Ikäraja: T
Genre: arki, perhe, aavistus fantasiaa (draama?)
Varoitukset: muisto ahdistelusta, sivuhahmon kuolema (ei Hetalia-hahmo)
Nimistä: Yekaterina/Katya (Ukraina), Ivan (Venäjä), Natalia (Valko-Venäjä)
Kirjoittajan kommentti:
Earth oli yksi otsikko 100 aiheen -listallani.
Elementtien taikaa: Maa
.
Yekaterina muisti miten hänen äitinsä harjasi hänen hiuksiaan, kun hän oli lapsi ja sanoi "Hiukset ovat naisen kruunu ja kaunistus". Yekaterina oli rakastanut tuota aamuista rutiinia, äidin käsiä ja hiusharjan liikettä, omia pitkiä hiuksiaan, mutta kun äiti kuoli, hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi eikä enää koskaan antanut niiden kasvaa. Hänen veljensä Ivan sanoi toisinaan, että se oli sääli. Yekaterina totesi siihen vain yksinkertaisesti, että näin oli parempi; pitkät hiukset olisivat ainoastaan tiellä, kun hän tekisi peltotöitä. Yekaterina piti kuitenkin yhteydestä ja läheisyydestä, joka hiustenharjaushetkeen muodostui ja siksi hän harjasi yhä vieläkin nuoremman sisarensa Natalian hiukset vähintään kerran viikossa.
Se oli paljon miellyttävämpää nykyisin kuin silloin, kun Natalia oli lapsi eikä antanut kenenkään koskea hiuksiinsa ja aloitti aina hirveän kiljumisen jonkun vain mainitessa niiden harjaamisen. Useimpina päivinä pikkusisko oli näyttänyt takkutukkaiselta peikolta ja ainoastaan niinä aamuina, kun Ivan oli kotona, Natalia suostui istumaan tupapöydän päähän ja nieleskeli kyyneliä, joita Yekaterinan hidas ja mahdollisimman lempeä takkujen setvimisurakka nostatti hänen silmiinsä. Yekaterina ei osannut sanoa, missä vaiheessa Natalia oli kiinnostunut hoitamaan hiuksiaan itse, mutta nyt yläasteikäisenä hän laittoi ne aivan itsenäisesti ja kenenkään komentamatta. Kerran viikossa kuitenkin – kuin myönnytyksenä vanhoille ajoille tai kiitoksena vanhemman sisarensa kaikille ponnistuksille, joita hän oli hänen ja heidän kaikkien eteen tehnyt – Natalia istui tupapöydän päähän ja antoi Yekaterinan tehdä sen puolestaan.
"Laitanko letille?" Yekaterina kysyi vedettyään viimeisen harjanvedon lähes hopeanvaaleiden hiusten läpi. Hän ei koskaan sanonut hiusten olevan naisen kruunu ja kaunistus. Hän halusi, että Natalian maailmassa nainen voisi olla muutakin kuin ulkonäkönsä, vaikka ulkonäköä olikin pikkusiskolle suotu.
"Ei."
"Onko se noloa?" Yekaterina hymyili.
"Vähän" Natalia vastasi ja käänsi hiuksensa vasemman olkapäänsä yli.
"Onko koulussa kokeita tänään? Oletko muistanut lukea niihin?" Yekaterina kysyi irrottaessaan irtohiukset harjasta ja kieputtaessaan ne sormensa ympärille löyhäksi renkaaksi heittääkseen ne roskiin.
"Englannin pistarit ja joojoo" Natalia huokaisi nousten ylös paikaltaan.
"Waats joor neim?"
Natalia naurahti. "Tuo opitaan suunnilleen ensimmäisellä tunnilla! Ja sinun ääntämisesi on hirveää."
Yekaterina hymähti, mutta ei loukkaantunut kommentista. Natalia oli varmasti oikeassa, hän oli oppinut lauseen joskus jostain elokuvasta eikä todennäköisesti enää muistanut miten se sanottiin oikein. "Minusta olisi kivaa osata kieliä. Opetatko minua joku päivä?"
"Katsotaan" Natalia sanoi kävellessään eteiseen. Yekaterina seurasi häntä.
"Onko sinulla eväät mukana?" hän huolehti.
