Ikäraja: T
Genre: Yleinen
Varoitukset: kirosanoja ja Valko-Venäjän hieman vinksahtanutta logiikkaa...
Kirjoittajan kommentti:
Hutt Riveristä ja Molossiasta kirjoitettuani etsin netistä lisää teemoja ja otsikoita, joista kirjoittaa, koska novelli tai one-shot muotoinen kirjoittaminen vaikutti virkistävältä vaihtelulta. Löysin sadan aiheen listan… en lupaa, että saisin niistä kaikista kirjoitettua, mutta onpahan jotain mihin palata, jos kaipaa ideoita (eikä tekeminen lopu pitkään aikaan)!
Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Valko-Venäjästä (samoin kuin heistä, joita hän kysyy seurakseen). En tiedä onko tämä ic, ooc vai ihan ok – halusin vaan kokeilla millaista hänestä (ja heistä) olisi kirjoittaa ja millaisen tarinan saisin aikaiseksi. Ehkä vielä joku päivä osaan historiaa niin paljon, että kirjoitan historiapohjaisen tarinan, mutta vielä toistaiseksi tarinani pohjautuvat puhtaasti hahmoihin ja heidän luonteisiinsa. Niin tämäkin.
Liput (Tickets)
Valko-Venäjä heitti postin huolimattomasti pöydälle. Pelkkiä mainoksia taas. Hänellä oli aiemmin ollut postilaatikon kannessa lappu, jossa luki suurin kirjaimin "Ei mainoksia", mutta tuuli ja sade olivat viimein repineet sen irti huolimatta kontaktimuovista ja niiteistä, joilla hän oli sen kiinnittänyt. Monta vuosikymmentähän se kestikin, Valko-Venäjä mietti tajutessaan asian, kun ensimmäiset mainokset olivat tulleet. Siitä oli jo kolme viikkoa eikä hän vieläkään ollut saanut aikaiseksi laittaa uutta mainokset kieltävää lappua. Pitäisi kyllä. Mainoksia oli alkanut kerääntyä joka nurkkaan ja se ärsytti häntä.
Valko-Venäjä kävi hakemassa valkoisen A4-arkin. Hän tekisi lapun nyt ja veisi sen saman tien postilaatikkoon, muuten se jäisi ja unohtuisi taas. Keittiön ylimmästä vetolaatikosta kaiken sekalaisen sälän seasta hän löysi paksun mustan tussin. Kontaktimuovi oli kirjahyllyn päällä. Nitojaa hän joutui etsimään kauemmin, mutta lopulta se löytyi lattialta tietokonepöydän alta. Se oli varmaan tipahtanut sinne toissapäivänä, kun hän siivosi ja tärähti suoraan pöydänkulmaa päin. Siitä oli tullut iso mustelma hänen reiteensä.
Hän piirsi vahvat selkeät kirjaimet ja mittasi ja leikkasi kontaktimuovinpalan valmiiksi ennen kuin meni ulos. Postilaatikon kansi oli kostea. Valko-Venäjä vilkaisi ympärilleen siltä varalta, että näköetäisyydelle olisi ihmeen kaupalla ilmaantunut joku. Ei ollut, ei tietenkään. Hänen talonsa oli tarkoituksella syrjässä, hän ei piitannut naapureista tai vieraista. Valko-Venäjä kohotti hameensa helmaa, kuivasi sillä nopeasti kannen ja antoi helman valua takaisin alas. Hän kokeili pinnan vielä kädellään, kuiva oli, ennen kuin muovasi ja niittasi uuden lapun kiinni. Noin. Typerän postinjakajan olisi pitänyt kaikkien vuosien jälkeen tietää muutenkin, ettei hän halunnut mainoksia, mutta nyt siitä oli taas lappu kertomassa.
Tyytyväisenä itseensä Valko-Venäjä palasi takaisin sisälle ja päätti samalla tarmolla kerätä kaikki vanhat mainokset kasaan ja viedä takkojen viereen sytykkeiksi. Käytyään jokaisen huoneen läpi ja vietyään mainokset pois – miten ne olivatkin ehtineet kulkeutua kaikkialle? – hän palasi keittiöön ja huomasi tuoreimmat. Hän tempaisi ne pöydältä viitsimättä vilkaistakaan mitä kaikkea mahdollisesti oli tarjouksessa ja oli viemässä niitä suorinta tietä lähimpään polttokoppaan, kun mainosten joukosta tippui jotain.
Kirjekuori.
Valko-Venäjä noukki sen ylös ja käänteli kädessään kävellessään polttokopan luo. Hän viskasi mainokset koppaan ja repäisi kirjekuoren auki. Kirje ei näyttänyt laskulta tai muulta viralliselta dokumentilta, mutta ei se ollut henkilökohtainen kirjekään, koska osoite sen päällä ei ollut käsinkirjoitettu.
Hän tuijotti viestiä kädessään ja luki sen uudelleen. Vielä kolmannellakaan kerralla siinä ei ollut järkeä. Hän oli kuulemma voittanut jonkin kilpailun, liput johonkin tapahtumaan tai jotain, ja hän voisi käydä lunastamassa ne viestin lopussa mainitusta lipputoimistosta. Sen täytyi olla erehdys. Hän ei ollut osallistunut mihinkään kilpailuun. Kyse oli varmaan huijauksesta. Tai roskapostista.
Valko-Venäjä oli juuri heittämässä kirjeen polttokoppaan mainosten seuraksi, kun hänen mieleensä tuli vielä yksi vaihtoehto. Hän kävi viemässä kirjeen olkalaukkuunsa. Hän oli menossa käymään Ukrainan luona huomenna ja kysyisi asiasta silloin.
.
