Ikäraja: T
Genre: hurt/comfort, romantiikka
Varoitukset: Suuri riita (en tiedä muista, mutta itse ahdistun, jos joudun näkemään sivusta totista riitelyä), väkivallan mahdollisuus
Muut hahmot/maininta: Preussi/Seborga
Kirjoittajan kommentti:
Jatkuu siitä, mihin edellinen luku jäi (kannattaa ehkä vilkaista se uudelleen läpi).
Saksa on tullut yllättäen Japanin luo, eivätkä he ole puhuneet keskenään pitkään aikaan.
Luku 19: Epävarma
Saksa ei koskaan tullut kylään ilmoittamatta. Hänestä se oli epäkohteliasta ja sitä paitsi hän oli varma, että se aiheutti vain epämukavuutta ja vaivaa sille jonka luokse saavuttiin. Italia oli tietenkin aivan toista maata ja teki yllätysvierailuja tämän tästä, koska kuka nyt ei haluaisi nähdä ja viettää aikaa ystävien ja rakkaiden kanssa? Mutta Italia olikin Italia ja Saksa oli Saksa. Siksi tämä oli niin vaikeaa. Hän puristi kätensä nyrkkiin estääkseen voimiaan karkaamasta tai päättäväisyyttään horjumasta ja käveli eteenpäin.
Saksa ei koskaan tullut kylään ilmoittamatta etukäteen. Hän oli tehnyt poikkeuksen vain kerran, siinä pöljässä mielentilassa, jonka rakastuminen sai aikaan ja sekin oli ollut päättyä huonosti, koska Japanilla oli juuri silloin vieraita. Miksi se tuntui siltä kuin se olisi tapahtunut kauan sitten? Ei siitä ollut niin kauan, ei oikeasti. Saksa puristi käsiään lujemmin nyrkkiin, se sattui, mutta fyysinen kipu oli parempi kuin se toinen, hellittämättömämpi, mikä ei jättänyt häntä rauhaan. Hän käveli eteenpäin pidemmin, rivakammin askelin, hän ei saanut hidastaa, hänen piti tehdä tämä, koska hänellä oli liikaa töitä eikä hän hallinnut elämäänsä, Italia oli käytännössä kadonnut ja Japani… tuskin puhui hänelle.
Teknisesti ottaen hän oli ilmoittanut tulostaan tekstiviestillä Italialle, jonka tiesi olevan Japanin luona. Se, ettei Italia vastannut mitään – hänet sai niin kovin huonosti kiinni nykyään – oli asia erikseen, hän ei voinut sille mitään ja voi helvetti, Japanin talo näkyi jo. Saksa juoksi, koska rehellisesti se oli ainoa mitä hän saattoi enää tehdä estääkseen itseään kääntymästä takaisin. Hän ei saanut kääntyä takaisin. Hänen piti nähdä Italia ja hänen piti puhua Japanin k1anssa, selvittää asiat jotenkin.
Hän antoi itselleen kaksi hengenvetoa ennen kuin painoi ovikelloa.
Japani avasi oven nopeasti, melkein kuin olisi osannut odottaa (kenties Italia oli sittenkin saanut ja välittänyt viestin?), mutta Saksa ehti nähdä aavistuksenomaisen yllättyneisyyden katoavan saman tien hänen kasvoiltaan ja tiesi, ettei Japani ollut tiennyt. Pochi ilmestyi näkyviin, katsahti ylös, mutta menetti mielenkiintonsa heti, kun näki Saksan. Sen silmien tyhjä ilme sanoi ei-vaikuttuneena ai, sinäkö vain? mitä Saksa osasi odottaa. Pahempaa oli, että Japanin silmissä oli sama ilme.
Hiljaisuus oli tukahduttava.
"Onko Italia –?"
"Valitettavasti ei. Hän lähti hetki sitten. Myöhästyitte hieman" Japani lausui viileästi.
"Ai" Saksa äännähti hiljaa.
Japani näytti siltä, että sulkisi oven hänen nenänsä edestä seuraavaksi ja Saksa oli neuvoton etäisen, torjuvan asenteen edessä, oli ollut siitä asti, kun Italia oli antanut hänelle lehden ja pyytänyt lukemaan siinä olevan artikkelin.
Saksa muisti ihmetelleensä hieman ryppyisiä sivuja, koska Italia piti tavallisesti hyvää huolta lehdistään, mutta ei ollut muuten ajatellut asiasta mitään erikoista. Italialla oli tapana luetuttaa hänelle milloin minkäkinlaisia kiinnostavina pitämiään juttuja. Hän oli vain kysynyt halusiko Italia, että hän lukisi sen nyt heti ja Italia oli nyökännyt.
Vasta myöhemmin Saksa tajusi Italian valinneen juuri tuon hetken tarkoituksella, koska silloin oli ollut rauhallista eikä hänellä ollut ollut mitään muuta ja hän oli siis saattanut syventyä lukemiseen rauhassa. Hän ei ollut aavistanut mitään. Ei, vaikka Italia oli puuhannut lähettyvillä hiljaa omiaan selvästi odottaen, että hän pääsisi jutun loppuun. Eikä silloinkaan, kun Italia istui hänen viereensä pöydän ääreen ja kääntyi niin, että oli kokonaan häneen päin.
