Kesäaurinko kutsuu muita pihalle, mutta allekirjoittanutta se houkuttelee lähinnä sulkemaan pimennysverhot ja pakenemaan asunnon pimeimpään nurkkaan läppäri sylissä. No, ainakin tekstiä syntyy.
Kiitos annulle koko tarinan massiivisimmasta kommentista ja tsemppauksesta. Kyllä tämä tarina pakettiin kääräistään näillä tukijoukoilla!
Tulevat luvut kuluvat pitkälti siihen, että irtonaiset langanpäät joko keritään kasaan tai jätetään repsottamaan. Jälkipyykki on vielä pesemättä, joten kohti Kefeuksen pesutupaa suunnataan.
Sukkulan moottorit sammuivat vihdoin ja niitä peittävät poistoilmasäleiköt sihahtivat viimeisen, puutuneen urahduksen. Tilalle tulvi läkähtynyttä hiljaisuutta, jota halkoivat raskaat hengenvedot. Alexei käänsi päätään. Hänen oli hankala kohdentaa katsettaan. Apupilotin istuimen likaa hylkivä kangaspinnoite oli muuttunut nahkeaksi hänen hiestynyttä ohimoaan vasten.
Alexei painoi jalkateränsä alas ja tyrkkäsi päkiällään lattiaa vasten, jolloin sai tuolinsa kierähtämään puolittain kohti matkustamoa. Hän yritti kerätä voimia kysyäkseen ryhmän vointia, muttei kyennyt kuin laskeutuvaan huokaukseen, jota seurasi pyörrytys. Sanat eivät olleet koskaan ennen paenneet näin kokonaisvaltaisesti hänen mielestään. Alexei oli rättiväsynyt: kehoa kolotti jokaisesta kuviteltavissa olevasta paikasta ja raajat tuntuivat siltä, että jokin tuntematon voima oli yrittänyt kiskoa niitä irti hänen kehostaan viimeiset tunnit. Hänen virtaansa ryöpsähteli edelleen pieniä pätkiä laivaston protossien kurinalaisista, miltei tuimista tajunnoista. Ne olivat kuin äkillisiä staattisia sähköiskuja iholla.
"Katso, että hän pysyy tajuissaan."
Raynor joutui toistamaan käskynsä kaksi kertaa – ensin äänensä käheydyttyä kuulumattomiin, sitten kurkkuaan selvitettyään ja huomatessaan, ettei Shikov ollut todennäköisesti vastaanottanut sanaakaan hänen aiemmasta komennostaan.
"Mhm?" Alexei sai aikaiseksi. Hän raotti luomiaan ja siristeli. Raynor kumartui niin lähelle, että hän näki jokaisen hikikarpalon ja nokisen viirun miehen otsalla selväpiirteisesti.
"Menen aktivoimaan karanteenitoimet ilmalukolle manuaalisesti, jotta pääsemme ennen pitkää ulos tästä hornankattilasta. Seuraa hänen vointiaan", Raynor käytti etusormeaan kolmen viimeisen sanansa painokkaana tahtipuikkona viittoen pääpilotin tuolissa roikkuvan Kaien suuntaan. Odottamatta vastausta Raynor kääntyi mutkattomasti ympäri. Hänen silmänsä sattuivat matkustamosta hoiperrellen kömpivään Thompsoniin.
"Tule auttamaan minua painesalpojen kanssa", hän murahti äänellä, johon ei ollut minkäänlaista vastaanväittämistä – ei etenkään silloin, jos satuit olemaan sukkulan matkustajista ainoa, joka oli sekä tajuissaan, näki kädenmittaa pidemmälle että kykeni kävelemään suoraan.
Alexei oli saanut apupilotin jähmeästi liikkuvan tuolin käännetyä ympäri ja kumartui Kaien viereen velvollisuudentuntoisesti. Hän tiesi, että oli tärkeää pysyä hereillä ja toimintakuntoisena, mutta hänen oli hankala saada karistettua jäykkyyttä liikkeistään. Ajatus unesta tuntui vilvoittavalta ja armolliselta. Vaadittiin kaikki Alexeissa asuva tahdonvoima sekä melkoisesti oman kämmenselän väkivaltaista nipistelyä, ettei hän antanut periksi väsymykselle.
"Pysy siinä ja katso, ettei hänelle käy mitään", kommodorin keskittymisvaikeudet havainnut Raynor vannotti vielä. Sivuttain kääntynyt Alexei ei nähnyt miehen kasvoja, mutta äkäinen mulkoilu lähes kiiri läpi tiuskaisusta.
"Mitä hänelle enää kävisi?" Lohmannin voipunut ääni kysyi huolissaan ja hieman pökertyneenä matkustamosta.
"En tiedä. Joku voisi vaikka hankkiutua pieneen laitamyötäiseen ja levittää häneltä nenän poskelle. Hullumpaakin on sattunut", Raynor tarjosi viattomasti. Alexei huokasi syyllisenä miesten kadotessa matkustamon peräosaan ja kolahduksista päätellen käydessä käsiksi hallintapaneeliin.
"Minä taisin ansaita tuon", hän kuiskasi Kaielle, muttei saanut vastakaikua keskustelunavaukselleen.
Vaikka Alexei tunsi edelleen heikkona jomottavan pulssin naisen rannevaltimolta, hän ymmärsi tilanteen olevan vakava. Naisen kasvoilla oli ollut vielä sukkulan lentäessä hengästynyttä punaa, mutta mitä lähemmäs Kefeus oli tullut, sitä armottomammin kitinvalkoinen elottomuus oli syönyt sen mennessään. Veri oli tullut läpi Raynorin solmimasta jalan siteestä puolivälissä matkaa. Thompson oli joutunut kehittelemään haavan tukoksi kekseliäisyyttään venyttävän hätäpatentin niistä tavaroista, joita hänellä huvenneessa ensiapuarsenaalissaan enää oli.
Alexei keskittyi työntämään kouristelevan psionisen väsymyksen kauemmas ja yritti keskittyä. Kaie oli tuhlannut elinvoimansa vähäisetkin rippeet saadakseen heidät ehjänä kotiin. Jäljellä olivat enää viimeiset, juuri ja juuri pakollisiin toimintoihin riittävät pisarat. Yhteismielen sensoripintaiset lonkerot, jotka Kaie oli sukkulaa käynnistäessään kaivanut jostakin lattian alta ja pujottanut selittelemättä sisään pukunsa niskasta, roikkuivat edelleen naisen ympärillä elottomana kauluksena.
"Apu on tulossa. Olemme jo Kefeuksella", Alexei yritti lohduttaa. Protossi oli köytetty pilotinistuinta vasten kaksinkertaisilla ristivöillä, jotka pingottuivat äärimmilleen pidätellessään velttona roikkuvaa vartaloa lysähtämästä lattialle. Alexei kallisti penkkiä hellävaroin takanojaan epämukavaa, kenottavaa asentoa hieman keventääkseen. Samalla hän siirsi vaivalloisesti venyttäen Kaien olkapäät parempaan kulmaan, jotta naisen luonnottomasti rintakehää vasten roikkunut pää oikeni.
"Sinä olet nyt kotona", hän rauhoitteli ja jatkoi sitten juttelua tasaiseen, unettavaan rytmiin. Vaikkei Kaie osoittanut eleelläkään kuulevansa hänen sanojaan, Alexei piti tyhjänpäiväistä, yksinäistä keskustelua yllä minuutti toisensa perään. Hän ei jättäisi Kaiea yksin.
Kului tovi, jonka aikana Alexei ehti kertoa koti-ikävästä, klooneista, Lohmannista, Jim Raynorista, sotatilanteesta, protosseista, Kefeuksen ruokalan soijamamakaronilaatikosta ja kulkukoirasta, joka oli asunut heidän autotallissaan, kun hän oli yhdentoista. Kun hän pääsi polveilevassa monologissaan siihen pisteeseen, että muisteli heidän ensitapaamistaan, naisen silmät liikahtivat lopulta aavistuksen ja virta vastasi kutsuun hennolla hankauksella. Kaie sai vasenta silmäluomeaan raotettua tuskin sentin. Hän näytti olevan täysin ulalla siitä, missä oli ja mitä tapahtui.
"Huomenta, unikeko. Kaikki on hyvin. Kestä vielä hetki", Alexei tervehti hymyillen ja edelleen rupattelusävyyn yrittäen olla näyttämättä omaa mielenmyllerrystään.
"Alexei", Kaie muodosti nimen hitaasti. Kuivaan alahuuleen halkesi verta tihkuva haava keskimmäisen tavun kohdalla.