Hän melkein unohti kysyä lipuista. Hän oli ollut jo eteisessä lähdössä pois, ovi avoinna ja kaikkea, kun hän yhtäkkiä muisti, peruutti takaisin ja pamautti oven kiinni. Ukraina hypähti säikähdyksestä.
"Valko-Venäjä?"
"Oletko sinä taas osallistunut kilpailuihin minun ja Venäjän nimillä?" Valko-Venäjä loi isosiskoonsa terävän katseen.
"M-minä... en viime aikoina... Joskus kyllä" Ukraina sopersi sekavasti osaamatta hahmottaa, mistä pikkusiskon äkillinen suunnan- ja mielialanmuutos johtui.
Valko-Venäjä kaivoi olkalaukkuaan, otti kirjekuoren esiin ja veti kirjeen sen sisältä. "Minä sain tällaisen eilen postissa. En ole osallistunut mihinkään kilpailuun."
Ukraina otti kirjeen ja luki sen hitaasti läpi. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat loistamaan ilosta ja Valko-Venäjän teki mieli lyödä itseään otsaan. Niinpä tietenkin.
"Kyllä minä tähän osallistuin! Sinä siis voitit? Voi miten hienoa!"
"Niinkö? Saat nämä." Valko-Venäjä tyrkkäsi aamupäivästä hakemansa liput siskonsa käteen niin äkisti, että ne rytistyivät. Ukraina silitti niitä suoraksi.
"Mutta en minä voi. Ne ovat sinun" Ukraina ojensi liput takaisin. Valko-Venäjä katsoi niitä. Mitä hän niillä tekisi? Jos lippuja olisi vain yksi, hän voisi vaikka käyttää sen, mutta niitä oli kaksi. Mitä hän tekisi kahdella lipulla? Hän voisi toki käyttää toisenkin lipun itse, mutta hän epäili, ettei paikka voinut olla niin hauska, että hän haluaisi käydä siellä kahdesti. Harvat paikat olivat hänen mielestään.
"Lähdetkö minun kanssani?" Valko-Venäjä kysyi katsoen Ukrainaan. Ukraina kiemursi aavistuksen kiusaantuneena tai epävarmana, mikä kieli siitä, että hän haluaisi sanoa ei. Valko-Venäjä katsoi kiinnostuneena onnistuisiko hän siinä. Ukrainan oli yleensä äärimmäisen vaikea sanoa ei, mutta tällä kertaa hän onnistui siinä.
"Minä... en voi" hän sanoi tukalasti, mutta lisäsi perään huomattavasti iloisempana ja toiveikkaampana "Etkö mieluummin kutsuisi jotakuta toista mukaasi?"
Valko-Venäjän ilme synkkeni. Hän ymmärsi nyt. Kyse olikin taas siitä, että hänen pitäisi tutustua uusiin ihmisiin ja hankkia ystäviä. Valko-Venäjä pisti kirjeen ja liput takaisin kuoreen ja survoi kuoren melko äkäisellä liikkeellä olkalaukkuunsa.
"S-suutuitko sinä?" Ukraina kysyi arasti. Valko-Venäjä loi häneen pitkän, viileän katseen, mutta pehmensi sen lopulta.
"En" hän vastasi. "En vain tiedä ketä kysyä. En edes tiedä haluanko lähteä."
Ukraina näytti huojentuneelta. Hän ei kestänyt ristiriitatilanteita eikä vihoissa olemista.
"No, liput ovat onneksi voimassa pitkän aikaa. Ehdit miettimään asiaa kaikessa rauhassa."
"Hmh" Valko-Venäjä ainoastaan totesi lyhyesti.
.
Typerät liput. Typerät, typerät liput.
Jos hänellä ei olisi ollut lippuja, hän ei olisi ottanut selvää siitä mihin ne kävivät eikä tietäisi koko jutusta mitään. Mutta hän oli ottanut selvää ja hän tiesi ja hän halusi lähteä, aidosti halusi, ja se ärsytti häntä. Hänen elämänsä oli ollut ihan hyvällä tolalla. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, ettei käynyt paljoa missään. Nyt hän oli täynnä levottomuutta ja haaveita, hän piteli lippuja hitto vie käsissään joka ilta ennen kuin meni nukkumaan ja mietti minä päivänä lähtisi.
Hän olisi jo mennyt, jos lippuja olisi vain yksi. Mutta niitä oli kaksi. Häntä nyppi suunnattomasti ajatus siitä, että toinen lipuista menisi haaskuuseen ja oli harkinnut jättävänsä ylimääräisen lipun heidän kokouspaikkansa ilmoitustaululle "Saa ottaa!" -viestin kanssa, mutta epäili Ukrainan bongaavan sen sieltä ensimmäisenä ja kiikuttavan sen hänelle takaisin.
Niinpä hän istui kokouksessa ja katseli valtiokollegoitaan enemmän kuin kuunteli mitä he puhuivat. Hän tiesi, että voisi kysyä muistiinpanot veljeltään ja siskoltaan tarvittaessa, sikäli mikäli kokouksessa puhuttaisiin mitään järkevää ja muistiin merkitsemisen arvoista.
Hän mietti ketkä lähtisivät heti, jos hän kysyisi. Kaikki kolme Italian veljestä. Amerikka. Liettua. Virokin luultavasti, vaikka vain pelkästä kohteliaisuudesta. Viroa lukuun ottamatta he olivat kaikki koettaneet ainakin kerran kysyä häntä ulos. Jos hän kysyisi jotakuta heistä, se antaisi varmasti vääränlaisen signaalin. Hän ei halunnut seurustella, hän halusi vain jonkun seurakseen yhdeksi päiväksi.
Eli ei heitä. Oliko muita joiden kanssa hän ei lähtisi?
