Ikäraja: T

Genre: ystävyys, hurt/comfort, romantiikka, perhe

Varoitukset: kipupisteiden käsittely ei ole vielä kokonaan ohi

Muut hahmot/maininta: Amerikka, Seborga/ Romano, Alankomaat, Kreikka, Turkki, Englanti

Kirjoittajan kommentti:

Niin paljon kuin Italia haluaisi kaiken olevan taas kunnossa ja niin paljon kuin hän yrittääkin korjata asiat heidän välillään, se on jotain, mihin menee oma aikansa.

Luku 18: Siihen menee aikaa

"Sinä näytät väsyneeltä" Amerikka totesi Japanille.

"Ei minulla ole hätää."

"Me voimme pitää tauon, jos haluat."

"Ei tarvitse. Minä jaksan kyllä. Ei mitään hätää" Japani toisti.

Amerikka katsoi häntä hivenen pitkään, mutta nyökkäsi lopulta ja kääntyi takaisin läppärinsä puoleen. He eivät oikeasti tehneet mitään tähdellistä, hän oli vain tullut Japanin luo pelaamaan ja viettämään aikaa, mutta jos Japani sanoi kaiken olevan hyvin, niin kai ne silloin olivat. Hän ei uskonut kaiken olevan 100-prosenttisesti kunnossa. Eivät ne voineet olla, jos Japani oli kokenut, että hänen täytyi vetäytyä sillä tavalla syrjään niin kuin hän oli vähän aikaa sitten tehnyt, mutta jos asiat olivat edes enimmäkseen hyvin, sekin riitti. Amerikkaa hieman vaivasi, ettei Japani kertonut hänelle enempää, mutta koetti hyväksyä sen ja olla painostamatta. Tärkeintä oli, että Japani oli tullut takaisin.

"Kummatko vaatteet minun tulisi valita?" Amerikka kysyi katsoen vaihtoehtoja koneeltaan.

"Hillitymmät. Mitä siistimmät ja perinteisemmät, sen parempi" Japani vastasi epäröimättä katsellen samoja vaihtoehtoja tv:stä, johon Amerikan läppäri oli yhdistetty.

"Oletko varma? Näyttää tylsältä" Amerikka valitti.

"Sinä unohdat ketä varten pukeudut."

"Mutta entä jos hän pitää räväkämmästä tyylistä? Rohkeasta sankarista, joka pyyhkäisee jalat alta heti?" Amerikka kohotti katseensa Japaniin. Japani pudisti päätään tiukasti, lyhyesti.

"Ei, herra Amerikka. Hillitymmin. Jos sinä vaikutat liian hurjalta ja päällekäyvältä, hän säikähtää. Älä tuhoa luottamusta, jonka olet onnistunut luomaan. Sen rakentaminen uudelleen vie kaksin verroin enemmän aikaa ja vaatii kolmin verroin enemmän työtä."

Amerikka irvisti. Sitä hän ei todellakaan halunnut. Hän valitsi niin kuin Japani oli neuvonut ja Japani teki merkinnän muistivihkoon. Pochi nousi äkkiä jaloilleen, hyppäsi sohvalta lattialle ja juoksi pois huoneesta. Amerikka katsoi sitä ihmeissään.

"Mikä sille tuli?"

Vastaus kuului etäisenä hälynä ja muina ääninä. Joku oli tullut sisään ja jutteli koiralle. Amerikka kääntyi ja näki Japanin nousevan paikaltaan ja kävelevän olohuoneen ovelle. Pochi kipitti kuitenkin takaisin ennen kuin hän ehti sinne ja Italia ilmestyi heti koiran jälkeen.

"Hei Japani!" Italia huudahti ja oli aikeissa halata. Japani muuttui kuitenkin välittömästi torjuvaksi ja liikahti kauemmas. Italia hämmentyi ensin, sitten hän huomasi Amerikan ja tervehti vähintään yhtä innoissaan "Oi, hei Amerikka!"

"Hei Italia!" Amerikka vastasi ja nousi seisomaan valmistautuen tervehdyksen seuraavaan vaiheeseen Italian loikatessa lähemmäs. Italia kohotti kätensä ja he löivät läpyt, minkä jälkeen Amerikka kahmaisi Italian kylkeensä kiinni sivuhalaukseen. Vasta silloin hän huomasi kunnolla miltä toinen näytti.

"Man, sinä näytät väsyneeltä! Mitä on sattunut?"

Italia räpäytti silmiään ja hänen reaktionsa tuli vähän liian myöhään, mitä Amerikka ei kuitenkaan huomannut. "Näytänkö? Tänään on ollut ehkä vähän pitkä päivä. En ehtinyt viettää siestaa" Italia heilautti kättään vähätellen ja vajosi istumaan sohvalle Amerikan viereen.

"Ai jaa? Haluatko nukkua nyt?"

Italia pudisti päätään. "En, sitten minua ei nukata enää illalla. Mitä te pelaatte?" hän kysyi uteliaana.

"Tällaista, öh, deittailupeliä" Amerikka tunnusti hivenen vaikeana ja ajatteli sulkea pelin kokonaan mahdollisimman nopeasti.

Italia kallisti päätään "Millainen peli se on? Miten sitä pelataan?"

Amerikka vilkaisi Japania, joka oli palannut takaisin paikalleen, nähdäkseen mitä mieltä hän oli pelistä kertomisesta ja pelaamisen jatkamisesta yleensä, mutta Japanin kasvot olivat asialliset ja ilmeettömät, eikä Amerikalla ollut aavistustakaan mitä hän ajatteli. Italian tuijotus sen sijaan oli hellittämätön, joten lopulta Amerikka yskäisi lyhyesti ja jatkoi "Tässä pelissä, öh, jutellaan ja koetetaan päästä treffeille eri hahmojen kanssa."

