Ikäraja: T

Genre: romantiikka (seurustelu), hurt/comfort

Varoitukset: vahva viittaus seksiin. Japanin uusiutuva ahdistuskohtaus (tai jokin sen tapainen).

Maininta: Preussi, Romano

Luku 14: Sokkokokki

He tapasivat ruokakaupassa ja tekivät ostokset päivää varten yhdessä.

Saksa kulki järjestelmällisesti eri osastojen halki ja poimi hyllyiltä täsmälleen vain sen, mitä oli ostoslistaan kirjoittanut. Hän oli laatinut listan siten, että se vastasi hänen etukäteen ajattelemaansa kulkureittiä kaupassa, joten hän suoriutui omasta osuudestaan nopeasti, osti ostokset ja vei ne autoon. Sen jälkeen hän palasi takaisin kauppaan ja etsi Italian, joka oli tunkenut oman ostoskorinsa täyteen mitä sattui. Saksa neuvotteli osan tavaroista pois, koska hän tiesi Italian tekevän paljon ostoksia hetken mielijohteesta ja katuvan niitä myöhemmin, mutta loput epämääräisyydet hän yksinkertaisesti sulki pois mielestään.

Oli mennyt kauan ennen kuin Saksa oli oppinut olemaan puuttumatta joka ikiseen Italian turhaan ostokseen, mutta viimein hän oli tajunnut, että niin oli parempi. Ensinnäkin kyse oli Italian omista rahoista. Hän sai käyttää ne miten halusi. Toiseksi, jos hän kielsi Italialta kaiken mitä piti itse turhana, Italia oli koko lopun päivän ajan hapan ja kiukkuinen. Heräteostokset olivat Italialle ostoksilla käymisen ilo.

Toinen asia, johon ei myöskään ikinä kannattanut puuttua, oli pasta. Joskus Italian korissa ei muuta ollutkaan kuin pastaa ja pasta-aineksia kun he pääsivät kassoille, mutta siitä oli parempi olla sanomatta mitään. Silloinkin, kun niitä olisi ollut heillä ennestään kaapit täynnä. (Italia teki samoin silloin kun Saksa kantoi kaupasta kassikaupalla makkaroita – koska toisinaan Saksallakin meni yli.) He olivat käyneet monta pasta vastaan makkara -riitaa ennen kuin olivat päässeet nykyiseen tasapainoon, jonka perustana oli valikoiva näkösuodatus, erilliset kaapit ja kielto mennä kajoamaan toisen kaappiin ilman lupaa.

Saksa epäili, että he tarvitsisivat pian kolmannen kaapin, johon Japani voisi laittaa kaikki suolalla kyllästetyt ruokansa. Hän oli ollut aiemminkin huolissaan Japanin ruokavaliosta ja nähtyään Japanin ostokset tuo huoli aktivoitui uudelleen. Hän oli aloittamassa saarnaamisen, kun muisti vanhan lupauksensa yli menneen kuntokuurin jälkeen ja vaikeni vakuuttaen itselleen, ettei Japani syönyt tuota kaikkea kerralla.

"Olemmeko me valmiit nyt?" Italia kysyi.

Japani ja Saksa vastasivat myöntävästi ja he kulkivat kassoille. Japani jäi kuitenkin jälkeen, sillä hän huomasi tarjouksen ja jäi miettimään kannattiko se hyödyntää vai jättää käyttämättä. Italia olisi halunnut jäädä odottamaan, mutta Saksa tarttui Italian ostoskoriin ja johdatti häntä eteenpäin. Japani pääsisi paljon nopeammin irti ja jatkamaan matkaansa, jos ei pääsisi vatvomaan tarjousta kenenkään kanssa.

Italia ja Saksa istuivat autossa odottamassa Pochin kanssa, jonka Italia oli ottanut mukaan kaupan edustalta, kun Japani viimein tuli ulos. Pochi läähätti takapenkillä ja töykkäsi Japania innoissaan kuonollaan Japanin istuutuessa sen viereen ostokset sylissään.

"Anteeksi, että saitte odottaa."

"Ei se mitään. Haluatko maistaa?" Italia tarjosi syömäänsä jäätelötuuttia. Japani räpäytti silmiään yllättyneenä.

"Tuota, kiitos ei" hän vastasi kohteliaasti.

Saksa käynnisti auton ja odotti, että kaikki olivat saaneet turvavyöt kiinni ennen kuin ajoi pois parkkiruudusta ja kohti koiria lukuun ottamatta tyhjälle talolleen. Preussi oli jollain epämääräisistä reissuistaan. Saksa ei oikeastaan tiennyt, minne hän oli mennyt, sillä hän oli vain ilmoittanut lähtiessään, että Saksan pitäisi pitää talo pystyssä ilman hänen ja Gilbirdin apua ja (Saksan kärtettyä tietoa sitkeästi) palaavansa takaisin ylihuomenna.