"On."
"Laita kypärä päähän."
Natalia huokaisi ja pyöritteli silmiään, mutta nappasi kypärän, sitoi hiuksensa nopeasti ponihännälle ranteestaan ottamalla hiuslenkillä, laittoi kypärän päähänsä ja naksautti sen hihnan kiinni. "Onko nyt hyvä?"
"On" Yekaterina hymyili ja seurasi ulko-ovelle. "Älä myöhästy bussista. Hyvää koulupäivää!"
"Mitä sinä aiot tehdä tänään?" Natalia huusi työntäessään polkupyöränsä pois talon seinältä. Hän nousi satulaan nopeasti ja polkaisi matkaan.
"Sitä mitä aina! Maataloustöitä!" Yekaterina huusi hänen peräänsä kämmenet suunsa ympärillä vahvistaakseen ääntään.
Natalia heilautti hänelle kättään ja Yekaterina oli kuulevinaan hänen sanovan "Hyvää kasvua!", mutta tuuli vei hänen sanansa mukanaan eikä Yekaterina ollut varma kuuliko oikein.
Hyvää kasvua. Hän ajatteli sanoja mielessään vaihtaessaan eteisessä muodostaan lössähtäneet kesäkenkänsä kumisaappaisiin. Kasvu oli aina hyvää, jos hän sai vaikuttaa asiaan. Ensin oli kuitenkin huolehdittava eläimistä. Lehmät hän oli lypsänyt jo aiemmin ennen kuin Natalia heräsi, mutta sen lisäksi olivat vielä lampaat ja kanat. Hän käveli kanalan luo, missä kukko kiekui jo täyttä kaulaa, ja avasi kanalan seinässä olevan liukuikkunan. Kotkotuksen ja potpotuksen sekoitus kuului kovempaa ja kukon ruskeanoranssi pää pilkisti esiin ikkunasta uteliaana.
"Hyvää huomenta" Yekaterina puheli sille. "Hyppää pihalle vaan."
Kukko käänsi päätään kerran puolelta toiselle ja noudatti sen jälkeen Yekaterinan sanoja aivan kuin olisi ymmärtänyt ne. Hyppy, kahahdus, siipien räpinää ja kukko oli ulkoaitauksessa, pörhisti sulkiaan ja kiekaisi kuuluvasti. Yekaterina jätti aitauksen auki. Kanat saivat kulkea päivisin vapaasti pihalla ja vain yöksi Yekaterina sulki ne sisälle pitääkseen ne suojassa ketuilta.
Hän kävi sisällä keräämässä munat munintakopeista ja kauhaisi jyväsaavista kauhallisen jyviä, josta hän heitti puolet kana-aitaukseen ja puolet pihamaalle kävellessään lampolaan.
"Bää, bää lampaat" hän tervehti lampaita jättäessään munakorin eteistilaan ja kävellessään peremmälle. Niin hän teki aina. Alun perin tervehdys oli ollut pelkkää höpsötystä, mutta lampaat olivat tottuneet kuulemaan tervehdyksen joka aamu, joten se piti sanoa niille, muuten ne tulivat levottomiksi. Ivanista oli noloa, että hän joutui sanomaan niin niinä harvoina kertoina, kun hän kävi Yekaterinan puolesta lampaita katsomassa, mutta sille ei voinut enää mitään. Lampaat pitivät rutiineista ja asiat piti aina tehdä niiden kanssa samalla tavalla.
Ruoka, vesi, kuivikkeet. Odessalle ensin, sitten vasta muille. Vanha uuhi ja itsestään selvä laumanjohtaja mäkätti hänelle tyytyväisenä. Yekaterina nyökkäsi sille ja jatkoi puuhiaan. Kun hän sai lampaat hoidettua, hän vei kananmunat sisälle taloon ja aloitti varsinaisen työnsä.