"Minä olen tässä, Kaie."
He vaihtoivat pitkän silmäyksen, jonka päätteeksi Alexei kurotti kätensä hetken mielijohteesta hellästi eteenpäin. Hän näki Kaien seuraavan liikettä silmillään. Heidän välilleen pingottuneeseen katseeseen tuli molemminpuolista, arastelevaa kysyvyyttä. Alexei yhytti kämmentään vielä hieman pidemmälle ja käänsi kämmenselän harkiten kohti lattiaa niin, ettei ojennusta voinut tulkita enää tahattomaksi. Pieneen, arkiseen eleeseen kätkeytyi niin valtavasti haavoittuvuutta ja pelkoa torjunnasta, että epävarmuuden kouraisut Alexein mahanpohjalla muuttuivat liki lamaannuttaviksi sekuntien kulkiessa eteenpäin.
Alexei tarjosi kättään. Hetkessä ei ollut tilaa katkeruudelle, vastausten vaatimiselle tai halulle nuhdella toista. Hän oli niin helpottunut, niin täynnä väsynyttä tyytymistä, ettei osannut pyytää mitään muuta kuin vahvistusta sille, että he merkitsivät edelleen toisilleen jotakin. Jotakin enemmän.
Kului sekunti tai kaksi – ne vaikuttivat hänen pamppailevan sydämensä rumpukalvoilla tuntien mittaisilta. Alexei ei laskenut kättään putoamaan. Hänen oli pakko saada tietää.
Kaie katsoi kiinteästi eteenpäin ilmeettömänä kuin veistos. Nainen avasi suunsa, kumartui, empi hetken ja pujotti sitten yhdellä, varmalla liikkeellä kätensä Alexein kouraan. Hänen sormensa kiertyivät Alexein kuumottavien sormenpäiden ympäri kylmänkankeina ja kosteina.
Kommodori nieleskeli. Hän oli koskettanut Kaieen toki ennenkin, mutta tämä kerta oli erilainen. Naisen sormet pusersivat hänen omiaan jännittyneinä ja miltei kuin omaa paikkaansa hakien. Alexei kohotti suojelunhaluisesti toisenkin kouransa ja sulki Kaien kylmettyneen kämmenen omien käsiensä sisään. Hän silitti pitkin, tuudittelevin sivelyin Kaien rystyset ja sormet läpi välittämättä siitä, että naisen takertuva puristus oli miltei kivulias.
Alexein sisin muuttui täysin varoitamatta kevyeksi, pumpuliseksi helpotukseksi. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hän oli näin levollinen, ristiriitaisen onnellinen ja kiinni hetkessä. Sanattoman yhteisymmärryksen varassa heidän virtansa hipaisivat yhteistä rajaa ensin varovasti, kunnes kietoutuivat selityksiä vailla toistensa ympärille. Pitkän, sallivan hetken he olivat psionisesti niin lähellä toisiaan kuin mahdollista.
"Minä…", Alexei kuiskasi.
"Ei nyt", Kaie pyysi kiivaasti. Naisen silmät painuivat kiinni. Tummissa ripsissä oli kyyneleitä. "En… en pysty mihinkään… nyt."
"Minä taidan ymmärtää."
He istuivat käsikkäin ohjaamon tuoleissa vielä silloinkin, kun ilmalukon raskaat kolahdukset toivat kiireen, huudot ja myrskyn sisään.
Kaie sai vihdoin ensimmäisen paksun takkupallon aukaistua ja laski tyytyväisenä pyyhekuivat, sileät suortuvat takaisin niskaan. Vaikka päänahkaa kihelmöi, hän siirsi huoahtaen seuraavan hiuskimpun rintakehälleen ja mulkoili sitä arvioiden. Tukka oli huopunut kasaksi heinämäistä villaa, eikä mikään määrä hoitoainetta ollut saanut sitä aukeamaan itsestään. Yhden ainoan mustanpuhuvan tuulenpesän selvittäminen oli vienyt miltei puoli tuntia, joten hänellä riittäisi nähtävästi tekemistä koko loppupäiväksi. Uudelleen huokaisten Kaie poimi hiusharjan käteensä, nosti tupon kämmenelleen ja alkoi varovasti sukia sen kärkeä.
Joku käveli ohi käytävällä maleksivaan tahtiin, mutta hän oli jo niin tottunut kolinaan ja askeliin, ettei enää edes kurkistanut kohti ovea. Kaien sydäntä kivisti – yksinäisyydestä nauttiva protossi ei ollut tottunut ikävöimään tällaisella voimalla. Viikon mittainen karanteeniaika ei ollut vielä loppu, mutta hän ei mahtanut mitään sille, että odotti jokaisella ovenavauksella näkevänsä jonkun ryhmänsä jäsenistä tai Jim Raynorin. Pettymys tuntui kerta toisensa jälkeen yhä vain karvaammalta, kun huoneeseen lipuivat samat hoitajat ja lääkärit uudelleen ja uudelleen. No, hekin uskalsivat sentään lähestyä häntä jo ilman maskeja.
Kaie tyhjensi mielensä ennen kuin sortuisi vetistelemään. Hänen piti malttaa odottaa, niin kaikki hänelle hokivat. Hän tarttui hiusharjaan nieleskellen ja yritti keskittyä.
Ovelle koputettiin kevyesti ja ovisummerin mekaaninen sirkutus rääkäisi katonrajassa. Kaie ei vastannut, sillä tiesi hoitohenkilökunnan tulevan peremmälle hänen tahdostaan välittämättä rutiineineen, määräyksineen, tarjottimineen ja instrumentteineen. Hän yllättyi hieman, kun oven takana ei ollutkaan äsken häntä suihkussa avustanut vanttera vanhempi hoitaja, vaan tohtori Stanton.
"Huomenta, Kaie", Stanton tervehti hymyillen. Hän silmäsi potilastaan naurunkureisena. "Suihku taisi tehdä hyvää."
Kaie ei tiennyt sisältyikö kommenttiin huvittunut moite, joten hän pysyi hieman varautuneesti hiljaa. Aamu oli kulunut puolitokkurassa ja kurjasti: Ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana Kaie oli halunnut heräämisen hetkellä kipeästi vain painaa tyynyn silmiensä peitoksi ja nukkua lisää. Ne lyhyet tunnit, jotka hän oli uinunut syvää unta, olivat olleet täynnä levottomia painajaisia ja haamuaistimuksia äidin sekä Zeratulin virroista. Kun sälekaihtimet oli räpsäytetty auki ja lääkinnän hiljainen yö oli luikahtanut karkuun kärsittyään tappion aikaisen aamun rutiineille, Kaie ei ollut varma siitä, oliko hän todella levännyt silmänräpäystäkään.
Hän selvisi pienestä hetkestä kerrallaan. Lääkkeet ja arastellen voimiensa tuntoon palaava virta olivat lytistäneet hänen järjenjuoksunsa tyhjänpäiväiseksi polkemiseksi, eikä edes yksinkertaisen ajatuksen muotoilu ollut ottanut sujuakseen. Hän kaipasi ryhmäänsä ja Jimia enemmän kuin olisi halunnut ajatella. Jotta asiat olisivat tuntuneet vielä kurjemmilta, häntä olivat vaivanneet – ja vaivasivat edelleen – jatkuva särky selän pitkissä lihaksissa ja silmitön kutina uusiutumaan alkaneen kudoksen ympärillä jalassa. Myös ruokahaluttomuus oli vierasta protossille, joka oli tottunut vastaanottamaan ryhmältään huvittuneita kommentteja hotkivan ateriointirutiininsa ja pohjattomalta vaikuttavan mahalaukkunsa vuoksi. Aamupalatarjotin oli seisonut hänen yöpöydällään houkuttelevana, mutta vatsaontelo oli kuplinut lähes vereslihalla ja etikanmakuinen närästys korventanut ruokatorvea armottomana.
Kurjuuteen oli lisätty tunti sitten riuska vanhempi hoitaja, joka oli tuonut mukanaan ovesta purjehtiessaan pienen pesupussin, kylpypyyhkeen ja komennuksen lähteä suihkuun. Vaikka Kaie olisi tavallisesti pitänyt hössöttämättömästä hoitajasta ja tämän suorasukaisuudesta, oli topakka käsky nousta ylös ja riisuutua pesua varten aiheuttanut hänessä lähinnä lapsekasta halua niskoitella. Kylmä oli tuntunut pureutuvan muovilattiaa koskettavien varpaiden kautta koko kehoon ja hän ei ollut voinut estää hampaiden kalinaa pudotellessaan vaatekappaleita haluttomasti yltään kapeassa suihkukopissa.