Sitten Italia puhui ja jotain romahti.
"Syy siihen, miksi pyysin sinua lukemaan tuon jutun, on se, että... että se koskee Japania. Tämä juttu" Italia laski kätensä lehden päälle ja silitti sitä kädellään, "kertoo Japanista."
Saksa muisti miten oli tuijottanut Italiaa pitkään ja laskenut sen jälkeen katseensa alas lehteen ja tuijottanut sitä yhtä pitkään. Hän ei rehellisesti ymmärtänyt miten se, mitä hän lehdessä näki, liittyi siihen mitä Italia puhui tai hänen elämäänsä ylipäätään, eikä hän vielä silloin keittiössä kyennyt tajuamaan kaikkea. Hän oli vain nyökytellyt. Ja jatkanut päiväänsä.
Illalla vuoteessa Italia oli kääntynyt kyljelleen ja kysynyt oliko hän kunnossa. Hän oli koskettanut Saksaa, laskenut käden rintakehälle tarkoittamatta sillä mitään ylimääräistä, ilman taka-ajatuksia, mutta siitä huolimatta Saksa oli murahtanut, vetäytynyt, mutissut jotain välttävää. Oliko se ollut viimeinen kerta, kun Italia nukkui hänen vieressään kokonaisen yön? Jos sekään oli ollut kokonainen. Saksa heräili öisin siihen, että Italia lähti, mutta teeskenteli nukkuvansa. Vain kerran hän oli tarttunut Italiaa kädestä kysyen sanoitta häntä jäämään, mutta Italia oli silittänyt hänen kasvojaan, rauhoitellut häntä ja sanonut, että hänen piti mennä.
Saksa oli kuullut aseksuaalisuudesta ennenkin. Se oli yksi niistä monista uusista sanoista ja käsitteistä, joita hän oli kuullut ja joiden merkityksen hän oli oppinut alkaessaan elää yhdessä Italian kanssa. Itse asiassa se oli yksi niistä käsitteistä, joka hänen oli ollut helppo ymmärtää. Maailma oli nykyään niin täynnä seksiä ja seksuaalisuutta, että hän tunsi välillä itsekin, että halusi päästä pois sen keskeltä.
Mutta se ei ollut sama asia. Sen hän tajusi nyt. Hän tajusi monenlaisia asioita ja koki outoja hankalia tunteita. Hämmennystä, surua, huolta, syyllisyyttä. Varsinkin jälkimmäistä. Hän tajusi, että oli halunnut Japania. Hän oli odottanut Japanin olevan valmis eikä se ollut haitannut yhtään, mutta se ettei Japani halunnut lainkaan, koskaan, oli… musertavaa, jollain tapaa.
Yhtäkkiä hän ei ollut tiennyt miten puhua tai lähestyä Japania luontevasti toisin kuin Italia. Sen takia hän olisi halunnut Italian olevan täällä nyt, pehmentämässä tilannetta tai olemassa välittäjänä heidän välillään. Mutta Italia ei ollut ja muutenkin Saksan piti selvittää tämä itse, koska tässä oli kyse Japanista ja hänestä itsestä, ei Italiasta. (Vaikka hänen pitäisi saada Italia kiinni ja pysähtymään, hänen olisi pitänyt pysäyttää Italia jo silloin aiemmin, kun oli herännyt ja tarttunut häntä kädestä, koska hän tiesi kyllä, mitä Italia teki ja minne hän meni eikä kukaan voinut Siirtyä niin paljon ilman, että se alkoi vaikuttaa negatiivisesti, luoja, miksi hän ei ollut toiminut aiemmin?)
Saksa hengitti sisään ja ulos ja sanoi niin nöyrästi kuin pystyi "Japani, minä haluan puhua kanssasi. Kiltti. Voinko tulla sisälle hetkeksi? Tai jos se ei käy, juttelisitko kanssani tässä ulkona?"
Japani seisoi pitkään vaiti ja paikallaan ja tunne siitä että hän sulkisi oven minä hetkenä hyvänsä hänen nenänsä edestä ei kadonnut mihinkään, mutta lopulta hän astui syrjään ja päästi Saksan sisälle. Saksa kiitti. Japani käveli peremmälle odottamatta häntä. Pochi vilkaisi heitä kummastuneena ja melkein jäi Saksan luo, koska vieraita piti odottaa, mutta heti kun se näki Saksan löytäneen sisäkengät itse, se juoksi Japanin perään. Saksa käveli hieman epävarmasti lähimpään vierailuhuoneeseen epäillen, ettei Japani halunnut hänen tulevan sen pidemmälle, jätti kenkänsä käytävälle huoneen ulkopuolelle ja istui lattiatyynylle.
Häntä pelotti. Japani oli näyttänyt juuri siltä kuin hän näytti hieman ennen riitaa. Saksa tiesi miltä se näytti, koska niinä parina aiempana kertana, joina he olivat koettaneet puhua kaksin, tilanne oli puhjennut riidaksi aivan tyhjästä.
Japani suuttui äärimmäisen harvoin ja riiteli vielä harvemmin. Saksa muisti vain yhden kerran ja siitä oli kauan, se oli sattunut akseliaikoina, kun sota oli alkanut kallistua häviöksi, eivätkä he olleet vielä koskaan aiemmin riidelleet seurustelunsa aikana. Siksi ensimmäinen riita oli yllättänyt hänet täysin.
