Kolmaskymmeneskuudes luku
Statuseroja
Tuntui aivot nyrjäyttävän hämmentävältä kävellä pois laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä ja takaisin muuhun maailmaan, jota Harry aikoinaan oli luullut ainoaksi olemassa olevaksi maailmaksi. Ihmiset olivat pukeutuneet arkisiin paitoihin ja housuihin velhoille ja noidille ominaisten arvokkailta näyttävien kaapujen sijaan. Siellä täällä penkkien ympärillä lojui roskia. Ilmassa tuntui karkeana ja pistävänä haju, jonka Harry oli jo ehtinyt unohtaa: palavan bensiinin katku. King's Crossin aseman ilmapiiri ei ollut yhtä värikäs tai hilpeä kuin Tylypahkassa tai Viistokujalla – ihmiset vaikuttivat pienemmiltä ja pelokkaammilta ja olisivat varmasti vaihtaneet ongelmansa kernaasti pimeyden velhoon, jota vastaan taistella. Harry olisi halunnut langettaa pölyyn kuurausloitsun ja roskiin tyhjennystaian, ja jos hän olisi osannut, hän olisi käyttänyt itseensä kuplapääloitsua jottei olisi joutunut hengittämään ilmaa. Mutta täällä hän ei saisi käyttää sauvaansa...
Harry tajusi, että tältä luultavasti tuntuisi matkustaa ensimmäisen maailman valtiosta kolmanteen maailmaan.
Harry tosin oli poistunut nollannesta maailmasta, velhomaailmasta – kuurausloitsujen ja kotitonttujen maailmasta, jossa parantajien ja omien taikakykyjen avulla olisi aivan mahdollista varttua sataseitsemänkymmentävuotiaaksi ennen kuin vanhuus alkaisi toden teolla vaivata.
Ja hän oli palannut väliaikaisesti taikuudettomaan Lontooseen, jästimaailmaan. Täällä hänen äitinsä ja isänsä asuisivat koko loppuelämänsä, ellei teknologia sitten hyppäisi yhdellä loikalla velhoelämän ylitse tai maailman syvällinen rakenne muuttuisi.
Ajattelematta asiaa sen kummemmin Harry käänsi päätään ja vilkaisi katseellaan taakseen nähdäkseen puuarkun, joka kipitti hänen jäljessään. Jästeiltä huomaamattoman arkun kynsimäiset lonkerot vahvistivat heti, että ei, hän ei ollutkaan vain kuvitellut kaikkea...
Lisäksi hänen rintaansa painoi toinenkin asia.
Hänen vanhempansa eivät tienneet.
He eivät tienneet mitään.
He eivät tienneet...
"Harry?" kutsui hoikka, vaaleahiuksinen nainen, jonka täydellisen sileä ja virheetön iho sai hänet näyttämään paljon kolmeakymmentäkolmea nuoremmalta. Harry käsitti heti, että kyse oli taikuudesta – hän ei ollut tiennyt sen merkkejä ennen, mutta huomasi ne nyt. Ja noin kauan vaikuttava taikajuoma oli varmasti ollut kauhean vaarallinen, koska useimmat noidat eivät tehneet itselleen noin, sillä eivät olleet niin epätoivoisia...
Harryn silmät täyttyivät kyynelistä.
"Harry?" huudahti vanhemman näköinen mies, jonka vatsanseutu oli alkanut hieman pömpöttää. Mies oli pukeutunut ylitsevuotavan akateemisesti ja huolimattomasti: hänen tumman, vihreänharmaan paitansa päällä oli musta liivi, ja kaiken kaikkiaan mies näytti siltä, kuin pysyisi professorina minne ikinä kulkisikin. Hän olisi varmasti ollut eräs sukupolvensa loistavimmista velhoista, jos vain olisi syntynyt kahden geenikappaleen kera nollan sijaan…
Harry nosti kätensä ja huiskutti vanhemmilleen. Hän ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan.
He tulivat hänen luokseen – eivät juosten, vaan kävellen tasaisesti ja arvokkaan näköisinä. Juuri niin nopeasti professori Michael Verres-Evans käveli, eikä rouva Petunia Evans-Verresillä ollut aikomustakaan kävellä lainkaan nopeammin.
Hänen isänsä kasvoilla karehtiva hymy ei ollut järin suuri, mutta isä ei koskaan hymyillytkään leveästi. Sentään hymy oli leveämpi kuin Harry oli koskaan aiemmin nähnyt sen olevan – vielä leveämpi kuin silloin, kun isälle myönnettiin uusi apuraha, tai kun joku hänen opiskelijoistaan pääsi töihin, ja sitä leveämpää hymyä ei häneltä voinut edes toivoa.
Äiti räpytteli ankarasti silmiään. Hänkin yritti hymyillä, muttei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
"No niin!" hänen isänsä sanoi astellessaan hänen luokseen. "Jokos sitä on saatu selville jotain mullistavaa?"
