Ikäraja: T
Genre: romantiikka, hurt/comfort
Muuta hahmot/maininta: Romano, Preussi, Kreikka/ Seborga, Espanja, Ranska
Varoitukset: kiroilua, Japanin huono olo
Kirjoittajan kommentti:
Vihaisen Romanon kohtaaminen heti aamutuimaan saattaa herättää paremmin kuin kovaäänisin herätys tai vahvin kupillinen kahvia…
Luku 15: Väistämätön lopputulos
Seuraavana aamuna Japani heräsi ensimmäisenä niin kuin tavallisestikin, petasi makuusijansa ja hiipii hiljaa pois yläkerran aulasta Pochin seuratessa hänen perässään. Käytyään vaihtamassa vaatteet huoneessaan Japani meni alakertaan ja päästi kaikki neljä koiraa ulos. Hän odotti takaeteisessä sen aikaa, kunnes kuuli niiden kerääntyvän oven taa ja laski ne takaisin sisään.
Japanin olo oli kurja. Hän tunsi syyllisyyttä eilisestä ja hänen päätään särki jännittämisen jäljiltä. Teetä. Hän tarvitsi teetä, se rauhoittaisi häntä. Keitettyään sitä itselleen Japani istui jakkaralle keittiön apupöydän ääreen ja huokaisi syvään.
Koirat hivuttautuivat keittiön puolelle kaikessa hiljaisuudessa. Ei kerjätäkseen, ei, mutta jos Japanilta sattuisi tipahtamaan jotain, niin ei niillä olisi mitään sitä vastaan… Japani melkein kuuli niiden puhuvan niin ja tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän tiesi, etteivät koirat saisi olla keittiössä yhtä aikaa ihmisten kanssa, samoin kuin senkin, että ne olivat siellä, koska hän oli siellä. Valitettavasti hän oli heikoin antamaan periksi anovien ruskeiden katseiden edessä. Japani kovetti itsensä ja nousi seisomaan. Hän käski Pochia poistumaan. Kultainennoutaja Aster, joka oli muutenkin ollut vain puoliksi keittiössä, kääntyi ja lähti, mutta Pochi ei liikahtanut ensimmäisellä komennolla. Vasta toisen käskyn osoittaessa Japanin todella olevan tosissaan se meni ja muut koirat seurasivat sitä.
Juotuaan rauhassa toisen kupin teetä Japani alkoi valmistaa aamiaista.
Hän oli juuri miettinyt mielessään, moneltakohan Italian piti herätä tänään, kun hän oli kuulevinaan ajoneuvon äänen. Pochi ja Berlitz havahtuivat tarkkaavaisiksi, Blackie alkoi murista matalasti. Koirien suunnatessa yhdessä tuumin eteiseen Japani laski syömäpuikkonsa lepäämään kulhonsa päälle ja meni koirien perässä. Pian talossa vallinnut rauha hajosi raivokkaaseen ovikellon pimputukseen ja koirien haukuntaan.
Hän sai silmilleen italiankielisten kirousten vyöryn.
Romano päästi menemään pidäkkeettömästi hyvän aikaa koirien tunkiessa ja pyöriessä hänen ympärillään ennen kuin tajusi kuka oven oli avannut ja hiljeni sekunniksi vetääkseen uudelleen henkeä. Sitten hän jatkoi kuin taukoa ei olisi ollutkaan "– ja mitä helvettiä sinä teet täällä? Missä minun idiootti veljenkuvatukseni on?"
"Hyvää huomenta, herra Romano. Minä pahoin pelkään, että Italia nukkuu vielä." Yläkerrasta kuului kolinaa ja epätoivoisia ääniä. "Tai ainakin hän nukkui vielä äsken" Japani lisäsi ja astui sivuun päästääkseen Romanon sisälle.
Romano harppoi sisälle ja huusi keuhkojensa täydeltä: "VENEZIANO! HILAA SE PERSEESI TÄNNE!"
He kuulivat vaimean pelästyneen "veeee":n. Kohta Italia viiletti portaat alas vauhdilla. Hän oli yhä yöpuvussaan ja Romano jatkoi huutamistaan.
"Minä soitin sinulle! Minä helvetti vieköön tasan tarkkaan soitin sinulle vielä illalla ja varmistin, että sinä muistat, mikä päivä tänään on, joten miten sinä et ole jo valmis ja autossa?!"
"Minä tiedän! Minä e-en tiedä! Minä yritin, anteeksi, anteeksianteeksianteeksi…"
"Lakkaa inisemästä ja pue päälle. Minä toin sinun pukusi" Romano ojensi pukupussia Italiaa kohti.
