Tuuli puhaltaa kylmänä Koroistenniemellä, vasten kasvoja, kun Suomi saapuu sinne soraista lenkkipolkua pitkin. Päivä on pilvinen ja varsin viileä, vaikka ollaan jo lähellä toukokuuta ja näinkin etelässä kuin Suomen Turussa. Niemellä kasvavat koivut ja pajukot ovat vielä lehdettömiä. Edes hiirenkorvia ei näy. Vielä pari viikkoa sitten Suomi istuskeli takapihalla t-paita ja shortsit päällä aurinkorasvalla lotraten, mutta tällä säällä sitä ei uskoisi. Kylmä tuulenpuuska lyö vasten ja heiluttaa puiden oksia. Hanskoista huolimatta Suomi laittaa kädet taskuihin. Hänestä on nykyajan lattialämmityksien ja muiden sen sorttisten mukavuuksien ansiosta selvästi tulossa vilukissa.
Tino pudistaa vilunväristykset tuulen vietäviksi ja kävelee maavallin läpi kulkevaa polkua piispankirkon raunioille. Valkoinen puuristi seisoo niiden keskellä yhtä sinne kuulumattomana kuin silloin, kun se sinne ensi kertaa pystytettiin. Suomi ei ollut itse mukana seremoniassa, mutta hän kävi kyllä paikalla pian sen jälkeen. Nyt maali on hilseillyt ja metallit ruostuneet. Se näyttää jo luonnollisemmalta, mutta silti liian modernilta. Sehän pistettiin pystyyn vasta viisikymmenluvulla, joten eipä tuo liene ihmekään. Rauniothan ovat sitä monta sataa vuotta vanhemmat.
Vaikka näiden kutsuminen raunioiksi on ehkä melkein liioittelua, ainakin verrattuna niihin raunioihin, mitä muualta maailmasta löytyy. Italiat ja Kreikka Colosseumeineen ja Akropoliksineen ynnä muine temppeleineen ja antiikin aikaisine teineen varmaan nauraisivat hänen raunioilleen, puhumattakaan Egyptistä tai Meksikosta tai, no, aika monesta muusta. Jopa Ruotsi katsoi vähän säälien, kun Suomi kerran toi hänet niitä katsomaan.
Koroisten kirkosta on jäljellä enää vain kiviset perustukset, jotka juuri ja juuri törröttävät maan pinnalle. Toisin kuin ne hienot rauniokaupungit ja temppelit, joita Tino on usein maailmankokousten yhteydessä käynyt ihailemassa, nämä kivet ovat avoinna yleisölle vuorokauden ja vuoden ympäri, vilkkaan lenkkipolun varrella, eikä niitä ole kukaan vahtimassa.
Niiden päällä voi vaikka kävellä, Suomi ajattelee ja hypähtää suurelle laakealle kivelle. Paikalla olevissa opasteissa sanotaan sen olevan osa kirkon kuorin perustusta. Kivet ovat kaikki harmaita ja jäkälän peitossa, sellaisia, joihin törmää metsiä samoillessa tai puistikoita kierrellessä. Nämä kivet eroavat vain siten, että ne sijaitsevat selvässä suorakaiteen muodossa. Ne on aseteltu tarkoituksella, ei sattuman kautta hujan hajan, kuten ne suuret siirtolohkareet jotka mannerjäätikkö ripotteli ympäri ämpäri Suomenniemeä monta tuhatta vuotta ennen kuin Suomi itse syntyi. Nämä kivet ovat ihmiskäsien asettamia.