Saksaa harmitti, ettei Preussi ollut kertonut lähdöstään aiemmin, koska nyt he olivat joutuneet sopimaan kaikesta lennossa, mutta onneksi kenelläkään ei ollut ollut sitovia suunnitelmia ja tällainen ex tempore -tapaaminen onnistui. Heillä oli vuorokausi aikaa. Se oli vähän ja silti niin kovin paljon.

.

"Laitoitko sinä lihan jääkaappiin? Ajattelin tehdä siitä ruoan tänään" Saksa kysyi Japanilta katseltuaan keittiön tyhjiä työtasoja. Hän oli koettanut jättää lihan sivummalle hetkistä aiemmin heidän purkaessaan ostoksia paikoilleen, mutta ei nähnyt sitä enää missään.

Japanin kauppakasseja viikkaavat kädet pysähtyivät. "Olen pahoillani, en tajunnut…"

"Ei se mitään" Saksa sanoi kävellen jääkaapille ja otti lihan uudelleen esiin.

"Mitä ruokaa?" Italia kysyi. Hän koetti matkia Japanin viikkaustekniikkaa.

Saksa näytti hänelle pakettia porsaanlihasuikaleita. "Ja keitettyjä perunoita. Eilistä pastaa pitäisi olla vielä, jos haluat mieluummin sitä. Paitsi jos söit sen jo tänään aiemmin. Vai pitäisikö tehdä vaihteeksi riisiä?" Saksa katsahti Japaniin. He koettivat käyttää perunaa, pastaa ja riisiä tasapuolisesti, koska jokaisella heistä oli oma suosikkinsa.

"Peruna käy hyvin" Japani vastasi sävyisästi. Hän keitti joka tapauksessa itselleen riisiä useimpina aamuina riisikeittimellä, joten häntä ei haitannut syödä päivälliseksi perunaa.

"Voiko Japani tehdä lihan?" Italia kysyi väliin. "Minä haluaisin syödä sitä kastiketta, sitä hyvää, mitä oli silloin kerran."

Saksan kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. "Mutta on minun vuoroni laittaa ruokaa. Japanilla voi olla muita suunnitelmia illalle ja pitkä päivä takanaan, olisi epäreilua vaihtaa vuoroja yllättäen."

Italian ilme valahti.

"Minä voin – tai siis, miten haluatte. Jos - jos vuoroista kiinni pitäminen on tärkeintä, niin annetaan Saksan tehdä ruoka tänään ja minä voin tehdä Italian ehdottamaa ruokaa sitten, kun on taas minun vuoroni" Japani koetti neuvotella tietämättä varmaksi kumpaa osapuolta hänen tulisi kannattaa. Italian ilahduttaminen oli hänelle mieluista eikä hänellä ollut erityisempiä suunnitelmia illalle, joten ruoan tekeminen ei olisi haitannut häntä. Toisaalta hän ei halunnut pahoittaa Saksan mieltä poikkeamalle heidän yhdessä laatimastaan tehtävälistasta. Saksa oli aina niin tarkkana sääntöjen ja sovittujen asioiden noudattamisesta.

Saksa huokaisi. "Ei minulle ole väliä, kuka ruoan tekee. Minä en vaan halua, että jokin tehtävä lankeaa aina yhdelle ja samalle henkilölle. Siksi lista on olemassa" Saksa sanoi listaa katsellen.

"Me voisimme tehdä ruokaa yhdessä!" Italia ehdotti, niin kuin yleensä.

Japani ja Saksa vilkaisivat toisiaan.

He eivät olleet vielä osanneet päättää menikö sanonta heidän kolmen kohdalla niin, että mitä useampi kokki sen parempi vai pahempi soppa. Ruoan tekeminen yhdessä oli hauskaa ja sujui nopeammin, mutta siinä oli jotain mikä teki Italian levottomaksi. Yksinään hän oli ruoanlaittajana loistelias. Maku ja ulkonäkö olivat aina onnistuneet ja työskentely niin sulavaa että toisinaan Saksa hivuttautui keittiön sivustalle vain katsellakseen sitä. Kaikki sujui myös, jos hän laittoi ruokaa kahdestaan heistä jommankumman kanssa. Mutta jos heitä oli kolme... Silloin jokin muuttui, eivätkä he osanneet sanoa mikä. Jos he eivät silloin pitäneet Italiaa silmällä, hän lisäsi suolaa neljästi ja oli vaarassa viiltää sormeensa, mitä ei oikeasti koskaan tapahtunut muuten.

Japani näytti mietteliäältä. "Onko ruoalla kiire?" hän kysyi Saksalta katsoen häneen. "Söitkö sinä ennen kuin tulit kauppaan?" Hän olisi voinut kysyä saman Italialta, mutta vastaus oli selvä ilmankin. Kyllä.

"Olen syönyt. Miten niin?" Saksa kysyi vastaan ihmetellen mitä Japani mahtoi suunnitella.

Japani otti lihapaketin työskentelytasolta. "Minä haluan kokeilla sokkokokkia."

