Ikäraja: T

Genre: hurt/comfort, romantiikka, ystävyys

Varoitukset: itseinhoa (ja paljon itkemistä)

Muut hahmot/maininta: Alankomaat/ Romano, Seborga, Espanja, Preussi

Kirjoittajan kommentti:

Jatkuu suoraan siitä mihin edellinen luku jäi.

Luku 17: Se mitä en sanonut

Japani pysähtyi. Se oli todella Italia. Italia istui hänen kuistillaan. Tai istui vielä äsken, nyt hän juoksi selvästi huojentuneena heidän luokseen ja tarttui Japania käsistä. Fyysinen kontakti puistatti Japania, mutta Italian sekava ja pelästynyt selitys, joka oli alkanut jo hänen noustessaan ylös kuistilta, vyöryi sen yli ja Japanin aivot valitsivat mieluummin sen huomionsa kohteeksi.

Häneltä meni hetki ennen kuin hän ymmärsi Italian luulleen, että hänen talossaan oli käynyt varkaita, koska ulko-ovi oli hajalla ja sen jälkeen, että hänet oli siepattu, koska häntä ei ollut näkynyt missään ja Italia oli juuri ollut aikeissa soittaa apua, koska hänen puhelimeen ei saatu lainkaan yhteyttä ja...! Selityksen päästyä tähän vaiheeseen Italia oli irrottanut otteensa hänestä pyyhkiäkseen silmiään ja Japani oli vetänyt syvään henkeä ja selittänyt sitten, rauhallisesti ja pariin kertaan, mitä ovelle oli käynyt vakuuttaen, ettei mikään ollut hätänä. Kun Japani oli saanut Italian ymmärtämään sanansa, hän kutsui Italian ja Alankomaat sisälle ja ohjasi vierailuhuoneeseen.

Tunnelma oli, kuten saattoi odottaa, erittäin jäykkä.

Huolimatta siitä, mitä Alankomaat oli sanonut autossa matkalla kaupasta kotiin, hän mulkoili Italiaa varsin tuimasti. Se sai Italian värähtämään pelästyneesti, mutta hän pysyi silti paikallaan matalan nelikulmaisen pöydän ääressä, joi teetä ja oli kuin ei huomaisi. Japani ei rehellisesti sanottuna tiennyt mitä tehdä, joten hän antoi tilanteen vain olla odottaen, josko jompikumpi hänen vieraistaan sanoisi jotain ensin.

Se oli Italia, tietenkin. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneina teemukia vasten selkeästi kamppaillen sietääkseen hiljaisuutta, mutta lopulta se oli hänelle liikaa ja hän kohotti katseensa vilkaisten heitä kumpaakin. "Ve, enhän minä vaan keskeyttänyt mitään? Jos keskeytin, minä…"

Alankomaat pudisti päätään lyhyesti sanomatta mitään. Italian hartiat rentoutuivat aavistuksen. Osoittaen seuraavat sanansa Alankomaille, koska Japani muistutti liikkumattomuudessaan ja ilmeettömyydessään kivistä patsasta, mikä hermostutti häntä tavattomasti, hän jatkoi "Minä haluan pyytää anteeksi äskeistä käytöstäni. Se oli, ve, yli kaiken kohtuuden…?" hän lausui epävarmasti etsittyään hetken sanojaan.

"Ottaen huomioon, että Japani ei ole todennäköisesti ottanut teihin minkäänlaista yhteyttä ties kuinka pitkään aikaan, se oli mielestäni ymmärrettävää" Alankomaat lausui ja Japani tunsi piikin antamatta sen kuitenkaan näkyä ulospäin millään tavalla. Italia ainoastaan nyökkäsi, ei millekään erityisesti.

Uusi hiljaisuus laskeutui. Sitten Alankomaat nousi ylös. "Teillä on selvästi asioita selvitettävänä kaksin, joten minä lähden takaisin kotiin. Japani, koeta päästä ulos kuorestasi. Sinä olet parempi kuin luulet ja monet kaipaavat sinua."

Japani kumarsi ja saattoi Alankomaat ulos. Pochi seurasi hiljaa heidän perässään aivan kuin sekin olisi isäntä, jonka velvollisuus oli hyvästellä vieraat.

Italia liikahteli levottomana jäätyään yksin ja nähdessään Japanin tulevan takaisin, nousi ylös ja puhkesi uuteen puhetulvaan. "Saksa ei tiedä, että olen täällä. Hän sanoi, että meidän tulisi antaa sinulle omaa aikaa ja että sinä palaisit varmasti takaisin, kunhan tuntisit olosi paremmaksi, mutta on mennyt niin kauan ja minä olen huolissani...!" Italian selitys katkesi nielaisuun ja hän hiljeni.

