Kerrigan jäivät komentosillalle mittelemään, kun minut raahattiin pois. Silloin näytti siltä, että vanha yrmy pärjäsi hyvin."
"Meidän lienee viisainta liittyä seuraasi. Meillä on Martinin radiolähetinlaukku. Solheim aktivoi sen ja se lähettää toivoakseni sijaintiamme eteenpäin."
Jim hymyili ilahtuneena. Pitkästä aikaa hyviä uutisia.
"Komentosilta on aluksen yläkansilla ja todennäköisesti päinvastaisessa suunnassa kuin te. Joudutte ohittamaan horroskammiot."
"Meillä riittää tulivoimaa", Shikov vakuutti topakasti. "Otan yhteyttä, kun alamme olla lähempänä."
"Selvä. Onnea matkaan, Shikov."
"Sitä samaa, Raynor."
Amiraali Gerard Durand vilkaisi viiden minuutin sisällä jo kolmatta kertaa nurkassa istuvaan yhteysupseeri Wiltshireen, joka tarkkaili eteensä aseteltuja näyttöpäätteitä leukaansa naputellen. Katseen huomattuaan nainen rypisti otsaansa ja pudisti tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti pahoittelevalta.
Gerard hymyili kannustavasti pitäen huolta siitä, ettei hänen sisintään jäytävä levottomuus heijastunut hänen kasvoiltaan. Oli moraalin kannalta äärimmäisen tärkeää, että hän pysyi itsevarmana. Gerard keskittyi tottuneesti näyttämään neutraalilta siirtäessään huomionsa takaisin taktiikkapöydän pinnan ylle heijastuvaan Van Saran hologrammimaisemaan. Okranpunainen pallo – nyt kun kaikki sen pinnan alle koverretut zergien tunnelit oli lisätty hologrammikarttaan – näytti matojen ristiin rastiin ahmimalta omenalta. Vespene-kaasuesiintymän ilmaan pöllyttämät säteilypilvet pyyhkivät planeetan rokonarpisten kasvojen yli pyöreäreunaisina massoina.
Gerardin oli pakko myöntää, että vaikka zergit oli saatu pakenemaan Van Saralta, kokonaistilanne vaikutti sillä hetkellä varsin valottomalta. Sen jälkeen, kun nydus-tunnelille johtava viejähaarakekammio oli äskettäin räjähtänyt umpeen planeetan pinnalla, Gerard oli odottanut kuumeisesti sanaa Shikovilta. Tähän mennessä mikään viestintäkanava ei ollut poiminut yhtäkään sanomaa – ei edes hänen vieressään seisova protossien laivastonkomentaja Neere, joka toimi heidän psionisena majakkanaan yrittäen etsiä merkkejä protosseista tai terraaniaaveista. Aikaa oli kulunut jo yli puoli tuntia.
Pahinta oli epätietoisuus. Räjähdykseen johtaneet tapahtumat ja kaikki siihen liittyvät yksityiskohdat olivat hämärän verhoamia. Yksi Shikovin aaveista oli löydetty kammioon johtavan tunnelin suulta tajuttomana, mutta tehohoitoon kiidätetty nainen oli loukkaantunut liian pahoin kyetäkseen valaisemaan tilannetta millään lailla. Gerard ei edes tiennyt, oliko yksikään etujoukon sotilas päässyt läpi nydus-tunnelista vai olivatko he heittäneet hukkaan yhdessä, tuhoisassa väläyksessä Zeratulin, Raynorin, Shikovin ja kaikki heidän mukanaan olleet sotilaat. Ajatus oli liian huolestuttava edes spekuloitavaksi. Yhtään miellyttävämpää odottelusta ei tehnyt amiraalia kalvava aavistus siitä, että Kerrigan oli jälleen ollut askeleen edellä terraanien ja protossien liittoumaa ja ennakoinut heidän pelitaktiikkansa. Viejähaarakkeen hukuttaminen räjähdysaaltoon ei vaikuttanut silkalta vahingolta, ja Gerard saattoi vain arvailla, mitä tarkoitusta tuhotyö oli terien kuningattaren suunnitelmissa näytellyt.
Hän vilkaisi kelloaan. 37 minuuttia ja 45 sekuntia.
Shikov, missä sinä olet?
Gerard venytteli jalkojaan ja nojasi tyhjän kapteenintuolin selkänojaan kevyesti oikaistakseen myös rankansa muut lihakset. Samalla hän arvioi yhdellä nopealla silmänliikkeellä ympärillään kihisevän komentosillan mielialaa. Raynorin samoojia edustava, Foxholen lennostoa ja ilmatorjuntaa valvova luutnantti Packard ravasi ees taas taktiikkapöydän ympärillä. Silloin kun mies malttoi pysähtyä paikoilleen, hän pyyhki otsaansa vasempaan kämmenselkäänsä, hönkäili itsekseen kuperrettuja kämmeniään vasten tai hieroi rystysiään vastakkain. Mies tartutti miltei lumoavan suurella todennäköisyydellä levottomuutensa kaikkiin lähellä istuviin komentosillan upseereihin. Gerard harkitsi patistavansa nuoren miehen jollekin jonninjoutavalle asialle, jotta saisi tämän hetkeksi ulos komentosillalta. Onneksi protossit olivat tasapainottaneet vaakakuppeja lähettämällä Kefeukselle sotatoimia koordinoimaan konkarin mainetta nauttivan Neeren. Syvänvihreään, laskostettuun kaapuun verhottu sotilaskomentaja suorastaan tihkui arvovaltaa, kokemusta ja itsevarmuutta pelkästään aloillaan odottaessaan. Protossinainen seisoi kädet selän takana Gerardin rinnalla puhumatta turhia, mutta selkeän tietoisena kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Hänen jäänsinisten silmiensä hehku oli rauhoittava.
"Sir!" Wiltshire hehkui helpotusta korottaessaan äänensä. Gerard kohotti kulmiaan huojentuneena. Myös Packard ja Neere vilkaisivat kiinnostuneesti yhteysupseerin puoleen.
"Tiedusteluryhmän kaukosignaalilähetin on aktivoitu. Protossien Carrier-alukset nappasivat viestin äsken ja ovat jo vahvistaneet sen aidoksi. Viesti sisältää yhden koordinaattisarjan ja kommodori Shikovin henkilökohtaisen tunnisteavaimen."
"Tulihan se sieltä! Erinomaista työtä, yliluutnantti", Gerard väläytti Wiltshirelle aidon hymyn.
"Minne koordinaattisarja osoittaa?" Neere tiedusteli vuorostaan. Wiltshire työnsi kasvonsa hieman lähemmäs ruudun sinertävää keinovaloa ja mutristi ajatuksissaan huuliaan paikallistamiskäskyn koneelle välittäessään. Pienen hetken jälkeen nainen nosti silmänsä epäuskoisen varovaisena. Gerard oli sisimmässään odottanut, että vastaus johdattaisi heidät jonnekin Sara-järjestelmän sisällä tai vaihtoehtoisesti zergien raskaimmin suojattuun ja keskeisimpään tukikohtaan Charilla. Hän yllättyikin hienoisesti, kun Wiltshire sai kakisteltua ulos, että sijaintitunniste viittasi galaksin syrjäiseltä reuna-alueelta löytyvään, vielä nimeämättömään järjestelmään.