Hän oli hokenut itselleen, että oli parempi sopeutua ja totella, eikä pullikoida hoitohenkilökunnan määräyksiä vastaan. Silti oli vaatinut melkoisesti hampaanpuremista, että Kaie oli kyennyt tuijottamaan umpimielisesti kaakeleita, kun nainen oli suihkutellut hänen jalkansa haavan läpi – Khalan nimeen, kuinka pelkkä vesipisaroiden kosketus kirveli kuin hierominen suolatulla hansikkaalla! Vaikka zergperimä oli alkanut jo sulkea haavaa epämääräiseksi punakellertäväksi arveksi, hän oli vapissut kivusta vielä minuutteja pesun jälkeenkin. Kaie ei ollut saanut aikaiseksi elettäkään auttaakseen, kun hoitaja oli kumarrellut ja jupissut itsekseen tahmeassa höyryssä kuivatessaan haavaa ja peittäessään sen lopuksi kosteussuojalla. Lopulta nainen oli tyrkännyt pesupussin hänen rintaansa vasten ja ilmoittanut jurottavalle potilaalleen tomerasti, ettei aikonut sentään peseytyä Kaien puolesta.
Kaie oli tuntenut helottavaa häpeää kiukuttelustaan ja avuttomaksi heittäytymisestään. Hän oli jynssännyt itseään kuuman veden alla minuuttitolkulla parhaansa mukaan. Jälkikäteen ajateltuna hän oli tehnyt ehkä turhankin perusteellista työtä, sillä nyt ihoa kuumotti joka puolelta ja kasvot punoittivat kuin hän olisi nipistellyt itseään.
"Saanko vilkaista?" Stanton oli tullut vuoteen vierelle ja hymyili hänelle tyynnyttävästi sipaistessaan peitonlievettä etusormellaan. Kaie siirsi kuuliaisesti sairaalan tunikan syrjään ja pujotteli myös keltaisten housujen kuminauhavyötärön alemmaksi, jotta ammottava haava tuli esille kaikessa kaameudessaan kelmumaisen steriilisiteen kätköistä. Tohtori Stanton veti rauhallisesti kumihanskat käteensä, kurkisti siteen alle ja taputteli vuoroin ihoa, vuoroin parantumaan alkanutta, kosketusarkaa kudosarpea uteliaasti. Hän piti Kaien kasvoja jatkuvasti silmällä edetessään ympyrämäisin liikkein ja muistiinpanoja samalla potilasholokansioon naputellessaan. Kaie ei huomannut lääkärin satunnaisia, rohkaisevia hymyjä lainkaan, sillä hän keskittyi lukemaan päänsä sisällä läpi temppeliveljien ja -sisarten rukousvaloja yksi toisensa jälkeen.
Puukoniskun rosoinen jälki ei ollut hänelle vain osoitus teräaseen ja hänen jalkansa vahingollisesta kohtaamisesta, vaan muistutus siitä, ettei fyysinen kipu viiltänyt koskaan syvimmältä. Tapahtuneen ajatteleminen nosti väistämättä esille tukun kysymyksiä ja tunteita, joita hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan. Niinpä hän keskittyi laskettelemaan päänsä sisällä läpi temppelikokelaan kahtatoista keskitien sääntöä ja tuijottamaan tohtori Stantonin sulanmuotoisia, nahasta tehtyjä korvakoruja ja naisen poskipäille ripoteltuja pisamien parvia.
Stanton oli lopulta valmis. Hän auttoi Kaien housut ylös, suoristi peiton ja odotti, että protossi otti epävarmasti toiseen käteensä hiusharjan ja alkoi jälleen sormeilla nyrkinkokoista, takuksi paakkuuntunutta hiuspalloa oikean korvansa tienoilla. Vasta sitten hän haki huoneen seinustalla odottaneen jakkaran hieman lähemmäs ja istuutui.
"Perimäsi näkyy tekevän yhä ihmeitä. Haava paranee nopeammin kuin yksikään näkemäni", hän aloitti. Kaie nyökytti hitaasti osaamatta kommentoida havaintoa millään lailla. Stanton oli ensimmäinen hänen kohtaamansa terraani, joka tuntui olevan aidosti kiinnostunut hänen zergpuolestaan. Paikka paikoin hänen äänessään erottui jopa ihasteleva sävy.
"Pääsenkö pian ryhmäni pariin?" Kaie esitti vakiokysymyksensä toiveikkaasti. Hän oli kuullut hoitajilta lyhyitä kuvauksia muiden aaveiden voinnista ja toipumisesta vuodeosastolla, mutta kertomukset olivat suppeudessaan laiha lohduke. Kaie tahtoi koko sydämensä palolla kääntyä takaisin entiseen ja olla ryhmänsä keskuudessa: napata otteen arjesta, turvallisista toistuvista jatkumoista ja siitä tunteesta, että oli osa jotakin suurempaa. Että se riitti.
"Karanteeni päättyy ylihuomenna. Se on varotoimenpide, ymmärrät varmasti. Palataan asiaan sen jälkeen. Onko kivunlievitys tuntunut riittävältä? Ja saathan nukutuksi?" Stanton kaarteli kysymyksen ympäri esittämällä omansa.
"Kaikki on hyvin", Kaie töksäytti. Hän raaputti hajamielisesti lonkkaluunsa päätä. "Joskus haavaa kutittaa, mutta se kuuluu asiaan."
Stanton väläytti jälleen avoimen hymynsä. Kaiea harmitti epämääräisesti, ettei hän osannut sanoa mitään luontevampaa tai keventää tilannetta millään lailla. Hän piti älykkäästä ja ystävällisesti lääkäristä aidosti, muttei voinut olla miettimättä näkikö nainen suoraan hänen lävitseen – ja jos näki, huvittivatko, säälittivätkö tai harmittivatko hänen ajatuksensa ja tunteensa terraanilääkäriä?
"Onko kaikki muuten kunnossa?"
Kaie tunsi painostavaa syyllisyyttä nähdessään, kuinka alakuloiseksi Stantonin ilme muuttui, kun hän katsahti koskemattomaan ruokatarjottimeen.
"Minä… ruokahaluni ei ole ollut entisellään", Kaie pakottautui sanomaan.
Stanton nyökkäsi. Hän veti tuolin vielä muutamaa kymmentä senttiä lähemmäs ja etsi selkeästi sopivaa tapaa ilmaista ajatuksensa.
"Koetko, että keskustelu voisi auttaa sinua tapahtuneen käsittelemisessä? Voin pyytää tohtori Rodriguezia käymään luonasi." Stanton näytti olevan kahden vaiheilla ja haki hänen kasvoiltaan vahvistusta tai kieltoa. Kaie painoi katseensa.
Niin. Sarah, zergit, psionisen pyyhinnän yritys, tiedottomuus, herääminen, kloonit… koko sairaalloinen sekamelska odotti häntä heti, kun arkipäiväiset ajatukset ja kehon kivistyksistä raportoivat hälytykset väistyivät taka-alalle. Hänen lyhyen elämänsä pisimmät, raskaimmat ja tuhoisimmat päivät. Kaie pysähtyi hetkeksi sisintään kuulostellen ja odottaen pakokauhunsekaista kipua, muttei onnistunut löytämään muuta kuin tylsäksi hioutunutta hyväksyntää ja harmaata apatiaa. Raastava pakotus, johon hän oli tottunut törmäämään jo ensihenkäyksellä, oli vaimentunut taustakohinaksi ja tuntui kevyemmältä kantaa. Johtuikohan se lääkkeistä, joilla hänet oli psionisen myrskyn pelossa kyllästetty?
Kaie, kuten aina neuvottomuuden tunteissa kieriskellessään, työnsi vaistomaisesti virrallaan ulospäin hakien Opettajaa. Hän muisti vain muutaman hetken liian myöhään, että Zeratulin pohjaton ja lähes kaikkivoipa virta oli nyt saavuttamaton. Miehen muisto väisti häntä ja alkoi kietoutua yhä vain ohenevammaksi ja itseensä pahemmin sotkeutuvaksi ketjuksi. Mitä tiukempaan hän yritti teljetä tuttua psionista hohtoa mieleensä, sitä häilyvämmäksi se kävi. Pian hän kuuli enää oman avuttoman kutsunsa ja sen jälkikaiut. Tyhjyys paiskautui häntä vasten hyökyaaltona, eikä hän saanut hetkeen henkeä.