He ovat riidelleet siitä, Japani tajusi elehtiessään Italiaa istumaan ja istuutuessaan itse uudelleen alas istuintyynyille. Se väänsi jotain pientä osaa hänen sisällään. Hänen vetäytymisensä oli hajottamassa kaiken. Ääneen hän sanoi "Ymmärrän. Olen pahoillani aiheuttamastani huolesta."

Hän kuuli itsekin kuinka etäinen hänen asenteensa kohteliaiden sanojen takana oli, mutta ei voinut sille mitään. Hän oli väsynyt, tämä päivä oli kuluttanut hänen voimiaan äärettömän paljon ja hän halusi Italian lähtevän ennen kuin ne olisivat aivan loppu.

Italia katseli päänsä sivuun kääntänyttä Japania huolestuneena. Hänestä näki, ettei hän jaksanut eikä halunnut pitää yllä minkäänlaista ihmiskontaktia enää kovin pitkään ja Italia mietti pitäisikö hänen lähteä. Luultavasti pitäisi. Mutta jos hän lähtisi nyt, hänen kysymyksensä jäisi kysymättä ja Japani käpertyisi vain entisestään itseensä ja luultavasti jäisi oman talonsa ja itsensä vangiksi. Se ei käynyt. Työntäen huolestuneen sydämenläpätyksensä sivummalle Italia käveli laukulleen ja otti sieltä jotain.

Se oli aikakauslehti, Japani huomioi, oletettavasti se sama, mitä Italia oli pidellyt käsissään jo istuessaan etuoven luona. Italia oli poiminut sen uudelleen mukaansa ja laittanut laukkuunsa, kun he olivat palanneet talolle. Japani ei ollut pohtinut lehden merkitystä syvemmin silloin. Italialla oli tapana lukea lehtiä, hän luki niitä enemmän kuin romaaneja, ja luultavasti se oli ollut laukussa pelkästään varuiksi jotain tylsää odotushetkeä varten. Lehti oli taitettu valmiiksi auki, mutta Japani ei nähnyt mitä siinä oli.

"...tämä ei varmaan ole kaikista paras hetki… mutta minä halusin kysyä sinulta…" Italia mumisi istuen jälleen alas ja ojensi lehteä Japanille. Japani otti lehden ja laski katseensa siihen.

Hänen tuli kylmä. Hän ei ollut osannut odottaa tätä. Itse asiassa kaikkien tämän päivän koettelemusten jälkeen se tuntui melkein suoralta fyysiseltä iskulta. Japani veti henkeä hyvin hitaasti ja koetti estää itseään huojumasta. Italia selitti jotain niin nopeasti, ettei yksittäisistä sanoista ollut saada selvää, mutta vaikka hän olisi lausunut jokaisen sanan hitaasti erikseen täydellisesti artikuloiden, sillä ei olisi ollut mitään väliä. Japani kuuli vain suhinaa. Hän puristi lehteä käsissään. Sen kiiltävät sivut taittuivat ja rypistyivät.

"...ni? Japani?"

Japani kohotti katseensa ylös.

"Onko se... oikein?" Italia kysyi hitaasti ja varovaisesti. "Noinko sinä tunnet?"

Japani painoi päänsä alas. Hän joutui nielaisemaan. Silti ääni tuli vain vaivoin ulos. "Kyllä."

"Hyvä" Italia huokaisi.

Japanin oli pakko luoda silmänsä nopeasti häneen. Italia ei voinut tarkoittaa mitä sanoi. Miten kukaan, joka oli emotionaalisesti tai romanttisesti kiintynyt johonkuhun, saattoi olla tyytyväinen kuullessaan toisen kertovan itsestään jotain tällaista? Niin ei vain voinut olla. Niin ei käynyt. Silti Italia kuitenkin näytti siltä istuessaan lattialla ruskeat silmät täysin vilpittöminä ja koko olemus rehellisenä ja avoimena.