Tietenkin isä luuli, että hän vitsaili.
Se, että hänen vanhempansa eivät uskoneet häntä, teki paljon vähemmän kipeää silloin, kun kukaan muukaan ei ollut uskonut häntä – kun Harry ei ollut tiennyt, miltä tuntui kun rehtori Dumbledoren ja professori Oraven kaltaiset ihmiset ottivat hänet vakavasti.
Sillä hetkellä Harry ymmärsi, että poika joka elää oli olemassa ainoastaan Britannian taikamaailmassa. Sellaista henkilöä ei jästien Lontoossa elänyt, ja hän oli vain suloinen pikku yksitoistavuotias joka palasi jouluksi kotiin.
"Anteeksi", Harry sanoi tärisevällä äänellä, "mutta taidan nyt murtua ja purskahtaa itkuun. Se ei tarkoita, että koulussa olisi mitään vialla."
Harry alkoi liikkua eteenpäin, mutta jäikin niille sijoilleen. Hän ei tiennyt, halaisiko isäänsä vai äitiään, sillä ei halunnut, että kumpikaan tuntisi oloaan vähäisemmäksi tai enemmän rakastetuksi –
"Te", sanoi hänen isänsä, "olette hyvin hupsu poika, herra Verres", ja otti Harrya hellästi kiinni olkapäistä ja työnsi hänet jo valmiiksi polvistuneen ja kyynelehtivän äitinsä syliin.
"Hei, äiti", Harry sanoi ääni väristen, "olen palannut." Hän halasi äitiään koneiden melun ja bensiinin katkun keskellä, ja alkoi itkeä, sillä tiesi ettei mikään voisi palata entisenlaiseksi – ei ainakaan hän itse.
Taivas oli pilkkopimeä ja tähdet alkoivat jo näkyä, kun he olivat päässeet jouluruuhkasta Oxfordin yliopistokaupunkiin ja pysäköineet sen pihatien varteen, jonka vieressä nökötti heidän perheensä kirjojen sadesuojana toimiva pieni, nuhruinen talovanhus.
Kävellessään lyhyen matkaa katukiveystä pitkin etuovensa luokse he ohittivat joukon kukkaruukkuja, joihin oli ripustettu pieniä, himmeitä sähkölamppuja (lamput olivat himmeitä, sillä ne latasivat itseään aurinkovoimalla päiväsaikaan). Lamput syttyivät palamaan juuri, kun he kävelivät niiden ohi. Oli ollut vaikea löytää vedenpitäviä liiketunnistimia, jotka käynnistyisivät juuri oikealla etäisyydellä…
Tylypahkassa oli oikeita soihtuja, jotka toimivat samalla tavoin.
Etuovi aukeni, ja Harry astui sisään heidän olohuoneeseensa räpytellen samalla silmiään tiuhaan tahtiin.
Seinän joka tuuma on kirjahyllyjen peittämä. Jokaisessa kirjahyllyssä on kuusi tasoa, ja ne yltävät lähes kattoon asti. Jotkut hyllyistä ovat täpötäynnä kovakantisia kirjoja: tiedettä, matematiikkaa, historiaa ja kaikkea muuta. Toisissa hyllyissä on kaksi kerrosta tieteispokkareita, joista taempia pönkittävät vanhat nenäliinalaatikot tai puupalkit niin, että kirjojen selkämyksen voi nähdä edessä olevien kirjojen yli. Ja tässä ei vielä ole kaikki. Kirjoja pursuaa pöydille ja sohville ja niistä muodostuu pieniä kasoja ikkunoiden alle…
Verresien kotitalous näytti tismalleen samalta kuin hänen lähtiessään. Siellä tosin oli enemmän kirjoja, mikä sekin näytti samalta kuin hänen lähtiessään.
Siellä oli myös joulukuusi, joka oli paljas ja koristeeton, vaikka jouluaattoon oli vain kaksi päivää. Harry joutui hetkeksi pois tolaltaan, kunnes hänen rintaansa syttyi lämmin tunne: tietenkin hänen vanhempansa olivat odottaneet.
"Siirsimme sängyn pois huoneestasi saadaksemme lisätilaa kirjahyllyille", hänen isänsä totesi. "Sinähän voit nukkua arkussasi, eikö niin?"
"Sinä saat nukkua arkussani", Harry vastasi.
"Siitä tulikin mieleen", hänen isänsä sanoi, "mitä sinun unirytmisi kanssa sitten lopulta tehtiin?"
"Taikaa", Harry sanoi ja riensi suoraa päätä makuuhuoneensa ovelle ihan vain siltä varalta, että hänen isänsä ei laskenutkaan leikkiä…
"Tuo ei ole mikään selitys!" professori Verres-Evans ilmoitti samaan aikaan, kun Harry rääkäisi: "Käytittekö te loppuun kaiken vapaan tilan minun kirjahyllyistäni?"