Italian otsa rypistyi. "Onko se muka oikeasti peli?" hän kysyi epäuskoisena. Hän kääntyi katsomaan Japania hakien vahvistusta.

"Kyllä se on, herra Italia" Japani vastasi tasaisesti.

Amerikka katsahti Japania oudosti. Oikeasti, herra Italia?

"Miten sitä sitten pelataan?" Italia suuntasi kysymyksensä ja huomionsa jälleen Amerikalle.

"No, siis –" Amerikka aloitti selityksensä hitaasti, mutta pian hän oli selittänyt dialogipohjaisen pelin idean ja toimintamekaniikan Italialle, joka kuunteli varsin kiinnostuneena. Kun Amerikka sattui mainitsemaan, että hän oli juuri valinnut heidän hahmolleen vaatteet seuraavaa tapahtumaa varten, Italia halusi nähdä ne ja sitten saman tien koko vaatekaapin sisällön.

"Minä en tiennyt, että sinulla on tällaisia pelejä, Japani! Tämä vaikuttaa hauskalta!" Italia sanoi puettuaan heidän pelihahmonsa pari kertaa erilaisiin asukokonaisuuksiin.

"Ei se ole minun."

Italian silmät kohosivat Amerikkaan.

"Syyllinen" Amerikka mutisi ja kohotti kätensä ilmaan. "Peli on minun, mutta minä pelaan sitä vain täällä ollessani yhdessä Japanin kanssa, koska yksin pelatessani minä tunnun sotkevan itseni joka kerta hirveään suhdesotkuun. Japani hahmottaa paremmin pelin sisäistä logiikkaa ja auttaa minua."

"Toisin sanoen te käytte yhdessä treffeillä tyttöjen kanssa?" Italia nauroi.

Onneksi hän nauroi. Amerikka ei ollut ajatellut asiaa noin aiemmin, mutta niinhän se kai oli, ja tilanne olisi voinut ollut äärettömän paljon kiusallisempi, jos Italia ei olisi nauranut sanoilleen.

"Voinko minäkin osallistua?" Italia kysyi seuraavaksi.

"Minun puolestani" Amerikka lupasi. "Mutta minä ajattelin kyllä lopettaa tältä päivältä."

Italian ilme valahti.

"Edistymisestä olisi helpompi pitää kirjaa, jos pelaisimme jakson loppuun" Japani huomautti.

"Mitä kirjaa?" Italia kysyi.

Amerikan pukiessa pelihahmon takaisin niihin vaatteisiin, jotka sillä oli ollut ennen kuin Italia oli kokeillut peliä, hän selitti heidän kirjoittivan muistiin mitä valintoja olivat tehneet eri kohdassa peliä ja tiedonmuruja, joita he olivat oppineet pelihahmoista pelin edetessä, pysyäkseen kärryillä ja välttääkseen mahdolliset mokat, joita esimerkiksi ristiin puhuminen saattaisi aiheuttaa. Italia pyysi bambukantisen kierreselkäisen muistivihon itselleen ja luki Japanin siistillä, tarkalla, virheettömällä käsialalla tekemiä muistiinpanoja samalla kun seurasi peliä.

Japani oli luullut jakson olevan lopussa – olivathan he viimeinkin saaneet tavoittelemansa tytön, Gabriellen, suostuteltua tulemaan markkinoille kanssaan – mutta yllättäen juoni tekikin uuden mutkan Gabriellen serkun, Amelien, ilmestyessä pitkästä aikaa kuvioihin ja he joutuivat suorittamaan uusia tehtäviä.

"Mitä minun pitäisi tehdä?" Amerikka kysyi melko turhautuneena. He olivat myöhässä ja ryvettyneitä jahdattuaan Amelien karannutta kissaa ympäriinsä. Nyt heidän piti päättää antaisivatko he kissan Gabriellen luokkatoverille ja Amelien vanhalle tuttavalle Derekille, joka on luvannut viedä lemmikin perille, vai veisivätkö he sen itse.

Japani mietti pitkään ja ehdotti lopulta että he veisivät kissan itse. Derek oli vaikuttanut hänestä aina hieman epämääräiseltä tyypiltä.

Italian käsi lennähti sivulle pysäyttämään Amerikan. "Ei, Gabrielle odottaa, hän on odottanut koko ajan, meidän täytyy mennä hänen luokseen."

"Mutta Derek on selkeästi täysi nuija" Amerikka kinasi vastaan. "Hän hukkaa kissan varmasti uudelleen heti, kun me lähdemme. Ja luultavasti ahdistelee Amelieta."

Jälkimmäinen lause huolestutti Italiaa, mutta hän piti päänsä: heidän piti mennä Gabriellen luo, koska hänestä tässä pelissä on kysymys.

"Sitä paitsi Gabrielle ja hänen serkkunsa eivät ole läheisiä. He tulevat toimeen, mutta heidän suhteensa on monimutkainen ja kipeä."

"Häh? Miten niin?" Amerikka kysyi kääntyen kummissaan Italiaan päin. Italia liikahti hivenen vaivaantuneena Amerikan katseen alla.

"Amelie on kaunis, vai mitä? Ja suosittu. Kaikki valitsevat aina hänet, halusi hän sitä tai ei, ja Gabrielle jää varjoon. Siitä on merkintä muistivihossa, minä voin etsiä sen" Italia sanoi ja ojensi kättään saadakseen muistivihon takaisin Japanilta, jolle oli antanut sen hetkistä aiemmin. Hän selasi vihkoa ja näytti. Amerikka luki.