Ensin hän kiersi läpi puutarhan, hääti kanat pois kaivelemasta porkkanapenkkiä, kasteli penkit ja istutukset, kitki rikkaruohoja ja muita ylimääräisiä rönsyjä ja sipaisi keveästi kaikkia kasvavia. Jokaista tomaatintainta, pikkuruista kesäkurpitsan alkua, ruohosipulin tupsua, porkkanan hapsuista naattia. Käytyään sisällä syömässä kevyen lounaan ja tehtyään päiväruoan valmiiksi iltapäivää varten, hän laittoi kumisaappaat uudelleen jalkaansa, painoi hellehatun päähänsä ja meni ulos tekemään jotain, minkä vuoksi häntä olisi varmaan pidetty hulluna ja yksinkertaisena, jos heillä olisi naapureita jotka näkisivät hänet. Hän meni kävelemään pellon laitaa.
Vastapäivään, myötäpäivään, sillä ei ollut väliä. Joka ikinen päivä, satoi tai paistoi, hän käveli pellot päästä päähän, kiersi ne ympäri pitkin polkuja, jotka hänen askeleensa olivat maahan painaneet. Joskus hän lauloi ääneen ajankulukseen. Joskus harvoin, jos hän oli riidellyt Ivanin tai Natalian kanssa niin ettei kiukku suostunut päästämään hänestä irti, hän heitteli maakokkareita pellosta poispäin niin pitkälle kun jaksoi ja kirosi jokaisen perään. (Se saattoi olla taikauskoa, mutta hän ei halunnut kirota peltoa päin suojellakseen satoa.)
Ulkona luonnon keskellä Yekaterina oli onnellisemmillaan ja aina nähdessään kättensä työn hän oli tyytyväinen elämäänsä. Virallisissa papereissa maatila oli Ivanin nimissä, mutta tosiasiallisesti hän hoiti sen aivan itse koneiden huoltamisesta lähtien. Ivan ei ollut ikinä ollut kiinnostunut maatilan jatkamisesta isänsä jälkeen ja oli aina osallistunut sen töihin vasta pakotettuna ja silloinkin vastentahtoisesti toisin kuin Yekaterina, joka olisi halunnut tietää siitä kaiken. Hän muisti tehneensä lapsuudessaan monta sopimusta Ivanin kanssa siitä, että pikkuveli opettaisi hänelle myöhemmin kaiken sen, mitä oli päivän aikana oppinut ja antoi niistä maksuksi lähes kaikki jälkiruokansa. Ne onnistuivat pitämään Ivanin motivaatiota paljon paremmin yllä kuin hänen isänsä synkkä murahtelu ja tulevaisuuden vastuilla raskauttamat pelottelu- ja ryhdistäytymispuheet. Ivanista oli paljon hauskempaa siirtää tietonsa sisarpuolelleen, joka nyökytteli totisena ja sanoi jokaisen oppitunnin päätteeksi pitävänsä tilasta huolta Ivanin puolesta, kun hänestä tulisi iso.
Yekaterinan onnettomuudeksi hän sattui kuitenkin olemaan tyttö ja eikä Ivanin isä, hänen isäpuolensa, koskaan nähnyt hänessä tilan jatkajaa. Yekaterinasta tulisi jonain päivänä jonkun vaimo ja hän muuttaisi pois talosta pitämään huolta aviomiehensä kodista. Siksi hänen piti oppia enemmän kotitaloustöitä, kuten ruoanlaittoa ja ompelemista, eikä päässyt muihin tilan töihin mukaan kuin lisäkäsinä. Samoista syistä hän ei myöskään päässyt jatkamaan koulunkäyntiä suoritettuaan minimimääräisen oppivelvollisuuden – "tuhlausta on tytön päätä tiedolla täyttää" isäpuolella oli tapana sanoa.
Kenties, jos äiti ei olisi kuollut, hän olisi päätynyt nuorena naimisiin hänelle kaavailtujen tulevaisuuden suunnitelmien mukaisesti. Mutta äiti kuoli ja häntä tarvittiinkin pitämään huolta talosta ja pikkuisesta Nataliasta.
Se oli raskasta aikaa, varsinkin kun Ivan muutti kaupunkiin opiskelemaan lisää ja hän jäi tilalle yksin vähäpuheisesta lähes mykäksi muuttuneen isäpuolensa ja oikukkaan ja haasteellisen pikkusiskonsa kanssa. Samalla hän kuitenkin sai muutaman vuoden lisäaikaa ja oikeutuksen asua lapsuutensa talossa, jonka peltoja hän oli alkanut jo silloin kiertää Natalian joko roikkuessa helmassaan tai hutkiessa kaikkea maasta poimimallaan kepillä tutkimusmatkailijan elkein.