Se oli pahentunut hetkessä. Japanin iskut olivat tarkkoja. Ne osuivat juuri niihin kohtiin, jotka saivat Saksan kiehumaan heti ja Saksa oli huutanut vihaisena vastaan ennen kuin oli tajunnut. Se järkytti häntä itseään niin suuresti, että hän olisi lopettanut siihen paikkaan, mutta Japani jatkoi hellittämättömänä, kunnes Saksan oli ollut pakko poistua pelätessään mitä vielä tapahtuisi tai mitä hän itse tekisi jos antaisi tilanteen jatkua.
Kun hän riiteli Preussin kanssa kunnolla, he huusivat toisilleen pää punaisina ja kurkku suorina niin, että koko talo tärisi. Mutta kun huudot oli huudettu ja Preussi oli mököttänyt sen pienen ajan, mikä hänen tarvitsi mököttää, asiat olivat yleensä sillä sujut. He sopivat eikä heidän välilleen jäänyt kaunaa.
Italian ja hänen erimielisyydet ja riidat olivat kolmenlaisia. Ensimmäiset syntyivät siitä, että Saksan kärsivällisyys paloi loppuun Italian hölmöilyihin. Toiset olivat niitä kun Italia tiuskahti kunnolla jostain ennalta-arvaamattomasta, pienestä asiasta, kuten siitä, että basilika oli loppu eikä hänelle oltu kerrottu tai wc-rulla oli asetettu väärin päin. Kolmannet olivat isoimpia ja vakavampia, niitä kun he suuttuivat tosissaan toisilleen, mutta sopiminen ja hyvittely kävi lopulta nopeasti.
Riitely Japanin kanssa oli erilaista. Japani oli sitkeä riitelijä, paljon sanallisempi kuin muulloin, paljon viiltävämpi, ja seuraava riita oli jatkunut suoraan edellisestä. Saksa ei ollut tottunut siihen. Hän ei ollut saanut itseään kiinni tarpeeksi ajoissa, vaan putosi omiin ärtyneisiin tunteisiinsa, jotka olivat leimahtaneet nopeammin kuin ikinä ennen. Ja taas hän oli ollut pelottavan lähellä pistettä, jonka jälkeen tiesi käyvänsä fyysisesti käsiksi. Niin oli käynyt joskus Preussin kanssa, he olivat käyneet toisiinsa kiinni silloin, kun heillä kummallakin oli ollut äärimmäisen paha olla, mutta he olivat opetelleet pois siitä. Saksa ei halunnut koskaan palata siihen takaisin. Jos hänen pitäisi vielä kerrankaan havahtua raivon hälvettyä siihen, että hän oli lyönyt ketään rakastaan, hän kuolisi.
Siksi hän meni mieluummin pois.
Japani toi tarjottimella teetä ja laski mukit pöydälle. Niiden väliin, tarkalleen keskelle pöytää, hän laski lautasellisen pikkuleipiä. Saksa näki heti, että ne olivat Italian tekemiä ja tajusi symboliikan. Hän tajusi myös Japanin kylmyyden.
"Japani, minä en halua riidellä."
Japani otti teemukinsa ja piteli sitä molemmin käsin kehottaen hienoisella elekielen muutoksella Saksaa tekemään samoin Pochin maatessa huoneen laitamalla oven lähellä. Saksa otti teemukin ja joi.
Se alkoi hitaasti. Lauseet olivat tarkkoja kuin siveltimenvedot, ne lähestyivät sen verran kaukaa, ettei ansaa huomannut ennen kuin se oli maalattu valmiiksi, ellei tiennyt odottaa sitä. Saksa koetti pysyä rauhallisena, mutta tunsi pulssinsa kiihtyvän ja sanojensa karkaavan vaikka koetti olla hiljaa. Hän yritti analysoida, mistä oli kyse. Riita oli sanoissa, mutta niiden alla kulki jotain muuta, niin oli kaikissa riidoissa, mutta Japani oli taitava piilottamaan itsensä, hän oli tehnyt niin vuosisatoja, eikä Saksa saanut sitä kiinni. Hän menetti hallinnan, iski teemukin matalaan pöytään ja muki halkesi.
Hän nousi ylös – ja näki sen. Pienen välkähdyksen Japanin silmissä.
Japani halusi hänen lähtevän pois.
Saksa pysähtyi, risti käsivartensa, painoi kädet kainaloihinsa. Hän seisoi paikoillaan, painoi leukansa lähemmäs rintaa ja koetti olla kuuntelematta mitä Japani sanoi. Kun Japani ponnahti jaloilleen täysin tolaltaan, Saksa laskeutui takaisin alas polvilleen ja pisti kämmenensä polviensa alle, painoi niitä lujasti lattiaa vasten ja käski itseään pysymään niin, vaikka maailmanloppu tulisi, antoi sanojen pyyhkiä ylitseen.
Japani veti henkeä, se oli ainoa tauko, ja siihen väliin Saksa iski sanansa.
"Ei onnistu. Sinä et saa ajettua minua pois."