Harry oli käyttänyt joulukuun 23. päivän niiden jästiesineiden ostamiseen, joita hän ei voinut vain muodonmuuttaa muista. Hänen isänsä oli ollut kiireinen ja sanonut, että hänen täytyisi kävellä tai kulkea linja-autolla, mikä oli käynyt Harrylle oikein hyvin. Osa rautakaupan työntekijöistä oli katsonut häntä oudoksuen, mutta hän oli sanonut viattoman kuuloisena, että hänen isänsä oli tekemässä ostoksia lähistöllä ja että hänet oli lähetetty hakemaan muutamia asioita (kädessään hän piti listaa, joka oli kirjoitettu huolellisesti aikuismaisella, miltei lukukelvottomalla käsialalla). Loppujen lopuksi raha oli aina rahaa.
Koko perhe oli koristellut joulukuusen yhdessä, ja Harry oli asettanut pikkuruisen, tanssivan keijukaisen sen latvaan (kaksi sirppiä ja viisi sulmua Kirman ja Japinan puodista).
Irvetassa oli suostuttu auliisti vaihtamaan kaljuunoita paperirahaan, mutta pankki ei ilmeisestikään voinut millään helpolla tavalla vaihtaa suuria kultamääriä sveitsiläisellä pankkitilillä olevaan verovapaaseen jästirahaan. Tämä oli enemmän tai vähemmän romuttanut Harryn suunnitelman muuttaa suurin osa omaryöväämistään rahoista järkeväksi sekoitukseksi, josta 60% kuuluisi kansainväliselle indeksirahastolle ja 40% Berkshire Hathawaylle. Tältä erää Harry oli hajauttanut varojaan hivenen enemmän hiipimällä näkymättömänä ja ajankääntäjää käyttäen ulos yömyöhään ja hautaamalla sata kultakaljuunaa takapihan maahan. Hän oli aina aina aina halunnut muutenkin tehdä niin.
Osa joulukuun 24. päivästä oli kulunut siihen, kun professori oli lueskellut Harryn kirjoja ja kysellyt häneltä kysymyksiä. Useimmat hänen isänsä ehdottamista kokeista olivat ainakin tällä hetkellä epäkäytännöllisiä, ja suuren osan lopuista oli Harry jo suorittanut. ("Kyllä, isä, tarkistin kyllä mitä tapahtuu, kun Hermionelle kertoo muutetun lausumistavan eikä hän tiedä onko sitä muutettu vai ei. Se oli aivan ensimmäinen koe jonka tein, isä!")
Lopulta isä nosti katseensa Taikaliemistä ja -juomista, ja kysyi viimeisen kysymyksensä sekavaa inhoa kuvastava ilme kasvoillaan – oliko tässä kaikessa jotakin järkeä, jos oli velho. Harry oli vastannut kieltävästi.
Jolloin hänen isänsä oli julistanut, että taikuus oli epätieteellistä.
Harry oli edelleen hieman järkyttynyt siitä, että jotakin todellisuuden osa-aluetta voisi kutsua epätieteelliseksi. Isän mielestä hänen näkemystensä ja maailmankaikkeuden välillä oleva ristiriita tarkoitti ilmeisesti sitä, että maailmankaikkeudessa oli jotakin vialla.
(Toisaalta useat fyysikotkin pitivät kvanttimekaniikkaa omituisena sen sijaan, että kvanttimekaniikka olisi ollut aivan tavallinen asia ja he omituisia.)
Harry oli esitellyt äidilleen parantamispakkauksen, jonka hän oli ostanut kotona säilytettäväksi, vaikka useimmat taikajuomista eivät tehoaisikaan hänen isäänsä. Äiti oli tuijottanut pakkausta tavalla, joka sai Harryn kysymään, oliko äidin sisar koskaan ostanut mitään vastaavaa Edwin-vaarille ja Elaine-mummolle. Kun äiti ei yhäkään ollut vastannut mitään, oli Harry todennut hätäisesti, ettei tämän mieleen vain kenties ollut koskaan juolahtanut sellaista ajatusta. Sitten hän oli viimein lähtenyt pois huoneesta.
Oli surullista, että Lily Evansin mieleen ei luultavasti ollut koskaan juolahtanut sellaista ajatusta. Harry tiesi, että toisilla ihmisillä oli tapana olla ajattelematta ikäviä asioita, aivan kuin heillä oli myös tapana olla laskematta tahallisesti käsiään hehkuvan kuumalle liedelle. Hän oli alkanut arvella, että useimmilla jästisyntyisillä alkoi nopeasti olla tapana olla ajattelematta perheitään, jotka joka tapauksessa kuolisivat ennen kuin ehtisivät elää edes satavuotiaiksi.