"Ainoa alueella sijaitseva planeetta on Artesia Prime, sir. Kel-Morian liittouma ja Konfederaatio taistelivat siellä kiltasodissa, mutta siitä on aikaa jo yli viisitoista vuotta. Siellä ei ole…", Wiltshire rykäisi ja harkitsi hetken, "…ei ainakaan pitäisi olla mitään."
"Sir", perämies Touray rykäisi heidän takaansa.
"Kerro", Gerard pyysi kääntyessään ympäri. Tourayn leveät sormet lensivät hänen ruutupäätteensä haptisella näppäimistöllä, kunnes Artesia Primen hologrammimalli ilmestyi taktiikkapöydän ylle korvaten Van Saran tutut pinnanmuodot. Kukin läsnäolija silmäsi näkymää harkiten. Artesia Prime oli valtava, kylmänsininen rengasplaneetta – sellainen, josta maassa edelleen asuvat terraanitaiteilijat tapasivat inspiroitua avaruuden saloja tyhjälle paperille luonnostellessaan. Gerardin harjaantunut katse ei takertunut kuitenkaan esteettisiin seikkoihin, vaan kulki salamannopeasti läpi planeetan olosuhteita heijastavat kuvaajat ja hologrammin reunamarginaaleihin piirretyt numerosarjat. Hän luokitteli mielessään Artesia Primen karuksi planeetaksi, jonka asuttaminen olisi vaatinut ainakin terraaneilta huomattavasti resursseja ja panostusta. Ei ihme, ettei planeetalla ollut esiintynyt merkittävää aktiivisuutta kiltasotien jälkeen.
"Koordinaatit eivät itse asiassa viittaa Artesia Primeen, sir", Touray esitti.
"Eivätkö?" Packard kysyi hämillään.
Touray palasi jälleen näppäimistön pariin. Hehkuva punainen piste ilmestyi planeetan kiertoradalle muutaman sekunnin päästä. Gerard kuuli hälytyskellojen räminän päänsä sisällä. Hän ymmärsi heti, mitä Shikovin viesti halusi heille kertoa. Etujoukko ei ollut Artesia Primella, vaan aluksella jossakin planeetan kiertoradan tuntumassa.
"Oletko varma tästä?" Gerard tiukkasi.
"Signaalin lähtöpiste ei valehtele", Touray vakuutti. Mies nojautui taaksepäin istuimellaan räpytellen silmiään aivan kuin olisi vasta sanojensa myötä itsekin tajunnut löytönsä merkityksellisyyden. Hän näytti siltä, että oli vähällä aivastaa. Gerard keinahti kantapäidensä varassa mietteliäänä.
"Olemme etsineet Kerriganin kätkettyä laivastotelakkaa jo usean vuoden", Neere totesi jäykästi. Protossinainen näytti yhtä peilityyneltä kuin aiemminkin, mutta tämän kevyesti eteen nojautunut asento ja silmissä käynyt äkillinen leimahdus kertoivat, että hän oli kiihtynyt.
"Ajattelin samaa", Gerard säesti tuumivasti. "UED haravoi sitä esiin Charilta pitkään ja tuloksetta."
"Tukikohta… se on Artesia Primen kiertoradalla?" Packardin silmät liikahtivat Durandin ja Neeren välillä. Myös muu komentosilta tuntui seuraavan heidän keskusteluaan uskaltamatta hengittääkään. Neere jätti muun upseeriston huomiotta ja käänsi rintamasuuntansa suoraan amiraali Durandin puoleen.
"Minä olen käytettävissänne ja laivastomme on komennuksessanne, amiraali", hän ilmoitti vakaumuksellisella äänellä. Gerard ei voinut muuta kuin hämmästyä siitä, kuinka kyseenalaistamatta protossikomentaja luotti hänen näkemykseensä – kuinka vähän hän kyseli, pullikoi tai vaati selityksiä. Zeratul oli käskenyt alaisensa totella terraaniamiraalin jokaista oikkua ja Neere seurasi mustan temppeliherran komentoa harhautumatta sivupoluille.
Gerard upotti katseensa Artesia Primen hologrammiin toivoen, että kalsea, eloton kuvajainen sisältäisi jonkin tiedonmurun tai vihjeen, joka osoittaisi hänelle oikean suunnan. Siniharmaa jättiläinen pysyi kuitenkin mykkänä ja jätti Gerardin selviytymään itse raskaista valinnoistaan. Amiraali huokasi. Hän tiesi, että tämä saattoi olla yksi hänen sotilasuransa ratkaisevimmista päätöksistä sitten Charin taistelusta irtautumisen ja UED:sta eroamisen jälkeen. Hänen piti olla kylmäverisempi kuin koskaan.
Toiveikas ja voitontahtoinen sotilasjohtaja hänen sisällään halusi lyödä zergien sydämeen keinolla millä hyvänsä – jo pelkkä ajatus laivastotukikohdan löytymisestä tuntui ihmeelliseltä lahjalta, jota ei sopinut haaskata. Toisaalta Gerard oli kantapään kautta saanut oppia, että kaikkein karvaimmalta maistuivat juuri ne lupaukset, jotka olivat ennen särkymistään jatkuvasti tuntuneet liian hyviltä ollakseen totta. Jos Kerrigan oli tarkoituksella tuhonnut nydus-kanavan viejähaarakkeen Van Saralla, hän oli tiennyt koko ajan terraanien ja protossien hengittävän niskaansa. Sotkeutuisiko Gerard Kerriganin solmimaan verkkoon, jos hän heittäisi kaiken varovaisuuden mennessään ja lähtisi matkaan täydellä miehistövahvuudella? Vai luottiko Kerrigan juuri siihen, ettei Gerard panisi kaikkia muniaan samaan koriin, vaan etenisi varovaisesti? Ehkäpä räjähdys Van Saralla oli täysin terien kuningattaresta riippumaton yhteensattuma ja Gerard haaskaisi heidän parhaan mahdollisuutensa epäröimällä? Hänellä ei ollut enää aikaa tiedustelulle – jokainen Artesia Primen kiertoradalle ilmestyvä alus saisi zergit todennäköisesti takajaloilleen ja hyökkäämään, mikä haihduttaisi olemattomiin yllätyksen suomat edut.
Kun Gerard lopulta rykäisi puhuakseen, hän sai osakseen komentosillalle kokoontuneen päällystön jakamattoman mielenkiinnon. Särötön hiljaisuus ympäröi häntä odottavana, nöyränä ja valmiina.
"Raynorin samoojien täysi laivastovahvuus asetetaan suojelemaan Vestaa, Domovoita ja Besia", Gerard aloitti. Hän viittasi Van Saran kiertoradalle jääviin kolmeen kuljetus- ja rahtialukseen, joille suurin osa siviileistä on evakuoitu. Amiraali loi varmistelevan katseen kohti luutnantti Packardia, joka raapi niskaansa hämillään kunniaa ensin tehtyään.