Khala auta.
"Kaie?" Stanton kosketti Kaiea kyynärvarteen äärimmäisen kevyesti, mutta sai tämän silti hätkähtämään. "Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt…"
"Ei se mitään", Kaie sokelsi, "en ole tottunut siihen, että Zeratul… etten löydä Opettajan virtaa."
Kaie vaikeni puhuttuaan jo enemmän kuin oli aikonut.
"Hän oli sinulle tärkeä", Gemma johdatteli vetoavasti.
"Hän on tärkeä meille kaikille", Kaie totesi korjaten itsepintaisesti vääränä pitämänsä aikamuodon. Kukaan ei ollut tuonut hänelle todisteita, jotka olisivat olleet tarpeeksi vakuuttavia. Niin kauan kuin hänellä oli edes etäinen aavistus Opettajan tajunnasta, hän ei laskisi irti miehen muistosta eikä suostuisi puhumaan hänestä kuolleena. Myös isä oli aikanaan haudattu ennenaikaisesti, jopa kahdesti.
Hiljaisuus ympäröi naiset hetkeksi.
"Minä uskon, että ymmärrän. Ennen kuin isäni kuoli, minä…", Gemma epäröi hetken. Kaie katsoi häneen häkeltyneenä keskustelun yllättäen saamasta henkilökohtaisesta sävystä, mutta nyökkäsi kehottaen jatkamaan. Nuori lääkäri rykäisi.
"Hän opetti fysiikkaa UED:n lentäjäakatemiassa Weslonissa. Kaikki kävi niin nopeasti. Sairauden loppuvaiheessa hänellä oli tapana ottaa minua käsistä ja pyyhkiä kummankin meidän kyyneliä puseronsa hihaan. Muistan vieläkin, kuinka hän kohotti lasejaan nenällään näin", Stanton matki elettä ajatuksissaan ja haki ääneensä isän kaikkitietävää auktoriteettia, "… ja paasasi minulle ja hoitajille päättäväisesti, ettei mikään ollut katoavaista. Että me kaikki olemme pohjimmiltaan vain energiaa, joka vaihtaa muotoaan. Hän käski minun olla murehtimatta, sillä emme koskaan olisi erossa."
Kaie kuunteli kertomusta mykkänä. Stanton hymyili muistolle ja kohautti olkiaan.
"Hän oli oikeassa. Tietenkin."
"Sinä uskoit häntä?" Kaie kysyi aidon uteliaasti. Stanton naurahti selitellen.
"Sehän siinä lohdullisinta onkin. Minun ei tarvinnut uskoa, sillä hän oli oikeassa. Maailmankaikkeus vain toimii niin riippumatta minusta, isästä tai kenestäkään muusta."
"Me emme ole koskaan erossa", Kaie toisti itsekseen.
Stanton ojensi kätensä ja laski sen sängylle. Hän katsoi Kaien silmiin.
"Minä… saan siitä ajatuksesta joskus lohtua, kun ikävä tuntuu hankalalta kestää. Että me kaikki olemme rakennetut jostakin suuremmasta ja että kun jatkamme matkaa, meidät vain taotaan uudelleen."
"Khala", Kaie sanoi yllättäen varmana. Hän hymyili lääkärille ryhtinsä suoristaen. "Me olemme kaikki samaa Khalaa."
"Minä pidin runosta, jossa sitä kutsuttiin tähtipölyksi", Stanton huomautti hymyyn vastaten, "mutta ei kai nimellä ole väliä."
He olivat hetken aikaa kumpikin hiljaa – Kaie mietteliäästi yläviistoon tuijottaen, Stanton painetuin kasvoin ja yrittäen pyyhkiä melankolisen painontunteen sydämestään.
"Kiitos", Kaie sanoi lopulta. "En tiedä mitä hänelle… heille kummallekaan on käynyt, mutta tämä… jollakin kummalla tapaa helpotti minua hieman."
"Hyvä." Stanton sipaisi Kaien kättä myötätuntoisesti hymyillen ja painoi potilaskansion rintakehäänsä vasten. Kaie yllättyi siitä, ettei kavahtanut vaistomaisesti kauemmas, vaan otti kosketuksen vastaan kyeten jopa kätkemään oman varautuneisuutensa.
Kun nuori lääkäri nousi ja kääntyi mennäkseen, Kaie tuijotti edelleen mietteliäänä vastapäistä seinää. Paino rintakehällä tuntui hieman kevyemmältä. Oli helpompi hengittää.
Raynor ehti nähdä tunnistettavan, sinihopeisen kaavunliepeen vilahtavan ovenraosta. Pahus. Hän kiihdytti askeleitaan ja korotti ääntään jo puolimatkasta.
"Mitä hän halusi?"
Ylilääkäri Stanton huomasi vasta nyt käytävällä etenevän Raynorin. Naisen kasvoilla kävi tulkitsematon ilme, jonka hän muutti hymyksi kättään heilauttaen. Stanton odotti, että he olivat vastatusten, ennen kuin vastasi hänen kysymykseensä.
"Komentaja Neere vai?" nainen kysyi rauhallisesti. Jim pysähtyi ähkäisten. Hänen teki mielensä painella Neeren perässä pienen potilashuoneen ovesta ja tarvittaessa pakottaa protossikomentaja seinää vasten, mutta Stanton seisoi kirjaimellisesti poikkiteloin hänen edessään. Raynor mulkoili punatukkaista ylilääkäriä yrittäen poimia merkkejä siitä, kenen puolella tämä oli. Naisen puolusteleva hymy ärsytti häntä sanoinkuvaamattoman paljon, eikä hänellä ollut minkäänlaista halua alkaa hieroa diplomaattista ratkaisua valkotakkisen ovenvartijan ohittaakseen.
"Niin. Mitä hän halusi?" Jim tiukkasi.
"Hän vaikutti olevan huolissaan. Puhuimme Kaien hoidosta. Karanteeni päättyy huomenna. Neere ehdotti, että protossit veisivät Kaien muutamaksi viikoksi Shakurakselle voidakseen varmistaa hänen psionisen hyvinvointinsa." Lääkäri kiersi punaista kiharaa etusormensa ympäri ajatuksissaan. Hän näytti hämmentyvän aidosti huomatessaan, kuinka Raynorin kasvolihakset kiristyivät – ehkä hän oli olettanut, että uutiset miellyttäisivät Jimia.
"Hänet voidaan hoitaa hyvin Kefeuksella, eikö?" Jim ehdotti.
"Toki hänen jalkansa pitää saada kuntoon ennen kuin hän voi matkustaa…"
"Häntä ei siirretä Kefeukselta minnekään", Jim keskeytti tylysti. Stanton sulki ja avasi suunsa ymmällään samalla kun haki sopivia sanoja. Nainen ei selkeästi pitänyt Raynorin päällekäyvästä olemuksesta, sillä viileä sävy hiipi soinnillisen äänen pohjalle.
"En näe mitään syytä sille, miksi hän ei voisi lähteä muutaman viikon päästä. Protossit osaavat hoitaa psionisia häiriötiloja huomattavasti paremmin kuin me ja he huomaavat todennäköisemmin erilaiset riskitekijät. Kun otetaan huomioon aika, jonka Kaie vietti zergien parissa, meidän on pakko ajatella hänen hyvinvointinsa lisäksi myös laivaston turvallisuutta. Hän oli ensimmäisen 24 tunnin aikana huolestuttavan epävakaa."
Stanton laski kädet lanteilleen jämäkästi, mutta Jim pysyi myös asemissaan vankkumattomana. Hänellä ei ollut aikomustakaan antaa Kaiea protossien käsiin. Ei etenkään nyt, kun Zeratul ei ollut pitämässä tytön puolta. Protossien neuvosto kykeni kylmässä tehokkuudentavoittelussaan täysin sydämettömiin päätöksiin ja Jim oli varma siitä, että he mieluummin pyyhkisivät Kaien tajunnan kokonaan kuin ottaisivat yhtäkään riskiä. Sama omia varjojaan pelkäävä paskasakki oli alunperinkin istuttanut Kaieen psionisen kytkimen.
"Pitäisikö minun tietää jotain?" Stanton kysyi yllättäen. Syvä huoli kuulsi läpi hänen näennäisesti viattomasta kysymyksestään. Jim kirosi sisällään pokerinaamansa hetkellistä putoamista. Harmi ja syyllisyys olivat paistaneet todennäköisesti läpi hänen kasvoiltaan kuin huutomerkit tyhjältä paperilta. Stanton kumartui Jimia kohti luottamuksellisesti. "Onko protosseissa jotakin sellaista, josta minun pitäisi hoitavana lääkärinä… huolestua?"