Vaikkakaan Harrylla ei tietenkään ollut minkäänlaista aikomusta sallia sitä omalla kohdallaan.
Sitten joulukuun 24. päivä alkoikin kääntyä jo iltaan, ja he ajoivat syömään joulupäivällistään.
Talo oli valtava – ei Tylypahkan mittapuulla, mutta varmasti niiden talojen mittapuulla, joissa oli mahdollista asua, jos isä sattui olemaan kunnianarvoisa professori joka yritti selvitä Oxfordissa. Talon kaksi kerrosta oli tehty tiilistä, jotka välkehtivät laskevan auringon loisteessa, ja sen ikkunoiden yläpuolella oli lisää ikkunoita, ja yksi suuri ikkuna ulottui paljon korkeammalle kuin lasin pitäisi ulottua – mahtoi olla melkoisen suunnaton olohuone…
Harry veti syvään henkeä ja soitti ovikelloa.
Jostain kuului etäinen huuto: "Voisitko sinä mennä avaamaan, kulta?"
Huutoa seurasi hidas lähestyvien askelten kopina.
Sitten ovi aukeni, ja sen takaa paljastui lempeän oloinen mies, joka oli pulska, rusoposkinen ja kaljuuntuva. Mies oli pukeutunut siniseen, saumoista hieman kiristävään kauluspaitaan.
"Tohtori Granger?" sanoi Harryn isä reippaasti ennen kuin Harry ehti saada sanaakaan suustaan. "Minä olen Michael, ja tässä on Petunia ja poikamme Harry. Ruoka on taika-arkussa." Isä osoitti epämääräisesti taakseen, eikä sattumalta osunut aivan arkun suuntaan.
"Kyllä, kiitos, tulkaa vain sisään", sanoi Leo Granger. Hän harppasi askelen eteenpäin ja nappasi viinipullon professorin levitetyistä käsistä kiitoksia mutisten. Sitten hän astui taemmas ja viittilöi olohuoneen suuntaan. "Istuutukaa vain. Ai niin", käänsi katseensa kohti Harrya, "ja kaikki lelut ovat kellarikerroksessa, Herm tulee varmasti itsekin alas pian – ensimmäinen ovi oikealla." Hän osoitti kohti erästä käytävää.
Harry vain tuijotti miestä hetken täysin tietoisena siitä, että oli vanhempiensa tiellä.
"Lelut?" Harry kysyi kirkkaalla, kimeällä äänellä silmät suurina. "Minä rakastan leluja!"
Hänen äitinsä veti syvään henkeä hänen takanaan. Harry harppoi sisälle taloon ja pidättäytyi tömistelemästä liian kovaäänisesti mennessään.
Olohuone oli aivan yhtä suuri kuin miltä se ulospäinkin näytti. Sen valtaisasta holvikatosta roikkui jättiläismäinen kattokruunu, ja sinne oli pystytetty joulukuusi, jonka keplottelu ovesta sisään oli varmasti ollut miltei mahdotonta. Kuusen alaoksat oli koristeltu perinpohjaisesti ja huolellisesti kauniilla punaisen, vihreän ja kullan sävyissä kimaltavilla kuvioilla – sinne tänne oli ripoteltu myös sinistä ja pronssia – kun taas niihin osiin, joihin vain aikuiset saattoivat yltää, oli ripustettu huolimattomasti ja sattumanvaraisesti valoketjuja ja kiiltäviä kransseja. Huoneesta lähti käytävä, joka päättyi keittiöön, ja kiiltävät, metallikaiteiset puuportaat jatkuivat toiseen kerrokseen.
"Peijakas!" Harry sanoi. "Onpa tämä iso talo! Toivottavasti en eksy tänne!"
Tohtori Roberta Granger tunsi olonsa sangen hermostuneeksi päivällisajan lähestyessä. Kalkkuna ja paahtopaisti, heidän lahjoituksensa yhteiseksi hyväksi, kypsyivät hiljalleen uunissa – loput ruoista he saisivat vierailtaan, Verresin perheeltä, joilla oli ottopoika nimeltä Harry. Joka tunnettiin velhomaailmassa nimellä "poika joka elää". Ja joka oli kaiken lisäksi ainoa poika, jota Hermione oli koskaan kutsunut "söpöksi", tai oikeastaan huomioinut lainkaan.
Verresit olivat sanoneet, että Hermione oli kaikista Harryn ikäluokkaan kuuluvista lapsista ainoa, jonka olemassaolon heidän poikansa oli millään tavalla tiedostanut.
Ja vaikka tässä saatettiinkin mennä asioiden edelle, oli molemmilla pariskunnilla hiipivä aavistus siitä, että hääkellot saattaisivat soida jo muutamien vuosien päästä.