Tilannetta varten olisi pitänyt olla ääniefekti. Särkynyt lasi. Mekaaninen koneiston kirskahdus. Taustamusiikin katkaiseva äänekäs riitasoinnun vongahdus.
Saksan sydän hakkasi lujaa, veri kohisi korvissa. Muuten oli hiljaista. Niin hiljaista, että hänen oli pakko kohottaa kasvonsa ylös.
Japani seisoi aloillaan hievahtamatta ja viha, joka vielä äsken oli säteillyt ulospäin, muuttui tuskaksi ja kääntyi sisäänpäin, Japania itseään päin.
"Japani."
"Iie!"
"Japani."
"Iie!" Japani toisti peittäen kasvonsa käsillään. Sitten hänen voimansa loppuivat.
Saksa näki miten hän putosi ja olisi halunnut mennä lähemmäs ja ottaa hänet kiinni, mutta Pochi ilmestyi äkisti heidän väliinsä ja näytti Saksalle hampaitaan. Se ei ollut koskaan ennen tehnyt niin ja Saksa pysähtyi. Japani vajosi edelleen ja jäi tatamilattialle liikahtamattomaksi mytyksi.
"Japani!"
Ei vastausta. Saksa kaivoi puhelimensa esiin valmiina soittamaan hätänumeroon, mutta hänen piti päästä lähemmäs katsomaan, antamaan ensiapua – hengittikö Japani edes? oliko hän saanut sairaskohtauksen? – mutta Pochi näytti hänelle uudelleen hampaitaan eikä Saksa arvannut mennä lähemmäs. Pörröinen koira kävi makaamaan Japanin viereen ja ryömi sen verran lähelle että töykkäsi kuonolla Japanin hiuksia ja päätä. Saksa näki Japanin liikauttavan kättään ja koskettavan koiraa, jonka olemus silisi saman tien.
"Japani, oletko tajuissasi? Kuuletko minua? Sano jotain. Pystytkö puhumaan?" Huoli ja adrenaliini kiersivät niin lujaa Saksan kehossa, että häneen sattui ruumiillisesti. Hän ei voinut pysyä paikallaan, vaan hän käveli polvillaan edemmäs. Pochi käännähti katsomaan häntä, mutta ei enää paljastanut hampaitaan ja hitaasti Saksa ryömi lähemmäs. Hän oli kohottanut kätensä koskettaakseen Japania, kääntääkseen häntä hartiasta nähdäkseen hänen kasvonsa, mutta Japanin hiljainen inahdus sai hänet pysähtymään vähän ennen.
"...älä..."
Saksa vetäytyi. Se vaati kaiken hänen tahdonvoimansa, mutta hän vetäytyi.
"Tarvitsetko sinä lääkettä? Pitääkö minun soittaa jonnekin tai jollekulle?"
"...ei..."
Saksa ei uskonut sitä. Japani näytti niin heikolta, voimattomalta, hädin tuskin elossa olevalta. Saksa olisi halunnut nähdä hänen kasvonsa, mutta ne jäivät piiloon mustien hiusten taa eikä hän voinut pyyhkiä niitä pois, koska Japani oli kieltänyt. Ylikuormitus, Saksan aivoissa välähti yhtäkkiä hänen keksiessään, mistä oli kyse. Japani oli altistanut itsensä liian pitkään tilanteelle joka oli sosiaalisesti, emotionaalisesti ja/tai aistillisesti hänelle liian kuormittava ja romahtanut. Heidän riitansa yksinään riitti sellaiseksi. Saksa koetti muistella mitä Japani oli kertonut siitä miten tällaisessa tilanteessa piti toimia.
Älä koske. Anna tilaa.
"Voinko minä tehdä jotain?" Saksa kysyi laskien puhelimen kädestään viereensä (vastahakoisesti, mutta hän pian murskaisi sen huolestuneessa otteessaan, jos ei päästäisi siitä irti) saadakseen kätensä vapaiksi.
"...et."
"Kiltti. Anna minun auttaa. Saanko kantaa sinut edes olohuoneeseen sohvalle, että sinun olisi parempi olla?"
Japani käpertyi entistä pienemmäksi. "...älä."
Saksa katseli ympärilleen huoneessa, mutta siellä ei ollut juuri mitään, sisustus oli hyvin yksinkertainen ja pelkistetty. Matalan pöydän ja istumatyynyjen lisäksi oli vain suuri ruukku, josta kasvoi koristeellinen kasvi ylös seinää kulkevaa ristikkoa. Vastakkaisella seinällä oli pieni vaalea avohyllykkö, jossa oli esillä yksi tai kaksi hillittyä koriste-esinettä muodon ja tunnelman vuoksi vieressään juliste, jossa luultavasti luki mietelause tai jotain muuta rauhoittavaa japanilaisin kirjoitusmerkein kirjoitettuna*. Saksa epäili, ettei Japani halunnut laskea päätään istumatyynylle - ne kuuluivat sentään lattialle ja jonkun takapuolen alle, sen täytyi olla pelkkänä ajatuksena inhottava - joten hän ei keksinyt muuta kuin riisua oman pitkähihaisen päällimmäisen paitansa ja laski sen varovasti Japanin ylle peitoksi.