Jos jotain Stantonin eduksi oli sanottava, hän vaikutti ainakin vilpittömältä. Jim ei epäillyt laisinkaan, etteikö nainen olisi tarvittaessa pitänyt loitolla vaikka parvellista pahantekijöitä silkalla periksiantamattomalla paheksunnallaan, jos potilaiden hyvinvointi olisi uhattuna. Vastentahtoisesti hän kirjasi nuoren lääkärin tilille muutaman lisäpisteen. Jos hänellä olisi ollut aikaa, Jim olisi saattanut myöntyä selittämään edes osan tarinasta, mutta nyt hän tyytyi kiertämään kysymyksen puolittaisella olkien kohautuksella.
"Älä anna lupaa siirtoon ennen kuin ehdin puhua Gerardin kanssa", hän kuitenkin vannotti.
"Ymmärrän." Stanton antoi hyväksyntänsä syvään nyökäten ja sen jälkeen siirtyi hieman syrjään ovelta. Naisen tutkiva katse pysyi kuitenkin liimautuneena Jimin takaraivossa.
Jim vei kätensä ovenkahvalle kiitoksenkaltaisen murahtaen. Hän oli jo painamassa ripaa alas, kun vilkaisi vielä taakseen kulmiensa alta.
"Ai niin. Onko sinulla jotain menossa Shikovin kanssa?"
"A-anteeksi?" Stanton änkytti täysin yllätettynä. Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana naisen katse väisti, olkoonkin että silkan häveliäisyyden voimasta.
"Niin. Heiluvat peitot, Pandoran lipas, lääkärileikit – kyllä sinä tiedät. Onko teillä jotakin?" Jim luetteli hoputtaen ja edelleen Stantoniin mulkoillen.
Nainen kätki hymynsä kämmenen taakse. "Ei sillä, että asia sinulle kuuluisi millään tapaa, mutta ei. Hän on vapaata riistaa."
"Hyvä", Jim nyökkäsi tyytyväisesti, kääntyi selittelemättä ja porhalsi sen jälkeen samalla höyryllä sisälle potilashuoneeseen.
Valot himmennettiin lääkinnässä tavallisesti puoli yhdeksältä, josta oli aikaa jo vartin verran. Huone olikin niin hämärä, että kirkkaasta käytävästä sisään rymistellyt Jim joutui räpyttelemään hetken. Varauloskäynnin fosforoidut nuoliopasteet kiilsivät seinissä ja lattialla psykedeelisen keltavihreinä, hennot valoputket pehmensivät tukahduttavaa pimeyttä lattialistoissa ja katonrajassa – kaikkein kirkkaimpina hehkuivat kuitenkin Neeren jäänsiniset, protosseille luontaisen kirkkaat silmät. Neere seisoi sängyn takalaidan vieressä kädessään lääkinnän keltamusta holokansio, johon oli kirjattu perustiedot sekä hoidosta että potilaasta. Protossikomentaja ei kääntynyt Jimin kolistellessa huoneeseen, mutta soi olkapäänsä yli puolittaisen katseen hänen suuntaansa.
"En Taro Adun", nainen tervehti hetken päästä. Hän sujautti holokansion takaisin telineeseen sängynpäädyssä.
"Sitä samaa", Jim töksäytti. Hän silmäsi Neerea epäluuloisesti päästä jalkoihin ja miltei kihisi epäluulosta yrittäessään keksiä jonkin vilpillisen yksityiskohdan eleettömästä ja puhtoisesta kokonaiskuvasta. Neere ei kuitenkaan paljastanut aikeitaan, olivatpa ne sitten hyväntahtoisia tai pahansuopia; hän katseli kunnioittavan hiljaisena Kaiea. Myös Jim vilkaisi nopeasti vuoteella lepäävään potilaaseen: Nainen nukkui kyljellään peitonmutkaan uponneena ja kämmen posken alle kaivautuneena. Rintakehä nousi ja laski levollisesti. Näytöille piirtyvät elintoimintojen käyrät – myös psioninen, kirkkaankeltainen kaari – olivat puhtaita ja tasaisen pyöreitä. Neeren vinohkot, kapeat silmät seurasivat Jimin katsetta.
"Olen halunnut puhua kanssasi." Protossi suoristi ryhtiään.
"En anna häntä teille", Jim kuohahti. Hän nakkasi Neeren puoleen niin pahansisuisen katseen, että nainen nosti kätensä rauhoitellen pystyyn.
"Kapteeni Raynor… ", Neere yritti aloittaa uudelleen.
"Minä tiedän kaiken psionisista kytkimistä ja siitä, mitä te teitte. Hän ei tule mukaanne", Jim selitti taistelunhaluisesti. Hän hukkasi kurssinsa hetkeksi, kun Neeren kasvoilla kävi surumielinen, miltei hymyksi tulkittava häilähdys.
"Tiedän. Johtaja Zeratul kertoi, että olette tietoinen tilanteen erityispiirteistä. Hän olisi halunnut tehdä tämän itse, mutta… jouduin ottamaan hänen paikkansa."
Neere painoi katseensa ja Jim tunsi ensimmäistä kertaa pienen nykäyksen omassatunnossaan. Protossit olivat menettäneet paljon Zeratulin myötä. Eivätkä vain sotataktisessa mielessä.
"Olen pahoillani", hän mutisi. Neere otti surunvalittelut ja Raynorin hänelle tarjoaman, pienen kädenojennuksen vastaan asiallisesti, muttei sanonut enää mitään. Hänen kasvonsa painuivat ja nenän poimun ja suun peittävä huntu kosketti miltei protossin lantiota. Hetken aikaa heidän korvansa tavoittivat vain Kaien syvän hengityksen ja vaimean ritinän, johon jokin elintoimintoja valvovista laitteista heräsi silloin tällöin. Ääni kuulosti Jimista hermostuttavasti hiilihappojen sihinältä vastakorkatusta pullosta lasillista kaadettaessa. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.
"Meidän pitäisi tehdä yhteistyötä tässä asiassa", Neere yritti toisenlaista lähestymistapaa.
"Hyvä. Sopii minulle. En silti aio antaa Kaiea teidän matkaanne", Raynor kalautti vastapalloon.
"Mekin toivomme, että se voitaisiin välttää", Neere vastasi välittömästi. Raynor kääntyi naisen puoleen pöyristyneenä kuin olisi saanut ämpärillisen jäävettä kasvoilleen. Tätä hän ei ollut osannut odottaa.
"Mitä tarkoitat?" hän vaati tietää epäluuloisena.
"Yritin kertoa teille tätä äsken", Neere virkkoi. "Uskon, että tavoitteemme ovat yhteiset."
"Olen kuulolla", Raynor vakuutti.
"Kaien psioniset silmukat ovat olleet johtaja Zeratulin mielenkiinnon kohteena pitkään. Teistä tuntuu ehkä hankalalta uskoa sitä, mutta hän toivoi alusta alkaen niiden ajautuvan epäkuntoon tai jumiutuvan loputtomiksi oikosuluiksi."
"Totta. Lemahtaa raskaan sarjan paskapuheelta" Jim pyöräytti kämmentään ilmassa.
Neere alkoi hitaasti kävellä edestakaisin sivellen sängynkaidetta pitkillä sormillaan.
"Kun löysimme ensimmäisen psionisen ehtosilmukan Kaien sisältä, hänet haluttiin teloittaa välittömästi. Riskiä pidettiin liian suurena. Johtaja Zeratul sai neuvoston ensin pidättäytymään pyövelin terästä ja lopulta vakuuttumaan siitä, että toinen psioninen silmukka oli ainoa tapa, jolla voisimme kääntää tilanteen eduksemme. Tai edes tasavertaisemmaksi. Kun meidän kytkimemme oli istutettu, koko neuvosto uskoi, että lähettäisimme Sarah Kerriganin perään valepukuisen salamurhaajan."
Neere pysähtyi ja nojasi eteenpäin sängynpäätyä vasten. Jim odotti. Ajatukset tuiskahtelivat hänen mielessään kireinä vanoina ja hän sai vaimennettua juuri ja juuri halunsa patistaa naista puhumaan nopeammin.
"Johtaja Zeratul… hän oli halunnut koetella jo pitkään erästä oletustaan. Hän uskoi, että psioniset pakotesilmukat olisi mahdollista turruttaa tai jopa hajottaa oikeanlaisilla yllykkeillä, mutta tuhoamatta uhrin mieltä." Neere painoi jälleen kasvonsa toviksi, ehkäpä sanoja tai rohkeutta hakien.