"Ei siinä sanota mitään Ameliesta" hän totesi antaen vihon Japanille, joka katsoi sitä vuorostaan.

"Mutta siinä lukee, että Gabrielle tuntee jäävänsä aina syrjään ja muiden menevän edelleen, koska he ovat parempia kuin hän."

Italia vaikutti varmalta asiastaan. Amerikka katsoi Japaniin, joka tuijotti avointa vihkoa intensiivisesti.

"Minä uskon herra Italian olevan oikeassa" Japani lopulta sanoi.

Amerikka huokaisi. "Hyvä on. Siinä on sinulle kissa, Derek. Koeta olla hukkaamatta sitä" hän mutisi valitessaan kyseisen vaihtoehdon.

Nyt he olivat taas matkalla Gabriellen luo, mutta heidän pelihahmonsa pysähtyi kesken kaiken miettimään pitäisikö hänen pysähtyä kahvilan vessaan siistiytymään.

"Ei" Italia sanoi tuijottaen ruutua tiiviisti.

"Me näytämme variksenpelättimeltä! Tai pikemminkin: variksenpelättimet näyttävät paremmilta kuin me" Amerikka protestoi katsoen Japaniin saadakseen tukea. Japani oli sanonut aiemmin, että heidän tuli näyttää siisteiltä. Mutta Japani katsoikin Italiaa yhtä intensiivisesti kuin muistivihkoa aiemmin ja toisti äskeiset sanansa.

"Minä uskon herra Italian olevan oikeassa."

Amerikka huokaisi uudelleen ja empi vielä hetken kahden vaiheilla valiten lopulta niin kuin Italia oli sanonut. He menisivät suoraan Gabriellen luo.

Se oli itkuista draamaa, mutta lopulta Gabrielle ymmärsi ja antoi anteeksi ja sanoi, että hän arvosti suunnattoman paljon sitä, että he olivat lopulta tulleet suoraan tapaamispaikalle. He eivät päässeet treffeille vieläkään, mutta Gabrielle ehdotti itse toista tapaamista ja hänen ihastumistaan kuvastava sydän kasvoi aavistuksen verran, mikä oli huima saavutus, sillä yleensä Gabrielle pikemminkin vetäytyi ja pakeni.

Amerikka päästi valtavan huokaisun "God, se oli hilkulla! Dude! Jos sinä olet noin hyvä oikeassakin elämässä, niin miten sinulla ei ole tyttöä joka sormelle?" hän kysyi laskien kätensä Italian hartialle ja ravistaen häntä toverillisesti.

Italia tuijotti hetken ymmällään. Sitten hän hymyili pehmeästi.

"Mutta minullahan on kaksi poikaystävää. Se riittää minulle."

"Uh, niin tietty" Amerikka mutisi ja hieroi niskaansa hieman kiusaantuneena. Hän oli taas mennyt puhumaan ennen kuin ehti ajatella. Vaivihkaa hän vilkaisi yhteen mainituista poikaystävistä. Japani ei käyttäytynyt lainkaan niin kuin Amerikka olisi kuvitellut rakastuneen henkilön käyttäytyvän. Hän ymmärsi kyllä, jos Japani halusi pitää matalaa profiilia julkisilla paikoilla ja kun ympärillä oli muita ihmisiä, mutta hän oli nyt kotonaan. Saattoiko etäinen käytös johtua pelkästään siitä, että hän oli paikalla? Sotkiko se jotenkin heidän kuvioitaan?

"Mitä Saksalle kuuluu? Onko hänkin tulossa tänne?" Amerikka kysyi tarkoituksenaan huomioida heidät paremmin ja keventää tunnelmaa, mutta jotenkin, jostain syystä, se tuntui muuttuvan siitä entistä oudommaksi.

"Ei tänään. Hänellä on paljon töitä ja kiireitä" Italia vastasi hymyillen nopeasti.

"Ei käy yhtään kateeksi" Amerikka puuskahti. "Ehtiikö hän levätä koskaan?"

Italia näytti hetken siltä kuin olisi eksynyt eikä hän lopulta vastannut Amerikan kysymykseen, mikä ei ollut mitenkään epätavallista. Amerikka oli joskus nähnyt miten Italia unohti kesken keskustelun mistä oli ollut puhe ja aloittavan jostain ihan toisesta aiheesta. Useimpien mielestä se oli ärsyttävää, turhauttavaa tai jopa merkki piittaamattomuudesta, mutta Amerikka ei koskaan ajatellut niin. Samaa sattui hänelle itselleenkin, joten hän ymmärsi ja lausui ainoastaan "Italia?"

Oman nimen kuuleminen sai Italian räpäyttämään silmiään ja palaamaan takaisin ajatuksistaan. "Haluatko, että vien Saksalle terveisiä?" hän kysyi.

"Ei tarvitse" Amerikka hymyili. Hän sulki läppärinsä, irrotti latausjohdon ja televisioon yhdistävän piuhan ja laittoi koneen mustaan kantolaukkuun, jonka kyljessä olevassa suuressa kangasmerkissä luki isoin kirjaimin Hero. "Kiitos pelihetkestä, Japani. Minulla oli hauskaa" Amerikka sanoi noustessaan irrottamaan aiemmin mainittuja johtoja pistorasiasta ja televisiosta.

"Kiitos itsellesi. En minä tehnyt juuri mitään. Sinun tulee kiittää Italiaa. Hänhän se –" Japanin lause katkesi hänen tajutessaan unohtaneensa sanoa 'herra' ja lisäsi sen myöhässä, nopeasti ja äärimmäisen kömpelösti takellellen samalla kun painoi päänsä alas.