"…anteeksi..." Japani kuiskasi, ääni pelkkänä henkäyksenä, ja peitti kasvonsa kämmentensä taa.
"Älä. Ei sinun tarvitse."
"...anteeksi... minä olin tarkoituksella ilkeä... minä halusin, että sinä jätät minut... ...minä olen... pahoillani... anna... anna anteeksi..." Sanat tulivat hiljaisina, hitaina ja takkuisina. Japanin hartiat, koko ruumis, tärisivät.
Se särki Saksan sydäntä. Hän ei tiennyt, ei osannut sanoa mitään, mikä olisi oikeasti lohduttanut. Hän toivoi vain Japanin säästävän voimiaan ja koetti lausua rauhoittavasti "Minä en ole lähdössä mihinkään. Me voimme puhua myöhemmin. Minä en ole vihainen tai mitään, ei hätää."
"…anteeksi…" Japani henkäisi väsyneesti vielä kerran ennen kuin vaikeni kokonaan.
Saksa kumartui heti lähemmäs, käänsi hänet selälleen ja näki, että uupumus oli viimein vienyt kaikki hänen voimansa ja tajunnan niiden mukana. Saksa nosti Japanin ylös ja kantoi makuuhuoneeseen Pochin seuratessa kintereillä. Pitkähihainen paita putosi heidän välistään lattialle matkan varrelle. Saksa laski Japanin hetkeksi alas levittääkseen futonin paikalleen. Pochi istui Japanin vieressä sen ajan ja hyppäsi futonille heti, kun se oli valmis. Se oli sen paikka ja se katsoi Saksaa kertoen sen suurelle miehelle. Saksa laski Japanin alas, peitteli, silitti hiukset sivuun märiltä kasvoilta ja perääntyi huoneesta. Hän poimi puseron lattialta mennessään keittiöön ja viikkasi sen kävellessään tajuamatta asiaa lainkaan. Laskettuaan sen pöydälle hän otti lasin kaapista, täytti sen vedellä ja vei sen Japanin viereen lattialle pääpuolelle muovikannella suojattuna, etteivät eläimet pääsisi juomaan siitä.
Vasta sitten, kävellessään toisen kerran käytävään ja huolehdittuaan järjestelmällisesti kaikesta, mille saattoi tehdä jotain, hän antoi periksi omille tunteilleen. Nojaten seinään käsi nyrkkiin puristuneena hän liukui alas, alemmas, kunnes oli polvillaan lattialla. Painuen kumaraan hän pyysi mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:
Älä anna tämän olla loppu.
.
Kaksi tuntia myöhemmin Japani oli jalkeilla ja kaikki näytti olevan hyvin ja aivan tavallisesti. Se oli aavemaista – Saksa oli käynyt muutaman kerran Japanin huoneen ovella tarkistamassa, miltä hän näytti, ja rehellisesti sanottuna hän oli näyttänyt siltä, ettei nousisi koko päivänä ylös. Siksi Saksa oli melkein hypännyt ulos nahoistaan, kun Japani olikin yllättäen ollut hänen huoneensa ovella kunnioittavasti kumarassa ja kutsunut hiljaa juomaan kanssaan teetä. He menivät pienempään olohuoneeseen, siihen jossa ei ollut minkäänlaisia elektronisia laitteita, ja syvän tummanruskea, lähes musta, matala sohvapöytä oli katettu valmiiksi. Se sai Saksan ihmettelemään itsekseen miten hän ei ollut kuullut mitään ja kuinka kauan Japani oli oikein mahtanut olla valveilla.
Huoneessa oli hiljaista Japanin kaataessa teetä ja Saksa uskaltautui vilkaisemaan häntä varoen. Japani oli vaihtanut vaatteita ja siistinyt itsensä eikä hänen liikkeistään tai elekielestään voinut lukea väsymystä tai heikkoutta. Siitä huolimatta Saksa oli täysin varma, etteivät nuo tunteet olleet kadonneet mihinkään. Japani oli vain työntänyt ne hetkeksi syrjään, aivan kuin niillä ei olisi merkitystä. Silti yksi seikka paljasti jonkin olevan vinossa: Japani ei katsonut häneen päin, ei ollut katsonut vielä kertaakaan. Se teki Saksan olon epämukavaksi, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Japanin kaataa teetä hiljaisuudessa. Hän ei aistinut kylmyyttä. Ei tosin oikeaa tyyneyttäkään, mutta onneksi, onneksi ei kylmyyttä.
Japani nyökkäsi ja Saksa otti korvattoman, hienouurteisen teekupin käsiinsä. Se sai hänet ajattelemaan sitä toista, jonka oli aiemmin rikkonut. Laskiessaan kupin huuliltaan, mutta ei käsistään, hän pyysi sitä anteeksi ja lupasi ostaa uuden.
Japani pudisti päätään "Se oli vain materiaa. En tahdo korvausta, se ei ole tarpeen."
Saksa ei tiennyt mitä ajatella lauseesta, mutta se oli omiaan muuttamaan ilmapiiristä liiketapaamisen kaltaisen. Saksa tunsi olevansa puisevan jäykkä ja etäinen laskiessaan teekuppinsa pöydälle ja pyytäessään seuraavaksi anteeksi huutamistaan. Aivan kuin hän olisi ollut töissä kokouksessa eikä aidosti yrittämässä selvittää asioita ja pyytämässä anteeksi. Hän inhosi sitä. Huutaminen oli tuntunut hänestä pahalta ja hän halusi Japanin ymmärtävän sen ja vilkaisi uudelleen ylös, mutta Japani ei vieläkään katsonut häneen päin. Tuli hiljaista.
