Kolmaskymmeneskahdeksas luku

Kardinaalivirhe

Kirkas oli aurinko, kirkas oli ilma, ja kirkasmielisiä olivat oppilaat vanhempineen. Laiturin 9,75 kivinen maa oli putipuhdas, ja talvinen aamuaurinko killui lähellä taivaanrantaa. Kello oli viittätoista minuuttia vaille aamukymmenen, tammikuun viidentenä päivänä vuonna 1992. Osa nuoremmista oppilaista oli varustautunut huivein ja lapasin, mutta useimmat olivat vain sonnustautuneet kaapuihinsa – olihan kyseessä kuitenkin velhokansa.

Kun Harry oli siirtynyt kauemmas asemalaiturin luota, hän riisui huivinsa ja päällystakkinsa, avasi erään arkkunsa lokeroista ja sulloi talvivarusteensa sinne.

Hän seisoi paikoillaan hyvän aikaa ja antoi tammikuupakkasen purra, ihan vain kokeillakseen, miltä se tuntui.

Harry nosti velhonkaapunsa arkustaan ja ravisteli ne päälleen.

Ja lopuksi hän otti esiin taikasauvansa – eikä hän voinut olla ajattelematta vanhempia, joita oli vasta hetki sitten suukottanut hyvästiksi, saati sitä maailmaa jonka monituiset ongelmat hän jättäisi pian taakseen…

Harry tunsi olonsa oudon syyllisyydentuntoiseksi väistämättömän vuoksi, mutta sanoi silti: "Termos."

Lämpö hulvahti hänen lävitseen.

Poika joka elää oli palannut.

Harry haukotteli ja venytteli. Loman päättyessä hän tunsi itsensä maailman veltoimmaksi ihmiseksi. Aamulla häntä ei ollut huvittanut lukea oppikirjojaan tai edes minkäänlaista vakavamielistä tieteiskirjallisuutta – hän tarvitsi nyt aikansa kuluksi jotain täydellisen joutavaa…

No, joutavuuksia hän löytäisi helposti, jos vain olisi valmis luopumaan neljästä sulmusta.

Kaiken lisäksi Päivän profeetan mädännäisyyden vuoksi ainoassa kilpailevassa sanomalehdessä – Saivartelijassa – saattaisi jopa piillä jonkinlaisia paikkansa pitäviä uutisia.

Harry laahusti saman lehtikojun luo kuin edelliselläkin kerralla ja pohti, onnistuisiko Saivartelija päihittämään hänen viimeksi näkemänsä uutisotsikon.

Lehdenmyyjä alkoi hymyillä nähdessään Harry lähestyvän kojua, mutta hänen ilmeensä vaihtui äkisti, kun hän sai silmiinsä otsan arven.

"Harry Potter?" myyjä älähti henkeään haukkoen.

"Ei, herra Durian", Harry vastasi vilkaisten samalla nopeasti myyjän nimilappua, "olen vain ällistyttävän hyvä jäljittelijä –"

Harryn sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän huomasi pinon päällimmäiseksi taitellun Saivartelijan.

SEKAVA SELVÄNÄKIJÄ SELOSTAA SALAISUUTENSA:
PIMEYDEN LORDI PALAA

Hetken ajan Harry yritti pysäyttää ilmeensä, mutta tajusi sitten, että järkyttymättä jättäminen voisi omalla tavallaan olla aivan yhtä paljastavaa –

"Anteeksi", Harry sanoi. Hänen äänensä kuulosti jokseenkin hätääntyneeltä, eikä hän tiennyt edes, paljastiko se hänestä liikaa, vai olisiko hänen tavallinen reaktionsa ollut juuri sellainen jos hän ei olisi tiennyt asiasta mitään. Hän oli viettänyt aivan liikaa aikaa luihuisten seurassa, ja nyt hän oli vähällä unohtaa, kuinka tavallisilta ihmisiltä oli mahdollista pitää salaisuuksia. Harry läimäisi neljä sulmua tiskille. "Yksi painos Saivartelijaa, kiitos."