Ranska – hänellä oli outo maine ja sitä paitsi hän oli välistä liian hienostunut ja pöyhkeä.
Tanska – mokoma luuli voittavansa isoveljen Amerikan Halloween-juhlien pukukisassa 2011. Hän ei ollut antanut sitä vieläkään anteeksi. Eikä hän piitannut siitä, miten Ukraina kutsui häntä pitkävihaiseksi. Hän oli, tarpeen vaatiessa.
Valko-Venäjä katsahti alas pöytään. Tämä oli selkeästi vaikeampaa kuin hän oli alun perin ajatellut. Lähtisiköhän Ukraina jos hän pyytäisi uudelleen nätisti? Valko-Venäjä kohotti katseensa isosiskoonsa ja näki Unkarin kuiskaavan juuri jotain hänen korvaansa, mihin Ukraina hymyili.
Unkari oli yksi Ukrainan ystävätytöistä. Jos oikein tiukka paikka tulisi, Valko-Venäjä saattaisi kysyä häntä. Hän oli joskus ollut mukana, kun Ukraina vietti aikaa tyttöporukalla Unkarin ja Liechtensteinin kanssa ja Unkari oli vaikuttanut hänestä mukavalta ja reippaalta. He tulisivat varmasti toimeen, mutta Valko-Venäjä pelkäsi, että jos hän kysyisi tätä, Unkari suostuisi pelkästä säälistä tai siksi, että hän oli Ukrainan pikkusisko. Ajatuskin siitä tuntui ikävältä.
Valko-Venäjä käänsi huomionsa takaisin huoneeseen ja alkoi käydä mielessään kokouspöydän ääressä istujia uudelleen läpi. Hänen piti löytää uusi ajattelutapa, uusi valintaperuste. Tarkoitus oli ensisijaisesti löytää joku järkevä tai edes siedettävä henkilö, jonka kanssa viettää päivä yhdessä. Toissijainen tarkoitus, tai pikemminkin Ukrainan haave, oli löytää ystävä.
Ystävä. Hän irvisti koko sanalle. Hänellä ei ollut ystäviä. Hän ei itse kaivannut seuraa ja viihtyi oikein hyvin joko itsekseen tai veljensä ja siskonsa seurassa. Mutta Ukraina jaksoi jatkuvasti puhua siitä, miten hänen pitäisi tavata "uusia" ihmisiä, mikä oli melkein vitsi, koska käytännössä se tarkoitti muita valtioiden henkilöitymiä. He saattoivat kyllä tutustua ja ystävystyä kansalaistensa kanssa, monetkin heistä olivat tehneet niin joidenkin hallitsijoidensa tai suurten keksijöidensä, taitelijoidensa, muusikoidensa ja jopa urheilijoidensa kanssa, mutta nuo suhteet olivat yleensä… lyhytikäisiä. Valko-Venäjä vältteli kiintymästä liikaa siviileihinsä, se tiesi vain surua ja menetystä.
Joten jäljelle jäivät samat tutut naamat, toiset valtioiden henkilöitymät. Valko-Venäjä naputti kynäänsä pöytään. Samat tutut naamat ja – Valko-Venäjä huokaisi Ranskan ja Englannin aloitettua varmaan kolmannentoista kinansa sitten maailmankokouksen alun – aina samat jutut...
...paitsi, ettei se pitänyt paikkaansa, ei jos katseli tavanomaisten valokeilan varastajien ja puheenvuoron pitäjien ohi. Kynän naputus taukosi äkisti. Valko-Venäjä mietti ajatusta. Ketkä jäivät usein varjoon ja huomiotta? Valko-Venäjä tarttui kynäänsä varmemmin ja kirjoitti nimiä ylös paperille: Islanti, Monaco, Intia, Romania, Portugali, Amerikan veli/naapuri: Kanada!, mikrovaltiot, Preussi, Egypti, Seychellit. He nyt ainakin.
Hän epäröi hetken ennen kuin kirjoitti Preussin nimen. Mies ei todellakaan ollut mitenkään näkymätön tai vaatimaton, mutta ex-valtiona hänet ohitettiin usein, mikä perusteli hänen kuulumisensa listaan. Sen nimen hän kuitenkin veti myös ensimmäisenä yli epäillessään, ettei Preussi halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, koska hän oli Venäjän sisko. Valko-Venäjä ei usein nähnyt veljessään vikoja tai sitten hän oli valmis puolustamaan tätä vikoineen päivineen, mutta tähän kipeään ja tulehdusarkaan kohtaan hän ei halunnut koskea.
Seuraavaksi hän veti yli mikrovaltiot ja Seychellit, koska he olivat niin nuoria. Mikrovaltioissa oli muutama personifikaatio, joka ei ollut aivan natiainen, mutta yksi heistä oli Amerikasta, joten se siitä. Samalla logiikalla hän poisti Kanadan vaihtoehdoistaan.
Kolme on hyvä määrä, hän päätti ja ympyröi ylimmät nimet listassaan. Siinä. Heitä hän kysyisi vuorollaan ulos. Hän kohotti katseensa ylös ja tähysti kokoustajia vielä kerran. Islanti oli ainoana paikalla tänään, siispä hän aloittaisi hänestä.
.
Mikä ihme Pohjoismailla oli, kun he kulkivat jatkuvasti yhtenä laumana?
Jos Valko-Venäjä ei olisi tiennyt olevansa taitava stalkkeri, hän olisi luullut tulleensa huomatuksi ja muiden Pohjoismaiden kulkevan Islannin ympärillä henkivartijoiden tavoin suojellakseen häntä, mutta se ei voinut pitää paikkaansa. Valko-Venäjä oli varjostanut heitä jo useamman tauon ajan, eikä kukaan ollut vilkaissut olkansa yli tai pälyillyt varjoja epäluuloisena.