Japani laski oman teekuppinsa pöydälle.
"Italia on herra Seborgan luona. Hän ei saa Siirtyä enää. Älä anna hänen tehdä niin."
Sävy, jolla hän puhui, huolestutti Saksaa. Siinä oli jotain vääjäämätöntä.
"Japani –"
"Minä tarkoitan sitä, Saksa. Pidä hänestä huolta" Japani lausui painokkaasti.
"Japani –" Saksa koetti saada puheenvuoroa ja liikahti paikallaan.
Japani säpsähti sohvan toisessa päässä aivan kuin häneen olisi osunut sähköisku ja nousi ylös. Hänen kaikki liikkeensä olivat teräviä. Saksa katsoi häneen huolissaan. Japani selvästi ponnisteli pysyäkseen paikallaan ja pitääkseen äänensä vakaana.
"Minä olen pahoillani. Minä en – en voi päästää ketään lähelle juuri nyt. Muuten minä romahdan uudelleen. En, en voi sille mitään."
"Ymmärrän" Saksa sanoi ja nosti kätensä ylös tyynnyttävään eleeseen. Hän ei ollut tarkoittanut säikäyttää tai lisätä toisen ahdinkoa entisestään. "Anteeksi."
Japani pudisti päätään. "Ei. Minä olen –" Japani vaikeni.
Saksa nielaisi. Japani näytti olevan voimiensa rajoilla eikä hän halunnut tilanteen ajautuvan umpikujaan uudelleen. Niinpä hän kysyi kiireesti "Voinko jäädä yöksi?"
Viimein Japani katsoi häneen. Saksa ei varmaan koskaan ollut nähnyt niin tummaa, läpitunkematonta katsetta. Vihollisjoukkojen oli täytynyt vajota pelkoon ja epätoivoon sen edessä ja kenties jossain toisessa tilanteessa Saksakin olisi perääntynyt, mutta nyt hän ei voinut, vaan painoi vain päänsä alas. Hän ei saanut kääntyä takaisin.
"Kiltti. Ei siksi, etten uskoisi sinun pärjäävän yksin, tai että pitäisin sinua lapsena. Minä haluan vain jäädä luoksesi."
Teräs Japanin katseesta katosi ja hän käänsi itsensä sivuun pyytäen anteeksi. "Sinun huoneesi on sinun. Käytä keittiötä vapaasti" hän lausui hiljaa ja käveli pois huoneesta.
He eivät nähneet toisiaan enää sinä iltana. Vatsanpohjassaan huolen ja ahdistuksen vanuttama möykky Saksa vei heidän astiansa keittiöön, tiskasi, sammutti valot ja meni nukkumaan syömättä mitään.
.
Aamulla Saksa löysi keittiöstä valmiin aamiaisen ja Japanin ennen töihin lähtöään kirjoittaman viestin, jossa hän toivoi Saksan olevan kuin kotonaan niin kauan kuin viipyisi talossa ja pahoitteli sitä, että Saksa oli joutunut tiskaamaan illalla.
Lounas on valmiina jääkaapissa.
Saksa riisti katseensa ylös viestistä. Mihin aikaan Japani oli oikein herännyt? Tai ehkä kysymys oli pikemminkin, oliko hän nukkunut lainkaan?
Saksa jätti aamiaisen keittiöön ja sivuoven lukitsematta ja Siirtyi omaan maahansa, jossa oli parhaillaan ilta, yö oikeastaan. Japanin työpäivät kestivät pitkään. Jos hän hakisi tietokoneensa, ottaisi kiireellisimmät ja olennaisimmat asiakirjat mukaansa ja pyytäisi myöhemmin, että muut tärkeimmät dokumentit ja ilmoitukset lähettäisiin hänelle sähköpostina, hän voisi työskennellä etänä. Hänellä ei ollut sovittuna mitään tärkeää kokousta tai muuta asiaa koko viikolla – ei, oli yksi, mutta hän voisi perua sen helposti, siitä ei tulisi mitään ongelmia, ja jos jotain muuta tulisi, hän neuvottelisi ne myöhemmäksi. Hän voisi jäädä ja silti tehdä työnsä...
"Mitä sinä rymyät täällä vielä? Minä luulin, että sinä olet nukkumassa."
Saksa kääntyi. Preussi oli hänen työhuoneensa ovella ja katsoi häntä kummissaan. Koirat, Saksan mielessä välähti.
"Oletko sinä täällä vai otanko minä koirat mukaani?"
"Mukaan?" Preussi toisti ymmärtämättä yhtään. "Oletko sinä menossa jonnekin? Työmatkalle? Nyt? Koirien kanssa?"
"Oletko sinä täällä?" Saksa toisti kysymyksensä.
"Ludwig, mistä on kyse? Mihin sinä olet menossa?"