"Voi, ei syytä huoleen, herra Potter!" sanoi myyjä hätäisesti ja käsillään huitoen. "Se on – ei sillä ole väliä, se on vain –"

Sanomalehti lennähti ilman halki suoraan Harryn käteen, ja hän avasi sen.

SEKAVA SELVÄNÄKIJÄ SELOSTAA SALAISUUTENSA:
PIMEYDEN LORDI PALAA
JA NAI DRACO MALFOYN

"Lehti on ilmainen", myyjä sanoi, "tarkoitan, teille tietenkin –"

"Ei", Harry sanoi, "olisin muutenkin ostanut sen."

Myyjä otti kolikot vastaan, ja Harry jatkoi lukemista.

"Jopas jotakin", totesi Harry puoli minuuttia myöhemmin, "selvänäkijä saadaan särpimään seitsemän siemausta skottiviskiä, ja sitten se sekopää selostaa suunnattomasti salaisia seikkoja. Tai siis, kuka olisi arvannut, että Sirius Musta ja Peter Piskuilan ovatkin todellisuudessa sama henkilö?"

"En minä ainakaan", myyjä sanoi.

"Heistä on jopa yhteiskuva tässä, niin jotta kaikki voivat tietää, kuka se sama henkilö todellisuudessa on."

"Jep", myyjä totesi. "Aika hyvä valepuku, eiks?"

"Ja minähän olen todellisuudessa kuusikymmentäviisivuotias."

"Ettepä näytä puoliksikaan niin vanhalta", myyjä huomautti ystävällisesti.

"Ja minut on naitettu Hermione Grangerille ja Bellatrix Mustalle ja Luna Lovekivalle, ai niin, ja Draco Malfoylle myös…"

"Mahtaa tulla melko jännät häät", myyjä sanoi.

Harry nosti katseensa sanomalehdestä ja sanoi miellyttävällä äänellä: "Kuulkaahan – alun perin minulle kerrottiin, että Luna Lovekiva on pähkähullu, ja aloin miettiä, pitääkö väite todella paikkansa, vai sepittääkö hän vain jatkuvasti tarinoita itsekseen hihitellen. Mutta kun luin toisen Saivartelijan pääotsikon, tulin siihen tulokseen, että hän ei voi olla hullu – tai siis, eihän tällaista voi olla helppo keksiä, ei tällaista kirjoiteta vahingossa. Ja arvaatteko, mitä mieltä olen nyt? Olen sitä mieltä, että hän on kuin onkin hullu. Kun tavalliset ihmiset yrittävät keksiä omasta päästään tarinoita, he eivät saa aikaan mitään tällaista. Jos joku alkaa sepittää valeita ja tulos on tämä, hänen päässään on oltava jotakin pahasti vialla!"

Myyjä tuijotti Harrya paikallaan.

"Ihan totta", Harry sanoi. "Kuka tätä oikein lukee?"

"Te", myyjä totesi.

Harry vaelsi pois lukemaan lehteään.

Hän ei istunut saman, läheisen pöydän ääressä kuin viimeksi Dracon kanssa, silloin kun hän ensi kertaa valmistautui nousemaan tuohon junaan. Hänen mielestään se olisi yllyttänyt liian voimakkaasti historiaa toistamaan itseään.

Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että hänen ensimmäinen Tylypahkan-viikkonsa oli Saivartelijan mukaan kestänyt viisikymmentäneljä vuotta. Harrysta vain yksinkertaisesti tuntui siltä, ettei hän tarvinnut elämäänsä yhtäkään ylimääräistä monimutkaisuuden säiettä.

Niinpä Harry etsi itselleen muualta pienen rautatuolin, joka sijaitsi kaukana suuresta väkijoukosta ja satunnaisista pamahduksista, jotka syntyivät, kun vanhemmat ilmiintyivät lastensa kanssa paikalle. Hän istuutui tuoliin ja alkoi lukea Saivartelijaa ottaakseen selvää siitä, sisältäisikö se lainkaan piilotettuja uutisia.