Ja niin, vaikka joulupäivä vietettäisiinkin perinteen mukaan hänen aviomiehensä perheen seurassa, he olivat päättäneet tutustua jouluaattona tyttärensä mahdollisiin tuleviin aviosukulaisiin.
Ovikello soi juuri, kun hän oli valelemassa kalkkunaa. Hän huudahti korotetulla äänellä: "Voisitko sinä mennä avaamaan, kulta?"
Kuului hetkellinen tuolin ja sen haltijan urahdus, ja seuraavaksi hänen miehensä raskaiden askelten äänet. Sitten hän kuuli, kuinka ulko-ovi aukeni.
"Tohtori Granger?" kuului vanhemman miehen reippaan kuuloinen ääni. "Minä olen Michael, ja tässä on Petunia ja poikamme Harry. Ruoka on taika-arkussa."
"Kyllä, kiitos, tulkaa vain sisään", vastasi hänen miehensä, mutisi sitten "kiitos" ikään kuin hyväksyäkseen jonkinlaisen lahjan, ja pyysi sitten vieraitaan istuutumaan. Seuraavaksi Leon muutti äänensävyään teennäisen innokkaaksi ja sanoi: "Ai niin, ja kaikki lelut ovat kellarikerroksessa, Herm tulee varmasti itsekin alas pian – ensimmäinen ovi oikealla."
Syntyi lyhyt tauko.
Sitten nuoren pojan kirkas ääni sanoi: "Lelut? Minä rakastan leluja!"
Askelet kävelivät sisälle taloon, ja sitten sama heleä ääni sanoi: "Peijakas! Onpa tämä iso talo! Toivottavasti en eksy tänne!"
Roberta sulki uuninluukun ja hymyili. Hän oli ollut hieman huolissaan tavasta, jolla Hermionen kirjeissä kuvailtiin poikaa joka elää, vaikka eihän hänen tyttärensä tietenkään ollut sanonut mitään sellaista, jonka perusteella Harry Potterin voisi olettaa olevan vaarallinen – ei mitään, mikä olisi muistuttanut niitä synkkiä vihjauksia, joita hän oli lukenut Viistokujalta ilmeisesti Hermionelle ostamistaan kirjoista. Hänen tyttärensä ei oikeastaan ollut sanonut juuri mitään, paitsi että Harry puhui kuin olisi tullut suoraan kirjojen sivuilta, ja että Hermione opiskeli ahkerammin kuin koskaan aiemmin elämänsä aikana vain pysyäkseen oppitunneilla poikaa edellä. Kuulosti kuitenkin siltä, että Harry Potter oli aivan tavallinen yksitoistavuotias poika.
Roberta pääsi ulko-oven luo juuri, kun hänen tyttärensä kolisteli portaita alas nopeudella, joka ei näyttänyt lainkaan turvalliselta. Hermione oli väittänyt noitien kestävän pudotuksia tavallisia ihmisiä paremmin, mutta Roberta ei ollut aivan varma, uskoiko tyttärensä sanoja –
Hän katsahti ensi kerran professori ja rouva Verresiä, jotka näyttivät kumpikin sangen hermostuneilta juuri, kun poika jolla oli otsassaan tuo tarunhohtoinen arpi kääntyi kohti hänen tytärtään. Poika sanoi edellistä matalammalla äänellä: "Ollos tervehditty tänä ehtoista kauneimpana, neiti Granger." Hän ojensi kätensä, aivan kuin olisi tarjonnut vanhempansa heille hopealautasella. "Täten esittelen teille: isäni, professori Michael Verres-Evans, ja äitini, rouva Petunia Evans-Verres."
Ja kun Robertan suu oli juuri loksahtanut apposen auki, kääntyi poika takaisin kohti vanhempiaan ja sanoi jälleen kirkkaalla äänellä: "Äiti, isä, tässä on Hermione! Hän on tosi fiksu!"
"Harry!" hänen tyttärensä sihahti. "Lopeta!"
Poika pyörähti jälleen kohti Hermionea. "Pahoin pelkään, neiti Granger", hän sanoi vakavana, "että meidät molemmat on karkotettu kellarinne sokkeloisiin syövereihin. Jättäkäämme siis heidät käymään läpi aikuismaisia keskusteluitaan, jotka eittämättä ylenevät kauas lapsellisten mieltemme ulottumattomiin, ja ryhtykäämme uudelleen meneillään olevan, muodonmuutoksiin liittyvää humelaista projektivismia koskevan keskustelumme läpikäymiseen."
"Suokaa anteeksi", Hermione sanoi hyvin vakaalla äänellä, tarttui poikaa tämän vasemmasta hihasta ja raahasi tämän käytävään – Roberta käännähti avuttomasti katsoakseen heidän menoaan, ja poika vilkutti hänelle iloisesti – ja sitten Hermione vetäisi pojan kellarin sisäänkäynnille ja läimäisi oven kiinni takanaan.