Italia välähti loistamaan saman tien. "Oikeasti!?"

"Oikeasti?" Saksan paljon huolestuneempi ääni sanoi.

"Hai. Italia, mitä sinä haluaisit tehdä?"

Italia painoi kämmenensä yhteen ja sormenpäänsä huulilleen miettien silmät suljettuina. He olivat ostaneet paljon kasviksia. Ja pekonia. Mietittyään pitkään hän lopulta sanoi "Minestronea."

Japanin kulmakarvat kohosivat yllättyneinä. "Minä olin ihan varma, että haluaisit tehdä pastaa."

"Minä ajattelin lisätä haastetta" Italia totesi. "Ja siihen tulee spagettia~! Pieneksi katkottuna~!"

Saksa päästi oudon kurahduksen, mutta se jäi Japanin sopimuksen kiinni solmivan "Hyvä on" -lausahduksen alle. Italia puhui usein siitä miten hän osaisi tehdä ruokaa vaikka silmät sidottuina ja Japani oli jo kauan halunnut järjestää Italialle tilaisuuden päästä kokeilemaan sitä. Tämä vaikutti täydelliseltä siihen.

"Oikeasti?" Saksa kysyi uudelleen, kun Japani laittoi käsissään olevan lihapaketin jääkaappiin ja alkoi etsiä Italian luettelemia raaka-aineita Italian asetellessa tarvitsemiaan välineitä apupöydälle.

"Minä pystyn siihen, Saksa, minä tiedän sen" Italia sanoi täysin varmana.

"Oletko sinä koskaan kokeillut aiemmin?"

"En, mutta minä tiedän pystyväni siihen."

Saksa puristi kynsiään kämmeniinsä epävarmana. Hänestä ajatus ei ollut lainkaan hyvä ja jos se olisi lähtenyt Italialta, hän olisi lopettanut sen alkuunsa. Mutta idea oli Japanin. "Holtiton" ei ollut sana, jolla kukaan kuvaisi häntä ensimmäisenä. Silti idea oli Saksasta erittäin huono.

"Minä haen ensiapulaukun" Saksa viimein päätti, kun Italia ja Japani olivat saaneet koottua kaiken tarvittavan esille ja Italia ojensi Japanille tummansinisen huivin sidottavaksi silmiensä peitoksi.

Italia katsoi Saksaa epäuskoisena. Eikö Saksa luottanut häneen vähääkään?

"On vain järkevää olla varautunut kaikkeen" Japani sanoi hänelle levittäen huivin käsiensä välissä. "Minä uskon että sinä pärjäät hyvin."

Italia hymyili.

Saksa tuli takaisin.

"Valmis?" Japani kysyi. Italia nyökkäsi. Japani sitoi huivin hänen silmilleen varoen hiuksia jäämästä väliin. "Onko se hyvin?"

"Si" Italia vastasi.

"Selvä. Keittiö on sinun" Japani sanoi astuen kauemmas katselemaan.

Italia veti syvään henkeä, pidätti sitä hetken ja päästi ulos eläen koko kehollaan sen mukana. Sitten hän hymyili ja aloitti.

Kertoen jokaisen vaiheen ääneen ja käyttäen muita aistejaan hyödyksi Italia pesi, kuori ja pilkkoi kasvikset, kuullotti purjon, sipulin ja paprikamausteen, täytti kattilan vedellä ja laittoi sen kiehumaan kasvisliemikuution kanssa tehden kaiken hallituin liikkein. Se oli ällistyttävää. Ainoastaan hienoinen hitaus ja tunnustelevuus kertoivat, ettei hän voinut nähdä. Ottaessaan pekonipaketin käteensä hän yhtäkkiä pysähtyi.

"Italia?" Japani kysyi

"Minä haluan säästää tämän aamupalaksi" Italia selitti, "Minä yritän muistaa onko meillä papuja tämän tilalle…" Ja ennen kuin kumpikaan ehti tarjoutua etsimään niitä hänen puolestaan Italia suuntasi jääkaapille ja laittoi pekonin pois, sulki jääkaapin oven, käveli kuivakaapille ja haki sormillaan kartonkista pakkausta metallitölkkien ja lasipurkkien joukosta.

"Onko tämä oikea?" hän kääntyi kysymään.

Japani meni lähemmäs. "Nämä ovat mustasilmäpapuja. Niitäkö –?"

Italia pudisti päätään ja kertoi mitä papuja halusi. Japani valikoi hänelle oikean ja Italia palasi takaisin paikalleen jatkaen selostustaan.

"Pystytkö siihen, vaikka et kertoisi itsellesi ääneen mitä olet tekemässä seuraavaksi?" Japani kysyi yllättäen. Saksa vilkaisi häntä. Italia pysähtyi hetkeksi.

"Pystyn."

"Tee niin" Japani haastoi.

Italia nyökkäsi. "Hyvä on."