Silmiinpistävän mielipuolisuuden lisäksi (auta armias, jos pieninkään osa siitä piti paikkansa) lehdestä löytyi aimo annos häijyjä huhuja ihmisten rakkauselämästä, muttei mitään sellaista, joka olisi totenakaan ollut kovinkaan tärkeää.

Harry oli paraikaa lukemassa ministeriön avioliittolakialoitteesta, jonka mukaan kaikki avioliitot olisi kiellettävä, kun –

"Harry Potter", lausui silkkinen ääni, joka sai adrenaliinin jymähtämään Harryn verenkiertoon.

Harry katsoi ylöspäin.

"Lucius Malfoy", hän sanoi väsyneesti. Ensi kerralla hän olisi järkevä ja odottaisi King's Crossin jästipuolella viittä vaille yhteentoista asti.

Lucius kallisti päätään kohteliaasti, ja hänen pitkät, vaaleat hiuksensa valahtivat hänen olkapäilleen. Miehen kädessä oli yhä sama, mustaksi lakattu keppi, jonka kädensijan virkaa toimitti hopeinen käärmeenpää – ja jokin tavassa, jolla hän siitä piti kiinni, ilmoitti hiljaa: Tämä on tappavan vaarallinen ase, enkä nojaa keppiini siksi, että olisin heikko. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

Hänen sivuillaan seisoi kaksi miestä, jotka tutkailivat jatkuvasti silmillään ympäristöään ja pitelivät jo valmiiksi sauvojaan esillä. Kaksikko liikkui kuin yksi ainoa nelijalkainen ja -kätinen eliö – Crabben ja Goylen vanhempi sukupolvi. Itse asiassa Harrysta tuntui, kuin hän olisi kyennyt tunnistamaan, kumpi oli kumpi, mutta toisaalta sillä ei ollut juurikaan väliä. Miehet toimivat ainoastaan Luciuksen ylimääräisinä ulokkeina yhtä varmasti kuin hänen vasemman jalkansa kaksi oikeanpuoleisinta varvasta.

"Pyydän anteeksi aiheuttamaani häiriötä, herra Potter", silkinpehmeä ääni sanoi. "Ette ole vastannut yhteenkään lähettämääni pöllöön, ja epäilin, että tämä saattaisi olla ainoa tilaisuuteni tavata teidät."

"En ole vastaanottanut yhtäkään pöllöistänne", virkkoi Harry tyynesti. "Dumbledore mitä luultavimmin sieppasi ne. Mutta vaikka viestit olisivatkin tulleet perille, en olisi siltikään vastannut niihin, paitsi kenties Dracon kautta. Minusta teidän kanssanne toimiminen suoraan, niin ettei Draco ole asiasta perillä, sotisi ystävyyttämme vastaan.

Ole kiltti ja mene pois, ole kiltti ja mene pois…

Harmaat silmät kiiluivat häntä tutkaillessaan. "Noinko väität…" vanhempi Malfoy sanoi. "Vai niin. Minäpä pysyn hetken mukana leikissä. Mikä oli tarkoituksesi, kun keinottelit hyvän ystäväsi, minun poikani, liittoutumaan julkisesti sen tytön kanssa?"

"Ai", Harry sanoi kepeästi, "eikös se ole ilmiselvää? Kun Draco työskentelee Grangerin kanssa, hän tajuaa, että jästisyntyiset ovat kuin ovatkin ihmisiä. Mua. Ha. Haa."

Luciuksen huulilla häivähti ohut hymynkare. "Niin, tuo kuulostaa kyllä Dumbledoren juonilta. Vaikkei ole sellainen."

"Niinpä", Harry sanoi. "Se on osa minun peliäni Dracon kanssa, eikä Dumbledoren toiminta liity siihen millään tavalla. Muuta en kerro."

"Jättäkäämme pelit nyt sikseen", vanhempi Malfoy sanoi ja karaisi yllättäen katsettaan. "Jos epäilykseni osuvat oikeaan, et luultavasti muutenkaan toimisi Dumbledoren tahdon mukaan, herra Potter."

Syntyi lyhyt tauko.

"Te siis tiedätte", Harry sanoi kylmästi. "Kertokaahan. missä vaiheessa te sen oivalsitte?"