Hän oli siis edelleen piilossa, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että Pohjoismaat tykkäsivät kulkea yhdessä. Eikä siinä mitään – muuta kuin se, että se vaikeutti Valko-Venäjän omaa projektia ja se alkoi ottaa hiljalleen aivoon. Hänen oli tehnyt mieli kiljua ääneen, kun edes vessaan Islanti ei näyttänyt pääsevän yksinään. Silloin hänen oli tosissaan tehnyt mieli heittää veitsi Tanskan selkään. Hän kuitenkin arveli, ettei Islanti suostuisi lähtemään hänen kanssaan, jos hän tekisi niin, ja jätti sen takia veitsen heittämättä.
Juuri kun Valko-Venäjä mietti pitäisikö hänen vaan törmätä muiden keskelle kysymään Islannilta, Islanti onnistui pujahtamaan karkuun. Valko-Venäjän seurasi häntä kiireesti sydän jännityksestä hakaten. Kun hän näki, että he olivat todella päässeet livahtamaan pois huomaamattomina, hän korotti ääntään.
"Islanti!"
Islanti pysähtyi hieman epätahtisesti. Kai hän oli yllättynyt äkillisestä nimeltä kutsumisesta. Hän kääntyi ja Valko-Venäjä ehti huomata säikähdyksen hänen vähäilmeisillä kasvoillaan. Jos tilanne olisi ollut jokin toinen, Valko-Venäjä olisi virnistänyt pienen mielipuolisen hymyn ainoastaan pelotellakseen toista enemmän, mutta nyt hän ei tehnyt niin. Hän käveli nuorukaisen luo.
"Oletko sinä koskaan käynyt sirkuksessa?"
Islanti tuijotti hiljaa. Se sai Valko-Venäjän melkein epävarmaksi, mutta onneksi Islanti lopulta puhui. "Itse asiassa olen."
"Haluatko mennä uudelleen?" Valko-Venäjä töksäytti. Hän tajusi olevansa liian suora ja eteenpäin puskeva, mutta ei tiennyt miten pehmentää sanojaan tai sanomaansa. Hän oli aina ollut suorasanainen ja piikikäs.
Islanti oli hiljaa. Ei siksi, että olisi miettinyt, Valko-Venäjä tajusi, vaan koska oli oikeasti sanaton.
"Minä sain ylimääräisen lipun. Ja minä mietin haluaisitko lähteä. Ei treffeille! Muuten vaan. Jos kiinnostaa. Tai voin minä antaa pelkän lipun, ei sillä ole väliä, ei sinun tarvitse mennä minun kanssani." Valko-Venäjä puristi huulensa tiukasti yhteen estääkseen itseään mutisemasta enempää hölmöyksiä. Mikä häntä oikein vaivasi? Eikö hän todella osannut käydä edes näin yksinkertaista keskustelua? Hänen teki mieli pyörähtää ympäri ja häipyä.
Islanti vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän avasi suunsa ja ehti äännähtää heikosti "Minä...", kun hänen olemuksensa äkkiä terävöityi. Valko-Venäjä ihmetteli sitä, mutta seuraavassa hetkessä hän kuuli kuinka joku kutsui:
"Islantiii..."
Islanti heilautti päätään ja Valko-Venäjä ymmärsi eleen. He häipyivät nopeasti ja ääneti paikalta.
Islanti näytti uupuneelta eikä Valko-Venäjä ihmetellyt sitä. Jos hänen täytyisi olla jatkuvasti muiden ympäröimänä, hänkin olisi yhtä uupunut. (Ja puukottanut Tanskaa, noin viidennen minuutin jälkeen, jos hänen pitäisi olla nimenomaan Pohjoismaiden ympäröimänä.) Silti Valko-Venäjä tuijotti Islantia tuimasti. Hän ei ollut saanut vielä vastausta.
Islanti huomasi sen sivusilmällä ja kysyi "Sirkukseen?"
Valko-Venäjä nyökkäsi.
"Miksi?"
"Koska minulla on ylimääräinen lippu" Valko-Venäjä vastasi heti. Eikö toinen ollut kuunnellut?
"Niin, mutta miksi sinä kysyt minua?"
"Jos sinä et halua lähteä, niin antaa olla sitten" Valko-Venäjä kääntyi kannoillaan.
"…en minä sitä" Islanti mutisi hiljaa. Valko-Venäjä kääntyi uudelleen. Islanti huokaisi. "Sirkus kuulostaa itse asiassa ihan mukavalta, mutta en usko, että Norja ja Tanska ja muut ovat valmiita päästämään minut kahdestaan ulos tytön kanssa. He ovat vähän… ylisuojelevia?" Islanti lausui viimeisen lauseen kuin se olisi kysymys, itsekin epävarmana siitä mitä sanoi.
Valko-Venäjä tuijotti.
"Ei kai sinun tarvitse heitä kuunnella. Sinä olet itsenäinen ja sitä paitsi paljon ikäistäsi vanhempi. Emmekä me olisi treffeillä" Valko-Venäjä lisäsi painokkaasti.
Islanti hymyili. Se oli harvinainen näky. Sitten hymy katosi ja Islanti huokaisi.
"Silti. "
Valko-Venäjä mietti. Jos hänellä itsellään olisi pikkuveli, ei hänkään ikinä päästäisi tätä ulos itsensä kanssa. Aika karua, mutta ymmärrettävää. Hivenen lannistuneena hän sanoi Islannille tylysti "Minä voin antaa lipun sinulle joka tapauksessa. En minä tee sillä mitään."
"Ei, pidä se vain. Kenties joku muu lähtee sinun kanssasi mielellään" Islanti torjui.