Äänettömyys teki kaikesta intensiivisempää. Saksa pidätti hengitystään. Jännitys, joka oli alussa suuntautunut onnettomuuksien ja loukkaantumisien vahtimiseen, oli haihtunut ja korvautunut kiihkeämmällä onnistumisen odotuksella. Saksa ei ollut koskaan nähnyt Italiaa aivan tuollaisena kuin hän nyt oli. Vaikuttavana.

Pudotettuaan viimeiset ainekset kattilaan ja pyöräytettyään kauhaa kierroksen sen sisällä Italia käännähti ympäri molemmat kädet voitokkaasti ylhäällä. "Valmis! Sen pitää vielä keittyä, mutta muuten – valmis!"

"Se oli hienoa!" Japani sanoi heti ja liitti kätensä yhteen riemuitsevaan eleeseen.

Italia veti huivin alas kaulalleen. "Eikö ollutkin? Minä osasin! Tiesin, että osaisin!" Hänen silmänsä loistivat ja hän hymyili leveintä hymyään. Sitten hän alkoi nauraa.

"Minä uskoin siihen koko ajan" Japani sanoi.

"Saksa, Saksa, näitkö sinä mitä minä tein?" Italia kysyi tarpeettoman lujaa huomattavan punaiselta Saksalta, joka jostain syystä vältti katsomasta Italiaa suoraan, mutta Italia tuskin huomasi sitä nauraessaan edelleen. "Eikö ollut hienoa? Silmät sidottuna! Pitäisikö minun tiskata seuraavaksi silmät sidottuna? Tai tehdä jälkiruokaa?" Italia pyörähteli ympäriinsä keittiössä, hän oli niin valtavan täynnä energiaa, ettei voinut pysyä paikallaan, se oli pakko purkaa jatkuvaan puheeseen ja liikkeeseen.

"Minä voin hoitaa tiskit" Japani lupasi.

Italia käännähti ajastimen luota, johon oli painelemassa keittoaikaa. "Ei, anna minä, minä voin tiskata, minähän ne kaikki sotkin!" Italia syöksähti keräämään käyttämiään astioita ja välineitä kasaan.

Japani kiersi varovasti Italian unohtaman ajastimen luo painamaan loput minuutit ja pisti ajan käyntiin Saksan kävellessä suoraan Italian luo pysäyttääkseen selkeillä ylikierroksilla käyvän miehen. Saksa tiesi, että kun hän pääsisi huipun yli, hän lyyhistyisi voimattomaksi, tunteelliseksi kasaksi. "Italia..."

"Eikö ollutkin hienoa?" Italia kysyi. Hänen kätensä tärisivät. Saksa sai napattua niistä kiinni ennen kuin kaikki tavarat olisivat pudonneet ja ohjasi ne takaisin pöydälle.

"Italia..." Saksa toisti.

Japani lähestyi kaksikkoa yhtä varovaisesti kuin ajastinta hetkeä aiemmin ja keräsi astioita itselleen. "Italia, anna minä siivoan tiskit. Lepää mieluummin, sinä teit jo hurjan paljon. Oikeastaan, mitä jos kävisit suihkussa tässä välissä – Saksan kanssa?"

Se oli uhkarohkeaa. Japani tiesi lähes täysin varmaksi, mitä hänen viimeinen lisäyksensä saisi aikaan, mutta varoi visusti paljastamasta sitä. Hän keräsi astioita kuin ei tietäisi eikä näkisi Saksan hätkähdystä ja entisestään punastuvia kasvoja tai sitä miten Italia hyppäsi heti Saksan kaulaan ja pyysi pyytämästä päästyään Saksaa tulemaan kanssaan suihkuun, kunnes Saksa kaappasi Italian ylös ja Italia suuteli häntä intohimoisesti suulle. Saksa murahti puoliääneen ja vastasi suudelmaan. Japani pysyi hiljaa ja häivytti itsensä taustaan. Vasta kun he olivat menneet, hän uskalsi rentoutua ja alkoi järjestellä tiskejä astianpesukoneeseen.

Mahtoiko hän olla hirveä, kun sai sanoillaan tilanteen aikaiseksi? Hän ei ollut arvannut ennalta sokkokokin johtavan tähän, mutta hän tajusi, että hänen oli pakko tyrkätä heidät toistensa syliin. Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jos hän ei olisi ollut täällä. Itse asiassa se, että hän oli täällä, oli ainoa seikka, joka esti asioiden luontevan kulun ja se oli... tavallaan surullista.

Japani sai astianpesukoneen täyteen ja painoi sen päälle pohtien pitäisikö hänen jäädä istumaan sen viereen. Ei häntä varsinaisesti haitannut se, mitä suihkussa tai makuuhuoneessa tapahtui, hän ei vain välittänyt kuulla sitä. Jos hän nousisi jalkeille ennen kuin Saksa ja Italia palaisivat, hän ei näyttäisi lainkaan säälittävältä.