"Ymmärretty. Ainoa taistelukuntoinen aluksemme on tosin Hyperion. Celeste putoaa taivaalta, jos joku katsookin sitä pahasti", mies mumisi huolissaan.
"Tiedän. Jätän siksi jälkeen Tomoen. Se on A-luokan taistelualuksistamme ainoa, jonka korjaukset ovat vielä kesken Charin rynnäkön jäljiltä. Se kykenee silti pitämään puolensa."
Packard nyökkäsi ymmärtäneensä ja Gerard saattoi rykäisten jatkaa.
"Muu laivasto – mukaan lukien protossien kolme carrieria – valmistautuu jättämään asemansa. Edessämme on vajaan kahden tunnin matka hyperajoa, jonka päätteeksi putkahdamme suurella todennäköisyydellä suoraan vihollisen etulinjaan. Lähtövalmistelut aloitetaan välittömästi tästä hetkestä alkaen."
Äänettömyys katkesi sarjaksi tuohtunutta, odottavaa liikehdintää. Jännittyneitä silmäyksiä vaihdettiin siellä ja täällä, minkä jälkeen päällystön jäsenet riensivät toteuttamaan tehtäviään.
"Ilmoitan aluksillemme", Neere osoitti hyväksyntänsä kumartamalla päällään kevyesti.
"Käsken Hyperionin asemiin", Packard kuittasi hänkin.
Gerard antoi hetken aikaa itselleen luvan seurata räpiköivään ja poukkoilevaan nousukiitoon tempoilevaa komentosiltaa. Hän katseli miehistöään usvamaisen, tyynen verhon läpi, ja näki liikutuksekseen, kuinka määrätietoisuus ja luottamus vyöryivät pelon ja epävarmuuden yli – ja kuinka jälleen kerran samat sodan kauhuissa ja julmuudessa kylvetetyt miehet ja naiset hillitsivät tunteensa, luottivat hänen komentoonsa ja alkoivat tehdä lähtövalmisteluja rautaisen päättäväisyyden vallassa.
"Ai niin. Hyvin huomattu, Touray."
Perämies hätkähti tekemään kunniaa Gerardin kehun kuullessaan. Hänen sormensa olivat seisahtuneet näppäimistölle epäröiden. Miehen silmät kiilsivät hermostuneina ja odottavina.
"Kiitos", mies sai vastatuksi. Hän selvitti kurkkuaan. "Sir?"
"Kerro", Gerard kehotti. Hän kohotti kasvonsa nähdäkseen perämiehen silmät ja muisti niiden katseen kohdatessaan, että myös Tourayn vaimo ja kaksi lasta olivat Helioksella Raynorin samoojien tukikohdassa. Kuten Helene ja Christiankin.
"Minä… Te toitte meidät ulos Charilta, sir, ja käänsitte selkänne UED:lle. En tiennyt silloin… epäilin motiivejanne", mies änkytti. Hän näytti aloittaneen puheenvuoronsa hetken mielijohteesta ja haeskeli sanoja kiusaantuneena. Gerard huomasi syrjäsilmällä, että moni komentosillan upseereista seurasi sananvaihtoa. Touray henkäisi. "Mutta te teitte kaiken oikein. Olen ollut tämän aluksen ensimmäinen perämies jo kymmenen vuotta. Jos minun on lennettävä Kefeus taas sotaan, olen iloinen siitä, että teen sen juuri teidän käskystänne, sir."
Hyväksyvä mumina täytti tilan heidän ympärillään. Gerard kiitti yllättynyttä hymyään salailematta, minkä jälkeen suoristi ryhtinsä ja suuntasi katseensa komentosillan leveään ikkunapintaan.
Aika lähteä.
Lohmann ja Adams nostivat kilven pystyyn rutinoituneesti, kun ensimmäiset hyökkääjät ilmestyivät näkyviin. Ei mennyt aikaakaan, kun hydraliskojen ammuksia läiskähteli märkinä, imelän tuoksuisina osumina vasten näkymätöntä seinää, josta ne vanuivat sihisevinä kasoina lattialle. Alexei astui inhoten yhden vihertävän, lattiasta läpi syöpyvän läjän yli ja jäi sen jälkeen tähtäämään rauhassa. Hän sai kaksi pisimmällä odottavista hydraliskoista kaadettua yhdellä ammuksella, kiikaroi tähtäimeensä juuri käytävälle kaartavan väijyjän ja toimitti myös sen pois päiväjärjestyksestä.
"Selusta puhdas", Solheim ilmoitti. Alexei oli osannut arvata sen jo miehen hiljentyneestä pulssikivääristä, mutta nyökkäsi silti tyytyväisenä.
"Jatketaanhan sitten", hän kehotti ja ryhmä kiristi tahtia kuuliaisesti. Nyt kun heillä oli päämäärä, tuntui matkan taittaminen kevyemmältä. Epätietoisuus Wilkinsin kohtalosta ja Kaien kohtaaminen olivat saaneet aaveet kireiksi ja synkkämielisiksi, mutta äskeinen Raynorin kanssa käyty keskustelu oli langettanut armollisia valonsäteitä pimeään.
Alexei kosketti virrallaan psionista häivettä, joka kellui pehmeänä hänen takaraivossaan. Kaien virta oli edelleen siellä. Oivallus herätti hänessä halun hymyillä hämmentyneesti. Hän oli nieleskellyt äimistyneenä muutaman kerran, kun Lohmann oli hetkiä sitten laukaissut plasmapistoolin ja Kaien hybridikokeissa runneltu ruumis oli valahtanut hänen syliinsä – mutta naisen virta ei ollut ottanut sammuakseen. Hän oli laskenut Kaien maahan ja yrittänyt asetella kuollutta protossia parempaan, luonnollisempaan asentoon. Naisen kalpeiden käsien ristiminen tuntui makaaberilta ja sairaalloiselta, kun Alexei kykeni samalla tuntemaan Kaien psionisen elämänlangan kiemurtelemassa edelleen lähellään. Hän ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan asiasta, sillä oli epäillyt oman raastetun mielensä oikuttelevan paineen alla.
Lohmannin mieliala oli singonnut kattoon Raynorin ilouutisten kajahtaessa heidän yhteysradioistaan, ja miehen kulkua olivat siitä lähtien siivittäneet ponnekkuus ja toiveikkuus. Hänen hartioidensa varassa roikkuva Adams, joka oli mutissut pisteliäästi "rampaa taluttavasta sokeasta", oli karmiva näky mustelmaisine naamoineen ja murtuneiden kylkiluiden takia kyyryyn painuneessa etukumarassaan. Hän kykeni laahustamaan Lohmannin tukemana eteenpäin, mutta ryhmän kannalta tärkeintä oli se, että miehen virta oli vahingoittumaton ja kirkas.
Solheim keskittyi varmistamaan heidän selustansa, siinä missä Alexei tähysi menosuuntaan kiikarikivääri olalle nostettuna. Thompson auttoi siellä missä ehti, olipa se sitten virralla heitetty tyrmäysisku liian lähelle ehtineeseen viholliseen tai Adamsin olkapäähän tuikattu ruiskullinen vahvaa kipulääkettä. He puhuivat vähän aluksen kuumassa keinoilmassa huohottaen edetessään, mutta yhteen punokseen kutoutuneet virrat viestivät keskenään jatkuvasti.