Jokin Japanin sisällä murtui. Hän ei itkenyt koskaan, oikeasti ei koskaan. Hän oli jossain vaiheessa kadottanut kyvyn itkeä eikä ollut juurikaan murehtinut sen vuoksi, mutta nyt kyynelet tulivat. Yksi, toinen, Japani koetti täysin hyödyttömästi pyyhkäistä ne pois, niitä tuli lisää, se oli melkein pelottavaa, ei hän halunnut itkeä, mutta sitten hän alkoi nyyhkyttää, hartiat lysähtivät ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Voi Japani" Italia kuiskasi hiljaa ja nousi polvilleen, mutta ei mennyt lähelle heti. Kun hän tuli lähelle, hän tarttui varovasti lehteen ja veti sen pois Japanin sylistä laskeakseen sen lattialle. Hän ehti kääntyä takaisin juuri ajoissa ottaakseen eteenpäin kaatuvan Japanin kiinni ja käsivarsiensa sisään. Hän onnistui pitelemään Japania hetken ennen kuin Japani alkoi äkkiä pyristellä vastaan. Italia päästi irti ja Japani etääntyi vain sen verran, ettei ollut enää välittömässä kosketuksessa, käänsi selkänsä hänelle ja itki edelleen.

Japani ei huomannut missä vaiheessa uupumus viimein voitti ja vei hänet pimeään. Hän tajusi vain hereille havahtumisen hetken. Jostain syystä hän makasi lattialla. Hänen olonsa oli tukkoinen, raskas ja epämukavan lämmin. Kaksi viimeisintä johtui siitä, että hänet oli haudattu peittoihin, hän tajusi liikuttaessaan raajojaan kokeeksi. Pää tuntui tavattoman raskaalta ja hän hivuttautui varovasti ylös istumaan.

Pochi heilautti varovasti häntäänsä ja kohotti päänsä. Se oli maannut aivan hänen kyljessään kiinni. Japani laski kätensä sen turkkiin pää ajatuksista tyhjänä ja kohotti katseensa kuultuaan jonkun sanovan hiljaa "Hei."

Italia makasi lattialla selällään hänen oikealla puolellaan, peittojen ulkopuolella. Muistot kolahtivat paikoilleen. Oli edelleen sama päivä, se ei ollut vieläkään ohi ja Italia oli hänen luonaan.

"Sinun tulee kylmä" Japani mumisi. Hänen äänensä oli painunut ja kuulosti vieraalta.

"Ei oikeastaan" Italia vastasi katsoen nopeasti vatsansa päällä makaavaan Tamaan, silitti kissan selkää ja käänsi silmänsä huolestuneina takaisin Japaniin "Eihän sinun ollut kylmä? Minä koetin löytää mahdollisimman monta peittoa."

Japani vaihtoi asentonsa parempaan ja veti alimman peiton hartioidensa yli. "Ei."

"Haluatko mennä nukkumaan vuoteeseen? En uskaltanut yrittää kantaa sinua. Olisin kuitenkin vain kaatunut ja kolhinut meidät molemmat. Mutta jos jaksat nousta, minä voin auttaa sinua."

Japani kohotti peiton reunan kasvojensa eteen ja kumartui koukistuneita polviaan vasten. "Älä" hän kuiskasi.

"Älä mitä?" Italia kysyi hiljaa.

"Älä ole kiltti minulle. Minä en a-ansaitse sitä." Italian sanat olivat lempeitä silityksiä eikä hän halunnut niitä. Hän oli niin väsynyt ja voipunut ja itseinhon täyttämä, että olisi halunnut oksentaa. Hänellä ei vain ollut voimia siihen. Se, mitä hän oli äsken tehnyt… murtunut ja itkenyt sillä tavalla kuka ties miten kauan… Miksi Italia ei vain jättänyt häntä?

"Ansaitse?" Kissantassut tömähtivät pehmeinä tatamia vasten, Italian oli täytynyt nousta istumaan ja Tama oli hypännyt pois hänen päältään. "Miten tai miksi kiltteys pitää ansaita? Japani… sinä olet liian ankara itsellesi."

"Minä itkin!"

"Ja se oli hyvä" Italia sanoi lujasti, mutta silti lempeästi. "Viime kerrasta taisi olla kauan aikaa? Hyvä, että se pääsi ulos."

Japani ei sanonut mitään. Hänen kurkkuaan kuristi ja hän koetti tapella sitä vastaan. Italian sormet kiertyivät hänen peittonsa reunaan ja veti alaspäin paljastaakseen hänen kasvonsa.

"Minä pidän sinusta, Japani" hän sanoi painottaen jokaista sanaa erikseen. "Minä pidän sinusta ja rakastan sinua."

Japani tunsi silmiensä täyttyvän uudelleen kyynelistä ja painoi käsivarren silmiensä eteen. "M-miten sinä kestät tätä? Tämä on hirveää!"

Italia räpäytti silmiään, hän ei ymmärtänyt heti. Sitten hän kysyi "Itkemistäkö? Hahaa, minä taidan vaan olla tunteellinen hölmö, se sujuu aikalailla itsestään" Italia nauroi pehmeästi sanoilleen.