Ei. Todennäköisesti olisi parempi mennä hetkeksi ulos. Japani pysäytti ajastimen ja käänsi lieden sammuksiin ennen kuin meni eteiseen, puki kengät jalkaan ja otti vaatenaulasta varmuuden vuoksi pitkähihaisen pusakkansa mukaan tehden kaiken nopeasti ja hiljaa. Pochi, Blackie, Berlitz ja Aster kerääntyivät hänen ympärilleen ja Japani laski ne pihalle. Hän leikki ulkona niiden kanssa ja palasi sisälle vasta, kun koirien huomio kääntyi takaisin taloon ja hän näki liikettä keittiön ikkunan takana.

Italia oli keittiössä viipaloimassa leipää leipäkoria varten. Saksa oli kattamassa pöytää. Liesi oli sammutettu uudelleen ja kattila lepäsi edelleen sen päällä lämpöä hohkaen.

"Voisinko auttaa jotenkin?" Japani kysyi Italialta.

Italia pudisti päätään – hänen hiuksensa olivat vielä kosteat – mutta pysähtyi kesken liikkeen ja sanoikin "Tai oikeastaan, voisitko laittaa keiton tarjoiluastiaan ja viedä sen pöytään? Leivät ovat valmiita juuri – nyt." Italia nosti viipaleet leikkuulaudalta koriin.

Se oli melkein normaali päivällinen. He söivät ja juttelivat ja koirat olivat keittiöalueen ulkopuolella. Pochi nyhjötti lohduttoman ja hylätyn näköisenä Berlitzin kyljessä kiinni niiden maatessa aivan ruokailuhuoneen kynnyksellä kuonot ruokailijoihin päin, koska kotona se sai tulla keittiöön, mutta täällä ei. Japanin tuoli oli tarkoituksella selin näkymään. Vaikka Japani tiesi, ettei Pochilla ei ollut todellisuudessa mitään hätää, hän poti silti joka kerta huonoa omatuntoa joutuessaan kohtaamaan lemmikkinsä surkean olomuodon.

Italia pulputti tauotta aivan kuin hiljaisuuden pois pitävä yhdentekevä höpinä olisi elintärkeää ja kiemursi paikallaan. Hän halusi ilmiselvästi sanoa muutakin, sen näki hänestä, mutta joka kerta kun hän näytti avaavan suunsa sanoakseen sen, Saksa loi häneen varoittavan katseen ja Italia vaihtoi aihetta. Japani aisti selvästi tukalan, kiusaantuneen tunnelman ja laski lusikkansa alas hiljaa. Hänen tarvitsi katsoa Italiaa silmiin vain kerran, ja sanat karkasivat Italian suusta.

"Japani, minä haluaisin kysyä..."

"Italia" Saksa sanoi painokkaasti.

Italia säpsähti äänensävyä, mutta jatkoi yhtä kaikki. "Anteeksi, Saksa, mutta minusta meidän pitäisi puhua tästä, koska muuten, muuten se jää vaivaamaan. Eikö niin?" Italia katsoi vuorotellen kumpaankin. "Me o-olemme puhuneet kaikesta muustakin, joten... Japani, ööm…"

Japani tiesi mihin Italia koetti päästä. Hän oli aavistanut, että aiemmin tapahtunut johtaisi tähän ja oli ennättänyt valmistautua. Hänen piti joka tapauksessa kertoa ja nyt sen aika oli tullut. Hän päätti puhua ennen kuin Italia ehtisi jatkaa.

"Minä en erityisemmin välitä seksistä."

Ruokapöytä vaipui hiljaisuuteen. Italia sulki suunsa. Saksa liikahti vaikeana.

"Japani, ei sinun tarvitse –"

Japani pudisti päätään tyynesti. "Se ei vain tunnu oikeastaan miltään. Jotkut kokemukset ovat olleet suoranaisesti huonoja. Ja kerran –" Sitä Japani ei sanonut loppuun. Hän piilotti katseensa hetkeksi kääntämällä päänsä pois. Sitten hän kääntyi päättäväisenä takaisin. "Minä pidän kyllä romanttisista eleistä. Ja läheisyydestä, jos saan itse päättää siitä. Seksi vain ei – " Japani huokasi pienesti. "Anteeksi jos tuotin pettymyksen" hän lisäsi lopuksi.

Italia ja Saksa olivat hiljaa. He eivät tienneet mitä sanoa. Siinä oli aikamoisen suuri paljastus yhdelle päivällisaterialle.

Italia tokeni ensimmäisenä. Hän painoi kämmenet otsalleen ja hautasi kasvonsa käsivarsiensa taa. "Nyt minä tunnen itseni idiootiksi!" hän puuskahti.

"Oh, mutta et sinä ole" Japani kiirehti sanomaan.

"Vee, Japani, minä olen pahoillani! Minä en tiennyt, enkä minä tajunnut –"

"Kaikki on ihan hyvin" Japani vakuutti.

