Kolmaskymmenesseitsemäs luku

Välinäytös: Rajanylitys

Oli miltei keskiyö.

Myöhään valvominen oli Harrylle aivan helppoa – hän ei yksinkertaisesti ollut käyttänyt ajankääntäjäänsä. Harry ajoitti perinteen mukaan unirytminsä niin, että olisi varmasti hereillä, kun jouluaatto vaihtuisi joulupäiväksi. Vaikkei hän ollutkaan koskaan ollut tarpeeksi nuori uskoakseen Joulupukkiin, oli hän silti ollut joskus niin nuori, että saattoi epäillä.

Olisi kyllä ollut mukavaa, jos keskellä yötä taloihin sisälle hiippaileva ja lahjoja jakeleva olento olisikin ollut olemassa…

Silloin Harryn selkää pitkin kulki vilunväristys.

Vihjaus jostakin hirmuisesta, joka lähestyi häntä väjäämättä.

Kohti hivuttautuva kauhu.

Kohtalokkuuden tunne.

Harry ponnahti vauhkona istumaan sängyssään.

Hän katsoi ulos ikkunasta.

"Professori Orave?" Harry parkaisi hyvin hiljaa.

Professori Orave heilautti kättään hiukan ylöspäin, ja Harryn ikkuna taittui kokoon puitteitaan vasten. Kylmä viima puhkui välittömästi huoneeseen ikkuna-aukon lävitse, ja muutama lumihiutale leijaili sisään tummaa tähtitaivasta täplittävistä harmaista yöpilvistä.

"Älä pelkää, herra Potter", suojautumisopettaja sanoi tavallisen kuuloisella äänellä. "Olen loihtinut vanhempasi uneen, eivätkä he herää ennen kuin olen lähtenyt."

"Kenenkään ei kuuluisi tietää, missä minä olen!" Harry sanoi varoen edelleen kirkumasta liian kovaan ääneen. "Pöllöjenkin pitäisi viedä postini Tylypahkaan eikä tänne!" Siihen Harry oli suostunut täysin vapaasta tahdostaan – olisi ollut typerää, jos yksittäisen kuolonsyöjän olisi ollut mahdollista voittaa koko sota hetkenä minä hyvänsä vain lähettämällä hänelle pöllöitse taikakäsikranaatin.

Professori Orave seisoi takapihalla ikkunan toisella puolen ja virnuili hänelle. "Voi, ei tässä minun mielestäni ole syytä huoleen, herra Potter. Paikannusloitsuja vastaan sinut on suojattu oikein perusteellisesti, enkä usko, että yksikään veren puhtauteen uskova saisi päähänsä kääntyä puhelinluettelon puoleen." Professorin virne leveni entisestään. "Sitä paitsi minun oli kieltämättä sangen vaivalloista ylittää kaikki ne suojataiat, joilla rehtori on tämän talon ympäröinyt – vaikka tottahan kuka tahansa osoitteesi tunteva voisi yksinkertaisesti odottaa rajan ulkopuolella ja hyökätä kimppuusi heti, kun seuraavan kerran poistut alueelta."

Harry tuijotti professori Oravea hetken. "Mitä te teette täällä?" hän kysyi lopulta.

Hymy haihtui professorin kasvoilta. "Olen tullut pyytämään anteeksi, herra Potter", suojautumisopettaja ilmoitti hiljaa. "Minun ei olisi pitänyt puhua sinulle niin tylysti, kun –"

"Älkää", Harry sanoi. Hän vilkaisi peittoa, jota puristi yhä pyjamaansa vasten. "Älkää vain puhuko siitä."

"Olenko loukannut sinua noin suuresti?" professori Orave kysyi hiljaa.

"Ette", Harry sanoi. "Mutta te loukkaatteminua, jos pyydätte anteeksi."