Alexei huokasi raskaasti, kun he törmäsivät jälleen umpikujaan ja joutuivat kääntymään vaivalloisesti takaisin menosuuntaansa. Thompson raaputti pöllämystyneenä leukaansa ja mumisi, että olisi voinut vannoa kyseisen käytävän olleen esteetön vielä heidän mennessään toiseen suuntaan kohti horroskammioita. Alexei ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi nyökkäämään ja komentamaan ryhmän pysymään liikkeellä. Hänellä oli itselläänkin kalvava tunne siitä, että heidän tietään tukkivia seiniä oli ilmestynyt matkan varrelle kuin tyhjästä, eikä hän onnistunut karistamaan mieleensä juolahtanutta epämiellyttävää aavistusta: ohjailtiinko heitä kohti jotakin haluttua määränpäätä?
"Kaksi takavasemmalla", Solheim ilmoitti. Lohmannin ja Adamsin virrat leikkasivat välittömästi ilmaa leveinä vetoina, eikä suojakilven rakentaminen vienyt parivaljakolta kuin muutaman sekunnin. Zergit rynnäköivät.
"Yksi vähemmän", Solheim ilmoitti. Hänen ampumansa sarja oli lyhyt ja hallittu, kuin oppikirjasta.
"Kaksi", Thompson korjasi tyytyväisesti. Lääkintämies työnsi käsiaseensa takaisin reisikoteloon puhaltaen leikillisesti sen piippuun.
"Osumatarkkuutesi on noussut Lohmannin tasolle", Adams huomautti hilpeästi.
"Sanoitko 'terävä survaisu kylkiluiden väliin'? Kyynärpäälläkö? Oletko varma?" Thompson tiedusteli näennäisen hämmentyneenä.
"Sinun pitäisi olla empaattinen ja hellä hoitohahmo", Adams nurisi.
"Menosuunta on edelleen tyhjä. Voitte laskea kilven. Jatketaan", Alexei kehotti keskeyttäen miesten suunpieksennän.
Thompson ja Adams jatkoivat toverillista naljailuaan seuraavat viisi minuuttia, kunnes kumpikin hiljeni jälleen kireään vaitonaisuuteen. Väsymys alkoi painaa kaikkien kantapäitä vaativana. Heitä oli heitelty kuluneiden päivien aikana läpi sellaisesta tunteiden, ajatusten, pelkojen ja toiveiden myllystä, että hiljaisina hetkinä Alexei huomasi toivovansa, että voisi käydä pitkälleen ja nukkua häiriöttömästi edes muutaman, siunatun tunnin. Hän vilkaisi syrjäkarein Solheimin selässä keikkuvaan radioreppuun, jonka kylkeen liitetty keltainen valo tuikahti puolen minuutin välein merkkinä aktiivisesta yhteydestä. Oli helpottavaa ajatella, että Gerard oli saanut jo signaalin ja että ratsuväki oli tulossa.
"Minulla on paha tunne tästä, Shikov. Käytävä tuntuu viettävän jatkuvasti alaspäin", Lohmann kuiskasi hetken päästä.
"Tiedän", Alexei myönsi. "Meillä ei ole kuitenkaan paljon vaihtoehtoja. Tämä on ainoa käyttökelpoinen reitti kohti aluksen keskiosia."
"Ehkä zergien aluksissa komentosilta sijaitsee pohjalla?" Solheim ehdotti.
"Toivotaan niin", Alexei tyytyi toteamaan. Jossakin kaukana ulvahti zergien ultralisko. Ääni sai itse kunkin ihon kananlihalle.
He tarpoivat eteenpäin jonkin matkaa yhä vain kapenevalla käytävällä, jota Solheim epäili jonkinlaiseksi huoltotunneliksi. Teoria, jos osui oikeaan, selitti epätasaisena kaartuvan lattian ja ahtaaksi puristuvat seinät, joiden välistä Alexei joutui käytävän päässä vääntäytymään miltei sivuttain mahtuakseen työntymään edessä aukeavaan avaraan tilaan. Muu ryhmä kompuroi hänen perässään yskien.
Suuri sali oli himmeä, jollakin tapaa muodoton. Askeleet kaikuivat osuessaan lattiaan ja katossa kohiseva ääni kuulosti samalta kuin paineella jostakin purkautuvan, kuuman vesihöyryn pihinä. Shikov ehti kävellä muutaman metrin valppaasti sivulta toiselle silmäillen, kunnes pysähtyi ällikällä lyötynä sijoilleen. Myös muu ryhmä seisahtui toljottaen samaan suuntaan. Salin keskivaiheilla hytkyi yhteismielen sydämenlyöntien tahdissa ylös ja alas viejähaarakkeen pullea, jo tutuksi muodostunut kumpu. Hetken aikaa Alexei oli varma siitä, että he olivat jollain kumman ilveellä palanneet alkuperäiseen lähtöpisteeseensä. Ajatuksen järjettömyys tavoitti hänet kuitenkin välittömästi: Heidän edessään kohoileva viejähaarake ei voinut olla yhteydessä siihen nydus-kanavaan, jota he olivat käyttäneet lähtiessään Van Saralta, sillä se oli aaveet ensin läpi laskettuaan tuhoutunut täysin toimintakyvyttömäksi. Samassa rytäkässä viejähaarake, josta he olivat saapuneet alukselle, oli kuihtunut hengiltä. Häntä kuvotti vieläkin ajatella tuhkanharmaata kasaa, jonka keskeltä Raynorin kuolemaantuomittujen sotilaiden ruumiit olivat löytyneet.
"Kanava on aktiivinen", Adams kiteytti. Hän oli oikeassa. Viejähaarakkeen suuaukosta lattialle lankesi limanvihreä keila, joka kertoi nydus-kanavan olevan toimintavalmis. Miehet vaihtoivat aprikoivia katseita. Alexeilla oli kutkuttava tunne siitä, että he olivat löytäneet jotain tärkeää.
"Miksi Kerriganilla on toinen viejähaarake aluksensa alakansilla? Miksi kukaan ei ole vartiossa?" Solheim arvuutteli.
"Missä helvetissä me olemme?" Lohmann vastasi esittämällä vain lisää kysymyksiä, "ja minne tämä kanava vie?"
"En tiedä. Meidän on paras ilmoittaa Raynorille, että ulos vieviä tunneleita on useampia", Alexei arvioi. Hän siirsi kätensä hajamielisesti korvalle radionappia etsien. Katosta siilautuva luonnoton, heilahteleva valo kävi hänen silmiinsä ja hän joutui painamaan katseensa alaviistoon.
"Onkohan tämä jonkinlainen takaovi?" Thompson ehdotti pää kallellaan hiljaisen, miltei unohdetulta näyttävän viejähaarakkeen muotoja tarkastellen. Hän oli aikeissa mennä lähemmäs, mutta tuli keskeytetyksi.
"Voit kutsua sitä sillä nimellä, jos haluat."