Valko-Venäjä katsoi häntä tarkemmin, mutta ei kyennyt näkemään Islannissa vilppiä tai pakokauhuista torjuntaa, mistä kaikesta hän antoi pojalle paljon pisteitä mielessään. Yleensä kaikki pelkäsivät häntä jollain tasolla ja halusivat päästä hänestä pian eroon.
"Hyvä on. Mutta jos kukaan ei lähde, minä annan lipun sinulle. Sopiiko?"
"Sopii."
Sen sovittuaan he hyvästelivät ja Valko-Venäjä kääntyi palatakseen takaisin käytävää, jota pitkin he olivat kulkeneet. Se olikin hyvä, sillä kun Islanti jatkoi eteenpäin ja kääntyi kulmasta Valko-Venäjä kuuli Tanskan kailottavan isoon ääneen "Islanti! Siinähän sinä! Norja, minä löysin hänet! Tännepäin!"
.
Syystä tai toisesta Intia osallistui harvoin kokouksiin. Tai ehkä oli todenmukaisempaa sanoa, että hän osallistui kokouksiin aina silloin, kun Valko-Venäjä ei osallistunut. Siltä se oli viime aikoina Valko-Venäjästä vaikuttanut, kun he eivät näyttäneet ikinä törmäävän toisiinsa kokousten puitteissa. Lopulta Valko-Venäjä päätti mennä itse Intian luo. Ukraina olisi varmasti ylpeä hänestä, kun hän oli tullut tänne asti.
Intian talo oli suuri. Ja se oli täynnä väkeä. Hän oli odottanut puoli tuntia aulassa pysäytettyään ja pyydettyään jotakuta palvelijan näköistä henkilöä kertomaan Intialle, että hän oli täällä ja halusi tavata, ja koko sen ajan hän oli saanut seurata eri suuntaan kulkevia, keskenään rupattelevia ja omiaan hyörivä ihmisiä.
Valko-Venäjä näki heidät vieläkin sulkiessaan silmänsä ja hänen teki mielensä istua, mutta hän ei istunut. Hän ei ollut nähnyt Intiaa vielä ja odotti mieluummin seisten. Jalkoja tosin väsytti, hän koetti saada niihin eloa nousemalla pari kertaa varpailleen ja heiluttelemalla jalkojaan, kunnes asettui taas seisomaan aloilleen. Hän katsahti kelloaan. Hän oli ollut tässäkin etu- tai odotushuoneessa jo kohta kaksikymmentä minuuttia ja alkoi epäillä viestiketjun katkenneen. Hänelle kyllä luvattiin taas, kun häntä johdatettiin tähän huoneeseen, että Intialle vietäisiin sana hänen saapumisestaan, mutta Valko-Venäjä ei ollut enää varma tuliko hänen uskoa siihen. Hän odottaisi vielä hetken. Jos Intia ei vielä sittenkään olisi ilmestynyt, hän joko häipyisi tai etsisi miehen itse.
Valko-Venäjä odotti...
...ja nyt hän sai tarpeekseen. Hän oli juuri kääntynyt sen oven puoleen, josta oli tullut sisään, kun Intia olikin huoneessa. Hänen oli täytynyt tulla jostain sivuovesta, jota Valko-Venäjä ei ollut huomannut.
"… ja Rashmi, minä haluan, että etsit sitä pikaria vielä. Tiedän, että se on vanha ja ettei sitä ole tarvittu aikoihin, mutta markiisi ei tunnetusti muuta mieltään, kun on jotain päähänsä saanut - hän haluaa ehdottomasti nähdä sen. Ai niin, vielä yksi juttu: siirtoni on Nf6."
Valko-Venäjä vilkaisi ympärilleen. Huoneessa ei ollut muita hänen lisäkseen.
Intia kohotti päätään kummissaan, kun ei kuullut odottamaansa vastausta ja katsahti huonetta tarkemmin. Valko-Venäjä suoristi ryhtinsä entisestään, kun Intian katse osui häneen.
"Sinä et ole Rashmi" Intia totesi hitaaseen hajamieliseen sävyyn. "Kuka sinä olet?"
Valko-Venäjä oli tottunut siihen, että hänet unohdettiin puolissa tapauksissa. Kun Euroopan karttaa katsottiin itään päin, oli vain Venäjä. Ei muuta. (Syvällä sisimmässään Valko-Venäjä toivoi, että asia todella olisi niin, mutta isoveli ei suostunut menemään hänen kanssaan naimisiin.) Hän ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa esittäytymistään, kun Intian silmien ilme äkkiä kirkastui ja hän teki namaste-tervehdyksen, jota Valko-Venäjä matki hivenen kankeasti.
"Valko-Venäjä! Pyydän tuhannesti anteeksi, olin äsken ajatuksissani ja mietin ainoastaan, että kuka kansalaisistani oli tullut tapaamaan minua, mutta sainhan minä tosiaan äsken viestin tulostasi. Teetä?" Intia viittoi ulos kohti paviljonkia. Valko-Venäjä seurasi.
Kankainen katos, kirjavia mattoja, värikkäitä, muhkeita istumatyynyjä. Riikinkukkoja. Vesiallas, jossa kellui lootuksia. Ja palvelijoita, jotka olivat tuomassa teetä ja tarjottavia katoksen alle. Mistä he tiesivät, että he olisivat siellä ja halusivat juoda juuri teetä?
"Istu, ole hyvä, ja kerro minulle mikä toi sinut tänne tänään?" Intia elehti Valko-Venäjää asettumaan alas ja istui itse hänen jälkeensä.
Valko-Venäjä silitti mekkonsa helman siistimmin risti-istunnassa olevien jalkojensa ylle ja oli juuri aloittamassa, kun hänen katseensa jäi Intian taakse. Suuri tiikeri lähestyi hiljaa ja hitaasti Intiaa hänen selkänsä takana. Intia räpäytti silmiään ja katsoi olkansa yli. Tiikeri lisäsi vauhtiaan.