"Minä, öh, pyydän anteeksi meidän…" rouva Verres änkytti.
"Olen pahoillani", professori sanoi leveästi hymyillen. "Harry on joskus hieman herkkähipiäinen tällaisten asioiden suhteen. Uskoisin kyllä silti, että hän on oikeassa sen suhteen, ettei heidän keskustelumme kiinnosta meitä."
Onko hän vaarallinen? olisi Roberta halunnut kysyä, mutta pysyi vaiti ja yritti keksiä hienovaraisempia kysymyksiä. Hänen vierellään seisova Leo hekotti, aivan kuin hänen mielestään heidän juuri näkemänsä tapahtumasarja olisi ollut hauska eikä suinkaan pelottava.
Historian kammottavin pimeyden lordi oli yrittänyt tappaa tuon pojan. Jäljelle oli jäänyt vain läpeensä hiiltynyt ruumis, joka oli löytynyt pojan kehdon vierestä.
Ja tuossa saattoi seistä hänen tuleva vävynsä.
Roberta oli tuntenut olonsa koko ajan epämukavammaksi sen suhteen, luovuttaisiko tyttärensä taikakouluun. Erityisen inhottavalta hänestä oli tuntunut, kun hän oli laskeskellut mielessään päivämääriä Hermionen kirjat luettuaan ja tajunnut, että hänen noitaäitinsä oli todennäköisesti saanut surmansa Grindelwaldin hirmuvallan aikana eikä ollutkaan kuollut synnytykseen niin kuin isä oli aina väittänyt. Mutta sitten professori McGarmiwa olikin vieraillut heillä useammin kuin kerran ensimmäisen reissun jälkeen – "vain tarkistaakseen, kuinka neiti Granger pärjää" – eikä Roberta voinut olla ajattelematta, että jos Hermione kertoisi vanhempiensa koituvan haitaksi hänen noitaurallaan, jotakin tehtäisiin heidän asenteensa korjaamiseksi…
Roberta asetti kasvoilleen hienoimman hymynsä ja teki kaikkensa levittääkseen iloista, teennäistä joulumieltä.
Ruokasalin pöydän koko täytti paljon useammankin kuin kuuden hengen – tuota, tai siis neljän hengen ja kahden lapsen – tarpeet, mutta koko pöytä oli silti verhottu kauniilla, valkealla pellavaliinalla, ja astiat oli aseteltu hienostuneille mutta täysin joutaville tarjottimille. Sentään itse tarjottimet olivat vain rosteria, eivätkä aitoa hopeaa.
Harryn oli hivenen hankala keskittyä kalkkunaansa.
Puheenaihe oli luonnollisesti kääntynyt Tylypahkan asioihin. Harrylle oli ollut ilmeistä, että hänen vanhempansa toivoivat Hermionen lankeavan kertomaan heille enemmän Harryn koulunkäynnistä kuin tämä itse suostui paljastamaan. Ja vaikutti siltä, että Hermione oli joko tajunnut tämän seikan yhtä lailla, tai vältteli vain automaattisesti kaikkea vähänkin kiusalliselta tuntuvaa.
Niinpä Harry oli kunnossa.
Valitettavasti hän oli kuitenkin kertonut vanhemmille pöllöitse Hermionesta kaikenlaisia seikkoja, joita tämä puolestaan ei ollut kertonut omille vanhemmilleen.
Kuten esimerkiksi sen, että Hermione toimi armeijan kenraalina heidän yhteisissä vapaa-ajan aktiviteeteissaan.
Hermionen äiti oli näyttänyt hyvin hätääntyneeltä, joten Harry oli kiireesti keskeyttänyt puheen ja yrittänyt parhaansa mukaan tehdä selväksi sen, että kaikki heidän käyttämänsä loitsut olivat pelkkiä tainnutustaikoja, että professori Orave valvoi heitä koko ajan, ja että koska taikuuden avulla oli mahdollista myös parantaa, eivät monet asiat olleet lainkaan niin vaarallisia kuin miltä ne saattoivat kuulostaa – tässä kohtaa Hermione potkaisi häntä lujasti pöydän alla. Kaikeksi onneksi Harryn isä, jonka Harryn itsensäkin oli pakko myöntää olevan häntä parempi joissakin asioissa, oli julistanut lujan ja ammattimaisen toimivaltaisesti, että hän ei henkilökohtaisesti ollut lainkaan huolissaan, sillä ei voinut kuvitellakaan, että lasten sallittaisiin tehdä mitään sellaista, jos se olisi vaarallista.
Ei Harrylla tosin senkään vuoksi ollut vaikeuksia nauttia päivällisestään.
…itsesäälissä oli ongelmana se, ettei koskaan vienyt aikaakaan löytää joku, jolla meni vielä huonommin.