Ryhmä jähmettyi aloilleen, kun vihreän valontuikkeen ja viejähaarakkeen varjoista irtosi hahmo. Alexei tunnisti mustana läikkänä punertavaa valoa vasten erottuvan silhuetin uutiskuvista ja raporteista. Hän työnsi kädellään ajattelematta ja kehottavasti sivulle aivan kuin olisi voinut pakottaa koko aavejoukon selkänsä taakse suojaan. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan.
Nainen ei pitänyt turhaa kiirettä aaveiden luokse. Hänen takanaan oli erotettavissa kahisevaa, hiljaisen mukailevaa liikettä. Naksahduksia, kurlutusta, murinaa. Zergeja.
"Tervetuloa", Sarah Kerrigan toivotti pehmeästi valoon astellessaan ja selkeästi nauttiessaan tunnereaktioista, jotka paistoivat läpi aaveiden kasvoilta. "Odotinkin jo teitä."
Jim seisahtui ja nojasi ovenpieleen muutaman tovin. Hän painoi katseensa punaruskeaa kudosseinää vasten toivoen, että olisi nähnyt sen läpi. Sisältä ei kuulunut enää taistelun meteliä, mikä oli toivottavasti hyvä asia. Jim siveli kiväärin liipaisinta epäluuloisena pitkän tovin, kunnes kyyristyi eteenpäin ja vilkaisi nopeasti sisälle.
Sileät, lihaksiset seinät kaartuivat edelleen komentosillan kuoreksi liikkumattoman arvaamattomina ja ylevinä. Niiden kehystämä huone oli täynnä merkkejä ohi pyyhkäisseestä pyörremyrskystä. Veren, kudoksen ja liman rusottavat lätäköt näyttivät miltei maalauksellisilta lattiaa täplittäessään. Ruumiita – kuolleita zergeja – oli paikka paikoin niin paljon, että ne olivat kinostuneet vallimaisiksi nietoksiksi ympäri salia. Huoneen keskelle sijoitettu irvokas keskusistuin, tai ehkä sen ympärille punottu valtava, sykkivä pilari, piti vaimeaa, sirittävää kitinää. Natinaa säesti nesteen kupliva läiskähtely, joka oli lähtöisin huoneen toisella laidalla seisovien hybriditankkien sisuksista. Komentosilta oli levossa. Kerrigan ja Zeratul sekä taisteluun osallistuneet kymmenet zergit olivat poissa, kuin ilmaan haihtuneina. Liikkumattomuus ja hiljaisuus, jotka vyöryivät ovella seisovaa terraanikapteenia vastaan seesteisenä seinänä, vaikuttivat kuitenkin pahaenteisemmiltä kuin mikään kuviteltavissa oleva taistelutanner. Jim kavahti säikähtäneesti puolelta toiselle pulssikiväärinsä piipulla sohien, kun yksi hybriditankkirivistön kapseleista laski ulos kurluttavan röyhtäyksen. Hän hörähti puoliääneen omalle säpsymiselleen ja nuuhkaisi ilmaa sieraimet värähtäen, mutta vastaan tuli vain tympeä, öljyinen zergien hautomon ominaislöyhkä.
Hän työntyi oven eteen tapetun kolmen hydraliskon jäännösten läpi ja joutui hankaamaan kenkiensä kärkiin takertuvia sitkeitä lihasäikeitä irti lattiaa vasten. Ruumiita oli kymmenittäin. Jim oli surmannut muutaman niljakkaista hyökkääjistä aiemmin ja myös Zeratul oli eittämättä vähentänyt heidän vihollisensa päälukua Kerrigania vastaan käydyn kaksinkamppailun ohella. Giljotiinin terää oli todennäköisesti kuitenkin kuolettavimmin käytellyt Kaie, jonka jäljet olivat tuoneet hänet komentosillalle asti. Hän ei voinut olla arvailematta, kuinka pitkälle protossi aikoisi paeta ja mitä tämä tavoitteli.
Jim ähkäisi ällistyneenä, sillä kuin hänen ajatuksiensa esiin vetämänä Kaie pyrähti täysin yllättäen esiin keskuspilarin toiselta puolelta. Nainen seisahtui miltei kompastuen aloilleen havaitessaan huoneen ovella seisovan miehen – Jimin sydämessä läikähti toiveikkaasti – mutta mikään ei tuntunut puskevan läpi Kaien apatiasta. Protossin kasvot pysyivät torjuvina, kun tämä siirsi vältellen mielenkiintonsa kohti lattiaa.
Jim ei voinut estää huolta särähtämästä sisällään. Kaien olemus oli rähjääntynyt melkoisesti hänen kuolonkatkuisen ristiretkensä aikana ja hänen horjahteleva käyntinsä toi mieleen päättäjäistanssiaisten askelkuvioita kömpelösti harjoittelevan, hontelojalkaisen teini-ikäisen. Jim kykeni laskemaan edes ihmeemmin yrittämättä ainakin kymmenen avonaista haavaa pelkästään Kaien kasvoista. Protossi oli yksin, mutta hänen kyynärpäitä myöten vereen liisteröityneet kätensä olivat selkeä merkki siitä, että nainen oli äskettäin tyhjentänyt komentosillan koko joukosta Kerriganin lakeijoita.
Jim kutsui Kaiea nimeltä toiveikkaasti, mutta huoneen seinustaa ryntäävä tyhjäkatseinen aave ei tuntunut kuulevan tai näkevän häntä lainkaan. Naisen paljaat jalkapohjat hipoivat maata äänettömästi kuin henkäys. Tämä sopersi jatkuvasti jotain puoliääneen protossiksi liukuessaan sivuttaissuunnassa ja pysähtyessään vasemman seinustan kapselirivistön eteen.
"KAIE!" Jim korotti ääntään epätoivoisena, hieman jo turhautuneenakin. Kaie vilkaisi häneen silmäkulmastaan, vei kädet otsalleen torjuvasti ja sulki silmänsä valituksen vaikertaen. Sen jälkeen nainen niksautti itsensä taas liikkeeseen täyttäen hiljaisen tilan ailahtelevaisella puheensorinallaan.
Jim erotti ryöpsähtelevästä pyörteestä toistuvat kieltosanat, muttei juuri muuta. Epätoivo oli alkanut pienissä erissä vallata alaa hänen mielestään. Mitä jos tämä oli tässä – kaikki, mitä hän tulisi enää ikinä näkemään Kaiesta? Mitä jos Sarah oli tuhonnut tyttärensä pysyvästi? Jim toljotti Kaien taivastelevaa liikehdintää räpytellen silmiään ja täysin ulalla siitä, mitä hänen olisi tullut tehdä seuraavaksi. Kaie ei vaikuttanut vaaralliselta, arvaamattomalta kylläkin, mutta pelkkä tuskaisen ja väistelevän protossin läsnäolo samassa huoneessa kiersi hänen ruuvitalttaan pusertunutta sydäntään julmasti kierros toisensa jälkeen. Jim niiskautti nenäänsä epävarmasti.