"Kun luin vastauksesi professori Oraven pikku puheeseen", Lucius vastasi ja nauroi ilottomasti. "Ensin olin hämmentynyt, sillä vastaus ei tuntunut oman etusi mukaiselta. Vasta useiden päivien jälkeen ymmärsin, kenen etua tavoittelit, ja niin kaikki oli viimeinkin selvää. Lisäksi on selvääkin selvempää, että olet heikko – ainakin jollain tapaa, ellet useammillakin."

"Oikein nokkelaa", Harry sanoi ääni yhä kylmänä. "Kenties kuitenkin erehdyt etuni suhteen."

"Kenties." Silkkiseen ääneen syntyi häivähdys terästä. "Juuri sitä minä pelkäänkin. Sinä pelaat poikani kanssa omituisia pelejä, joiden tarkoitusperästä minulla ei ole aavistustakaan. Se ei ole lainkaan ystävällistä, eikä minulta voi muuta odottaakaan kuin huolestuneisuutta!"

Lucius nojasi keppiinsä nyt kaksin käsin ja puristi sitä rystyset valkoisina, ja hänen henkivartijansa olivat muuttuneet äkisti jännittyneiksi.

Jokin vaisto Harryn sisällä ilmoitti, että hänen olisi hyvin typerää antaa ilmi pelkonsa ja osoittaa niin Luciukselle, että häntä oli mahdollista uhkailla. He olivat kuitenkin julkisella rautatieasemalla –

"Minusta on kiintoisaa", Harry sanoi muuttaen itsekin ääntään teräksisemmäksi, "että luulet minun saavan minkäänlaista hyötyä Dracon vahingoittamisesta. Se on kuitenkin epäolennaista, Lucius. Hän on minun ystäväni, enkä minä petä ystäviäni."

"Mitä?" Lucius sihahti. Hänen kasvoiltaan kuvastui nyt silkka järkytys.

Ja silloin –

"Saimme seuraa", urahti toinen kätyreistä. Harry päätteli äänen perusteella, että kyseessä oli Crabben isä.

Lucius ryhdistäytyi, kääntyi kannoillaan ja sähähti paheksuvasti.

Heitä lähestyi pelokkaan mutta määrätietoisen näköinen Neville. Pojan edellä kulki pitkä nainen, joka ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta.

"Matami Longbottom", tervehti Lucius hyisellä äänellä.

"Herra Malfoy", nainen vastasi aivan yhtä hyytävästi. "Ärsytättekö te meidän Harry Potteriamme?"

Lucius päästi naurahduksen, joka kuulosti merkillisen katkeralta. "Voi, en minä ainakaan omasta mielestäni niin tee. Tulitte varmaan suojelemaan häntä minulta, vai mitä?" Hän käänsi valkeahiuksisen päänsä kohti Nevilleä. "Ja tässä seisoo siis herra Potterin uskollinen luutnantti: Longbottomin suvun viimeinen vesa, omintakeisesti Kaaoslegioonan Neville. Kuinka erikoislaatuisesti toimiikaan maailma. Silloin tällöin olen sitä mieltä, että se on läpeensä hullu."

Harrylla ei ollut hajuakaan, mitä voisi tuohon vastata. Neville näytti hämmentyneeltä ja pelokkaalta.

"Enpä usko, että hullu osapuoli tässä on maailma", matami Longbottom huomautti. Hänen äänensävynsä muuttui vahingoniloiseksi. "Vaikutatte huonotuuliselta, herra Malfoy. Menetittekö kenties liittolaisia rakkaan professorimme Oraven puheen vuoksi?"

"Sangen nokkelaa kykyjeni panetteluahan se oli", Lucius totesi kylmästi, "vaikka se tehoaakin vain niihin houkkiin, jotka luulevat minun todella olleen ennen kuolonsyöjä."

"Mitä?" Neville älähti.