"Älä. Oikeasti, Japani, tuo on paljon kiusallisempaa. Te seurustelette, minua ei haittaa vaikka te kutsuisitte toisianne mitä imelimmillä lempinimillä, okei?" Amerikka ojensi valkoista av-johtoa Japanille.

"Minä… en…" Japani mutisi epäselvästi ja silmin nähden tukalan oloisena ottaessaan johdon itselleen pitäen katseensa visusti alhaalla.

Amerikan siniset silmät laajenivat silmälasien takana.

"Mitä?! Väitätkö sinä ihan tosissasi, ettet käytä Felicianosta mitään lempinimeä?" Amerikka huudahti epäuskoisena. "Katso nyt tuota naamaa! Miten siitä voisi olla keksimättä kymmeniä höpsöjä nimiä?! Dude, oikeasti, minäkin keksin heti vaikka kuinka monta!" Amerikka kääntyi Italiaan päin "Minä varmaan kutsuisin sinua Bubblesiksi."

"Miksi?" Italia kysyi onnistuen vain vaivoin pidättelemään nauruaan.

"Koska sinä olet niin kupliva luonne ja naurat aina helposti" Amerikka sanoi ja Italia puhkesi lempinimensä veroiseen nauruun."I rest my case" Amerikka totesi tyynesti. "Näetkö, ei se ole tuon vaikeampaa" hän sanoi Japanille, joka pudisti päätään.

"Minusta lempinimet olisivat kivoja" Italia tunnusti kumartuen nostamaan kaikessa hiljaisuudessa viereensä kävelleen Taman syliinsä, "mutta Japani ei tykkää niistä."

"Niinkö, miksi ei?"

Italia vastasi ainoastaan katsomalla Japaniin. Amerikan katse seurasi ja hän näki Japanin hehkuvan nolostuksesta punaisena. Se oli niin harvinaista, ettei Amerikka voinut olla kommentoimatta, mikä ei helpottanut Japanin oloa lainkaan. Hän pyysi heitä lopettamaan. Amerikka nauroi sille niin kovaan ääneen, että sai Taman säikähtämään ja hyppäämään pois ja katoamaan johonkin piilopaikoistaan.

"Anteeksi, kissa! Tule takaisin!" Amerikka huudahti pahoillaan ja koetti etsiä sitä Pochin avustuksella, turhaan.

He vaihtoivat vielä jonkin aikaa kuulumisia ennen kuin Amerikka teki lähtöä.

"Haluatko kyydin? Voin heittää sinut samalla" Amerikka sanoi Italialle seistessään eteisessä. Italia kiitti tarjouksesta, mutta kieltäytyi. Hän ei halunnut Amerikan tekevän turhaa mutkaa vuokseen. Hän pääsisi kyllä itsekin. Amerikka kohautti olkiaan, heilautti kättään suurieleisesti hyvästiksi ja lähti. Eteinen tuntui paljon hiljaisemmalta hänen mentyään.

"Minusta sinun olisi pitänyt mennä herra Amerikan kyydillä. Se olisi rasittanut sinua paljon vähemmän."

"Mutta se olisi ollut aivan tarpeeton pysähdys Amerikalle. Nyt hän voi mennä suoraan kotiin."

Japani painoi päänsä hiljaa. Hän päätti vaihtaa aihetta. "Sinä riitelit herra Romanon kanssa, eikö niin?" hän kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän oli tiennyt jo silloin, kun Amerikka oli sanonut Italian näyttävän väsyneeltä, ettei kyse ollut väliin jääneestä siestasta. Italia oli riidellyt veljensä kanssa, tänäänkin.

"Ei se ollut mitään. Hän oli vain huolissaan. Sanoi, että näytän harmaalta."

Nyt Italian sanottua sen ääneen, Japani oli Romanon kanssa samaa mieltä. Italia näytti harmaalta.

"Italia, sinun ei tarvitse –"

"Minä tiedän sen. Minä haluan. Sinä olet minulle rakas. Ei sinun tarvitse murehtia minusta."

Japani sulki silmänsä. Juuri siksi hän murehtikin. Koska Italia oli rakas hänelle, eikä hän halunnut Italian tekevän itselleen näin, kuluttavan itseään jatkuvilla Siirtymisillä. Italia käytännössä asui hänen luonaan, Siirtyi pois ja takaisin melkein joka päivä, vaikka se ei ollut hänelle hyväksi. Vaikka Japani pyysi, ettei hän tekisi niin. Hän soimasi itseään siitä, ettei ollut tajunnut asiaa aiemmin.

Palaaminen takaisin muiden luo oli ollut Japanille vaikeaa. Pelkästään se viestien ja puheluiden määrä, joka häntä odotti hänen henkilökohtaisessa puhelimessaan, kun hän oli katsonut siihen myrskyn jälkeisenä päivänä ensimmäistä kertaa vetäydyttyään pois, oli järkyttänyt häntä. Oli suoranainen ihme, ettei puhelin ollut ollut räjähtänyt niistä. Hän oli ollut jollain tasolla tietoinen, että muut olivat tavoitelleet häntä, koska hän oli saanut joitain puheluita ja viestejä työpuhelimeensa ja hänen avustajansa olivat välittäneet hänelle yhteydenottopyyntöjä, joita he olivat saaneet, mutta hän oli järjestelmällisesti jättänyt vastaamatta niihin ja poistanut viestit lukemattomina. Hän oli kuullut Alankomaiden saarnan autossa, mutta se ei ollut ollut mennyt hänelle läpi. Vasta tuijottaessaan puhelintaan hän oli ymmärtänyt.