Italia oli kyynelten partaalla. "Lovino-oo!" Italia ulisi ja oli heittäytyä veljensä kaulaan kiitollisuudesta, mutta Romano väistyi sivuun ja pysäytti hänet ojentamalla vapaan käsivartensa suoraksi ja pitelemällä Italiaa otsasta, irti itsestään.
"Lopeta! Et sotke minun pukuani! Mene pukemaan, äläkä ulvo siinä, tai muuten me myöhästymme varmasti."
Italia otti pukupussin ja katosi alakerran vessaan. Romanon huomio kääntyi Saksaan.
"Miten sinäkään et herännyt ajoissa? Tämä oli ehkä maailman paskin hetki ruveta rikkomaan rutiineja" Romano ärisi Saksalle, joka oli tullut alakertaan yhtä matkaa Italian kanssa. Vaikka Saksa oli pukenut päivävaatteet ylleen (sillä edes tällaisella hetkellä hän ei olisi kyennyt olemaan yövaatteissa ja siten mahdollisesti tyhmän tai alipukeutuneen näköisenä muiden edessä), hänestä näki, että hän oli pukeutunut kiireellä. Selvin merkki olivat hiukset, jotka olivat vapaina eikä siisteinä ja suittuina niin kuin tavallisesti.
"Minun puhelimeni ei toimi. Se ei soittanut herätystä, jonka laitoin illalla, ja nyt se ei suostu edes käynnistymään, vaikka akku oli eilen aivan täynnä."
Japani ojensi kätensä tarkastellakseen puhelinta tarkemmin. Saksa luovutti sen tuskin edes huomaten tekevänsä niin ja Japani katosi ruokailuhuoneeseen. Saksa komensi koirat pois, mikä sai Romanon vasta nyt tajuamaan mitä ne olivat tehneet hänen puvulleen. Saksalla oli kuitenkin jo teippiharja kädessään ja Romano tarttui siihen kirousten vaimetessa murinaksi.
"Veneziano, mikä kestää?" hän huusi pyyhkiessään koirankarvoja itsestään.
"Valmis!" Italia henkäisi ja rämähti ulos vessasta. "Minun kenkäni –"
"Täällä" Romano sanoi ja tyrkkäsi kenkäpussin hänelle. Italia istahti eteisen penkille ja puki ne jalkaansa. "Autoon" Romano käski seuraavaksi tyrkäten teippiharjan sen tarkemmin katsomatta Saksan suuntaan.
"Ve, hei hei Ludwig" Italia onnistui henkäisemään ennen kuin Romano työnsi hänet ovesta ulos.
"Italia!" Japani kutsui nopeasti ja ilmestyi takaisin eteiseen. "Tässä" hän sanoi ja ojensi Italialle tekemänsä lounasrasian ja aamiaisen, jonka oli hetkistä aiemmin pakannut toiseen rasiaan.
Romanon oli pakko tarttua veljeään käsivarresta ja kiskaistava hänet mukaansa estääkseen häntä jäämästä vellomaan tunteellisissa jäähyväisissä, koska heillä ei todellakaan ollut aikaa sellaisiin. Romano ehti kuulla ennen kuin he olivat liian kaukana, miten Japani kertoi saaneensa Saksan puhelimen käynnistymään, ja vilkaisi heitä olkansa yli.
Romano istui ratin taakse ja Italia istui etupenkille. Saatuaan vyönsä kiinni ja Romanon peruuttaessa pihasta Italia avasi aamiaisrasiansa ja kurkisti sen sisään. Romano vilkaisi sivusilmällä. Italia huomasi sen.
"Haluatko maistaa?"
"En. Minun puolestani sinä olisit saanut kuolla nälkään. Etkä sotke autoa. Mitä se on?"
"Riisiä, kasviksia, tofua" Italia vastasi nostaen annoksen syömäpuikoille ja katsoi Romanoon kysyen kysymyksensä uudelleen silmillään. Romano murahti ja avasi lopulta suunsa – hän kykeni vastustamaan hyvää ruokaa yhtä vähän kuin veljensä.
"Hyvää" hän mutisi.
Italia äännähti olevansa samaa mieltä ja söi aamiaisensa nopeasti.
"Minä en tiennyt, että Japanikin on kylässä. Huusin hänelle, koska luulin häntä perunapas – Saksaksi. Pyydä häneltä anteeksi puolestani."
Italia nyökytti suu täynnä ruokaa. Romano ajoi jonkin aikaa hiljaa mietteissään.
"Hengaileeko Japani jotenkin tavallista enemmän teidän kanssanne? Eikö hän vasta vähän aikaa sitten viettänyt viikonlopun Saksan luona yhtä aikaa sinun kanssasi?" Itse asiassa, nyt kun Romano asiaa mietti, Japani oli esiintynyt Italian puheissa viime aikoina paljon tavallista enemmän.