Kului minuutti, ehkä kaksi. Kaien nykivään kuljeskeluun tuli äkkinäisesti tauko, kun protossi pysähtyi kesken harppauksen ja jäi tuijottamaan kaula kenottaen samoja hybridikammioita, joiden sisällä Jim oli aikaisemmin erottanut liikettä. Naisen kasvoille rypistynyt huolestunut ilme syveni paheksuvaksi. Hän alkoi marssia itseään korkeampien putkien rivistöä päästä toiseen. Hän koputteli palkojen läpikuultavia etupaneeleja, tuijotti hiutaleisen nesteen peittämiin sammioihin rävähtämättä, painoi korvansa ilmaletkujen kaaria vasten herkeämättä kuunnellen ja jäljitti sormillaan elävän kudoksen ylläpitoverkostoa. Jim ei muistanut koskaan nähneensä Kaiea niin keskittyneen ja hieman maanisenkin näköisenä. Näytti siltä, että jokainen pieni yksityiskohta oli hänelle vaalittava ja tärkeä. Hurmioitunut, todellisuutta pakeneva pyhyyden tunne ympäröi naisen, joka sopotti puoliääneen tavuja piirrellessään pieniä, aaltoilevia kuvioita kapseleiden kylkiin.
Kun Kaien silmät tapasivat hybriditankin samean ikkunapinnan alla saman ihmishahmoisen häivähdyksen, johon myös Jim oli kiinnittänyt huomiota aiemmin, protossi hätkähti taaksepäin kiihtyneesti hengähtäen. Hänen suoristautuvaan hahmoonsa piirtyi uutta terävyyttä.
Hybridit vaikuttivat olevan elossa ja reagoivan ympäristöönsä. Jimiä puistatti. Myös Kaieen näky vaikutti selkeästi syvästi. Järkytys protossin naamalla muuttui aidoksi raivoksi.
"Kaie?" Jim uskaltautui yrittämään uudelleen. Hän oli tullut varovaisin, miltei vaanivin askelin Kaien selän taakse ja kävi parhaillaan päänsä sisällä väittelyä siitä, taputtaisiko ojennetuilla sormenpäillään tämän lapaa.
Kaie ei rekisteröinyt hänen sanojaan millään lailla. Sen sijaan protossi ärähti jotain kireästi ja rynnäköi täysin varoittamatta ylävartalollaan väkevästi pukaten kohti lähintä kapselia. Hän paiskautui korkeaa sammiota vasten ynähtäen, muttei saanut aikaiseksi muuta kuin ponnettoman, räsähtävän äänen. Kun taklauksella ei ollut haluttua vaikutusta, protossi tarttui kirahtaen tuubin sivuista ja alkoi vääntää sitä hartiavoimin irti sijoiltaan. Kapistus ei liikahtanutkaan, vaan tuntui liimautuvan entistä sitkeämmin kohti seinän turvallista kudospintaa.
Kaie ei kuitenkaan antanut periksi. Protossi väänsi käsivarren lihakset ponnistuksesta täristen ja selkä notkahdellen rasituksesta. Kirkuna – kiukun raastamat samat, protossinkieliset sanat uudelleen ja uudelleen – ei tauonnut hetkeksikään. Jokin tuntui saaneen protossin täysin tolaltaan. Hän näytti halkeavan raivosta kamppaillessaan raskasta kapselia ja yhteismielen puristusta vastaan.
Raynorilla ei kestänyt kauaa keksiä mistä oli kyse. Hän huomasi sivusilmällä, että kuran- ja verenvärisessä vellissä kelluva hybridiolento oli painanut kasvonsa lähelle läpikuultavaa ikkunapeitettä. Se tapitti asuinsijaansa rusikoivaa Kaiea julmistuneen uhattuna. Olennon suu oli auennut äänettömään hätähuutoon ja sen ruotomaisina törröttävät sormet yrittivät kauhoa kudosnesteen tahmeaa sakkaa.
Hänen tasapainonsa oli pettää ja huulet loksahtivat auki kauhistuneeseen oivallukseen, kun Jim tajusi varmuudella tuntevansa hybridin kasvot. Kaien kasvot.
Pikainen silmäys kohti muita putkimaisia koteloita kertoi kaiken tarvittavan. Jim tuijotti kykenemättä puhumaan, liikahtamaan, edes sulkemaan silmiään. Kahdeksan kapselia, kahdeksan maitomaisen vaaleaa ikkunakelmua. Jokaisen takana samat, hänelle jo niin rakkaiksi tulleet piirteet – osa apaattisina ja tyhjinä, osa äkillisen hyökkääjän läsnäolosta silmittömästi provosoituneina. Kahdeksan Kaiea. Jim kuljetti silmiään ees taas rivistössä kykenemättä pukemaan tunteitaan sanoiksi. Häntä hengästytti.
Vääristymiä oli kaikkialla minne hän keksi silmänsä siirtää: Paukuttavia nyrkkejä, sätkiviä raajanpäitä, pistosten ja implanttien turvottamia lihasmassoja. Koe-eläimen merkityksetöntä olemassaoloa henkivää tympeyttä. Kaie, Kaie – kaikkialla Kaie. Hänen rakas Kaiensa: suomujen ja zergien hyönteismäisen kitiinikuoren vankina, selkäranka löystyneeksi kierteeksi surkastuneena ja keltaiset silmät protossien virvatulta tai zergien kylmää liskonluontoa uhkuen. Kaikilla hahmoilla ei ollut alavartaloa ollenkaan ja laitimmaisessa tankissa kelluvalta torsolta puuttuivat kaikki raajat. Tilalla olivat jonkinlaisia kyberaugmenttisia istutuksia varten kehitellyt koukut, joista roikkui sekasotkuisia, johdoilla vyötettyjä lihakimppuja. Peränurkan hybridi oli aukaistu skalpellilla kaularangasta napaan ja sen vettyneet sisälmykset kelluivat unenomaisina massoina veteen leviävän mustan hiuspaljouden keskellä. Olento oli edelleen elossa, toljotti otsansa tasolla merenelävän tavoin hytkyviä sisuksiaan välinpitämättömänä. Kolmanteen putkeen sullotun naisen alavatsan kumpu toi Jimin mieleen muistoja vuosien takaa. Hybridi ei hymyillyt, kuten hänen Lydiansa oli tehnyt vatsaansa sivellessään. Lapsi syntyisi pian.
Klooneja, Jim ymmärsi. Etikanmakuinen inho syöksyi oksennuksensekaisena yskänä ylös hänen nieluunsa. Hän huomasi peräytyneensä vaistomaisesti miltei metrin verran taaksepäin ja nostaneensa kätensä eteensä kuin torjuntaan. Hän oli tukehtua omaan yskäänsä. Tämä… tämä oli...
Sinä maksat tästä, Sarah. Sinä helvetin paskiainen maksat tästä.
Jim kokosi hetken ajan itseään, mutta pakokauhun laantuminen vei aikansa. Järkytys kuristi sisintä voimakkaasti aivan kuin joku olisi istunut hänen rintakehänsä päällä. Jim haukkoi happea ja murahti. Hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa oppia odottamaan Kerriganilta mitä tahansa, mutta tämä… tämä oli liian paatunutta ja vastenmielistä edes käsitettäväksi.