"Mitä minä oikein sanon?" Japani oli kuiskannut ahdistuneena laskiessaan puhelimen käsi vapisten vierelleen sohvalle pelkkään oleiluun tarkoitetussa pienemmässä olohuoneessaan, jossa ei ollut televisiota eikä muita laitteita. Saksa oli istunut sohvan toisessa päässä vaiti ja näyttänyt vakavalta ja neuvottomalta, koska ei tiennyt kokonaan mistä oli kyse. Japani ei ollut jaksanut käydä asiaa läpi heti perään uudelleen hänen kanssaan. Italia sen sijaan oli kiertänyt sormensa varovasti Japanin sormien ympäri.

"Minä sanoisin ehkä, että olin väsynyt ja halusin olla hetken yksin. Se ei ehkä ole täysin totta" Italia oli vilkaissut heitä vuorotellen "mutta ei täysin valhettakaan."

Se ei ollut kuulostanut Japanista hyvältä, mutta lopulta hän oli päättänyt tehdä niin, koska hän uskoi Italiaa siinä, että tärkeintä tällä hetkellä oli ottaa askel eteenpäin ja ilmoittaa jotain. Tarkemmat ja yksityiskohtaiset selitykset voisi kertoa myöhemmin.

Hän oli poistanut kaikki puheviestit (hän ei kyennyt kuuntelemaan niitä) ja keskittynyt tekstiviesteihin ja sähköposteihin. Amerikka oli lähes välittömästi pommittanut hänen viestikansionsa uudelleen täyteen, kun hän oli ilmoittanut itsestään. Kreikka oli selkeästi huojentunut, Turkki samoin. Kukaan ei ollut vihainen, enää. Japani toivoi, että olisi ollut. Se olisi ollut helpompi kestää.

Hän oli ollut aivan kauhuissaan ensimmäiset viikot joutuessaan kohtaamaan muut ja oli joka kerta kääntyä ovelta takaisin. Saksa ja Italia olivat kuitenkin seisseet hänen takanaan ja auttaneet ja rohkaisseet häntä astumaan eteenpäin ja asiat olivat nyt paremmin. Hänen luonaan kävi vieraita paljon useammin: Amerikka tuli pelaamaan tai kutsui häntä luokseen pelaamaan, Englanti kävi hänen luonaan juomassa teetä ja Turkki ja Kreikka olivat osanneet olla kokonaisen iltapäivän kinaamatta keskenään, kun he sattuivat yhtä aikaa kylään. Turkki oli jopa kehunut yhtä Kreikan kissoista, mikä oli niin harvinaista, että Japani laittoi siitä myöhemmin merkinnän kalenterinsa sivulaitaan.

Japani ei käännyttänyt ketään pois vaikka jatkuva sosiaalisuus väsytti häntä. Hän halusi osoittaa arvostavansa muiden ystävyyttä ja huolehtimista. Iltaisin hän oli aivan poikki ja halusi vain vetäytyä omiin oloihinsa. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, että hän hädin tuskin tajusi mitään – ja koko tuon ajan Italia oli hänen luonaan. Pysytteli taustalla, saatavilla, teki jotain arkipäiväistä ja tarjosi seuraa ja tuli lähelle vain, jos Japani pyysi, mistä kaikesta Japani oli äärimmäisen kiitollinen. Ilman Italiaa hän ei olisi varmaan jaksanut yhtään mitään. Mutta hän oli nojannut Italiaan liikaa, ja nyt jonkin piti muuttua ennen kuin Italia olisi aivan loppu.

"Haluaisitko sittenkin pitää siestan?" Japani ehdotti varovasti. Hän arvioi, että Italia saattaisi tarttua siihen, koska hän ehdotti sitä ja oli juuri jatkaa, että voisi tulla hänen seurakseen, kun Italia pudisti päätään vastaukseksi hiuskiehkura puolelta toiselle keinahtaen.

"En. Jos minä nukun nyt, minä herään keskellä yötä enkä saa enää unta."

Se kuulosti oudolta. Italialla oli aina ollut hyvät unenlahjat ja Japani oli ajatellut mielessään, että jos mikään ei estäisi, hän voisi kissojen tavoin nukkua suurimman osan vuorokaudesta. Japani antoi aiheen pudota Italian ehdottaessa, että he menisivät ulos pihalle.

Japani istui verannalla ja katseli sivusta miten Italia heitteli Pochille pientä valkoisista ja mustista nahanpaloista jalkapallon näköiseksi tehtyä palloa. Oli hassua, että niin vakava koira kuin Pochi saattoi joskus innostua leikkiin kuin olisi pentu taas. Italia vaikutti yhtä uponneelta leikkiin, mutta silti Japani ei voinut karistaa huolta sisimmästään.

"Paljonko kello on?" Italia kysyi äkkiä. Hän oli tullut istumaan Japanin kanssa antaakseen Pochille hengähdystauon. Japani kertoi ja Italia tuijotti keskittyneesti eteenpäin laskien mielessään, paljonko kello hänen omassa maassaan oli.

"Minun pitää varmaan palata takaisin. Minä haen vain puhelimeni sisältä" Italia hypähti jaloilleen ja kutsui Pochin sisälle juomaan. Koira nousi heti ja tassutti Italian perään. Japani nousi ylös ja odotti Italiaa pihalla. Hän palasi pian, ilman Pochia. Niin oli parempi. Siirtyminen sai Pochin voimaan herkästi huonosti silloinkin, kun sen ei itse tarvinnut Siirtyä.

"En usko, että minulta jäi mitään, mutta jos unohtui, otatko ne talteen?" Italia kysyi näyttäen epämääräisen huolestuneelta ja koetti selvästi muistella mitä hänellä oli ollut mukana tullessaan ja oliko muistanut ottaa ne mukaansa taas.

"Tietenkin."

Italia hymyili kiitollisena. "Voinko minä halata ennen kuin lähden?"