Siitä ei tullut veristä taistoa. Intia ei yrittänyt juosta pakoon eikä tiikeri raadellut ja syönyt Intiaa. Sen sijaan se puski päätään Intian kainalon ali ja haki ilmiselvästi paijauksia, joita Intia sille soi mielihyvin. Vilkaisten Valko-Venäjään hän selitti "Se on minun lemmikkini. Ei tarvitse pelätä."
"En minä sitä pelkääkään. Veljeni luona asuu myös tiikereitä luonnossa. Siperiantiikereitä."
"Niin, Venäjällä, aivan" Intia nyökytteli.
Valko-Venäjä tunsi ylpeyttä veljensä puolesta. Intian lämmin ja ystävällinen katse oli suunnattu häneen ja Valko-Venäjä tajusi, että hän odotti. Aivan! Hän oli tullut kysymään Intiaa mukaansa.
"Pidätkö sinä sirkuksesta?"
"En. Mielestäni se on julma instituutti niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan" Intia vastasi rapsuttaen tiikeriään leuan alta ja kohotti katseensa ylös. "Kuinka niin?"
Valko-Venäjä tuijotti teekuppiaan. Ei kai hän tuollaisen vastauksen jälkeen voinut sanoa mitään? Hänen alkuperäisen tarkoituksensa mitätöityä niin äkisti hän koetti keksiä jotain muuta puhuttavaa ja onnistui varsin hengettömästi mumisemaan "Mitä Nf6 tarkoittaa?"
Intia naurahti. "Minä pelaan shakkia. Kirjeshakkia. Nf6 on minun siirtoni." Intia hymyili lämpimästi ja Valko-Venäjä tunsi itsensä idiootiksi. Hän oli pelannut shakkia monet kerrat Venäjän kanssa, kyllä hänen olisi pitänyt tajuta. "Mutta et kai sinä siitä tullut puhumaan?"
Valko-Venäjä pudisti päätään. "En. Minä tulin kysymään sinua sirkukseen, mutta siitä tuli merkityksetöntä, kun sanoit, ettet pidä sirkuksesta."
"Ahaa. No, sirkuksiakin on nykyään erilaisia. Cirque du Soleil esimerkiksi on ymmärtääkseni keskittynyt pelkkään akrobatiaan ja näyttävään tarinankerrontaan" Intia vastasi ja kysyi tarkemmin millaisesta sirkuksesta on kyse. Valko-Venäjä innostui varovasti uudelleen. Hän otti liput esiin ja kertoi mitä oli sirkuksesta lukenut – hänen ymmärtääkseen tämäkin keskittyi juuri akrobatiaan – ja sitä paitsi sirkus ei ollut ainoa, mitä lipuilla pääsi katsomaan, ne kattoivat monen moista muutakin nähtävää.
Intia nyökytteli kuuntelevansa. Tiikeri hänen vieressään nukkui.
Äkkiä Valko-Venäjän selitys katkesi ja hän jäi tuijottamaan tyhjää. Paskat! Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ottaa kamera mukaan! Tietenkin hän oli unohtanut sen juuri silloin, kun sille olisi ollut käyttöä!
"Valko-Venäjä?"
Valko-Venäjä havahtui. Hän tajusi virnuilleensa itsekseen ja Intian huhuilleen häntä useamman kerran.
"Näitkö jotain kiinnostavaa?" Intia kysyi hymyillen.
Valko-Venäjän hymy levisi. "Kummituksen."
"Niinkö?" Intia kääntyi katsomaan kohtaa, jota Valko-Venäjä tuijotti ja kallisti hivenen päätään. "Millaisen?"
Valko-Venäjä yllättyi hieman. Yleensä kukaan ei joko uskonut, että hän näki aaveita, tai sitten heitä pelotti eivätkä he halunneet kuulla yksityiskohtia.
"Se on hivenen kellertävä ja heikko. Muljauttelee silmiään. En usko, että siitä on harmia. Eikä se näytä siltä, että sillä olisi mitään viestiä kenellekään täällä."
"Onko aaveilla useinkin viestejä?" Intian ääni oli hiljentynyt kuiskaukseksi. Hän katseli edelleen samaan suuntaan Valko-Venäjän kanssa.
"Ei koskaan. Se on vain jotain, mikä eläviä aina ensimmäisenä kiinnostaa."
"Niinpä tietenkin." Intia huokaisi "Valitettavasti minun kykyni nähdä aaveita taitaa olla varsin heikko."
Se ei yllättänyt Valko-Venäjää. Jos hän olisi sosiaalisempi luonne, hän olisi liittynyt Romanian, Englannin ja Norjan Taikuus-kerhoon pelkästään kuullakseen pystyivätkö he näkemään aaveita ja henkiä, mutta hän ei ollut sosiaalinen luonne ja kerhomuotoinen toiminta pelkkänä ajatuksena sai hänet ärtymään niin, että hänen teki mieli kirota joku. Hän koetti vähentää kiroamista, samoin kuin kiroilua, koska Ukrainan mielestä ensin mainittu ei kuulunut enää nykyaikaan ja jälkimmäinen oli ainoastaan rumaa käytöstä.
Intia huokaisi uudelleen. "Mitä tulee pyyntöösi, joudun valitettavasti vetäytymään. Se kuulosti kyllä kiinnostavalta ja jos minulla olisi enemmän aikaa, olisin tullut mielelläni. Nyt se ei kuitenkaan sovi."
Valko-Venäjä nyökkäsi vakavana ja nousi ylös. Se siitä sitten.