Italia pakkasi tyhjän rasian ja syömäpuikot kasaan ja kääntyi laskemaan ne takapenkille. Hänen vastauksensa viipyi.
"Feliciano?"
Italia katsoi tiiviisti ikkunasta ulos. Romano näki hänestä heti, että hän vältteli vastaamista. Romano päätti antaa asian tällä kertaa olla, heidän piti selvitä tästä kokouksesta ja esitelmästä ensin, mutta jos hän oli äsken ollut vain etäisen kiinnostunut, nyt hän oli havahtunut kokonaan hereille.
Italialla ei ollut tapana salata mitään. Päinvastoin hän oli niin avoin, ettei se aina tehnyt hänelle hyvää. Se, että hän yritti pitää jotain noin visusti omana tietonaan, merkitsi sitä, että kannatti huolestua. Romano selvittäisi asian vielä. Luultavasti hänen kannattaisi vihjata siitä Seborgalle, Italia ei osannut pitää varaansa yhtä hyvin hänen kanssaan.
Nähtyään lounaalla kuinka pelkkä eväsrasian avaaminen sai Italian pinnan alla juuri ja juuri pysyvät tunteet heilahtamaan epävakaana puhtaasta ilosta lähes surunkyyneliin, Romano päätti aikaistaa suunnitelmaansa melkoisesti. Jos hän ei olisi nähnyt aamuista tilannetta, hän olisi pistänyt kaiken perunapaskiaisen syyksi, ja vaikka Romano mieluusti ripittikin saksalaista jokaisen tilaisuuden tullen, tällä kertaa se olisi mennyt täysin hukkaan. Oikeasti, mitä hemmettiä japanilainen teki, kun sai sotkettua hänen veljensä tunne-elämän noin pahasti?
.
Italian veljesten matkatessa kohti kokoustaan Japani kasasi tavaroitaan valmistautuen omaan lähtöönsä. Saksa kierteli levottomana ympäriinsä. He eivät olleet puhuneet eilisestä. Itse asiassa he eivät olleet puhuneet paljon mitään aamiaisella tai sen jälkeen. Japani kyllä havainnoi, että Saksa olisi halunnut puhua, mutta esti kaikki mahdollisuudet siihen pysyttelemällä etäisenä, vähäsanaisena ja jatkuvassa liikkeessä. Saksa taisi ymmärtää sen, sillä hän ei yrittänyt aloittaa keskustelua.
Viimein eteisessä kengät jalassa ja laukku olallaan Japani pysähtyi sanomaan hyvästit.
"Sinun ei ole pakko mennä" Saksa sanoi.
"Minulla on töitä ja Tama on yksin kotona" Japani selitti Pochin istuessa ilman hihnaa hänen jalkojensa vieressä.
Saksa ei sanonut siihen mitään. Se oli tekosyy ja he kumpikin tiesivät sen. Silti Saksa ei saanut tehtyä mitään estääkseen Japania lähtemästä. Ei uskaltanut. Se vaivasi häntä koko päivän. Olisi pitänyt. Jos hän olisi – jotain – jos hän olisi tehnyt jotain – jos kaikki meni pilalle siksi, että hän ei…
"Suoraan sanottuna sinä näytät aivan paskalta" Preussi totesi huolestuneena katseltuaan häntä aikansa iltapalapöydän ääressä. "Mitä on sattunut?"
Saksa puri hampaitaan yhteen ja pudisti hitaasti päätään. Muuta vastausta Preussi ei saanut, eikä hän keksinyt mikä oli vikana, vaikka lähetti viestejä Ranskan ja Espanjan kanssa melkein koko yön ja pohti asiaa heidän kanssaan.
.
Japani istui neljäkymmentä minuuttia puistonpenkillä Pochi sylissään koiran voidessa huonosti Siirtymisen jälkeen. Vasta kun se alkoi näyttää pirteämmältä ja heilutti häntäänsä, hän nousi ja lähti verkkaisesti kävelemään kotiaan kohti.
Hyvin pian hän pani merkille, miten matkan varrella näkyi harvinaisen paljon kissoja.
Nähdessään pitkäturkkisen valko-harmaan kissan nukkuvan keskellä pihansa harjattua hiekkapolkua Japani oli varma, että Kreikka oli ollut hänen talollaan. Japani pysähtyi ja katsoi ympärilleen.
"Herra Kreikka?"
Ei vastausta. Pitkäturkkinen kissa nousi ylös ja venytteli itseään. Japani kiersi talonsa ympäri sen perässä ja löysi Kreikan nukkumassa verannalta ainakin kuuden kissan ympäröimänä. Muutamat niistä avasivat silmänsä ja nostivat päänsä hänet kuullessaan, mutta painuivat pian takaisin nukkumaan. Kreikka ei kuullut hänen tuloaan lainkaan. Hän heräsi vasta, kun Japani avasi verannalle vievän oven talonsa sisäpuolelta ja toi heille tarjottimella juotavaa.