Japani empi. Nyökkäsi.

Italia kiersi käsivartensa hänen ympärilleen hitaasti ja halasi pitkään. "Mozzarella" hän kuiskasi vähän ennen kuin päästi Japanin halauksestaan.

Japani katsoi häntä kummasti. Italia liikkui nopeasti pois verannalta kävellen takaperin.

"Lempinimi – se on hyvää ja kuulostaa kauniilta ja siitä tulee mieleeni täysikuu, jota sinä tykkäät katsella~! Mozzarella~!" Italia nauroi heleästi ääneen, kääntyi ja juoksi kauemmas pihalle Siirtyäkseen.

Japani nosti kämmenet silmin nähden tavallista punaisemmille poskilleen. Italia oli yllättänyt hänet täysin!

Italia heilautti kättään vielä kerran ja Japani vilkutti takaisin jääden katsomaan hänen lähtöään. Italia alkoi Siirtyä ja Japani näki miten hänen ääriviivansa sumenivat – mutta sitten jokin meni vikaan. Italia törmäsi tyhjään ilmaan kuin näkymättömään seinään ja putosi alas maahan pidellen otsaansa. Japani juoksi hänen luokseen.

"Italia!"

Italia sumeni ja kirkastui epätoivoisena kehnon scifi-elokuvan hologrammin tavoin, kunnes värähtely äkisti lakkasi ja Italia painui kasaan ikään kuin painovoima olisi kahmaissut hänestä yllättäen tavallista lujemman otteen. Italia hengitti raskaasti, tukalasti. Japani laskeutui polvilleen hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Italia sopersi jotain. Japani kohotti häntä ylemmäs nähdäkseen paremmin miten hänelle oli käynyt.

"Minä en pysty -! E-en pysty Siirtymään! Minä en -!"

"Rauhoitu. Italia, rauhoitu" Japani sanoi, mutta Italia oli ehtinyt hätääntymään ja se paheni kierros kierrokselta. Japani pelkäsi, että hän yrittäisi Siirtyä uudelleen ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja haki hänen ruskeiden silmiensä katsetta saaden sen pysähtymään omiin silmiinsä. "Tyynesti. Ihan hiljaa. Rauhassa. Paniikki vain pahentaa kaikkea."

Italian sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Japani oli oikeassa, hänen pitäisi rauhoittua, mutta hän ei voinut. Tämä oli paha juttu, jokin oli pahasti vinossa, jos Siirtyminen epäonnistui.

"Sinä olet vain väsynyt" Japani vastasi arvaten hänen ajatuksensa ja jatkoi päästämättä Italian katsetta "Tule takaisin sisälle minun kanssani."

Italia nielaisi ja nyökkäsi. Japanin peukalot silittivät hänen kasvojaan ja hän nyökkäsi uudelleen sulkien silmänsä. Vasta kun Japanista näytti, että hän todella rauhoittui, hän päästi Italiasta irti.

He nousivat ylös ja palasivat sisälle taloon. Pochi oli ovella vastassa ja näytti kummastuneelta Italian paluusta, mutta seurasi heitä yhtä kaikki. Japani vei Italian keittiöön ja istutti pöydän ääreen ennen kuin kävi hakemassa haavanpuhdistustarvikkeet. Italia katseli niitä hämmentyneenä, hän ei ollut edes tajunnut loukanneensa itsensä ja kosketti aristavaa otsaansa sormillaan. Se pisti ikävästi.

"Älä koske, siihen menee vain likaa ja se tulehtuu" Japani sanoi kastaessaan vanulapun puhdistusaineeseen. Hän oli jo kohottanut kätensä pyyhkiäkseen Italian otsaa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. "Haluatko mieluummin tehdä tämän itse?" Japani kysyi varmuuden vuoksi. Toisen haavojen hoitaminen oli loppujen lopulta melko intiimiä.

Italia pudisti päätään. "En minä näe tehdä sitä."

"Hyvä on" Japani vastasi ja puhdisti punoittavan ruhjeen. Luja isku oli hangannut ihon rikki ja jälki näytti ilkeältä, mutta ei vuotanut verta. Italia sulki silmänsä, aine kirveli vähän. "En usko, että se tarvitsee laastaria" Japani sanoi tutkien otsaa laskettuaan vanulapun pois kädestään pöydälle talouspaperiarkin päälle. "Jos annat sen olla, se varmasti paranee – Italia? Sattuiko se? Olen pahoillani" Japani meni hämilleen nähdessään Italian itkevän hiljaa.

"Ei sattunut. Minä olen vain väsynyt. Ja minua harmittaa. Minä – "

"Anteeksi. Ilman minua sinä –"

Italia pudisti päätään lujasti. "Omaa syytäni se on, pelkästään. Minä tiedän, ettei Siirtymistä voi tehdä niin montaa kertaa, mutta minä en halua jättää sinua yksin."

"Ei minulla ole hätää" Japani vakuutti. Hän oli saanut vakuuttaa niin paljon ja kaikille viime aikoina, mutta erityisesti hän vakuutti sitä Italialle.

Italia oli pelännyt pitkään ja aivan tosissaan, että vetäytymisen ja paluun yhdessä aiheuttama henkinen paine ja syyllisyydentunne saattaisivat ajaa Japanin seppukun tai muun epätoivoisen viimeisen ratkaisun partaalle. Pelko oli niin konkreettinen, ettei hän antanut Japanin pukeutua mihinkään valkoiseen. Japani oli kummastellut sitä, mutta oli oivaltanut kunnolla mistä oli kyse vasta kun Italia oli mennyt tolaltaan löytäessään hänet tekemästä kalligrafiaharjoituksiaan. Japani oli saanut rauhoitella Italiaa pitkään ennen kuin oli saanut hänet uskomaan, ettei ollut ollut kirjoittamassa kuolinrunoaan ja vakuuttumaan siitä, ettei hänellä ollut itsetuhoisia ajatuksia tai aikomuksia.