Eräässä vaiheessa tohtori Leo Granger oli kysynyt, antoiko se mukava opettaja joka vaikutti pitävän Hermionesta – professori McGarmiwa – hänelle runsaasti pisteitä koulussa.
Hermione oli vastannut myöntävästi ilmeisen aidosti hymyillen.
Harry oli vain vaivoin onnistunut olemaan huomauttamatta kylmästi, ettei professori McGarmiwa koskaan suosisi ketään Tylypahkan oppilasta, ja että Hermione sai tunneilla niin paljon pisteitä vain, koska hän oli ansainnut joka – ikisen – niistä.
Eräässä toisessa vaiheessa Leo Granger oli esittänyt pöytäkunnalle mielipiteensä siitä, kuinka Hermione oli hyvin älykäs, ja kuinka hän olisi voinut mennä lääketieteelliseen ja opiskella lääkäriksi jollei tämä noitajuttu olisi tullut tielle.
Hermione oli hymyillyt jälleen. Nopea katseidenvaihto sai Harryn olemaan huomauttamatta, että tytöstä olisi kenties voinut tulla jopa maailmanlaajuisesti tunnettu tiedemies. Niin ikään hän jätti kysymättä, olisivatko Grangerit ajatelleet samoin, jos heillä olisikin ollut poika eikä tytärtä – vai oliko heidän vain mahdoton hyväksyä sitä, että heidän jälkeläisistään tulisi heitä itseään parempia?
Harry lähestyi kuitenkin kovaa vauhtia kiehumispistettään.
Hän myös arvosti hetki hetkeltä enemmän sitä, että hänen oma isänsä oli aina tehnyt parhaansa tukeakseen Harryn kehitystä huippulahjakkuutena ja aina rohkaissut häntä kurottamaan entistäkin korkeammalle. Isä ei ollut koskaan väheksynyt yhtäkään hänen saavutuksistaan, vaikka ihmelapsikin oli pelkkä lapsi. Tällaiseenko kotiin hän olisi päätynyt, jos äiti olisi mennyt naimisiin Vernon Dursleyn kanssa?
Harry teki silti voitavansa.
"Hänkö siis todella päihittää sinut joka ikisessä aineessa luudalla lentämistä ja muodonmuutoksia lukuun ottamatta?" kysyi professori Michael Verres-Evans.
"Niin tekee", Harry sanoi väkinäisen tyynesti leikatessaan samalla itselleen seuraavan palan joulukalkkunaa. "Useimmissa jopa selkeän ylivoimaisesti." Tätä seikkaa Harry ei olisi monissakaan olosuhteissa halunnut mielellään myöntää, minkä vuoksi hän ei ollut kertonut siitä isälleen aiemmin.
"Hermione on aina ollut varsin hyvä koulussa", tohtori Leo Granger totesi tyytyväisesti.
"Harry kilpailee kansallisella tasolla!" ilmoitti professori Michael Verres-Evans.
"Rakas!" huudahti Petunia.
Hermione hihitti, eikä se saanut Harrya tuntemaan oloaan lainkaan paremmaksi senhetkisen tilanteensa suhteen. Hermionea tämä kaikki ei vaikuttanut vaivaavan lainkaan, ja se vaivasi Harrya.
"Ei minua nolota hävitä hänelle, isä", Harry sanoi. Juuri tällä hetkellä se piti paikkansa. "Mainitsinko muuten, että hän opetteli ulkoa kaikki koulukirjansa jo ennen ensimmäistä koulupäivää? Ja kyllä, kokeilin hänen taitojaan."
"Onko tuollainen, öh, tavallista hänelle?" professori Verres-Evans tiedusteli Grangereilta.
"Voi, kyllä, Hermione opettelee aina asioita ulkoa", vakuutteli tohtori Roberta Granger iloisesti hymyillen. "Hän tuntee kaikki keittokirjojemme reseptit ulkomuistista. Minun tulee häntä ikävä aina, kun teen päivällistä."
Ilmeestä päätellen Harryn isästä tuntui edes jokseenkin samalta kuin hänestä itsestään.
"Älä huoli, isä", Harry sanoi, "hän lukee jo kaikkia edistyneiden aineita joita vain voi. Tylypahkan opettajat kyllä tietävät että hän on älykäs, toisin kuin hänen vanhempansa!"
Viimeisten sanojen kohdalla hänen äänensä oli voimistunut. Harry tiesi pilanneensa kaiken jo ennen kuin kaikki kääntyivät katsomaan häntä ja Hermione potkaisi häntä uudelleen, mutta tämä oli jo liikaa, aivan liikaa.
"Tietysti me tiedämme että hän on älykäs", Leo Granger sanoi. Mies alkoi näyttää loukkaantuneelta sille lapselle, joka oli ollut niin tyhmänrohkea, että oli kohottanut ääntään heidän päivällispöydässään.