"Miksi pirussa hän asiasta piittasi?" Jim tiukkasi.
"Matriarkka Raszagalin kuoleman jälkeen johtaja Zeratul… ", Neere empi sanavalinnan kanssa, "piti enenevissä määrin tärkeänä sitä, ettei yhtäkään kansamme johtajista voitaisi kontrolloida yhtä häikäilemättömästi. Hän on etsinyt keinoja psionisen kontrollisilmukoiden paljastamiseen ja tuhoamiseen… varsin kiivaasti."
Neeren ääni ei paljastanut mitä hän itse ajatteli Zeratulin touhuista, mutta Raynor tunsi oman hengityksensä kiihtyvän. Neeren puheet – ja asiat, joihin ne tuntuivat vihjaavan – olisivat bensan lotraamista liekkeihin, jos ne kantautuisivat Shakurakselle asti. Hän huomasi aprikoivansa, mihin Neere pyrki omalaatuisella paljastuksellaan ja oliko nainen täysin rehellinen hänelle.
"Mistä sinä tiedät tämän kaiken?" Jim kysyi. Hän terästäytyi ja keskitti kaiken huomionsa komentajan kasvoihin, jotka olivat tähän mennessä paljastaneet kovin vähän.
"Minä en ole parantaja tai tutkija, vaan temppelisisar ja soturi. Vaikken ymmärtänyt kaikkea prosessiin liittyvää, Zeratul tiesi, että tuen hänen pyrkimyksiään loppuun asti. Olin yksi niistä kolmesta, joille Zeratul uskoi salaisuuden."
Neeren äänessä kävi häilähdys ylvästä, miltei lapsekkaan korostunutta itsetyytyväisyyttä. Jim ymmärsi huvittuneesti, että naisen täytyi olla valtavan ylpeä roolistaan Zeratulin uskottuna. Miltei omahyväinen kopeus katosi Neeresta kuitenkin välittömästi vain puolikkaassa sekunnissa hänen jatkaessaan puhetta. "Nyt, kun… Oedenkin on palannut Khalaan, olen vain minä."
Jim nyökkäsi osaamatta ilmaista pahoitteluaan muuten. Hän piti kunnioittavan hiljaisuuden ennen kuin jatkoi kysymysten syytämistä naisen suuntaan.
"Miksi Kaie?"
"Zeratul tarvitsi psionisesti lahjakkaan yksilön, mutta me protossit emme sopineet tarkoitukseen. Hänen johtava ajatuksensa oli, että voimakkaat ja autenttiset emotionaaliset lataukset voisivat rikkoa silmukoiden toimintaa. Me… protossit… kuitenkin koemme sellaisia tuntemuksia hyvin harvoin. Emme ainakaan niin selkeinä ja alkukantaisina kuten te."
Jim oli lähellä hirnahtaa ääneen. Voi ironian palkeet ja kaksitoista paskahousua. Jos universumia pyöritti jokin korkeampi voima, sillä oli tosiaan vääntynyt huumorintaju. Tikkupyllyiset protossit tarvitsivat terraaneilta kerrankin apua – ja he tahtoivat juuri niitä samoja piirteitä, joita yleensä niin syvästi vierastivat ja halveksuivatkin. Helkkari, että moiseen johtopäätökseen pyllähtäminen oli mahtanut aiheuttaa vanhalle yrmylle harmaita hiuksia.
"Kaie taisi tipahtaa hänen syliinsä kuin taivaan lahjana."
"Se oli hyvin otollista", Neere myönsi vaivautuneesti.
"Mitä sitten tapahtui?" Jim raaputti nenänpieltään ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Vyyhti tuntui haarautuvan yhä useammaksi pieneksi juonteeksi.
"Lähetimme Kaien terraanien luokse ja annoimme väistämättömän tapahtua. Kehitys oli tavattoman lupaavaa. Alkuvaikeuksien jälkeen Kaie kiintyi voimakkaasti ryhmäänsä, amiraali Durandiin ja erityisesti teihin, kapteeni Raynor."
"Hänen tuntemuksensa eivät ole mikään keinotekoisesti mitattava luonnonilmiö", Jim huomautti äreästi ja sai Neeren luomet räpsähtämään. Protossin oli selkeästi vaikea käsittää hänen kiivasta, äkillistä reaktiotaan.
"En yrittänyt…"
"En välitä. Jatka tarinaa", Jim äsähti.
"Edistystä siis tapahtui, kuten johtaja Zeratul oli ennustanutkin, mutta kehityksen nopeus yllätti meidät silti. Van Saran molemmat komennukset ja zergien hyökkäys kuljetussukkulaanne viittasivat vahvasti siihen, että silmukat olivat – jos eivät nyt täysin kytkeytyneet päältä – niin purkautumassa tai tulossa viallisiksi. Kaien emotionaalinen kuormitus oli kaikissa noissa tilanteissa valtava, mutta hän ei vain kyennyt suoriutumaan tehtävistään, vaan pystyi lisäksi joko olemaan reagoimatta lainkaan tai jopa taistelemaan vastaan tilanteissa, joissa silmukoiden ehdot täyttyivät ja hänen olisi pitänyt totella omista mielihaluistaan välittämättä."
Raynor sulatteli hänen sanojaan hetken.
"Sillä ei ollut väliä, että hän ja muutama muukin joutuivat hengenvaaraan, kun teitte pieniä kokeitanne?" hän tiedusteli hilpeästi. Neere ei ymmärtänyt hänen piikkiään, vaan tuntui pikemminkin vain saavan lisäpontta vakaumukselliseen julistukseensa.
"Se oli valitettavaa, mutta voinemme olla yhtä mieltä siitä, että saamamme tiedon arvokkuus ylitti kaikki riskit. Mitä suurempi tunnelataus saatiin aikaiseksi, sitä epätodennäköisemmin silmukoiden psioniset komennot näyttivät toteutuvan hänen käytöksessään. Silmukat vaikuttivat herättävän erityisen vähän aktiivista vastetta hänessä silloin, kun ne edellyttivät hänen oman eettisen koodistonsa ja persoonansa rajojen rikkomista."
"Hän kieltäytyi tottelemasta niitä?" Jim kysyi liikuttuneena.
"Hänen käytöksensä ei osoittanut merkkejä siitä, että hän olisi reagoinut ehtosilmukoiden olemassaoloon tai vaatimuksiin tilanteissa, joissa niin olisi pitänyt tapahtua", Neere vahvisti.
Jim huokasi syvään tietämättä pitkään toviin miten reagoida. Toisaalta hän olisi halunnut taputtaa sängyllä tuhisevan protossin olkapäitä isällisesti ja siinä sivussa haljeta ylpeydestä. Oli hankala kokonaisuudessaan edes ymmärtää, kuinka merkittävää läpimurtoa Neere oli juuri kuvaillut. Toisaalta koko juttu alkoi tuntua yhdeltä pitkittyneeltä juonien ja petollisten siimojen miinoittamalta pelilaudalta, jossa suuremmat voimat viskelivät heitä edestakaisin vahingoista välittämättä. Kaien käyttö koe-eläimenä oli raakaa peliä jopa protosseilta.
Häntä riepoi lisäksi kalvava oivallus siitä, ettei Zeratul ollut Van Saran tunnustuksestaan huolimatta tosiasiassa koskaan vihkinyt häntä täysin salaisuuteensa. Päinvastoin, saippuapalamainen protossi oli jälleen vetänyt sekä pidemmän tikun että häntä nenästä. Mustalla temppeliherralla oli ollut vielä yksi piilotettu jänis taikurinhattunsa uumenissa. Kuinkas muutenkaan.
"Mitä nyt tapahtuu?" hän tiedusteli lopulta uupuneena. Neere liikahti arvioiden.
"Olen lukenut raporttinne, kapteeni Raynor. Ennen tähän huoneeseen astumistani minulla oli perustellusti syytä epäillä, että kumpikin psionisista silmukoista on toimintakyvytön. Kaie kieltäytyi toimittamasta ryhmänjäseniään äidilleen ja jopa auttoi heitä pakoon. Sen lisäksi hän uhmasi protossineuvoston asettamaa suoraa käskyä surmata Sarah Kerrigan. Te… En ymmärrä kuinka te sen teitte, mutta saitte hänet valitsemaan pakenemisen silloin, kun hänen olisi pitänyt haluta tuhota biologinen äitinsä enemmän kuin koskaan."