"Olin komennuskirouksen alaisena, nuorimies", sanoi Lucius kyllästyneen kuuloisena. "Pimeyden lordi ei nimittäin olisi mitenkään kyennyt värväämään väkeä puhdasverisistä perheistä ilman Malfoyn suvun tukea. Minä vastustin häntä, joten hän yksinkertaisesti teki minusta selvää. Hänen omat kuolonsyöjänsä saivat tietää tästä vasta myöhemmin, ja sen vuoksi kannankin tätä epäaitoa piirtoa – mutta koska en todella alistunut, sen voima ei sido minua. Osa kuolonsyöjistä uskoo yhä, että olin heidän joukkojensa etulinjassa, ja valtiomme rauhan takaamiseksi olen antanut uskomuksen pysyä voimissaan, niin jotta he pysyisivät aisoissa. En kuitenkaan ollut niin hölmö, että olisin omasta tahdostani tukenut sitä kovaonnista kulkijaa –"

"Älkää välittäkö hänestä", matami Longbottom sanoi sekä Harrylle että Nevillelle. "Hänen on teeskenneltävä tuota koko loppuelämänsä, sillä hän pelkää totuusseerumilla aikaansaatua todistajanlausuntoasi." Nevillen isoäidin ääni oli häijyn tyytyväinen.

Lucius käänsi vähättelevästi selkänsä naiselle ja puhui jälleen Harrylle. "Voisitko pyytää tätä äkäpussia poistumaan paikalta, herra Potter?"

"Enpä usko", Harry sanoi kuivasti. "Olisin mieluummin tekemisissä sen Malfoyn suvun osapuolen kanssa, joka kuuluu omaan ikäluokkaani."

Syntyi pitkä tauko. Lucius tutkaili häntä harmailla silmillään.

"Niinpä tietenkin…" mies sanoi hitaasti. "Tuntuupa minusta typerältä. Koko tämän ajan sinä olet vain esittänyt, ettei sinulla ole hajuakaan mistä puhumme."

Harry vastasi katseeseen, muttei sanonut mitään.

Lucius kohotti keppiään muutaman sentin ja iski sen sitten lujasti maahan.

Ympäröivä maailma muuttui kalvakaksi usvaksi. Kaikki äänet hiljenivät, ja jäljelle jäivät vain Harry, Lucius Malfoy ja käärmeenpäinen kävelykeppi.

"Poikani on sisimpäni", Malfoy ilmoitti. "Hän on viimeinen minkään arvoinen asia, joka minulla tässä maailmassa on vielä jäljellä. Sanon tämän nyt teille ystävällisessä mielessä: jos joku vahingoittaa häntä, omistaisin koko elämäni kostolle. Mutta kunhan poikani on turvassa, toivon minäkin onnea pyrkimyksillenne – ja koska ette ole pyytänyt minulta mitään muuta, en minäkään pyydä muuta teiltä."

Kalvakka sumu haihtui, ja sen syövereistä paljastui raivostuneen näköinen matami Longbottom, jota Crabbe vanhempi pidätteli liikkumasta heitä kohti. Nainen heristi kädessään taikasauvaa.

"Kuinka te uskallatte!" hän sähisi.

Lucius kääntyi katsomaan Goylen isää yhdessä mustan kaavun ja valkeiden hiusten hulmahduksessa. "Palaamme Malfoyn kartanoon."

Kolmea kaikkoontumisen poksahdusta myöhemmin kolmikko oli poissa.

Syntyi hiljaisuus.

"Voi taivas", matami Longbottom puuskahti. "Mitä tuo oikein oli?"

Harry kohautti olkiaan neuvottomana. Sitten hän käänsi katseensa Nevilleen.

Nevillen otsalla helmeili hikikarpaloita.

"Todella paljon kiitoksia, Neville", Harry sanoi. "Arvostan apuasi suuresti, Neville. Ja nyt luulisin, Neville, että sinun kannattaisi istuutua alas."

"Kyllä, kenraali", Neville vastasi ja lysähti istumaan katukiveykselle sen sijaan, että olisi kävellyt tuoliin Harryn lähelle.

"Olet saanut pojanpojassani aikaan monenlaisia muutoksia", matami Longbottom totesi. "Osasta minä kyllä pidän, mutta toisista en."