"Ymmärrän", professori Orave totesi, ja hänen äänensävynsä muuttui hetkessä tuimaksi. "Näin ollen, herra Potter: koskapa kohtelen sinua vertaisenani, on minun ilmoitettava sinulle, että olet vakavasti rikkonut ystävällismielisiä luihuisia yhdistäviä käyttäytymissääntöjä. Ellet pelaa jotakuta toista vastaan, et saa koskaan sekaantua heidän suunnitelmiinsa tuolla tavoin, ellet ole kysynyt asiaa heiltä etukäteen. Syy tähän on se, ettet kenties tiedä, mikä heidän todellinen suunnitelmansa on, tai mitä kaikkea he saattavat pelissä menettää. Sellainen voisi tehdä sinusta heidän vihollisensa, herra Potter."

"Anteeksi", Harry sanoi samalla, hiljaisella äänellä, jota professori Oravekin oli käyttänyt.

"Hyväksyn anteeksipyyntösi", professori Orave vastasi.

"Mutta", Harry sanoi edelleen hiljaa, "meidän kahden täytyy kyllä oikeasti puhua joskus enemmän politiikasta."

Professori Orave huokaisi. "Herra Potter, tiedän ettet pidä kopeudesta –"

Tuo oli kyllä vähättelyä.

"– mutta olisi vielä kopeampaa", professori jatkoi, "jollen sanoisi tätä suoraan. Herra Potter, teiltä puuttuu jonkin verran elämänkokemusta."

"Entä mahtavatkohan kaikki tarpeeksi elämää kokeneet olla kanssanne samaa mieltä?" Harry kysyi rauhallisesti.

"Mitä hyötyä elämänkokemuksesta on huispaajalle?" professori Orave tokaisi ja kohautti olkiaan. "Luulenpa, että muutat vielä mieltäsi – viimeistään sitten, kun kaikki mahdolliset tahot ovat pettäneet luottamuksesi ja olet muuttunut kyyniseksi."

Siinä hänen suojautumisopettajansa seisoi, tummaa tähtitaivasta ja pilvilaikkuja vasten piirtyneenä, ja sanoi noin aivan kuin se olisi ollut koko maailman tavallisin toteamus. Pari yksinäistä lumihiutaletta leijaili kirpeän talvi-ilman halki hänen ohitseen.

"Tuosta tulikin mieleen", Harry sanoi. "Hyvää joulua."

"Luulenpa", professori Orave sanoi, "että kun tämä nyt ei ollutkaan anteeksipyyntö, niin olkoon sitten joululahja. Itse asiassa ensimmäinen joululahja, jonka olen koskaan antanut kenellekään."

Harry ei ollut edes alkanut vielä opiskella latinaa, jotta voisi lukea Roger Baconin koepäiväkirjaa – eikä hän todellakaan uskaltanut avata suutaan kysyäkseen mitään.

"Puehan talvitakkisi päälle", professori kehotti, "tai ota lämmikejuomaa jos sinulla on sellaista. Tavataan ulkona, tähtien alla. Katsotaan, saisinko kuvan säilymään hieman pidemmän aikaa tällä kertaa."

Harrylta kesti hetki käsitellä professorin sanojen merkitys – ja sitten hän riensikin jo vaatekomeron luo.

Professori Orave piti tähtiloitsuaan yllä yli tunnin ajan. Suojautumisopettajan ilme tosin väsyi jo lyhyen ajan kuluttua, ja hänen oli istuttava alas. Harry vastusti loitsun jatkamista vain kerran, ja professori käski hänen olla hiljaa.

He ylittivät jouluaaton ja joulupäivän välisen rajan siinä ajattomassa tyhjyydessä, jonka sisällä Maan pyörähdykset eivät merkinneet mitään. Maailmankaikkeuden ainut ikuinen, hiljainen jouluyö.

Ja aivan kuten professori oli luvannut, Harryn vanhemmat uinuivat sikeästi kaiken aikaa, kunnes Harry oli turvallisesti huoneessaan ja hänen suojautumisopettajansa oli lähtenyt.