Ihmisnimen kuuleminen melkein sai hänet taipumaan. Veli, pikkuveli, Länsi, Herra Sääntö, Saksa. Ne olivat nimiä, joilla Preussi puhutteli häntä paljon useammin. Ludwig hän oli vain silloin, kun Preussi oli vakavissaan, kaikkein tosissaan.
"Jokin on vaivannut sinua pidemmän aikaa. Mitä se on?"
Saksa kääntyi takaisin työpöytäänsä päin. Hänen täytyi palata. Hän ei voinut antaa periksi, ei vielä. "Minä... en voi kertoa. En vielä. Minun pitää mennä. Oletko täällä koirien kanssa? Ja kerrot, jos jotain suurta tapahtuu?"
Jos kaikki olisi ollut niin kuin tavallisesti, Preussi olisi nurissut ikään kuin se, mitä Saksa pyysi, olisi kamalan vaivalloista ja olisi koettanut onkia tietoonsa syyn Saksan lähtöön loputtomin suorin ja epäsuorin kysymyksin. Mutta kaikki ei ollut tavallisesti. Saksa ei ollut vielä koskaan aiemmin tehnyt tällaisia ohareita tai koettanut luistaa työstään. Tosin, teknisesti ottaen hän ei tehnyt niin nytkään, mutta silti, kaikki oli hyvin epätavallista ja Preussin oli myönnettävä, että hän oli huolissaan. Oli ollut jo kauan.
Niinpä hän vastasi ainoastaan "Joo. Minä olen täällä. Ilmoittele itsestäsi välillä, niin tiedän, että olet vielä olemassa."
Saksa lupasi, kiitti ja katosi nopeasti.
.
Japani tuli takaisin myöhään tuoden valmiit ruoka-annokset mukanaan. Pahoiteltuaan asiantilaa (Saksa oletti, että kellonaikaa) ja ulkoilutettuaan Pochin, he asettuivat keittiöön syömään hyvin myöhäistä illallista.
Keskustelu oli varovaista – tavanomaisia kysymyksiä päivänkulusta – ja hiljaisuutta oli paljon enemmän kuin puhetta, mutta he olivat samassa huoneessa. Kun Saksa mainitsi soittaneensa Italialle vähän ennen kuin Japani tuli, Japanin syömäpuikot pysähtyivät.
"Miten hän voi?"
"Nukkui. Seborga vastasi hänen puhelimeensa ja lupasi kertoa hänelle heti, kun hän heräisi, että –"
Japani laski syömäpuikkonsa alas niille tarkoitetulle pienelle tyynylle kulhonsa viereen. "Minä olen pahoillani."
Saksa oli ymmällään.
Japani painoi päänsä. "Minun syytäni, kokonaan… mitä jos hän ei ala voida hyvin?"
Saksa avasi suunsa osaamatta sanoa mitään. Hän näki itsesyytösten pyyhkivän Japanin yli hänen istuessaan pää kumarassa, kädet sylissään käsivarret suorina. Japani ei koskaan antanut helpolla anteeksi virheitään, erehdyksiään tai heikkouksiaan, hänen tunnollinen, korkeita odotuksia ja kovia vaatimuksia itselleen asettava luonteensa ei sallinut sitä. Saksa tunnisti piirteessä itsensä ja vaikka hän tiesi miten vaikea jonkun toisen oli vakuuttaa päinvastaista, hän yritti silti.
Japani pudisti päätään.
"…te käytte niin paljon paremmin yhteen…"
"Ei."
"…teillä on paljon vähemmän ongelmia…"
"Japani, lopeta."
"…minusta ei ole mihinkään… ilman minua…"
"Sinä et voi päättää siitä yksin. Sinä et voi päättää, mitä me tunnemme. Italia on ollut täällä yksinomaan siksi että rakastaa sinua. Minä olen täällä samasta syystä. Enkä minä lähde pois. Kaikilla on joskus vaikeaa, mutta vaikeudet voi voittaa. Yhdessä paremmin kuin yksin. Älä työnnä minua pois."
"Anteeksi…" Japani poistui pöydästä.
Saksa ei koettanut pysäyttää häntä.
.
Heidän jokainen kohtaamisensa oli yhtä varovainen ja jäykkä eikä Japanin herkkyystaso laskenut hetkeksikään; kaikki hänen olemuksessa kielsi tulemasta liian lähelle. Silti he hakeutuivat samoihin tiloihin, vaikka vain istuakseen hiljaisuudessa, koettaen löytää tien takaisin toistensa luo.
"…minulla oli ikävä sinua" Japani kuiskasi.
Sävy oli niin murheellinen, että Saksa olisi halunnut halata, silittää, lohduttaa ja huomioida muuten fyysisesti, mutta hän ei voinut mennä lähelle. Hän saattoi vain toistaa Japanin sanat.
"Minullakin oli ikävä sinua."
-...-...-...-
-...-...-...-
He eivät vältelleet toisiaan. He puhuivat.
Sanat saattoivat tulla pitkien hiljaisuuksien jälkeen, lohkeilleina, kömpelöinä ja lyhyinä, mutta he puhuivat. Jokainen pahoittelu ja anteeksipyyntö, jokainen yritys ja ele, jokainen tykkäämisen ja pitämisen sana oli pieni kivi, jonka he kantoivat toistensa jalkoihin pois sydäntensä päältä.