"Anteeksi, ajattelin odottaa hetken ja taisin torkahtaa" Kreikka sanoi pyyhkien unenrippeitä syvän vihreistä silmistään.
Japani pahoitteli, ettei ollut ollut kotona ja kysyi huolissaan oliko Kreikka odottanut häntä kauan. Kreikka pudisti päätään hitaasti.
Pochi ja Tama olivat liittyneet kissojen joukkoon. Vaikka Kreikkaa seuraavat kissat eivät olleet aina samoja, Japanin lemmikit tulivat silti aina hyvin toimeen niiden kanssa. Itse asiassa Japanista jopa tuntui, että Pochi ymmärsi paremmin kissaa kuin koiraa sen perusteella, mitä hän oli seurannut sen vuorovaikutusta Saksan ja Preussin koirien kanssa, niin usein se näytti olevan ymmällään lajitovereidensa käyttäytymisestä. Tama taas, hassua kyllä, vaikutti uteliaalta joka kerta Saksan komentaessa tai kouluttaessa Asteria, Blackieta ja Berlitziä ja seurasi tilanteita tarkkaan sivusta enemmän tai vähemmän näkyvillä. Japani ei olisi yllättynyt vaikka kissa vielä joku päivä osaisi tehdä samat temput kuin nekin.
Japani ja Kreikka katselivat eläinten touhuja omissa hiljaisuuksissaan. He saattoivat istua sillä tavoin kauan eikä hiljaisuus silti muuttunut ikäväksi tai painostavaksi. Toisenlaisessa seurassa Kreikka saattoi olla hyvinkin äänekäs ja eloisa, mikä aina yllätti ne valtioiden henkilöitymät, jotka pitivät häntä uneliaana laiskimuksena, mutta Japanin seurassa hiljaa oleminen oli luontevinta ja Kreikka piti siitä. Japanin hiljaisuudessa hän oli saanut monia hyviä ideoita ja ajatuksia, joita oli saattanut työstää myöhemmin lisää.
Tällä kertaa hänen ystävänsä ei kuitenkaan näyttänyt kovin hyvältä.
"Sinä olet kalpea. Ja sinulla on tummat varjot silmien alla" Kreikka huomautti kääntämättä päätään tai irrottamattaan katsettaan pihalla leikkivistä eläimistä.
"Minä nukuin hieman huonosti" Japani vastasi hiljaa.
Selitys oli looginen ja luultavammin totta, mutta se ei ollut kaikki. Japani ei mielellään avautunut vaikeista tai kovin henkilökohtaisista asioista ja Kreikka tiesi kokemuksesta Japanin voivan sulkeutua kokonaan, jos koki että häneltä udeltiin jotain liikaa. Siksi Kreikka mietti pitkään ennen kuin kysyi hitaasti "Oletko sinä… tolaltasi jostain?"
Japani jätti vastaamatta. Kreikka aisti torjunnan eikä kysynyt lisää. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan Kreikkaa sen verran, että kun hän oli lähdössä, hän nosti Taman syliinsä ja ojensi sen Japanille sanoen "Jos sinä et saanut nukuttua kunnolla, ota päiväunet kissan kanssa. Se auttaa kokemukseni mukaan kaikkeen."
Japani painoi päänsä.
Hän ei mennyt nukkumaan jäätyään yksin. Hän ruokki Pochin ja Taman, pesi kylpyammeen, tuuletti käyttämättömät huoneet, teki kaikkensa pitääkseen itsensä erillään. Hän poisti Italialta saamansa viestin (Minä rakastan sinua) heti sen luettuaan, vei puhelimensa kokonaan eri puolelle taloa ja jätti sen sinne, äänettömälle.
Hän ei menisi enää ulos. Hän pyytäisi työnsä tänne eikä menisi ulos eikä tapaisi ketään. Niin oli parempi, niin hän ei voinut aiheuttaa ongelmia kenellekään eikä vaivata ketään. Japani tarttui ajatukseen. Yksinkertainen ratkaisu. Hän voisi jäädä sisälle, koska mitä väliä sillä oli?
Hän ei ollut minkään arvoinen.
-…-…-…-
-…-…-…-
Aivan kuten ennenkin, se onnistui. Hän teki työnsä, joten hänen valtionsa ei kärsinyt, mutta henkilökohtaisella tasolla hän sulkeutui taloonsa eikä ottanut minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan, mikäli saattoi välttää sitä.
Hän oli yksin.
-…-…-…-
-…-…-…-
Aina siihen päivään asti, kun hän sai vieraan, joka hajotti hänen ovensa.