Kerrigan oli kloonannut Kaien. Kerrigan oli kloonannut Fenixin tyttären. Mitä vittua nainen oli ajatellut? Kuinka hän oli saattanut? Jim inhosi pinnan alta puskevaa, rationaalista kyynisyyttään, joka ihmetteli ääneen, miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi tätä aiemmin. Miksi Kerrigan olisi heittänyt hukkaan parhaan prototyyppinsä? Miksi hän ei olisi yrittänyt uudelleen etsiä täydellisen hybridisotilaan tuottavaa yhdistelmää ja koettanut samalla korjata virheet, jotka olivat ajaneet hänen siihenastisen parhaan kokeilunsa Fenixin syliin ja protossien Khalan suojelukseen?
Jim hätkähti hereille siinä vaiheessa, kun sähköinen sihinä täytti ilman. Hän nytkäytti päänsä äänen suuntaan ja totesi Kaien löytäneen kaipaamansa aseen. Protossi horjahteli heitä lähimmän hybridikapselin edessä pää takakenoon kallistettuna ja käsiään sylinterin suonikasta pintaa vasten pusertaen. Kudos oli revennyt tummanpuhuville ruhjeille naisen sormien alla.
"Kaie!" Jim karjahti, muttei onnistunut vieläkään hätkähdyttämään naista ulos transsistaan. Protossin silmät tuikahtivat psionisen ylijännitteen voimasta keltaisena virvatulena ja hetken aikaa ilmassa oli sähköpalon metallinen, savuttava löyhkä. Jim älähti kieltelevästi, mutta enemmän hämmästyksestä kuin todellisesta halusta estää protossia. Hän oli itse juuri hillinnyt äkillisen impulssin tarttua pulssikivääriinsä ja ampua kaikki edessään kohoavat kotelot täyteen reikiä, kunnes jäljellä olisivat vain elottomat ja tyhjät kehykset. Mikä hän oli estämään Kaiea?
Kaie ei odottanut vastauksia tai kieltoja. Naisen virta iskeytyi kapselirivistöön huumaavan voimakkaana psionisena pulssina, joka ahnehti polttavaan kitaansa kaiken tielleen sattuvan. Se kapseli, joka kosketti Kaien koukkuun painettuja käsiä, paloi karrelle välittömästi. Leimahdus oli sanoinkuvaamattoman kiivas hotkiessaan sisäänsä zergien elävää mattoa – se levisi miltei kuin nopeutetulta videotallenteelta toistettuna. Savuavia ihohiutaleita lenteli maahan Kaien työntäessä sormiaan yhä syvemmälle kudoksen sisään. Lihaan sulatettu johdotus alkoi kiihtyvällä vauhdilla sykertyä mustuneiksi kierteiksi. Komentosillan valot kirskahtivat hetkellisesti sammuksiin. Vain sekunnin päästä rivin kauimmainen palko syttyi tuleen. Kuumuus oli niin voimakas, että Jim tunsi sen loimun omia poskiaan vasten helotuksena. Hän joutui kääntämään katseensa pois sinertävän liekin kirkkaimmasta terästä.
Rääkynä, rapina ja kimeä, kiehumisesta johtuva vinkuna porautuivat korviin. Hybridit korventuivat Kaien psionisen voiman edessä hengiltä välittömästi, vaaleahkot kelmut räpsähtelivät auki niljakkaina läiskähdyksinä ja lattialle alkoi ryöpytä tulikuumaa nestettä hölskyvinä aaltoina. Jim perääntyi jalansijaa haparoiden purojen tieltä ja veti mukanaan myös vastentahtoisesti otteensa kapselista irrottavan Kaien.
Protossi ei katsonutkaan häntä kädestä reuhtovan Jimin puoleen, vaan tuijotti julman tyytyväisenä edessään sulavia hybridikammioita. Kun Jim nykäisi käskevästi Kaiea vielä muutaman askeleen taemmas, tämä huomasi hänen rintakehäänsä vasten heilahtavan pulssikiväärin. Naisen ilme tiukkeni ja hän tempaisi täysin varoittamatta aseen itselleen. Olkahihna antoi periksi ja katkesi napsahtaen. Jim ei estellyt, vaan antoi protossin pusertaa liipaisimen pohjaan ja miltei kompastua rekyylin potkaistessa takaisin. Rätinä oli kovempi, kylmempi kuin aiemmin. Jim tunsi selittämätöntä surua katsellessaan, kuinka Kaie tyhjensi lippaan tyhjiin hybridikammioihin ja niiden kuolleisiin, jo tunnistamattomaksi massaksi veltostuneisiin asukkaisiin. Tärisemään alkanut nainen puristi asetta pitkään vielä sen jälkeenkin, kun suuliekin kirkas tuli oli sammunut ja pulssikiväärille ominainen, kohiseva kaiku hiipunut. Hän ei vastustellut, kun Jim väänsi lopulta kiväärin hänen sormistaan, vaan luovutti sen kasaan painuen, miltei helpottuneena. Kaikki protossia äsken ohjaillut väkevä päättäväisyys vaikutti ehtyvän olemattomiin. Naisen silmät olivat kostuneet ja yksinäinen kyynelvana halkoi vasenta poskea.
Kaie pusersi silmänsä kiinni ja keinutti itseään puolelta toiselle lattialla. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen leveinä juomuina. Tunnekuohu ei vaikuttanut yltyvän psioniseksi myrskyksi, mutta Jim ei laskenut katsettaan irtoamaan sekunniksikaan naisen hiestyneistä kasvoista. Hän koetti välillä kuiskata Kaien nimeä, mutta se osoittautui tuloksettomaksi.
Kun Kaie hetken päästä riuhtaisi itsensä jaloilleen aiheuttamaansa tuhoa edelleen tapittaen, Jim ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen hänet. Ei tarvittu kallonkutistajaa ymmärtämään, kuinka syvällä ristiaallokossa protossi kahlasi tällä hetkellä ja kuinka kovaa häneen sattui. Oli kuitenkin mahdoton sanoa, mitä naisen mielessä mahtoi liikkua ja millaisia muita tunteita tämä sisälleen patosi kuolleita kloonejaan silmätessään. Jim tunsi olonsa avuttomaksi. Miten kukaan voisi hyväksyä tai ymmärtää mitään tällaista?
Kun Kaie vihdoin kääntyi ympäri, hänen silmänsä nauliutuivat komentosillan peräseinällä odottavan oviaukon raameihin. Hän näytti arvioivalta. Jim tulkitsi oikein Kaien silmissä välähtävän aikomuksen ja osasi odottaa protossin seuraavaa liikettä. Kun nainen sitten äkisti liikahti eteenpäin yrittäen pujahtaa Jimin ohi ovelle, Raynor työnsi itsensä määrätietoisesti tämän reitille ja pysäytti protossin tarttumalla tämän olkapäästä. Hänen siirtonsa sai Kaien seisahtumaan ymmällään. Nainen tähyili kaukaisuuteen kuin olisi voinut tuijottaa suoraan Jimin läpi oviaukolle. Hän näytti miettivän kuumeisesti.
"Kaie. Se olen minä. Älä juokse taas", Jim pyysi.