Japani pudisti päätään kiivaasti. "Sinä olet kiltti. Liian hyvä… minulle… en ansaitse…"

Italia suhisi hänen sanansa pois. Kun Japani oli tyyntynyt uudelleen, Italia kysyi haluaisiko hän jotain juotavaa. Hän oli tehnyt aiemmin mukillisen lämmintä kaakaota, mutta se oli jo kylmennyt. Japani veti väristen henkeä ja huomasi mukin vasta nyt. Hän otti sen molemmin käsin lattialta vierestään ja joi sen yhdellä kertaa. Italia ei ennättänyt kunnolla edes älähtää varoitustaan.

"Ei sinun olisi tarvinnut juoda sitä! Yhgh, sen täytyi olla pahaa! Minä teen sinulle uuden" Italia tavoitteli mukia itselleen Japanin laskiessa sen alas pidättäen juuri ja juuri irvistyksen. Italia oli oikeassa, se ei ollut ollut erityisen hyvää, mutta hän joi sen yhtä kaikki, koska häntä väsytti ja hänen päätään särki. "Tuletko mukaan keittiöön?" Italia kutsui.

Japani nyökkäsi ja nousi hitaasti ylös heiveröisiltä tuntuville jaloilleen. Johtuiko sekin itkemisestä? Italia nappasi yhden peitoista mukaan pinon päältä ja viikkasi sen jotenkuten käsivarrelleen. Japani pisti merkille, että se oli se punainen valkoisin tähdin, poroin ja piparkakkuhahmoin koristeltu peitto, jota hän säilytti tavallisesti kaapin perällä ja otti esiin vain joulun aikaan. Italian oli todella täytynyt etsiä peitteitä tosissaan. Vilkaistuaan ikkunasta ulos ja nähtyään kuinka synkkää ja pimeää siellä oli ja kuinka kovaa tuuli puhalsi, hän ei ihmetellyt yhtään. Säätiedotus oli selkeästi oikeassa. Myrsky oli tulossa.

Keittiön valot värähtivät. Italia vilkaisi niitä huolestuneena. "Jos sähköt katkeavat pian, pitäisi varmaan lämmittää nyt jotain ruokaa. Ja etsiä kynttilöitä ja taskulamppuja valmiiksi."

"Minun ei ole nälkä. Mutta jääkaapissa on eilistä ruokaa, jos haluat. Ota vaan vapaasti. Taskulamput taas…" Japani kääntyi hakeakseen niitä. Hän oletti Italian jäävän keittiöön, mutta kuuli Pochin ja Taman askelten lisäksi Italian seuraavan häntä. He mahtoivat näyttää hassulta joukolta vaeltaessaan hämärän talon halki.

Käsivarret täynnä pattereita, taskulamppuja, kynttilöitä ja tulitikkuja he olivat vaeltamassa takaisin keittiöön, kun Japani pysähtyi. Ulko-ovi. Kestäisikö se tai mitä siitä oli jäljellä jos oli tulossa myrsky? Oliko hänellä mitään millä tukea väliaikaislautoja pysymään paikallaan?

Hiekkasäkkejä, varastossa.

"Minä voin laittaa ne" Italia sanoi heti, kun Japani kertoi mikä häntä vaivasi.

"Ne painavat kamalan paljon, se on liian raskasta yksin."

"Varastossa on kottikärryt, vai mitä? Kyllä minä pärjään. Montako säkkiä minun pitää siirtää?"

"En ole aivan varma…" Japani ei olisi halunnut päästää Italiaa, mutta Italia vakuutti pärjäävänsä ja meni joka tapauksessa. Japani puki pusakan päälleen ja meni hänen avukseen. Yhdessä, suurella vaivalla, he saivat kottikärryjen avulla raahattua tarpeeksi monta säkkiä etuoven suojaksi ja palasivat sisälle sivuovesta.

Pochi juoksi heti heitä vastaan varmistaakseen heidän henkilöllisyytensä. Italia vajosi uupuneena lattialle polvilleen. "Päivä pelastettu!" hän julisti. Pochi soi hyväksyvän nuuhkaisun Italian tuulen sotkemille hiuksille ennen kuin siirtyi uskollisena isäntänsä vierelle.

"Sinä kylmetyt ja sairastut, Italia. Sinulla ei ollut kuin t-paita ja siellä tuuli lujaa."

"Ve? Minä käyn vaihtamassa vaatteet huoneessani."

"Ja joutuin kanssa!"

Italia hymyili. Japani kuulosti lähes omalta ylihuolehtivalta itseltään. "Ve, minä menen, minä menen" Italia nousi ylös ja loikki matkoihinsa.