"Teillä ei ole siitä pienintä aavistustakaan", totesi Harry, jonka ääneen alkoi tihkua jää. "Teidän mielestänne on söpöä, kun hän lukee niin paljon kirjoja, vai mitä? Silmienne eteen tuodaan täydellinen todistus, ja teidän mielestänne on hyvä kun hän pärjää hyvin koulussa. Teidän tyttärenne on sukupolvensa lahjakkain noita ja koko Tylypahkan kirkkain tähti, ja jonakin päivänä, tohtori ja tohtori Granger, teidät tunnetaan historiassa vain siitä syystä, että satuitte olemaan hänen vanhempiaan!"
Tuolistaan rauhallisesti noussut ja pöydän toiselle puolen kävellyt Hermione valitsi tämän hetken sopivaksi tarttua Harryn paitaan olkapään kohdalta ja kiskaista pojan ylös tuolistaan. Harry ei pyristellyt vastaan, mutta kun Hermione raahasi häntä poispäin, hän julisti entistäkin kovemmalla äänellä: "On täysin mahdollista, että tuhannen vuoden päästä hammaslääketiede muistetaan vain ja ainoastaan siitä syystä, että Hermione Grangerin vanhemmat olivat hammaslääkäreitä!"
Roberta seisoi paikallaan siinä, missä hänen tyttärensä oli juuri kiskonut pojan joka elää ulos huoneesta nuoret kasvot kärsivällisen näköisinä.
"Olen hirvittävän pahoillani", professori Verres sanoi huvittunut hymy kasvoillaan. "Mutta pyydän, älkää huoliko, Harry puhuu aina noin. Eivätkö he kaksi käyttäydykin jo aivan kuin aviopari?"
Kaikkein pelottavinta oli, että asia oli juuri niin.
Harry oli odottanut saavansa Hermionelta poikkeuksellisen ankaran saarnan.
Mutta kun Hermione oli kiskonut heidät molemmat kellarin sisäänkäynnille ja sulkenut oven takanaan, hän kääntyi ympäri –
– ja hymyili, aidosti, mikäli Harry oli oikeassa.
"Ole kiltti äläkä tee noin, Harry", hän sanoi hellästi. "Vaikka tuo onkin todella suloista sinulta. Kaikki on hyvin."
Harry vain tuijotti Hermionea. "Kuinka sinä kestät tuota?" hän kysyi hiljaa, sillä ei halunnut vanhempien kuulevan – ääni tosin nousi korkeudessa, vaikka sen voimakkuus pysyikin matalana. "Kuinka sinä kestät tuota?"
Hermione kohautti olkiaan ja sanoi: "Koska tuollaisia vanhempien kuuluukin olla?"
"Ei", Harry sanoi matalalla ja lujalla äänellä, "ei kuulu – ei minun isäni ikinä väheksy minua – tai no, kyllä väheksyy, mutta ei koskaan noin –"
Hermione nosti pystyyn yhden sormen, ja Harry odotti paikallaan katsellen, kuinka tyttö etsi sanoja. Kesti aikansa, kunnes Hermione sanoi: "Harry… professori McGarmiwa ja professori Lipetit pitävät minusta, koska olen sukupolveni lahjakkain noita ja koko Tylypahkan kirkkain tähti. Äiti ja isä eivät tiedä sitä, etkä sinä koskaan voi kertoa heille sitä, mutta he rakastavat minua silti. Se tarkoittaa, että kaikki on aivan niin kuin pitääkin, niin Tylypahkassa kuin kotonakin. Ja koska kyseessä ovat minun vanhempani, herra Potter, te ette saa väitellä asiasta." Hän hymyili jälleen tuota salaperäistä päivällisajan hymyään ja katseli Harrya hyvin hellästi. "Onko tämä teille selvä, herra Potter?"
Harry nyökkäsi nopeasti.
"Hienoa", Hermione sanoi, ja nojautui sitten häntä kohti ja suuteli häntä poskelle.
Keskustelu oli vasta saatu alkamaan uudelleen, kun etäinen, kimeä ulvahdus kantautui heidän korviinsa:
"Hei! Ei pussailua!"
Molemmat isät purskahtivat nauruun samaan aikaan, kun molemmat äidit nousivat ylös tuoleistaan täsmälleen samanlaiset kauhistuneet ilmeet kasvoillaan ja syöksähtivät kellaria kohti.
Kun lapset oli tuotu takaisin, Hermione totesi kylmästi, ettei koskaan enää ikinä suutelisi Harrya, ja Harry ilmoitti raivoissaan, että antaisi Auringon kärventyä kylmäksi, kuolleeksi kekäleeksi ennemmin kuin päästäisi hänet tarpeeksi lähelle sitä yrittämään.
Mikä tarkoitti, että kaikki oli aivan niin kuin pitikin, ja niinpä koko joukko istuutui jälleen alas joulupäivällistään viimeistelemään.