Ivanin koulusta valmistumisvuoden keväänä isäpuoli alkoi yhtäkkiä puhua avioliitosta uudelleen ja Yekaterina oli odottanut sydän huolesta raskaana väistämätöntä kohtaloaan. Hän oli jo tavannut todennäköisen sulhasensa – itseään paljon vanhemman miehen, joka oli yrittänyt etukäteen saada avioliitollisia oikeuksiaan jäätyään kerran hänen kanssaan kahden – ja koko kamala tulevaisuus näytti päätetyltä, mutta sitten sattui onnettomuus. Isäpuoli meni aamulla järvelle niin kuin hän usein teki, mutta ei koskaan palannut takaisin.
Yekaterina ei ollut ehtinyt vielä edes huolestua, kun vieras auto oli ajanut pihaan. Tuo tapahtuma oli itsessään niin harvinainen, että se yksin oli saanut Yekaterinan pelästymään. Sitten eräs kylän vanhoista ukoista, joiden kanssa Yekaterina tiesi isäpuolellaan olevan tapana istua iltaa niinä harvoina kertoina karattuaan lietsuun, oli noussut autosta ja sanonut, että ruumis piti tulla tunnistamaan.
Natalia oli pudottanut saman tien maahan huiviinsa tunkeilijan pois ajamiseksi keräämänsä kivet ja kuunnellut silmät tarkkaavaisina kiiltäen ukon selittäessä kumollaan järvestä löytyneestä veneestä, jalkaan kietoutuneesta veneköydestä ja onkijasta, joka oli sattumalta osunut paikalle. Yekaterina oli nyökännyt ja käynyt vain vaihtamassa toiset kengät, ottanut käsilaukkunsa ja rinkelin Natalialle, tarttunut nuorempaa siskoaan kädestä ja mennyt ukon autoon. Itkemättä kyyneltäkään hän oli vahvistanut isäpuolensa kuolleen ja soittanut sen jälkeen kansliasta Ivanille Natalian odottaessa puisella penkillä hiljaa ja paikallaan kuin kiltin lapsen perikuva, joskin takkuhiuksisena ja pihaleikkien ryvettämänä versiona.
Paluumatkalla Natalia käänsi yllättäen päänsä ikkunan ohi vilahtavista maisemista ja kysyi vieressään takapenkillä istuvalta isosiskoltaan "Minä ymmärsin, että isä on kuollut, mutta menetkö sinäkin pois?"
"En" Yekaterina vastasi hiljaa.
"Hyvä" Natalia vastasi kääntyen takaisin ikkunaan päin. Yekaterina havahtui turtumuksestaan uudelleen tuntiessaan Natalian pienen käden kädessään. "Minä kampaan sinun hiuksesi tänään" pikkusisko lupasi hänelle.
Ivan tuli koulusta kotiin hautajaisjärjestelyjä varten. Talossa kuolemasta kuulemisesta lähtien vallinnut jähmeä tunnelma lientyi hieman Natalian pyöriessä isoveljensä ympärillä ja kysellessä häneltä yhtä ja toista hautajaisista ja kaikesta muusta.
"Onko pakko itkeä, jos ei itketä yhtään?" Natalia kysyi yhtäkkiä, kun he olivat valitsemassa yhdessä hautajaisasua vainajalle makuuhuoneen vaatekaapin äärellä kurjista ja vieläkin kurjemmista vaihtoehdoista ja vilkaisi Ivanista Yekaterinaan.
Yekaterinan kädet pysähtyivät ja Ivan katsoi häntä silmiin vastatessaan Natalialle "Ei. Mutta parempi on antaa itkun tulla, jos se on tullakseen."