Japani huokaisi ja meni keittiöön poimittuaan kynttilät ja muut uudelleen mukaansa ja laski ne pöydälle. Hän näki lehden. Se oli suljettuna, takakansi ylöspäin, mutta sen täytyi olla se sama. Päästyään yli hetkellisestä jähmetyksestään hänen teki mieli vetää lehti lähemmäs, kääntää ympäri ja avata se. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän jätti tavarat pöydälle ja meni keittämään vettä lämmintä juomista varten.

"Minun piti tehdä tuo" Italia sanoi. Japani käännähti katsomaan olkansa yli. Italia oli vaihtanut kuivan paidan ylleen ja pukenut sen päälle tummanvihreän, pehmeän, napillisen sisäneuletakin.

"Kyllä tämä sujuu" hän vastasi Italialle kantaen mukit pöytään, johon Italia teki nopeasti tilaa. Lehti jäi yhä näkyviin. Heidän kummankin katse kävi siinä ja Italia veti lehden lähemmäs itseään ja käänsi sen ympäri.

"Minä säästin tämän, koska tässä on juttu yhdestä silloisesta lempielokuvastani ja sen ohjaajasta. Se on yksi kansijutuista" Italia naputti otsikkoa. "Ja sitten tässä on yksi tosi mielenkiintoinen resepti, jota en ole vieläkään ehtinyt kokeilla."

Japani luki elokuvan nimen ja sanoi "En ole tainnut nähdä."

"Etkö?! Se on hyvä, sinun kannattaa todella katsoa se joku päivä!" Italia avasi lehden jutun kohdalta, kertoi lyhyesti mistä elokuvan juoni kertoi ja esitteli keskeiset näyttelijät kuvista.

Oli hetken hiljaista.

"Se toinenkin juttu on minusta hyvin kirjoitettu" Italia aloitti varovasti.

"Hai" Japani vastasi hiljaa, vaikka ei ollut lukenut juttua vielä silloin. Mutta hän luki sen myöhemmin ja se oli hyvä ottaen huomioon, että se oli melkein kuusi vuotta vanha. Ei lainkaan syyllistämistä tai lääketieteellistä patologisointia, yksi haastateltu, virallinen asiantuntijalausunto, ymmärtävä sävy ja pituutta kolme sivua – joskin kuvituskuva ja tietolaatikko veivät yhteensä melkein sivun, mutta silti.

Se oli harvinaisen paljon vaivannäköä aseksuaalisuudesta kertovalle jutulle.

"Silloin sokkokokin jälkeen..." Italia jatkoi hitaasti "Minä en tajunnut kokonaan vielä silloin. Aloin yhdistellä asioita kunnolla vasta sitten, kun sinä... lähdit. Muistin tuon jutun hämärästi ja etsin sen, koska minä en ollut varma tiesitkö itse... tai siis..." Italian ääni haipui.

"Tiesin" Japani kuiskasi. Italia odotti ja sanat alkoivat valua ulos Japanista. "Koin olevani jotenkin outo muihin verrattuna pitkän aikaa ja se selittyi heti, kun näin aseksuaalisuus-sanan ensimmäisen kerran – ja minä tiedän, että minun olisi pitänyt kertoa siitä aiemmin, ihan alussa, mutta se oli... minä en pystynyt. Se oli epärehellistä ja epäreilua teitä kohtaan, minä - minä pyydän anteeksi!" hänen hiljainen äänensä täyttyi epätoivosta, joka muuttui täydeksi katumukseksi viimeisten sanojensa kohdalla, jolloin hän painoi päänsä niin alas, että hänen niskansa paljastui aivan kuin odottaisi kirvestä joka katkaisisi sen.

Italian sydän tempoili kipeästi ja hän veti henkeä rauhoittaakseen itseään. Hiljaa, ymmärtävästi hän vastasi "Sinua pelotti."

Japani laski päänsä alemmas. Se ei ollut riittävä syy.

"Japani" Italia nousi penkiltään ja laskeutui polvilleen voidakseen katsoa häntä silmiin. "Kiltti, älä sulkeudu ja lähde pois. Sinun ei tarvitse olla toisenlainen, minun tunteeni sinua kohtaan ovat täsmälleen samat kuin ennenkin. Jos minua jokin harmittaa, niin se, etten tiennyt aiemmin, koska minusta on kamala ajatella, että olen tehnyt jotain väärin sinua kohtaan, koska en ole tajunnut –"

"Et ole" Japani keskeytti ja laski kätensä Italian hiuksiin. Ensimmäistä kertaa päivän aikana hän kosketti Italiaa ja Italian koko ruumis värähti. Hän painoi otsansa Japanin polvea vasten.