Jim selvitti yllättäen kovin käheäksi kuivunutta kurkkuaan.
"Hän teki sen ihan itse. En minä."
Neere jatkoi pohdiskeluaan Jimin huomautuksen sivuuttaen: "Kerriganin tappamiseen yllyttävä käsky sentään oli yhdenmukaisessa linjassa Kaien oman persoonan ja tavoitteiden kanssa. Sen ohittaminen on merkittävä meriitti."
Hiljaisuus laskeutui laskelmoivana ja odottavana heidän välilleen.
"Oliko tämä tässä?" Jim palasi lopulta alkuperäiseen kiistanaiheeseen.
"Hänet olisi edelleen turvallisinta siirtää…"
"Ei", Jim kielsi uppiniskaisesti, "ei olisi."
Neere siirsi solakat kädet selkänsä taakse ja suoristi ryhtiään.
"Vaivattominta olisi, jos hän matkustaisi mukanamme Shakurakselle. Minun on lähetettävä muuten tänne parantajia, jotka varmistavat arvioni oikeellisuuden ja pyyhkivät mahdolliset jäänteet silmukoista", Neere vaati. Myös hänen vaatimuksensa pohjalta kalskahti titaanista lujuutta.
"He ovat tervetulleita. Amiraali Durand varmasti säkenöi pullantuoksuista vieraanvaraisuutta ja järjestää taas yhdet suuruudenhullut illalliset." Raynor hymyili hyisesti.
"Johtaja Zeratul varoitti, että ette suhtautuisi tilanteeseen järkevästi", Neere mutisi.
"Käskikö vanha pieru myös inttää vastaan niin kauan, että jompikumpi meistä kuolee nälkään tai korkeaan ikään?" Jim tiedusteli närkästyneenä. Neere osoitti paheksuntansa torjuvalla vaitiololla.
"Oliko tämä tässä?" Jim toisti aiemman kysymyksensä. Hän piti sängynkaiteesta kiinni omistavasti.
"Otan Kaieen yhteyttä myöhemmin", Neere päätyi kompromissiin.
"Älä turhaan pidä kiirettä", Jim kielteli ja järjesteli naamansa varoittavaan hymyyn.
"Näkemiin, kapteeni Raynor." Neere ymmärsi vihjeen. Protossinainen kumarsi päällään kevyesti ja sai hunnun kulmiin kiinnitetyt metallilieriöt helähtämään soinnikkaasti. Sen jälkeen hän lähti. Raynor taipui ensin nyökkäämään, mutta ähkäisi juuri ennen oven sulkeutumista Neeren perään vielä hyvästit protossiksi.
Kun tasainen hämäryys tuli jälleen peremmälle ja huone kietoutui sairaalan antiseptiseen seesteisyyteen, Raynor odotti hetken. Hänen teki mielensä yllättäen tupakkaa – edes kunnon ryyppyä – eikä hän vieläkään tiennyt oliko oikeastaan pettynyt vai helpottunut keskustelusta, jonka oli äsken käynyt. Hitto, millainen sekasotku solmuisia tunteita ja epätoivoisia ratkaisuja.
"Kuinka kauan olet ollut hereillä?" hän tiedusteli siirtyessään korjaamaan leppeästi Kaien vilttiä paremmin tämän peitoksi. Pieni henkäys ja täkin alta pilkistävän jalkaterän selkeä jäykistyminen paljastivat hänen osuneen oikeaan.
"Miltei koko keskustelun", Kaie sopersi. "Mistä sinä tiesit?"
"Pidätit hengitystä, pikkuinen."
Jim kallisti päätään ja istahti sängynlaidalle. Hän irvisti anteeksipyytelevästi. Kaien silmät kohtasivat hänet täynnä pidättelemätöntä tunnetta.
"Olen pahoillani, että sinun piti kuulla tuo", Jim yritti kömpelösti lohduttaa.
Kaie ravisti päätään tyynyä vasten. Hän henkäisi helpottuneena.
"Minä en. En lainkaan."
Jim katsoi suojattiinsa tutkivasti, mutta ei löytänytkään ihmeekseen tämän kasvoilta jälkiä selittelystä tai hätävalheesta. Sen sijaan Kaie vaikutti huojentuneelta ja varovaisen ilahtuneelta.
"Et ole järkyttynyt?"
"En", Kaie hymähti. Hän pureskeli huultaan. "Minä oikeastaan tiesin jo. Äiti kertoi minulle silmukoista juuri ennen kuin…" Selitys vaimeni kuulumattomiin. Jim äännähti yllättyneesti. Nainen kohautti olkiaan.
"Olen miettinyt asiaa ja hänen tarkoitusperiään kuluneina päivinä paljon. Äiti… uskon, että hän halusi harhauttaa minun tarkkaavaisuuteni toisaalle, jotta voisi iskeä. Ja hän onnistui. Taisin odottaa kaikkea muuta paitsi totuutta häneltä", Kaie arvioi. Kitkeryys tulvi läpi hänen sanoistaan. Hän vilkaisi ylöspäin.
"Sarah on kylmäverinen", Jim sanoi latteasti. Hän taputti Kaiea lapojen väliin.
Protossi puhkesi puhumaan: "Siinä hetkessä en tietenkään halunnut uskoa häntä, vaikka tiesin – ehkä jotenkin olin koko ajan tiennyt – että jokin oli pielessä. Äiti oli kuitenkin täysin rehellinen. Edes sen kerran."
"Entäpä protossit? Etkö ole vihainen heille?"
"En. Enää. Minä näen vihdoin kirkkaasti kaiken. Minä en kyennyt selittämään edes itselleni sitä, miksi äidin tappaminen tuntui niin merkitykselliseltä, että näin siitä jatkuvasti unta… joskus jopa valveilla. Kysyin itseltäni Van Saralla, miksi kuolema oli niin tärkeää minulle, vaikka minulla oli niin paljon syitä elää. Uskoin, että se johtui isästä. Kostosta. Khalasta."
"Ei se johtunut", Raynor muistutti.
"Niin. Alexei sanoi minulle kerran, että zergit ovat minulle pakkomielle. Mutta pakkomielle ei ollut minun, vaan protossien neuvoston." Kaie hengitti syvään. Naisen kasvoille piirtyvä hymy oli niin täydellisen vapautunut, että Raynor ei voinut olla vastaamatta siihen vaisusti.
Jim yllätti itsensä ajattelemasta, että ehkä oli parasta, että Kaie oli oppinut totuuden, olkoonkin että niin julmalla tavalla. Kaipa he olivat vilpittömyytensä velkaa tytölle, helkkari, tämän päässähän koko sirkus oli tapahtunut.
"Petyitkö Zeratuliin?" hän kysyi varovasti.
"Opettajaanko? En", Kaie ilmoitti toteavasti pohdittuaan kysymystä tovin vakavana. Vastaus sai Jimin yllättymään jo toistamiseen. Protossi hymyili edelleen, eikä ilmeeseen ollut kätketty kitkeriä piilomerkityksiä. "Hän… pohdin joskus, rankaisiko Zeratul minua lähettämällä minut terraanien pariin, mutta se olikin osoitus luottamuksesta."
"Sinun tarvitsee selittää hieman tarkemmin", Jim ilmoitti, kun Kaie näytti ajelehtivan ajatuksiensa mukana jonnekin hoitohuoneen seinien ulkopuolelle. Protossi hätkähti.
"Sinä sanoit itse joskus, että meille ei aina anneta edes yhtä hyvää vaihtoehtoa. Zeratul valitsi kuitenkin kaikista huonoista sen, jossa hän antoi minulle mahdollisuuden."
"Vielä vähän tarkemmin", Jim pyysi lakonisesti ja sai Kaien nauramaan.
"Zeratul halusi, että minusta voisi tulla todella protossi. Hän antoi minulle tarkoituksen", Kaie muotoili. Hän katseli syliinsä laskettuja kämmenpohjiaan ihmeissään aivan kuin olisi ensimmäistä kertaa nähnyt itsensä kokonaisena.
"Minusta hän antoi sinulle potkun perseeseen ja yksisuuntaisen tiketin äitisi kuolonloukkuun. Oletin, että olisit vihainen hänelle", Jim napautti halveksuvasti. Hänen pintansa alla kytevä raivontunne uhkasi saavuttaa kiehumispisteensä joka kerta, kun hän vain ajattelikin sitä sietämätöntä julkeutta, jolla Zeratul oli oppilastaan ja siinä sivussa heitä kaikkia muita pyöritellyt. Eikö miehellä ollut minkäänlaista kunnioitusta ketään oman agendansa ulkopuolelle jäävää kohtaan?