Intia näytti hämmentyvän hänen äkillisestä lähdöstään ja nousi itsekin jaloilleen. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Valko-Venäjä, hän olisi loukkaantunut moisesta epäkohteliaasta ja kunnioituksen puutteesta kertovasta käytöksestä, mutta hänen pitkäikäinen tuttavuutensa Venäjän kanssa oli piirtänyt hänelle selkeän kuvan myös hänen nuoremman sisarensa luonteen erityispiirteistä. Valko-Venäjä ei välttämättä ollut tarkoituksella epäkohtelias, häneltä puuttui vain tietty... hienopiirteisyys.
Valko-Venäjä ei huomannut oman käytöksensä töykeyttä eikä Intian nousemista jaloilleen, vaan suuntasi terävät askeleensa suoraan ovelle väistäen iäkkään harmaaviiksisen miehen, joka käveli häntä vastaan.
"Rashmi, odotatko hetken, minulla oli sinulle asiaa. Valko-Venäjä!"
Valko-Venäjä pysähtyi. Intia kiirehti hänen luokseen.
"Toivottavasti, et loukkaantunut. Hyvän tahdon eleenä ja siksi, että sait odottaa niin pitkään, minä haluan kutsua sinut katsomaan uusinta Bollywood-esitystä, kun se valmistuu. Voin hankkia liput myös sisaruksillesi ja ystävillesi, jos haluat."
Valko-Venäjä tuijotti – sekin oli epäkohteliasta, mutta Intia hymyili yhtä kaikki.
"Tarkoitan sitä, todella" Intia lisäsi.
Tuijotettuaan vielä hetken Valko-Venäjä suostui kutsuun.
.
Valko-Venäjä makasi sängyssään tylsistyneenä. Hän ei jaksanut soittaa pilapuheluita Liettualle ja Puolalle, eikä hän voinut mennä vakoilemaan isoveljeään, koska tämä oli lähtenyt diplomaattimatkalle Ranskaan. Postissakaan ei ollut tullut mitään mielenkiintoista. Hän oli selaillut päiväkirjaansa miettien keksisikö jotain kirjoitettavaa, mutta oli napauttanut sen kannet pian kiinni ja kääntynyt selälleen päiväkirja vatsallaan.
Hän katseli kattoon. Yhteen nurkkaan oli ilmestynyt valtava hämähäkinseitti. Se sai hänen puolestaan olla siellä toistaiseksi.
Huokaistuaan syvään Vallko-Venäjä alkoi jälleen miettiä voittamiaan lippuja ja mitä tekisi niille. Hän ei ollut miettinyt niitä kahteen viikkoon, ei sen jälkeen kun Intia oli torjunut hänet ja hän oli sysännyt liput eteisen piirongin ylälaatikkoon. Koko juttu alkoi olla niin vaivalloinen, ettei hän enää tiennyt huvittiko häntä lähteä. Jospa hän vain lähettäisi molemmat liput Islannille?
Valko-Venäjä huokaisi uudelleen.
Ja pysähtyi kuuntelemaan itseään.
Ei hemmetti, tämä ei käynyt. Valko-Venäjä nousi terävästi istumaan, heilautti jalkansa sängystä lattialle ja laittoi päiväkirjan ja kynän päiväpeiton alle tyynyn päälle. Hän oli päättänyt kysyä kolmea ihmistä. Yksi oli vielä jäljellä. Hän ei antaisi periksi vielä.
Monaco…
Jos joku osallistui kokouksiin vielä harvemmin kuin Intia, se oli Monaco. Vai eikö Valko-Venäjä vain huomannut häntä? Monaco oli valtiona Euroopan toiseksi pienin, joten sen puolesta hän painui usein unohduksiin. Tosin valtion henkilöitymänä hän oli kaunis, älykäs ja hienostunut ja jäi hyvinkin mieleen. Varsinkin Formuloiden aikaan. Monacon kanssa ei koskaan pitänyt aloittaa keskustelua F1-kilpailuista… nainen oli hyvin fanaattinen, mitä ei hänen ulkomuodostaan olisi koskaan arvannut. Muuta Valko-Venäjä ei hänestä oikeastaan tiennytkään.
Valko-Venäjä meni keittiöön ja täytti vesipullonsa ennen kuin meni eteiseen, otti kirjekuoren piirongin laatikosta ja laittoi sen vesipullon kanssa laukkuunsa. Sitten hän otti naulasta mustan, kevyen, hupullisen pusakkansa ja puki sen ylleen. Oli aika ryhtyä stalkkeri-hommiin.
.
"Oletteko te ninja? Vai salamurhaaja? Vai kenties katutaiteilija tai parkouraaja?"
Valko-Venäjä jähmettyi. Hän oli seurannut Monacoa pitkin poikin kaupunkia kolme tuntia aivan huomaamattomana. Tai niin hän oli luullut siihen asti kunnes nainen oli kääntynyt, kohottanut päänsä ylös ja katsonut suoraan häneen. Tai siristänyt silmiään pikemminkin, aurinko paistoi suoraan Monacoa päin ja hän oli nostanut kätensä otsalleen suojatakseen silmiään.
Näin ei ollut koskaan käynyt. Kukaan ei milloinkaan huomannut, kun hän varjosti, ei, jos hän ei antanut heidän huomata, ja hän antoi huomata itsensä vain jos halusi saada varjostettavansa hermostuneeksi ja pelokkaaksi. Eikä hän tässä tapauksessa todellakaan ollut halunnut sitä.
Pelastaakseen edes hitusen kunniaansa ja piilottaakseen oman hölmöyden tunteensa Valko-Venäjä suoristautui seisomaan parhaansa mukaan ja kysyi terävästi "Mikä on parkouraaja?"
"Sellainen, joka kulkee pitkin seiniä."
"Rottako!?"