"...minulla oli ikävä sinua. Minä en halua menettää sinua. Kiltti, älä jätä meitä..."

Japani ei vastannut mitään. Hän itki taas, vaikka hän inhosi sitä, mutta nähtävästi hän ei mahtanut sille mitään. Äänettöminä kyynelet putosivat hänen silmistään ja hän koetti ainoastaan pyyhkiä ne pois, ettei itkisi Italian päälle. Italia tunsi hänen liikahtavan ja katsoi ylös eivätkä hänenkään kyynelet olleet kaukana. Hän nosti Japanin ylös, veti syliinsä, suuteli kevyesti kasvoja ja painoi Japanin itseään vasten. Eikä Japanista tuntunut pahalta. Hän kiersi käsivartensa lujemmin Italian ympärille pahoillaan ja kaivaten, haluamatta päästää irti. Hän oli väsynyt ja tyhmä eikä tiennyt miten saattoi korjata kaiken.

Sähköt katkesivat heidän ympärillään. He istuivat pimeässä eivätkä liikkuneet. Vasta kun sähköt palasivat uudelleen, he nousivat ylös. Italia ehti sytyttää yhden kynttilän ennen kuin Japani pyysi toisin. Hän oli väsynyt eikä hänen tehnyt mieli mitään, vaan halusi mieluummin palata vierailuhuoneeseen lepäämään.

"Eikö sänky olisi parempi?" Italia kysyi ja johdatti Japanin vierailuhuoneen sijaan Japanin omaan huoneeseen. Futonia ei oltu siivottu kasaan, mikä huoletti Italiaa hieman, koska yleensä Japani oli niin tarkka siitä. Huone ei kuitenkaan näyttänyt muuten sotkuiselta, joitain futonin reunoille käden ulottuville kerääntyneitä kirjoja ja mangapokkareita lukuun ottamatta.

Japani laskeutui alas ja Italia katsoi, että hän pääsi täkkien alle.

"Haluatko, että minä jään seuraksi vai tahdotko olla mieluummin yksin?"

"Jää, kiltti" Japani kuiskasi tuskin kuuluvasti. Sitten hän siirtyi tehden Italialle tilaa viereensä.

Italia yllättyi. Japani ei yleensä pyytänyt läheisyyttä ja tuli vain harvoin itse lähelle. Italia oli kaiken tämänpäiväisen huomioon ottaen ollut täysin valmis istumaan lattialla odottamassa, kunnes hän nukahtaisi. Nyt hän kuitenkin asettui varoen kyljelleen futonille kasvot Japaniin päin ja veti mukanaan tuomansa peiton hartioilleen.

Huoneessa vallitsi tiheä hämärä ulkona vellovan myrskyn vuoksi, mutta he makasivat silmät auki ja katselivat toistensa piirteitä sen mitä niistä erottui. Aiempi itkeminen näkyi ja kuului värähdyksenä Japanin vetäessä henkeä. Italia olisi halunnut silittää häntä rauhoittavasti, mutta arveli sen olevan liikaa juuri nyt eikä tehnyt mitään, kehräsi vain rauhallisuutta toiseksi näkymättömäksi peitoksi heidän ympärilleen. Kun ahdistus kerääntyi Japanin sisälle uudelleen, Italia pudisti päätään. Ei ollut mitään anteeksi pyydettävää.

Japani painoi silmänsä hetkeksi kiinni...

... ja heräsi pimeässä. Italia ei ollut hänen vieressään, mutta hänen äänensä kuului huoneen ulkopuolelta.

"Mio fratello... Minä en jaksa riidellä enempää. Minun pitää säästää akkua, en pääse lataamaan mihinkään... Ei... Lovino, minä lopetan nyt." Ilmeisesti puhelu loppui, sillä Italia huokaisi raskaasti.

"Italia?"

Valokiila heilahti huoneeseen Italian mukana, kiersi seiniä myöten, ettei häikäisisi Japania. "Hei! Herätinkö sinut?" Italia istui futonin laidalle ja laski kädestään lautasellisen kuorittuja mandariineja heidän viereensä. "Sähköt katkesivat uudelleen ihan äsken. Sinulla on oma lamppu tuossa" valokiila laskeutui paljastamaan toisen taskulampun olinpaikan.

"Juttelitko sinä äsken veljesi, herra Romanon, kanssa?"

"No joo" Italia lösähti makaamaan Japanin jalkopäähän. "Hän pitää minua idioottina, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta."

"Miksi?"

Italia oli hiljaa. "Tarvitseeko siihen olla jokin syy? Se vain kuuluu meidän veljesdynamiikkaamme." Italian puhelin alkoi soida ja hän kaivoi sen esille hiljentäen sen vastaamisen sijasta.