Kunnes jäljellä oli enää yksi.
-...-...-...-
-...-...-...-
"Italia näytti minulle sen lehtijutun" Saksa sanoi.
Oli sunnuntai.
He olivat kävelyttämässä Pochia. Aurinko oli laskemassa, oranssi valo paistoi juuri siltä tasolta, että se tuntui koko ajan häikäisevän silmiä ja sai Saksan kaipaamaan aurinkolaseja, jotka oli unohtanut sisälle. Hän odotti Japanin vastausta toivoen, ettei ollut puhunut liian äkkiä tai lähestynyt aihetta liian tökerösti. Pochin pysähtyessä nuuhkimaan jotain seljapuun juurella hän oli vaan ajatellut, että oli aika, ja sanonut sen mitä oli sanonut. He eivät olleet puhuneet siitä vielä, eivät suoraan ja kunnolla.
"Tiedän" Japani sanoi hiljaa. "Hän kysyi minulta voisiko näyttää sen. Kysyi voisiko hän kertoa vai haluaisinko tehdä sen itse." Hiljaisuus. "Annoin luvan, koska olin varma, etten saisi sitä itse sanottua."
"Se ei haittaa. Tarkoitan, se mitä olet. Se ei haittaa."
Japani pysyi vaiti, mutta näytti siltä, ettei uskonut.
"Japani –"
Pochi lähti liikkeelle ja Japani käveli eteenpäin. Saksa jäi hetkeksi paikalleen ennen kuin seurasi. Aurinko jatkoi laskemistaan. Valo alkoi vaihtua hämäryyteen.
Äkkiä Saksalle tuli tunne, että jos hän räpäyttäisi silmiään tai antaisi huomionsa herpaantua hetkeksi, Japani saattaisi kadota. Etääntyvä selkä – ja sitten ei mitään. Vain illan sininen hetki. Eikä hän näkisi Japania enää koskaan.
Saksa pysähtyi. Ajatus kietoutui hänen ympärilleen niin, ettei hän kyennyt ottamaan enää askeltakaan. Voimattomana hän katseli miten Japani käveli pois.
Hän tajusi olevansa polvillaan maassa tuntiessaan koiran pienen etutassun koskettavan niistä toista. Saksa kohotti päätään odottaen näkevänsä Berlitzin, mutta mäyräkoiran sijaan hän näki Pochin. Pochi käänsi päänsä sivuun, niin että katsoi Saksaa vain sivusilmällä ennen kuin toisti eleen. Se ei ollut vielä koskaan antanut Saksalle tassua tai tullut omaehtoisesti lähelle, jos sillä vain oli vaihtoehtoja tehdä jotain muuta.
Seuraavaksi Saksan näkökenttään ilmestyi kaksi käsivartta. Japani otti Saksan oikean käden käsiensä väliin.
"Minä olen pahoillani, että laitoin sinut niin koville vain siksi, että uskoin sinun kestävän sen. Minä olen pahoillani, että olin kylmä. Minä olen pahoillani, että sain sinut niin vihaiseksi että pelkäsit satuttavasi minua. Minä olen pahoillani, etten ole parempi."
Japani painoi Saksan käden poskelleen ja jatkoi "Minä olen pahoillani, että ohitin tunteesi. Etten voinut päästää lähelle. Minä olen pahoillani, etten kertonut. Etten luultavasti koskaan voi, etten koskaan voi –"
Saksa silitti Japanin kasvoja.
"Minä jään sinun luoksesi."
Japani painautui Saksan kämmentä vasten ja sulki silmänsä.
"Minä tiedän" hän kuiskasi.
Ulkona pimeän laskeutuessa he löysivät viimein toistensa luo.
.
.
.
Alaviite:
* "Usko pois, Bruder, todellisuudessa niissä lukee pelkkiä ruokottomuuksia, koska mistä me voisimme sen tietää ja se olisi ihan oikein! Mitä varten jengin pitää olla niin tyhmää ja mielikuvituksetonta, että alkaa apinoida itselleen toisten kulttuurisia juttuja vain siksi, että se näyttää esteettisesti yhtäkkiä coolilta?"
Saksa ei jakanut tätä Preussin teoriaa, jonka tämä oli kehitellyt silloin, kun kaikki aasialainen tuli muotiin ja yhdellä jos toisella tuntui olevan tuollaisia tauluja tai tatuointeja, joissa luki tai oli lukevinaan "tyyneys" tai "onnellisuus" tai "vesi".
.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
Fluffyyy! Minä haluan palata takaisin fluffyyn! ajattelin tätä ja edellistä (ja sitäkin edellistä?) lukua kirjoittaessani. Mieleni tekisi pyytää Saksalta, Italialta ja Japanilta anteeksi, kun laitan heidät niin koville. Silti mielestäni tarinan piti mennä tähän, koska heidän pitää käsitellä asiat läpi.
Tämän luvun kirjoittamiseen meni ikuisuus. Mylläsin ja kääntelin sitä ympäri niin monta kertaa, etten enää tiedä onko se kunnollinen vai ei. Pelkään, että se on pelkkää ylikirjoitettua tunnemössöä ja siksi jemmasin sitä kirjoituskansiossa toisen ikuisuuden ennen julkaisemista.