"Mene pois", Kaie kuiskasi protossiksi. Hän tapitti edelleen edessään seisovan miehen rintakehän läpi nostamatta kasvojaan. Jim nielaisi.
"Kaie. Helkkari, katso minuun, Kaie", Jim vetosi. Kaien leuka värähti, mutta naisen päättäväisyys ei horjunut. Hän käänsi hitaasti katseensa lattiaan ja joutui selkeästi ponnistelemaan pitääkseen sen siellä.
"Sinä et ole totta", nainen mumisi. Hän koetti jälleen ottaa sivuttaisaskelta miehen ohi, mutta Jim mukaili liikettä ja parkkeerasi itsensä protossin tielle. He jäivät seisomaan vastatusten lattialle kaatuneen väijyjän ruumiin kummallekin puolelle.
Jim ei ollut ikinä tuntenut itseään niin neuvottomaksi. Mitä helvettiä hänen oli tarkoitus tehdä? Missä oli kytkin, jota painamalla hän palauttaisi Kaien raiteilleen? Mitä jos nainen ei koskaan tulisi ennalleen? Hän ei osannut koskettaa Kaien virtaa, kuten Shikov olisi eittämättä jo tehnyt, eikä kyennyt hätkähdyttämään naista irti horroksestaan millään keksimällään tapaa. Hän oli tuntenut viimeksi Fenixin kuoleman myötä tällaista avuttomuutta ja katkeruuden ruhjomaa raivoa Kerrigania kohtaan.
Pimeän keskellä tuikahti, kun Fenix kosketti hänen ajatuksiaan. Pieni, itseään ruokkiva lupaus toivosta. Zeratulin sanat ryntäsivät hänen tyhjään mieleensä toisiinsa kompastellen.
"Vrennon, kauthre", Jim miltei huudahti. Hän veti henkeä. "Mere draennen."
Muutos tapahtui vain puolessa sekunnissa. Kaie hyytyi paikalleen kuin mekaaninen jousilelu, jonka veto ei enää riittänyt yhteenkään liikerataan. Silmät lasittuivat, hengitys taintui, jokainen lihas jäi odottamaan uutta komentoa. Mikä tahansa naisen oli käynnissä tähän asti pitänytkin – pelko, viha, hulluus – sammui yskähtäen.
Helvetti, sehän toimi.
"Mere... paeder?" nainen sopersi silmät kyynelistä kiiltäen. Hän kohotti vihdoin kasvonsa Jimia kohti ja tarkensi katseensa ensimmäistä kertaa kunnolla mieheen. Näytti siltä, että hän pinnisteli muistaakseen jotain.
"Fenix", Jim sai sanotuksi ja hillitsi vain vaivoin mielitekonsa hokea Kaien isän nimeä kerta toisensa perään. Hänen kätensä liikahti vaistomaisesti eteenpäin.
Hetken aikaa oli hiljaista. Jim aisti epämääräisenä humisevana tuntemuksena, kuinka Kaien psioninen voima haki uomiaan kohisten. Naisen luomet sulkeutuivat ja avautuivat kahdesti, hän ravisti päätään ja lopulta kohotti kasvonsa. Keltaiset silmät nauliutuivat Jimiin – ja tällä kertaa protossi näki hänet. Naisen kasvot sulivat kirkkaaseen oivallukseen. Viimeiseksi Kaien huulet, jotka olivat alkaneet vapista, kaartuivat toiveikkaaseen ja aitoon hymyyn.
"Jim…?" Kaie sai kysytyksi. Protossi otti puolittaisen askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä Jimin puoleen. Hän arasteli koskettaa, aivan olisi pelännyt, että näky hänen edessään haihtuisi.
Jim harppasi vastaan ja kauhaisi mitään kyselemättä tai sanomatta protossin syliinsä. He kumpikin itkivät, kun Jimin kourat pyyhkäisivät Kaien jaloiltaan ja nostivat tämän ilmaan. Raynor pyöritti naista täyden kierroksen käheästi nauraen ja sulki tämän sitten visusti rintakehäänsä vasten.
"Voi helvetti sinun kanssasi", hän sai sanotuksi paksulla äänellä. Kaien halauksessa ei ollut enää mitään tunnustelevaa tai arastelevaa, vaan naisen sormet kynsivät otetta hänen hartioistaan hirvittävällä voimalla.
"Sinä olet todella siinä", Kaie änkytti. Hän sanoi lauseen kahteen kertaan, kunnes purskahti uudelleen nikottelevaan itkuun. Mitä tahansa zergit olivat Kaielle tehneetkin ja mitä merkillistä voimaa Zeratulin sanoihin olikaan kätkeytynyt, jokin naisen sisällä tuntui musertuvan kasaan. Protossin itkussa oli haukkova, miltei ulvova sävy. Kaien haavoittuvuus sai Jimin omat kyyneleet, jos vain mahdollista, virtaamaan vieläkin vuolaammin. Hän antoi protossin painaa kylmän poskensa kaulansyrjäänsä vasten ja silitti tämän selkää peukalollaan.
"No, no", hän kuiskasi karheasti. "No, pikkuinen. Ei hätää. Minä en ole menossa minnekään."
He nojasivat toisiinsa hiljaisella komentosillalla pitkiä minuutteja. Kun Kaie lopulta nosti kasvonsa, ne olivat kyynelten raidoittamat ja täynnä uutta päättäväisyyttä. Luomet olivat turvonneet itkun voimasta ja nenä vuoti valtoimenaan. Jimillä oli silmää kuitenkin vain Kaien hymylle, joka oli ilmestynyt protossin kasvoille Jimin lausuttua Fenixin nimen ja valaisi jälleen tämän naaman. Kaie tarkasteli häntä yhtä huolellisesti, miltei epäuskoisen näköisenä.
"Khalan nimeen", protossi sai lopulta takellelluksi. "Luulin, että kuvittelin sinut."
"Minä luulin, että juoksisit karkuun loputtomiin", Jim sai sanotuksi epävarmaan, vinoon virnistykseen puhjeten. "Mitä minä oikein sanoin sinulle?"
"Puhuit minulle isästä. Aktivoit psionisen taskun, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Zeratulin on täytynyt asettaa se mieleeni ja ymmärtää, että reagoisin sinuun. Minä… minä en tiedä, kuka olen ollut", protossi tunnusti surullisena. Kaie puraisi huultaan pökertyneen näköisenä. Hän näytti orvolta.
"Ei sillä ole väliä. Tärkeintä, että olet taas siinä."
Jim tarttui Kaieen hetken mielijohteesta, halasi protossia lujasti ja heijasi tätä sylissään puolelta toiselle silittäen tämän hiuksia kömpelösti.
"Älä enää koskaan pane minua huolehtimaan tällä tavalla, typerys."
"Minä…" Kaie sokelsi häkeltyneesti.
"Ei enää koskaan, nuori neiti, tai olet arestissa loppuvuoden."
Etusormellaan uhittelevasti heilauttanut Jim tuli palkituksi aralla naurahduksella, jota oli kaivannut päivätolkulla. Hän taputti Kaiea hellästi selkään.
"Tulehan, pikkuinen. Sinulla on melkoinen tarina kerrottavanasi."