"Ja oliko se herra Romano jälleen?"

"Ei... Se oli Saksa. Minä riitelen vuorotellen kummankin kanssa." Italian taskulampunvalo sammui, huoneesta tuli pimeä.

Japani potki jalkansa vapaaksi peiton sisältä ja kävi makaamaan samoin päin hänen viereensä. "Miksi?"

Italia huokaisi. "Veeh, erimielisyys Saksan kanssa on jatkunut jo pidemmän aikaa ja se on koskenut pääasiassa sitä pitäisikö meidän tulla katsomaan sinua vai ei. Hänen mielestään ei."

"Hän ei tiedä, että olet täällä" Japani sanoi muistaen mitä Italia oli aiemmin puhunut.

"Ei niin. Riita Romanon kanssa taas – " Italia vaikeni. Japani luuli jo, ettei hän puhuisi enempää, mutta sitten hän sanoi "Minä kerroin Seborgalle viime viikolla. Meistä. Se lipsahti."

Hän muisteli sitä hetken häpeissään. Seborga oli vienyt hänet kahvilaan vain viettääkseen aikaa ja kysellyt hieman kautta rantain mitä hänen elämäänsä kuului, koska oikeasti ei tarvinnut olla kummoinenkaan salapoliisi nähdäkseen, että jokin oli vinossa. Ja sitten hän oli kysynyt, mitä hänen rakkauselämäänsä kuului, oliko hänellä ongelmia Ludwigin kanssa?, ja se se luultavasti oli, että hän oli käyttänyt Saksasta etunimeä tai sitten se johtui pelkästä stressistä, Italia ei ollut hyvä pysymään kasassa stressin alla, joka tapauksessa Italia oli vain päästänyt suustaan "Ei kun Hondan...!" ennen kuin tajusikaan. Seborga oli tuijottanut häntä vihreät silmät valtavina ja pyöreinä ("Hondan? Japanin?") ja Italia oli vannottanut, vannottanut ja vannottanut häntä pysymään hiljaa. Ja hän oli. Italia oli itse puhunut ohi suunsa noin kaksikymmentä minuuttia sitten keittiössä, kun Romano oli soittanut. Stressi ei todellakaan sopinut hänelle.

"Joten jäljellä on enää herra Preussi?" Japani tuumi ääneen Italian päästyä tunnustuksensa loppuun.

"Niin. Paitsi jos Lovino vihapäissään paljastaa sen kaikille. Tai vaan Antoniolle, hän ei ehkä ymmärrä pysyä hiljaa ja Preussi saa tietää ja ugh, Saksa ei tule pitämään tästä" Italia hermoili.

"Ei sitä vielä tiedä. Ehkä herra Seborga saa pysäytettyä herra Romanon ajoissa." Japani nielaisi. "Ja ehkä koko ongelmaa ei ole. Ehkä Saksa ei halua olla enää minun kanssani ja –"

"Totta kai haluaa!" Italia keskeytti ja otti häntä kädestä kiinni. Japani ei ymmärtänyt miten hän onnistui siinä, hän itse ei nähnyt tässä pimeässä mitään. "Saksa rakastaa si – aagh! Mikä se on?!" Italia huudahti äkkiä ja loikkasi ylös.

"Pochi" Japani sanoi. Hän oli tunnistanut koiran askeleet jo kauempaa ja tiennyt koiran olevan tulossa heidän luokseen, mutta Italia ei ilmeisesti ollut ja oli säikähtänyt kun koira käveli heidän jalkojensa poikki tullakseen heidän viereensä.

"Taivas, miten minä säikähdin!" Italia henkäisi Japanin painaessa taskulampunvalon päälle. Oli parempi että he näkisivät jotain.

Italia laskeutui takaisin alas ja tarjosi leikillään Pochille mandariininpalaa. Koira nyrpisti vahvasti. Sitten Italia koetti syöttää palan Japanille, mutta Japani sanoi mieluummin syövänsä itse (mistä Italia oli salaa huojentunut, koska Japani ei ollut hänen aikanaan syönyt vielä mitään). Mandariinit olivat melkein kokonaan kadonneet lautaselta, kun Italia suoristautui äkisti istumaan tarkan näköisenä. Japani katsoi häntä kysyvästi.

"Saksa huutaa" Italia sanoi, nousi seisomaan ja kuunteli tarkemmin.

Japani rypisti kulmakarvojaan. Ulkona riehui sade ja tuuli, ehkä se oli vain kuulostanut ihmisääniltä. Hän katsahti Pochia ja näki sen käyneen yhtä tarkkaavaiseksi. Italia kirosi. Se sai Japani kohottamaan yllättyneen katseensa nopeasti ylös.