Yekaterina painoi katseensa alas. Hän ei ollut itkenyt vielä kertakaan isäpuolensa vuoksi ja niin kauhea kuin ajatus olikin hän tuskin itkisi myöhemminkään. Isäpuoli ei ollut koskaan ollut lämmin eikä mukava ihminen, vaan karkea ja jähmeä ihmisen muotoinen möhkäle, joka söi ja murahteli. Ei Yekaterina häntä vihannut, oli varmasti lukemattomia syitä, jotka olivat muovanneet isäpuolesta sellaisen kuin hän oli, mutta ei hän myöskään rakastanut häntä eikä liioin aikonut teeskennellä rakastaneensa. Tuntui surulliselta, että Natalia oli havainnut asian, mutta ei hän voinut tyttöä kaikelta suojata ja ehkä oli lopulta parempi, että hän tiesi. Ainakin Ivanin sanat tuntuivat rauhoittavan häntä.
Ja kyllä Yekaterina itki, mutta lähinnä itsensä vuoksi: pelosta ja ahdistuksesta, jotka hautajaisten jälkeisen elämän ja tulevaisuuden ajatteleminen hänen sisimmässään herättivät. Hän oli edelleen kihloissa, mutta ei halunnut olla ja kysyi – pyysi, rukoili – että Ivan peruisi aiotun kihlauksen isäpuolen valitseman miehen kanssa. Ivan ei ollut ollut aivan varma saattoiko hän tehdä niin tai pitäisikö hänen puuttua asiaan, mutta kun Yekaterina oli kertonut, mitä hänelle oli melkein tapahtunut, Ivanin ilme oli muuttunut kovaksi.
He olivat menneet yhdessä puhumaan miehelle. Tämä oli nauranut räkäisesti päin heidän kasvojaan ja sanonut luvatun olevan luvattu eikä suostunut purkamaan mitään. Yekaterina oli nyyhkyttänyt koko kotimatkan ajan, mutta Ivan oli ollut aivan hiljaa ja tuijottanut maahan syvissä mietteissään. Vasta illalla, kun hän oli saanut Natalian nukkumaan ja tullut syömään myöhäistä iltapalaa, jonka Yekaterina oli kattanut hänen eteensä pöytään, hän puhui ajatuksistaan.
"Katya, minä olen ajatellut jäädä kaupunkiin koulun loputtua. Minun arvosanani ovat hyvät, kuten tiedät, ja minulle on vähän puhuttu siihen tapaan, että minua olisi odottamassa varma työpaikka heti kun valmistun. Se on tilaisuus, jota en halua päästää ohi. Minä aion jäädä sinne."
Yekaterinan mieliala vajosi pohjamudista syvälle mudan sisään. "M-miten meille sitten käy? Tilalle ja Natalialle j-j-ja kaikelle?" hän sopersi kuiskaten. Hän ei uskaltanut sanoa mitään avioliitostaan pelätessään alkavansa itkeä uudelleen. Hän ei ollut koko päivänä juuri muuta tehnytkään.
"Isä on varmasti jättänyt tilan minulle siitäkin huolimatta miten monta kertaa sanoin hänelle, etten halua sitä. Sen voisi myydä – joskin se on varmaan hankalaa, kun ajat ovat mitä ovat – mutta..."
Yekaterina odotti. Mutta? Mutta mitä? Mitä mitämitämitä?
"Minä olen katsellut paikkoja täällä ollessani ja minusta tuntuu, ettei isä ole tehnyt niin paljon hommia kuin hänen olisi pitänyt. Se, että koko tila ylipäätään on enää pystyssä, on sinun ansiotasi, eikö? Sato on ollut runsaampaa kuin aikoihin" Ivan hymyili tietäväisen pienen hymyn.
Yekaterina ainoastaan odotti jatkoa pyyhkäisten toista silmäkulmaansa sormenselällään.
Ivan huokaisi ja oli hetken hiljaa selvästi keräten sanojaan kokoon.
"Tehdäänkö sopimus, sellainen niin kuin lapsina? Kun minä opetin sinua ja sinä sanoit ottavasi tilan hoitamisen itsellesi tultuasi isoksi, muistatko?" Ivan katsoi Yekaterinaa suoraan silmiin odottaen vastausta.
"Muistan" Yekaterina sanoi.