"Se oli melkoisen rohkeaa ja harvinaisen avointa sinulta" Saksa antoi tunnustusta. "Anteeksi, jos sinusta tuntui, että sinun oli pakko kertoa, vaikka et ollut vielä valmis."

"Ei, älkää murehtiko sellaista. Minä vetäytyisin nyt huoneeseeni, jos sopii. En usko, että saan syötyä enempää." Japani jätti lautasensa pöytään ja poistui.

Huolimatta siitä, mitä hän oli Saksalle ja Italialle sanonut, hän pysytteli lopun päivää vierashuoneessa huolten kalvamana. Japani tunsi itsensä huonoksi. Huijariksi. Hän oli tunkeutunut toisten elämään sanoen välittävänsä heistä, mutta ei tuonut mukanaan muuta kuin ikävyyttä. Varmastikin Italia ja Saksa olivat olleet niin myötämielisiä hänen kosketusarkuuttaan kohtaan vain siksi, että he kuvittelivat sen lientyvän ajan kanssa. Niin kuin se olikin, mutta ei niin paljon että hän...

Japani koetti rauhoitella itseään. Hän otti esiin kynänsä ja siveltimensä ja alkoi hahmotella paperille piirustuksen puolikkaita ja yksittäisiä sanoja, joiden miettiminen ja toistaminen lievitti hänen ahdinkoaan.

Ovelta kuului koputus. Japani havahtui, laski kynän kädestään, nousi kirjoituspöydän ääreltä ja meni avaamaan oven tietäen, että sen takana oli Saksa. Hän tunnisti koputuksen.

"Hei, tuletko kohta iltapalalle?" Saksa kysyi.

Japani kumarsi vastaten myöntävästi ja kääntyi takaisin huoneeseen laittaakseen kynänsä rasiaan omille paikoilleen. Hän oli kuvitellut Saksan menevän edeltä, mutta hän odottikin käytävällä ja he kävelivät yhdessä kohti keittiötä.

"Japani" Saksa lausahti äkisti.

Japani katsoi ylös.

"Tuota, haluaisitko sinä, että siirrän patjasi takaisin huoneeseesi? Ei ole pakko" Saksa kiirehti vakuuttamaan. "Mutta jos haluat, jos niin on parempi..."

Saksa ei osannut lukea ilmettä Japanin tyyniltä, viileiltä kasvoilta. Hän oli koettanut ainoastaan osoittaa hienotunteisuutta ehdottamalla Japanin puolesta Italian alun perin tälle päivälle erikseen pyytämän järjestelyn purkamista. Italia oli halunnut ja toivonut, että he laittaisivat yhteispedin, vaikka ei ollutkaan lauantai ja se oli sopinut heille silloin, mutta tilanne oli muuttunut siitä ja Saksa oli tarkoittanut kysyä Japanilta sopiko se hänelle edelleen. Japanin vastauksen viipyessä Saksa alkoi epäillä valinneensa sanansa typerästi. Oliko Japani loukkaantunut siitä mitä hän oli sanonut? He saapuivat keittiöön ennen kuin Saksa ehti keksiä mitään, millä korjaisi aiemmat sanansa. Kysymys jäi vastaamattomaksi.

Italia istui ruokapöydän ääressä yövaatteissa tuijottamassa puhelintaan. Äänistä päätellen hän katseli jotain videota, todennäköisesti Youtubesta. Kuullessaan heidät hän käännähti nopeasti ympäri paikallaan.

"Japani, Japani! Tule katsomaan! Eikö ole outo eläin?"

Japani siirtyi Italian luo ja istui viereiselle penkille kumartuen tunnollisena lähemmäs. "Mitä siinä on?" hän kysyi.

Saksa jatkoi keittiöön ja huokaisi mielessään. Italia katsoi loputtomiin turhanpäiväisiä videoita. Saksan napauttaessa vedenkeittimen päälle ja kootessa heille iltapalaa Italia klikkasi auki seuraavaan videon. Ja seuraavaan. Japania se ei haitannut, hän jaksoi katsoa videoita söpöistä ja hassuista eläimistä melkein yhtä paljon kuin Italia, joskin hän sortui niihin harvemmin.

Italia nauroi kissojen, koirien ja hamstereiden kömmähdyksille ääneen. Nauru kuului keittiöön asti ja Saksa jätti hetkeksi työnsä kurkistaakseen ruokailuhuoneen puolelle. Hän jännittyi huomatessaan Italian painaneen päänsä Japanin olkaa vasten, mutta Japani vaikutti tyytyväiseltä. Mieli rauhoittuneempana Saksa vetäytyi takaisin keittiöön.

"Käytkö sinä kylvyssä tänään?" Italia kysyi luoden silmänsä videosta Japaniin. "Minä haluaisin mennä ajoissa nukkumaan. Huomenna on se kokous, mihin minun pitää mio fratello:n kanssa mennä." Italia ei kuulostanut innostuneelta huomisen päivän suunnitelmista.

"Aivan. Oletteko valmistautuneet siihen?"