Italia katsoi kännykkäänsä. "Se on Saksa! Hän on ulkona!"

Japani tarttui heti taskulamppuunsa ja tuli aivan Italian perässä. Pochi juoksi heidän edelleen ja pysähtyi etuoven kohdalle käännellen levottomasti päätään.

"...alia? ...ni?"

"Sivuovelle!" Italia huusi vastaan. Se oli Saksa! Italia ja Japani jatkoivat juoksuaan sivuovelle. Taskulamppujen valo tärähteli seinästä toiseen. Italia tempaisi oven auki, sade ja puhuri iskivät heti päin, mutta hän kurotti ulos ja tähyili myrskyyn, irtosi ovenpielestä ja juoksi sukkasillaan Saksaa vastaan, kiskoi käsivarresta sisälle. Japani sulki oven heti heidän jälkeensä. Pochi tarkasti tulijat.

"Ludwig! Mitä sinä täällä teet?" Italia henkäisi hämmästyneenä.

Hän sai vastaukseksi raskaita saksankielisiä kirosanoja, jotka päättyivät lauseeseen "Miksi sinä et vastaa puhelimeen?"

Italia mutisi anteeksi. Japani ei tiennyt mitä sanoa ja vain seisoi sivuoven edessä säpsähtäen sisäisesti Saksan kääntäessä päätään ja mulkaistua hänen suuntaansa vihaisesti. Sanoistaan ja vihaiselta näyttävästä ilmeestään huolimatta hän ei ollut oikeasti niinkään vihainen, vaan huolestunut ja huokaisi syvään "Mein Gott, te kaksi vielä tapatte sydämeni tempaisuillanne."

Italia pyysi anteeksi toistamiseen ja hivuttautui lähemmäs Japanin räpäyttäessä silmiään Saksan sanoille. Tilanteessa ei ollut todellisuudessa mitään hauskaa, mutta silti hän tunsi ohuen huvittuneisuuden säikeen kiertyvän sisällään siitä ajatuksesta, että hän oli Saksan mielestä käyttäytynyt kuin kuriton kakara – hän! – mutta huvittuneisuus haihtui siihen paikkaan, kun hän tajusi, että niinhän se oli. Mitä muutakaan talon sisälle mökkeytyminen ja siteiden katkaiseminen ulkomaailmaan muka oli?

Italia oli onnistunut hivuttautumaan tarpeeksi lähelle tarpeeksi varoen ja halasi Saksaa kuiskaten kolmannen kerran anteeksi. Saksa halasi vastaan voimallisesti. Japani koetti painua entistä litteämmäksi ovea vasten ja käänsi päänsä sivuun. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja huonoksi ja pelkäsi sitä hetkeä, kun heidän huomionsa kääntyivät häneen. Niin kuin se seuraavaksi kääntyi.

"Mitä sinun ovellesi on sattunut, Japani?" Saksa kysyi.

"Se, uh, ymh, Alankomaat, anteeksi" Japani vältti katsekontaktia.

"Me kasasimme hiekkasäkkejä sen eteen kaksin!" Italia ilmoitti. "Voitko uskoa? Siitä tuli todella tukeva, mutta Saksa, sinä olet märkä, sinun pitää vaihtaa vaatteesi ja muuten – mitä sinä teet täällä? Keli ulkona – tällaisella säällä on edesvastuutonta Siirtyä!"

Japani ja Saksa olivat kumpikin hieman hämmentyneitä Italian puheen nopeista käänteistä.

"Minä halusin nähdä teidät" Saksa mutisi melkein nöyrästi. "Sitä paitsi minun ei olisi tarvinnut Siirtyä, jos sinä olisit vastannut soittoihini."

"Meillä oli riita kesken" Italia huomautti.

"Kiltit, älkää" Japani pyysi. Todennäköisesti he eivät olleet aikeissa riidellä tosissaan, mutta Japanista tuntui, ettei hän jaksanut seurata edes leikkimielistä kinastelua juuri nyt.

"Kauanko täältä on ollut sähköt pois?" Saksa kysyi katsellen pimeää taloa.

"Puoli tuntia, ehkä?" Italia arvioi työntäen taskulamppunsa Saksan käteen ja käveli Japanin viereen. "Käy vaihtamassa vaatteet ja tule sitten keittiöön."

Saksa katseli heitä. "Hyvä on" hän sanoi.

Italia puristi Japanin kättä vakuuttavasti. Kaikki oli hyvin. He selviäisivät tästä.