Laittaessaan haavanpuhdistustarvikkeita kasaan Japani sanoi. "Minä tahdon, että jäät yöksi. Sinulla voi olla aivotärähdys äskeisen takia ja jonkun pitää pitää sinua silmällä. Jääthän?"

Italia nyökkäsi väsyneesti vastaukseksi.

"Hyvä. Syödään jotain ja sen jälkeen me voisimme vaikka katsoa jonkin elokuvan. Jos haluat?"

"Si."

Japani vei ripeästi haavanpuhdistustarvikkeet takaisin kylpyhuoneen lääkekaappiin ja palasi keittiöön, etsi ja kattoi ruoan esille ja teki nopean lisukkeen täydentämään sitä, mitä eiliseltä oli jäänyt. He söivät hiljaisuudessa, mutta Italia näytti vähän paremmalta, kun he lopettivat. Väri oli palannut hänen kasvoilleen ja hän hymyili hieman kiittäessään ruoasta.

"Pahastutko, jos minä valitsen ohjelman?" Japani kysyi, kun he menivät yhdessä olohuoneeseen (tiskit saivat jäädä toiseen kertaan). Hän oli miettinyt jo heidän syödessään, että ohjelman pitäisi olla kevyt ja värikäs ja keksinyt sopivan, mutta ei halunnut jyrätä Italian mahdollista ehdotusta. Italia oli kuitenkin valmis suostumaan Japanin ehdotukseen kyselemättä ja Japani laittoi kaiken valmiiksi käyden istumaan Italian viereen.

"Kissojen valtakunta~!" Italia henkäisi tajutessaan, minkä ohjelman Japani oli valinnut ja katsoi Japania silmät loistaen riemusta. Japani vastasi hymyllä. Se oli heidän suosikkinsa. He olivat katsoneet elokuvan monta kertaa, yhdessä ja erikseen, mutta silti se oli heistä joka kerta yhtä viihdyttävä ja hauska. Jonkin aikaa he lausuivat elokuvan repliikkejä ulkoa (Italia joko englanninkielisestä tekstityksestä tai muististaan italiankielisestä dubbauksesta, Japani japaninkielisestä ääniraidasta) vähän ennen kuin Haru ja kissat sanoivat ne, kunnes Italia hiljeni seuraamaan elokuvaa vaiti.

"On sinulla huono olo? Oksettaako tai särkeekö päätä?" Japani kysyi hiljaa, tarkkaillen häntä.

"Ei. Väsyttää vaan."

"Käy pitkäksesi sohvalle" Japani sanoi vetäen Italiaa makaamaan viereensä.

"Mutta…"

"Ei haittaa" Japani vakuutti Italialle, joka kävi sohvalle kyljelleen, pää Japanin sylissä. Meni hetki ennen kuin Italia rentoutui ja kun niin kävi, Japani laski sormensa hänen hiuksiinsa.

"Varo kiehkuraa" Italia pyysi ja Japani suhisi tyynnyttävästi. Hän tiesi kyllä.

Ei mennyt kauan kun Italia oli unessa. Japani painoi television äänet hiljemmalle antaen elokuvan pyöriä loppuun, sulki sen jälkeen molemmat laitteet ja istui paikoillaan.

Huoneessa oli hiljaista. Tama tassutteli paikalle, hyppäsi sohvalle, tajusi sen olevan täynnä ja hyppäsi takaisin alas nuollen muutaman kerran mustaa selkäänsä ikään kuin olisi koko ajan suunnitellut tekevänsä niin. Japani hymyili kissalle.

Hän oli juuri aikeissa nousta varovasti pois matalalta sohvalta, kun kuuli ovikellon äänen. Japani jähmettyi hetkeksi yllätyksestä, sitten hän pujahti hiljaa ja hitaasti Italian alta laskien hänen päänsä varoen istuimelle ettei herättäisi ja käveli puutumuksesta pistelevin jaloin edellään kulkevan Pochin perässä ovelle.

"Konnichiwa, Nihon!" punaoranssihiuksinen nuorimies tervehti hymyillen kirkkaasti.

"Herra Seborga?"

"Hei! Onko Italia täällä? Minä olen etsinyt häntä."

"H-hai, hän on täällä. Onko jotain sattunut?" Japani kiirehti pois edestä päästääkseen Seborgan sisään.

"Ei, minä vaan..." Seborga katseli ymmällään ympärilleen. Japani osoitti hänelle kenkäkaappia ja Seborga otti itselleen sisäkengät hymyillen kiitokseksi. "Minä vaan…" hän aloitti uudelleen, mutta ei saanut sanottua lausettaan loppuun.

"Tulit hakemaan hänet kotiin" Japani lausui hänen puolestaan. Seborga kohotti vihreän katseensa yllättyneenä, mutta näki heti, että Japani oli arvannut asian, joten hänen oli turha yrittää kierrellä tai kaarrella enempää.

"Niin. Tai minun luokseni. Jos saan hänet suostuteltua. Romanon ja hänen riita… Jonkun täytyy viheltää peli poikki."

Japani nyökkäsi, hän oli samaa mieltä, mutta ei ollut varma saisivatko he Italiaa suostumaan ehdotukseen. Siitä huolimatta hän johdatti Seborgan olohuoneeseen. Seborga vilkaisi kysyvänä Japaniin nähdessään Italian nukkuvan, mutta Japani nyökkäsi kehottaen häntä menemään peremmälle. Seborga käveli suoraan sohvan luo, istui alas ja töni lempeästi Italiaa hereille.