"Muistitikku on Romanolla" Italia vastasi.

Se yksinään kertoi tarpeeksi. Italialla oli tapana hukata ja unohdella esineitä ja he muistivat hyvin kokouksen, johon Italian oli pitänyt tuoda heidän esityksensä sisältänyt muistitikku, mutta unohtanut sen. Vaikka Saksa ja Japani olivat koettaneet paikata tilanteen parhaansa mukaan ja selvitä esityksestä pelkkien muistiinpanojensa varassa, lopulta oli päätetty, että se siirrettäisiin seuraavaan kertaan.

"Mitä jos minä tekisin sinulle benton päivää varten?" Japani kysyi.

Italian pää kohosi heti ylös. "Tekisitkö todella? Ne ovat niin söpöjä!"

Japani hymyili. Italia innostui aina niin pienistä asioista. "Sitten minä teen sen" Japani päätti "ja käyn vain suihkussa sen jälkeen."

Italia hihkui. Saksa toi juomat pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kahdella suurella tarjottimella iltapalan heille kaikille.

"Eikö meillä olekin komea tarjoilija tänään?" Italia kysyi Japanilta, kun Saksa laski tarjottimet pöytään. Japani äännähti olevansa samaa mieltä. Saksa koetti olla kuin ei olisi kuullut, vaikka hänen kasvoiltaan näki, että totuus oli toinen. "Ja nyt hän on vielä söpökin ihan vaaleanpunaisena" Italia jatkoi ja Japani äännähti taas olevansa samaa mieltä.

"Hiljaa kumpikin tai minä vien nämä pois" Saksa uhkasi, ei tosissaan. Silti Italia nappasi lähimmän lautasen heti itselleen. Hän söi leipää niin vauhdilla, että henkäisi murusen väärään kurkkuun ja alkoi yskiä lujaa. Japani taputti häntä hartioiden väliin ja Saksa kävi kiireesti hakemassa hänelle lasillisen vettä. Italian silmät vuotivat yskimisen jäljiltä, mutta ilmeisesti hän sai joko yskittyä tai huuhdottua murun pois, koska veti syvään henkeä ja sanoi karhealla, rasittuneella äänellä "Se sattui!"

"Dummkopf! Sinulla ei ollut mitään syytä ahmia tuolla tavalla!" Saksa torui.

Italia haukkasi leipäänsä mielenosoituksellisesti uudelleen ja mutisi puoliääneen mussuttaessaan "Se on hyvää ja minulla on nälkä."

Japani oikaisi varovasti Italian t-paidan pääntien niskasta ja pyysi anteeksi.

Japani ei jaksanut täysin keskittyä keskusteluun iltapalapöydän ääressä. Päivä oli ollut pitkä, täynnä tapahtumia ja tunteista raskas. Sellainen se oli varmasti ollut myös Italialle ja Saksalle, sillä keskustelu oli hajanaista ja hiljaisuutta oli selkeästi enemmän jokaisen heistä miettiessä omiaan. Lopulta Japani havahtui Saksan kysyessä Italialta, monelta hänen pitäisi herätä seuraavana aamuna, ja nousi valmistamaan Italialle lupaamansa lounasrasian. Italia ja Saksa suuntasivat kulkunsa yläkertaan. Japani jäi yksin keittiöön.

Hän valmisti kaiken hitaasti, taiteili tarkasti ruoasta suloisia hahmoja, koska sellaisista Italia piti eniten. Se oli tuntunut aluksi Japanista oudolta, koska tavallisesti sellaisia tehtiin vain lapsille, mutta Italia ei ollut piitannut siitä vähääkään ja omaksi yllätyksekseen Japani oli huomannut pitävänsä niiden tekemisestä. Vaikka hän oli joskus kokeillut niiden valmistamista aiemminkin silkasta uteliaisuudesta ja ruoanlaitollisena haasteena, se ei ollut sama kuin tehdä niitä jollekulle toiselle. Perfektionismia hipovan täydellisyyden tavoittelemisen sijaan Japani oli huomannut jossain vaiheessa Italialle lounaita askarrellessaan, että ruoanlaitto saattoi olla myös hauskaa ja miellyttävää. Se oli ulottuvuus, jota hän ei ollut aiemmin huomannut, koska hänellä ei ollut ollut ketään kenelle tehdä ruokaa lemmikkejä ja vierailijoita lukuun ottamatta.

Saatuaan benton valmiiksi hän keräsi käyttämänsä astiat ja välineet pois ja pyyhki työskentelytasot. Sitten, siitäkin huolimatta että tiskikoneessa oli tilaa, hän tiskasi ja kuivasi hiljaa käsin ja asetteli kaiken paikoilleen. Tarttuessaan toisen kerran tiskirättiin pyyhkiäkseen pöydät, jotka olivat täysin puhtaat, Japani tajusi ettei päässyt pois keittiöstä.