"Oi, ei! Ihminen. Se on jonkinlainen harrastus, missä koetetaan liikkua mahdollisimman sulavasti ja tehokkaasti paikasta toiseen käyttäen hyödyksi kaikkea mitä ympäristöstä löytyy, esimerkiksi seiniä ja kaiteita."
Valko-Venäjä ei ollut varma kuulostiko se pöljältä vai hyödylliseltä ja käytännölliseltä harrastukselta. Hän hypähti ketterästi alas kiipeämänsä rakennuksen koristeellisen julkisivun ulkonevalta reunalta ja painoi käsillään hulmuavat helmansa alas.
"Kauanko sinä tiesit minusta?
"Varmasti noin tunnin verran, aavistuksena kauemmin" Monaco vastasi tyynesti.
Valko-Venäjän kulmat rypistyivät. "Miksi et sanonut mitään aiemmin?"
"Minusta ei tuntunut, että olen vaarassa."
"Sinä kysyit olenko minä salamurhaaja!"
"Ajattelin, että se olisi kohteliasta varmistaa."
Valko-Venäjä meni sanattomaksi. Monaco oli erikoisempi kuin hän oli ajatellutkaan. Päättäen unohtaa rotta-jutun (se oli loukannut häntä pahasti) hän veti syvään henkeä. "Pidätkö sirkuksesta? Minulla on liput."
Monaco räpäytti silmiään. "Olen pahoillani, minä en aivan ymmärrä…"
Ei varmaankaan; Valko-Venäjä aloitti taas suoraan pohjustamatta asiaansa mitenkään. Hän aloitti alusta ja selitti koko jutun Monacon kuunnellessa keskeyttämättä äännähdellen silloin tällöin olevansa yhä kärryillä.
"– mutta sinäkin varmaan sanot, että et pääse. Akvaariomuseon altaat pitää pestä tai jotain" Valko-Venäjä lopetti pessimistisen pisteliäästi.
"Merimuseo. Musée océanographique de Monaco" Monaco korjasi. Hän oli tarkka tällaisissa asioissa.
"Miten vaan" Valko-Venäjä vastasi.
"Onko teillä todella liput?"
Valko-Venäjä kohotti katseensa yllättyneenä ja katsoi Monacoon. Monacon silmät kimmelsivät odotuksesta silmälasien takana. Se oli näky, jota Valko-Venäjä harvemmin kohtasi. Yleensä, jos muiden silmät kimmelsivät heidän katsoessa häneen, se johtui kauhunkyynelistä. Monaco jatkoi ennen kuin Valko-Venäjä ehti sanoa mitään.
"Tarkoitan, minä olen kuullut tuosta tapahtumasta, josta puhuit, ja olen halunnut kovasti mennä, mutta liput ovat olleet loppuunmyytyjä pitkän aikaa. Ranska yritti hankkia minulle yhden, mutta se oli toivotonta. Jos teillä todella on liput ja kysytte minua, niin tulisin mielelläni mukaanne."
Valko-Venäjä tuijotti. Okei, hänen oli pakko kysyä.
"Kai sinä tiedät, että minä olen Valko-Venäjä?" hän varmisti. Hänen olonsa oli epätodellinen.
"Kyllä, totta kai" Monaco naurahti pehmeästi, peitti suunsa kämmenellään ja pyysi anteeksi.
Valko-Venäjä tarttui Monacoa käsivarresta. Eleen äkkinäisyys säikäytti Monacon, mutta sitten hän tajusi, että ilme vaaleatukkaisen naisen kasvoilla oli hymy. Se ei ehkä ollut kovin harjaantunut hymy, mutta hymy se oli yhtä kaikki.
"Milloin me menemme?" Valko-Venäjä kysyi.
Monaco vastasi hänen hymyynsä ja kutsui Valko-Venäjän kotiinsa sopimaan tarkemmasta päivämäärästä.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
Hetalian Intialla ei tiedettävästi ole tiikeriä lemmikkinä, mutta minun mielestäni hänellä pitäisi olla! Tiikeri lemmikkinä on ollut unelmani siitä lähtien kun näin lapsena Disney-piirretyn Aladdin… Oikeasti tiikerit ovat villieläimiä eikä niistä koskaan ole sellaiseksi lemmikiksi kuin kissa tai koira, mutta minusta Hetalian Intia, jonka kuvittelen lämpimäksi, mietteliääksi ja hieman hajamieliseksi henkilöksi (ja toisaalta hieman Kaoru Morin Emma-mangassa olevan Hakim Atawaran kaltaiseksi prinssihahmoksi; Hetalian luojakin kuvaa Intialla olevan prinssimäisiä piirteitä) on sellainen, että hän onnistuisi siinä.
Monacon Formula-innostus ja kyky nähdä kaikenlaisen bluffin läpi (tässä tapauksessa sen, että Valko-Venäjä tarkkaili häntä salaa) ovat omaa keksintöäni. Hetalian Monaco vaikuttaa hillityltä ja hyväkäytöksiseltä hahmolta, mutta halusin antaa hänelle muutaman erikoispiirteen. F1 nyt ei varmaan selitystä kaipaa, ja mitä tulee bluffin läpi näkemiseen, niin se johtuu tietenkin (oikean) Monacon kasinosta ja Hetalian Monacon ilmeisen hyvistä pokeritaidoista.
Teititteleminen ei lukeudu vahvuuksiini, mutta halusin, että Monaco teitittelisi. Toivottavasti se meni oikein. Muuten, oikeassa elämässä Valko-Venäjällä teititellään (sinuttelua pidetään hyvien tapojen vastaisena), mutta Hetalian Valko-Venäjä on vähän… Mielestäni töksähtely, sinuttelu ja karkeampi puhetapa sopivat hänelle paremmin.