"Seborga?" Italia mutisi ymmällään ja kömpi ylemmäs. Äkkiä hän näytti hätääntyneeltä "Japani, sinäkö –?"

"Minä tulin itse" Seborga sanoi ja silitti Italian otsalle littaantuneita hiuksia pois, tarkasteli kummastuneena paljastuvaa jälkeä, mutta jätti sanomatta siitä mitään. Italia vetäytyi hänen luotaan liikahtaen lähemmäs Japania, joka oli istahtanut hänen toiselle puolelleen.

"Minä en halua lähteä. Ette te voi häätää minua, minä olen täysivaltainen ja pystyn itse päättämään asioistani, minä en halua mennä…"

"Italia" Japani lausui rauhallisesti ottaen häntä kädestä kiinni. Italia reagoi kosketukseen ja painautui entistä lähemmäs, käänsi selkänsä veljelleen ja hautasi kasvonsa Japanin hartiaan, mikä tuli kummallekin toiselle miehelle yllätyksenä. Japani tunsi jähmettyvänsä vaistomaisesti, koska hänestä oli kamalan vaikea ottaa vastaan läheisyyttä silloin, kun läsnä oli ulkopuolisia näkemässä. Hän koetti kuitenkin painaa tunteen syrjään eikä työntänyt Italiaa pois.

"Veneziano" Seborga kosketti Italiaa hartiaan, mutta Italia ravisti hänen kätensä heti pois ja takertui Japaniin lujemmin. Seborga vetäytyi ja antoi Japanin lohduttaa ja rauhoittaa veljeään vältellen katsomasta heihin, ettei lisäisi tilanteen tukaluutta entisestään. Siihen meni kauan. Italia oli takertunut Japaniin kuin kyse olisi ollut hengen menetyksestä. Viimein Japani sai hänen jännittyneen olemuksensa pehmenemään. Hän otti Italian molemmat kädet käsiinsä saaden siten hieman enemmän tilaa, kun Italia ei voinut kiertää käsivarsiaan hänen ympärilleen.

"Särkeekö sinun päätä? Tai onko sinun huono olo?"

Italia pudisti päätään. "Väsyttää."

"Siksi sinun pitäisi mennä herra Seborgan kanssa" Japani lausui rauhallisesti ja Italian olemus jännittyi heti ja hänen otteensa tiukkeni. Japani puri hampaitaan yhteen. "Italia, sinä olet niin lähellä, että minun on vaikea..."

Italia kavahti heti kauemmas törmäten selällään Seborgaan. "Anteeksi, Japani. Anteeksi, minä –"

Japani pudisti lyhyesti päätään. "Kuuntele."

Seborgan hämmästykseksi hänen veljensä hermostunut anteeksipyytely hiljeni heti ja hän keskittyi kuuntelemaan.

"Minä pyydän ja tahdon, että sinä menet herra Seborgan mukaan ja lepäät kunnolla" Japani nosti kämmenensä ylös ja Italian vastalauseenaan päästämä inahdus hiljeni. "Kuuntele vielä: kyse on vain levosta, ei eroamisesta kokonaan ja ikiajoiksi. Minä voin tulla katsomaan sinua. Minä tulen katsomaan."

Italia kyhjötti surkeana paikallaan. Seborga uskaltautui puhumaan.

"Japani puhuu totta, Feli. En minä yritä kaapata sinua tai estää teitä näkemästä toisianne. Minua – meitä kaikkia vain huolestuttaa. Sinä Siirryt niin paljon, että se ei ole terveellistä. Siksi minä vain…"

Italia ei lähtenyt mielellään, mutta pitkien suostuttelujen jälkeen he saivat hänet menemään Seborgan mukaan. Kun hän oli kumartunut solmimaan kengännauhoja eikä nähnyt heitä, Seborga lausui äänettömästi Japanille kiitos, mihin Japani vastasi nyökäten.

Hän ei ollut huomannut katsoa kelloa Seborgan ja Italian lähtiessä, mutta luultavasti siitä oli aikaa vain kymmenen minuuttia, minuutti sinne tai tänne, kun ovikello soi uudelleen. Japani luuli heidän palanneen takaisin hakemaan jonkin Italialta unohtuneen tavaran ja kiirehti avaamaan ovea.

Siksi hänen yllätyksensä oli suuri, kun oven takana olikin Saksa.

.

.

Kirjoittajan kommentti 2:

Ainoa dialogipohjainen deittipeli tai sen tapainen, mitä olen pelannut, on Sweet Crush (eli My Candy Love eli Flirttistoori), joten en oikeastaan tiedä miten niitä pelataan, mutta tämä ajatus, että Amerikka ja Japani pelaisivat yhdessä sen tyylistä peliä (ja sellaista kilttiä versiota eikä mitään tuhmaa!) ei jättänyt minua rauhaan. Toivottavasti tämä ei ollut sysihuono yritys. Minun pitäisi oikeasti jättää peleistä kirjoittaminen kokonaan, kun en osaa pelata yhtäkään... Ai niin, kuvittelen myös että heidän pelaamassaan pelissä pelihahmot on tehty animetyyliin, mutta peli on nimien ynnä muiden osalta lokalisoitu länsimaiseksi (Ayumi onkin Amy ja niin edelleen), koska se on tekevinään pelistä helpommin lähestyttävämmän. En tiedä tehdäänkö niin oikeasti (enää tai koskaan). Jep, minun pitäisi jättää videopelit rauhaan...

Minusta tuntui pitkään, että tämä kappale on epätasainen. Toivottavasti se ei ole sitä häiritsevissä määrin.