Hän pyyhki pöytiä voidakseen viivytellä pidempään ja keksiäkseen vielä jonkin puuhan, joka pitäisi hänet kiireisenä, sillä äkkiä ajatus yläkerrasta ja nukkumaan menemisestä tuntui pelottavammalta kuin mikään. Hän oli koko iltapäivän ja illan koettanut uskotella itselleen olevansa kunnossa, mutta selkeästikään hän ei ollut ja hänen olisi pitänyt pyytää Saksaa siirtämään hänen patjansa takaisin, kun Saksa oli tarjoutunut niin tekemään, miksi, miksi hän ei ollut sanonut niin…?

Sitten hän ei ollut keittiössä enää yksin. Hän oli kuullut äänen, tuntenut muutoksen. Japani kääntyi. Italia seisoi keittiössä. Mahtoikohan Italia nähdä millaisessa epätoivoisessa ahdistuksessa hän parhaillaan velloi? Japani kääntyi ympäri. Ja pyyhki tasoja.

"Japani, keittiö on jo siisti ja kunnossa" Italia sanoi lempeästi. "Tule."

Italian käsi ojentui ja Japani perääntyi vaistomaisesti luullessaan Italian yrittävän koskea häneen. Mutta Italia ei tehnyt niin. Hän ojensi vain kätensä ja antoi Japanin itse päättää tarttuisiko siihen vai ei, minkä Japani tajusi itsekin pian. Japani kumarsi syvään. "Anteeksi…" hän kuiskasi.

"Voinko minä ottaa tuon?" Italia ojenteli sormiaan kohti tiskirättiä. Hitaasti Japani antoi rätin ja Italia kävi viemässä sen paikoilleen. "Minä vein edeltä sinun pyyhkeesi ja yöpukusi kylpyhuoneeseen" Italia kertoi kävellen valokatkaisimen luo. Japani tajusi Italian odottavan voidakseen sammuttaa valot, mutta ei silti saanut itseään toimimaan yhtään sen nopeammin. Jokainen askel pois keittiöstä vaati valtavan ponnistuksen, mutta Japani onnistui seuraamaan Italiaa yläkerran kylpyhuoneen ovelle asti täysin vaiti ja lattiaa tuijottaen. Sitten hän astui kylpyhuoneeseen ja sulkeutui sisälle.

Hän todella halusi sulkeutua sinne. Hän nojasi iäisyyden ovea vasten ennen kuin sai pakotettua itsensä suihkuun ja sen jälkeen hän vain kyyhötti yövaatteissaan uudelleen ovea vasten painautuneena pidellen päätään käsivarsissaan.

Ovelta kuului hiljainen koputus. "Onko kaikki hyvin? Voinko tulla sinne?"

Japani puri rannettaan päästäkseen itsensä hallintaan ja avasi oven lukosta. Ovenkahvaan hän ei saanut tartuttua ja niinpä Italia avasi oven kysyttyään uudelleen sopiko se. Japani painoi päänsä alas. Hän ei kyennyt katsomaan Italiaan.

"Sinun piti päästä ajoissa nukkumaan. M-m-minä olen pahoillani" Japani kuiskasi värittömästi.

"Ssh, kaikki on hyvin. Mennään."

Japani pudisti päätään ja jännitti kaikkia lihaksiaan estääkseen itseään tärisemästä. "Minä en voi."

Kylpyhuoneessa ei ollut kynnystä, mutta yhtä hyvin olisi voinut olla. Ei, ei kynnys, vaan muuri. Ja sen takana oli niin laaja maailma, ettei hän kestänyt sitä. Japanin olisi tehnyt mieli nauraa. Hän oli siis sittenkin pudonnut tähän samaan mielensä ansaan. Italian sanat tulivat läpi vaimeina, mutta hän toisti ne niin monta kertaa, että Japani kuuli ne.

"Kyllä voit. Minä olen täällä vastassa ja odotan sinua. Sinä olet turvassa. Meistä sinun ei ole hyvä olla yksin nyt, mutta me siirsimme sinun patjasi erilleen. Sinun ei tarvitse olla lähellä. Sinä olet turvassa."

Siihen meni aikaa, mutta Japani pääsi kylpyhuoneesta, kulki käytävän halki ja käpertyi vuoteeseensa tajuamatta ihmetellä Pochia, joka asettui nukkumaan hänen jalkoihinsa. (Saksa oli käynyt päästämässä koiran takaeteisestä Japanin ollessa suihkussa.) Hän oli niin väsynyt, että kuiskasi ainoastaan "Kiitos" ja nukahti siinä silmänräpäyksessä.

Italia valahti uupuneena omalle patjalleen ja Saksan vahva käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen.

"Minä vahdin häntä" Saksa kuiskasi. "Nuku. Se meni hienosti. Nuku nyt." Italia sulki silmänsä ja veti väristen henkeä. Saksa kuiskaili hänelle sanan tai kaksi, kunnes tunsi Italian viimein nukahtavan ja valvoi sen jälkeen itse vielä useamman tunnin vahtien Japanin unta.