Ivan nyökkäsi. "Jos minä otan tilan enkä myy sitä... jos minä ajan sen kutaleen pois, joka yrittää päästä aviomieheksesi... jäätkö sinä hoitamaan tätä kaikkea? Natalia voi jäädä tänne sinun kanssasi siihen asti, kun on vanhempi. Minä uskon, että se on parempi hänelle kuin se, että hän joutuu yhtäkkiä revityksi kaupunkiin. Huoltajuus –"
"Kyllä. Kyllä, minä jään hoitamaan tilaa. Niin minä olen aina halunnut, ihan lapsesta asti" Yekaterina nyökytteli kiihkeästi.
Ivan hymyili leveän huojentuneen hymyn, joka alkoi äkkiä haalistua reunoistaan. "Minä en ole varma kannattaako sinun ottaa tilaa omalle nimellesi. Se voi olla raskasta, hankalaa ja kallista, kun isä oli –"
"Ei haittaa" Yekaterina pudisti päätään. "Minä en piittaa kenen nimi paperissa on, jos saan jäädä tänne etkä ikinä aja minua pois täältä. Minä haluan tämän tilan ja minä haluan hoitaa sitä niin kuin itse parhaaksi näen. Voiko, voiko se olla mahdollista? Sinä saat tietenkin tulla aina käymään. Toivon, että tulet. Tämä on sinunkin kotisi ja Natalia kaipaa sinua enkä minä halua menettää sinua kaupungille kokonaan." Yekaterina silitti varovasti pikkuveljensä hiuksia huolissaan.
"Sinä saat vapaat kädet" Ivan lupasi hymyillen rauhoittelevasti. "Minä voin vaikka palkata sinulle apuväkeä syksyksi tai milloin tarvitset – jos vaan lupaat, ettei minun tarvitse nostaa perunaa tai mitään."
"Ei tarvitse" Yekaterina sanoi ja naurahti lyhyesti. "Sidotaanko sopimus räällä? Niin kuin Natalia yhteen aikaan aina sitoi kaikki sopimukset?"
"Mielellään ei!" Ivan nauroi ääneen. "Se oli kamala vaihe! Mistä hän oikein edes keksi mokoman?"
"En tiedä. Kai hän luki sen jostain kirjasta" Yekaterina tuumi.
He olivat hoitaneet hautajaiset ja Natalian huoltajuusasian ja pari vuotta myöhemmin he olivat allekirjoittaneet itse laatimansa paperin, jossa luki, että Yekaterina sai hoitaa taloa ja sen maita niin kuin parhaaksi katsoi. He eivät olleet halunneet sotkea asiaan mukaan lakimiehiä, se oli heistä kummastakin turhaa ja Ivanin mielestä kallista.
Ensimmäisinä vuosina Ivan palasi tunnollisesti ja säännöllisesti kotiin nähdäkseen, että hänen sisarensa pärjäsivät, vaikka hän oli kiireinen ja väsynyt ja matkustaminen kaupungin ja maaseudun välillä rasitti häntä. Myöhemmin, kun hänen asemansa töissä kohosi ja vakiintui, hän soitteli useammin ja kävi harvemmin. Suunnilleen kerran kuussa hän kuitenkin tuli ja juhlapäivinä, jos vain pääsi, ja Natalia liimautui hänen kylkeensä kiinni ja puhui hyvin todennäköisesti yhden vuorokauden aikana enemmän kuin muuten koko kuussa yhteensä.
Toisinaan Yekaterina mietti, mitä hänelle kaavaillulle sulhaselleen tapahtui. Pitkän aikaa hän oli pelännyt miehen ilmestyvän jostain ja näki painajaisia, joissa he menivät naimisiin vaikka hän teki kaikkensa laittaakseen kapuloita rattaisiin. Mutta hän ei nähnyt miestä enää ja ajan kuluessa hän alkoi luottaa siihen, ettei koskaan näkisikään. Vain kerran hän kysyi Ivanilta mitä miehelle oli tapahtunut. Veli oli katsonut häntä pitkään ja pudistanut sitten päätään tavalla, joka sanoi parempi kun et tiedä. Yekaterina päätti uskoa siihen eikä kysynyt asiasta enää toiste.
Yekaterina pysähtyi paikalleen pellon laitaan ja ravisti kumisaappaastaan pois kuivan savikokkareen. Sitten hän riisui toisenkin saappaansa ja sukkansa, sulloi ne saappaiden sisään ja käveli lopun matkan paljain jaloin.
Hänen askeliinsa nousi oraita.