"Kuinka minä voisin olla hänelle vihainen? Hän oli koko ajan puolellani." Naisen kasvot tuntuivat hehkuvan sisältäpäin kumpuavaa valoa, kun hän puhui. Jim nosti kädet puuskaan rinnalleen. Kaie oli toisinaan tuskastuttavan naiivi.
"Hän istutti sinuun psionisen silmukan ja seurasi vierestä… pani sinut kohtaamaan jokaisen helvetin painajaisesi… ja taustalla vain odotti sinun joko romahtavan paineessa tai osoittautuvan hyödylliseksi." Jim joutui ponnistelemaan, jottei hänen äänenvoimakkuutensa kohoaisi. Kaie ei kuitenkaan säikähtänyt hänen voimakasta kaunaansa, vaan kierrätti pohdiskellen peukaloaan kämmenkuopassaan.
"Silmukka oli jo minussa, Jim", hän sanoi säyseästi ja kosketti kepeästi ohimoaan kuin korostaakseen merkitystään. Puheen rytmi oli unenomainen ja hieman värisevä, mutta jokainen sana oli silattu varmuudella. "Zeratul antoi minulle kuitenkin mahdollisuuden purkaa sen. Hän riskeerasi valtavasti uskoessaan siihen, että kykenen vastaamaan jokaiseen haasteeseen ja laskiessaan minut pois vaikutuspiiristään."
"Hän käytti sinua koe-eläimenä!" Jim puuskahti.
"Niin", Kaie myönsi. Hän vaikutti hyväksyvän tosiasian kakistelematta. "Samalla hän antoi minun kasvaa, kypsyä ja tuntea… hän antoi minun tulla terraaniksi. Ehkä se palveli hänen tarkoituksiaan, mutta se oli myös minun ainoa mahdollisuuteni rikkoa silmukat. Ja olla ensimmäistä kertaa elämässäni todella vapaa."
"Kaie…", Jim aloitti.
"Minulla on ollut aikaa miettiä tätä. Ei ole anteeksipyydettävää tai -annettavaa. Opettaja antoi minulle mahdollisuuden. Se on enemmän kuin monet muut protossit olisivat tehneet. Oliko häneltä väärin pyytää, että täytän samalla velvollisuuteni?"
"Sinulta ei kysytty, haluatko moista velvollisuutta osaksesi", Jim intti tyytymättömänä. Osa hänen ehdottomasta jyrkkyydestään oli haihtunut olemattomiin keskustelun edetessä ja viimeistään nyt hän ymmärsi, että oli täysin aseeton takoessaan päätään Kaien teräksenlujaan mielenrauhaan. Protossi tuntui olevan äärilaitojaan myöten täynnä miltei yliluonnollista, täydellisen selkeää itsetietoisuutta.
"Harvoin meiltä kysytään. Minä... Zeratul ei ehkä tehnyt sitä oikein, mutta hän antoi minulle tarkoituksen ja sitä kautta mahdollisuuden tehdä osani."
Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin pitkään puolihämärässä, Jim kiivaasti hengittäen ja Kaie selittävän, surumielisen hymynsä takaa. Kaien silmät eivät väistäneet Jimin tuohtumusta – tytön katseessa oli kypsyyttä ja itsevarmuutta, joita Raynor ei ollut aikaisemmin huomannut. Havainto sai hänet tuntemaan yhtä aikaa viiltävää haikeutta ja hehkuvaa tyytyväisyyttä.
Lopulta Jim pyöräytti silmiään ja päristi huuliaan huokaisten.
"Kuulostatkin ihan häneltä", hän sanoi päätään pudistellen.
"Oliko tuo kohteliaisuus?" Kaie kysyi epävarmasti.
"Ei taatusti ollut", Jim kielsi nauruun puhjeten. Hän tarttui Kaiea kädestä ja sipaisi tämän poskea vapaalla kämmensyrjällään, mutta irrotti otteensa pian ja alkoi suoristaa peitonkulmaa ja järjestellä yöpöydälle jääneitä tavaroita oman liikutuksensa peittääkseen.
He olivat vaiti pitkään. Kun Kaie lopulta lausui hänen nimensä, Jim oli ehtinyt jo täyttää puolityhjän vesilasin, vilkaista Kaien lääkeasetin lokeroihin survotut tablettivarastot läpi – torstaille asti kaikki tunnollisesti syötyinä – ja siirtää tuolinkarmille jääneen pyyhkeen seinällä olevaan naulakkoon. Hän vastasi naisen arastelevaan aloitukseen hajamielisellä ynähdyksellä.
"Uskotko sinä, että he ovat todella kuolleet?"
Jim kääntyi hitaasti kannoillaan. Kaien kasvot olivat avoimet ja jollakin lailla kärsivän näköiset. Jimista ei ollut vieläkään valehtelemaan tytölle, joten hän antoi yksinkertaisesti kieltävän vastauksen näkyä kasvoiltaan.
"Näen edelleen unia", hän sanoi lyhyesti selitykseksi.
"Niin minäkin", Kaie totesi heti. Hän kallisti päätään. "Sekä äidistä että Opettajasta. Pohdin tätä ennen, ovatko ne vain kaikuja."
He tuijottivat toisiaan. Selityksille, kauhistelulle tai varmistelulle ei ollut tarvetta.
Jim vaihtoi painoa jalalta toiselle. Häntä arvelutti esittää mielessään pyörivä kysymys.
"Jos he eivät olet kuolleet... kadutko sitä?"
"Että käännyin takaisin?"
Jim ei pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Kaien silmien kohtaaminen oli yllättäen hankalaa.
"En."
Kaie oli vakava, mutta naisen kasvoille nousi hellä ja liikuttunut hymy, johon Jim ei osannut vastata muuten kuin virnistämällä vinosti ja raapimalla niskaansa hämillisenä.
Hiljaisuus oli pidempi kuin aiemmin.
Jim rykäisi, kun huomasi sivupöydän kulmalle laskemansa holokansion ja muisti alkuperäisen asiansa.
"Tosiaan. Nyt kun tämä poru on saatu pois alta, voidaan palata vierailuni tarkoitukseen."
Hän nosti kansion eteensä ilmeensä arvoituksellisen ilmeettömäksi pyyhkien ja heilutteli sitä Kaien ulottumattomissa houkutellen.
"Mitä sinulla on siinä?" Kaien oli pakko kysyä.
"120 jaksoa vanhoja suosikkipiirrettyjä. Osa on minun lapsuudestani asti. En ole katsonut Protossijengiä aikoihin."
"Meistä on olemassa terraanien piirretty?" Kaie yllättyi hymyyn puhjeten.
"Ja kaksi kokoillan näytelmäelokuvaa. Kaikki ajalta, jolloin ensimmäiset havainnot tehtiin. Te kiehdoitte silloin melkoisesti maapallon viihdekoneistoja."
"Todellako?"
"Ja aikuisviihdeteollisuutta, mutta säästetään sen puolen tuotanto vaikka polttareihisi."
"Mitä? Oikeastiko?" Kaie älähti.
"Usko pois. Et pysty enää ikinä katsomaan plasmateriäsi samalla tavalla sen jälkeen."
Kaie näytti hetken aikaa siltä, ettei uskonut korviaan ja yritti sen jälkeen selkeästi pyyhkiä äskeisen lausahduksen herättämät mielikuvat alitajunnastaan. Nainen irvisti hänelle syyttävästi kurtistuneiden kulmiensa alta ja sai Jimin nauramaan.
"Toin myös inkivääriolutta. Tosin etiketeistä päätellen nämä on pullotettu silloin, kun amiraali Durandilla oli vielä hiusraja", Raynor mumisi epäluuloisesti paperipussiin kurkistaessaan ja ojentaessaan tarjoomuksiaan eteenpäin Kaielle.
Protossi silmäsi kolhuista muovipulloa ja sen puoliksi irti repeytynyttä etikettiä ihastellen. Hän laski sen syliinsä holokansion viereen ja siirteli kumpaakin sanattomana, ajatuksissaan puolelta toiselle.
"Kiitos", hän muotoili lopulta.
"Ei se mitään. Kuulin, että olet ollut alamaissa", Raynor totesi varovasti.
"Tämä on ollut hankala viikko", Kaie julisti.
"Niin on", Raynor myönsi. Hän taputti holokansion ruutua kahdesti aktivoiden laitteen sensorit. "Protossijengi, niinkö?"