"Lähettäkää minulle luettelo siitä, mihin ryhmään mitkäkin kuuluvat", Harry sanoi. "Yritän tehdä asialle jotain."

Neville ähkäisi, muttei sanonut mitään.

Matami Longbottom nauraa hekotti. "Niinpä teen, nuorimies. Kiitoksia vain." Hän madalsi ääntään. "Herra Potter… jotain juuri professori Oraven puheen kaltaista kansamme pitikin kuulla. Samaa en voi sanoa siihen antamastasi vastauksesta."

"Otan huomionne tarkkaan harkintaan", Harry sanoi leppoisasti.

"Toivon tosiaan, että teet niin", matami Longbottom sanoi ja kääntyi jälleen kohti lapsenlastaan. "Pitääkö minun vielä –"

"Voit aivan hyvin lähteä, mummi", Neville sanoi. "Tällä kertaa pärjään kyllä omillani."

"No, tuosta minä pidän", hän sanoi, ja katosi sitten poksahtaen kuin saippuakupla.

Pojat istuivat hetken hiljaa.

Neville alkoi puhua ensimmäisenä. Hänen äänensä kuulosti uupuneelta. "Aiot varmaankin yrittää korjata kaikki sellaiset muutokset, jotka hän hyväksyy, vai mitä?"

"En aivan kaikkia", Harry sanoi viattoman kuuloisesti. "Tahdon vain olla varma siitä, etten turmele sinua."

Draco näytti erittäin huolestuneelta. Hänen päänsä kääntyili kääntyilemistään, vaikka hän olikin vaatinut, että he keskustelisivat Harryn arkun kellarikerroksessa ja käyttäisivät täydellistä vaimennusloitsua, eivätkä vain äänensumennusseinämää.

"Mitä sinä siis sanoit isälle?" Draco älähti heti, kun vaimennusloitsun vaikutus alkoi ja laiturin 9 3/4 äänet katosivat.

"Minä… kuule, voisitko sinä sanoa ensin minulle, mitä hän sanoi sinulle ennen kuin hyvästeli sinut?" Harry kysyi.

"Että minun pitäisi kertoa hänelle heti, jos sinä vaikutat uhkaavalta minua kohtaan", Draco sanoi. "Ja että minun pitäisi kertoa hänelle heti, jos minä teen mitään sellaista, joka saattaisi uhata sinua! Isäni mielestä sinä olet vaarallinen, Harry – mitä ikinä sitten sanoitkaan hänelle tänään, niin se pelotti häntä! Eikä ole hyvä idea pelotella minun isääni!"

Voi helkutti…

"Mistä te oikein puhuitte?" Draco tivasi.

Harry nojautui uupuneena taaksepäin pienessä taittotuolissa, joka oli pystytetty hänen arkkunsa kellaritasoon. "Kuulehan, Draco, siinä missä rationaalisuuden peruskysymys on 'mitä minä luulen tietäväni, ja kuinka luulen tietäväni sen?', niin eräänlainen kardinaalivirhe on ajatella päinvastaisesti. Aivan kuten muinaisen Kreikan filosofit. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten asiat todella olivat, joten he höpöttivät kaikkea sellaista kuten 'kaikki koostuu vedestä' tai 'kaikki koostuu tulesta', eivätkä ikinä kysyneet itseltään 'hetkinen, jos kaikki todellakin koostuu vedestä, niin kuinka ihmeessä minä sen muka tietäisin?' He eivät kysyneet itseltään, oliko heidän hallussaan mitään sellaista todistusaineistoa, joka erotti juuri sen nimenomaisenmahdollisuuden kaikista muista kuviteltavissa olevista mahdollisuuksista – todistusaineistoa jota he hyvin todennäköisesti eivät olisi löytäneet, jos teoria ei olisikaan totta –"

"Harry", Draco sanoi kireällä äänellä, "mistä sinä puhuit minun isäni kanssa?"

"En oikeastaan tiedä", Harry sanoi, "joten on hyvin tärkeää, että minä en vain keksi nyt asioita omasta päästäni –"

Harry ei ollut koskaan aiemmin kuullut Dracon kiljaisevan kauhusta noin korkealla äänellä.