Suomi kiertää koko raunion, hypähtelee kiveltä toiselle, loikkii ne välit, joissa kivet ovat liian kaukana hypeltäviksi. Jos ruohikko olisi laavaa, hänen jalkansa olisivat palaneet vain pikkaisen. Eivät nämä koko maailman mittakaavassa kovin kummoiset rauniot ole, mutta ei niiden tarvitsekaan olla. Ne ovat Suomen, hänen, raunionsa. Kristinuskon vanhin löydetty asuinsija hänen maallaan. Mitä niissä opasteissakin sanotaan? Tässä juuri syntyi perintömme suuri. Se, mistä tämä kaikki, nykyinen yhteiskunta, hän, Suomi tällaisena kuin on, sai alkunsa. Suomi itse on toki vanhempi nimeään, vanhempi kristinuskoa maallaan, vanhempi Koroisten piispanlinnaa, vanhempi Ruotsin valtaa. Mutta on totta, ettei hän ilman niitä kaikkia olisi samanlainen kuin nyt. Ehkä ei olisi Suomea ollenkaan, Tino tuumii ja loikkaa yli suuren välin kiviperustuksissa. Ehkä olisi Häme, tai Karjala, ja hän vain pieni maakunta. Ehkä olisi jotain ihan muuta. Kuka tietää. Suomi ei ainakaan.
Hän pysähtyy raunioiden eteläsivulle. Hengitys huuruaa vähän, kun hän katsoo mäennyppylältä Aurajoelle. Nykyiseltä mäeltä. Ennen se oli vain niemi, ja kaikki alamäkeen siitä oli merenpohjaa.
Suomi muistaa sen. Hämärästi. Siitähän on jo yli seitsemänsataa vuotta, tai ehkä vähän vähemmän. Ei meri ihan yhdessä yössä laskenut. Tai eihän meri sinänsä ole laskenut lainkaan, jos totta puhutaan. Hänen maaperänsä on vain noussut, sen samaisen mannerjäätikön peruja.
Ennen tänne saattoi purjehtia, Tino ajattelee, ja kävelee kirkon raunioilta mäen reunalle. Silloin hänen varpaittensa juuresta alkoi meri. Vai oliko se silloinkin joki? Sen täytyi olla. Paljon leveämpi joki kuin Aurajoki nyt, mutta joki kuitenkin. Suomi muistaa tulleensa tännekin purjehtien, kauan, kauan sitten. Hän auttoi sen kirkon rakentamisessakin, jonka raunioilla juuri seisoi. Se oli kiehtovaa. Uutta ja jännittävää, ehkä hieman pelottavaakin. Ruotsi oli halunnut hänen syventyvän uuteen uskontoonsa, kristinuskoon, joten hän tuli auttamaan uuden kirkon rakentamisessa. Kivisen kirkon, tai ainakin osittain, mutta edes osittain. Aikaisemmat olivat olleet puuta. Niistä ei ole jäljellä edes raunioita.
Tämä oli kuitenkin piispanistuin, sen piti olla hieno. Suomi ei ehkä koskaan ole ollut eikä tulisi koskaan olemaan yhtä vahva kuin Amerikka, ei kukaan kai siihen yltäisi, onneksi, mutta on hänkin aina ollut tavallista ihmistä vahvempi. Hän muistaa hämärästi pelastaneensa parikin työläistä murskaantuneelta jalalta tai kokonaisvaltaiselta murskaantumiselta tuolla kaukaisella keskiaikaisella työmaalla. Ruotsikin oli paikalla silloin, lyhyellä vierailulla vain, mutta taisi hänkin auttaa hieman.
Suomi ei tarkkaan muista, miltä kirkko näytti valmiina. Se oli kuitenkin hieno, sen hän muistaa. Nykyajan tutkijat ovat esittäneet arvioita ja tehneet pienoismalleja siitä, millainen Koroisten kirkko ennen vanhaan oli. Suomi ei osaa sanoa juuta eikä jaata, mutta kohtalaisen osuvilta ne kaikki hänestä näyttävät. Hänen muistikuvistaan ei kuitenkaan ollut paljon apua. Miten valo heijastui veden laineista tornirakennuksen muuriin ja miten aurinko paistoi kirkon katon reunalta roikkuviin jääpuikkoihin, ja miten mehiläinen surisi voikukkaan kirkon ovenpielessä. Siinäpä ne. Niistä ei paljon pienoismalleja rakennella.
Nyt ei Koroistenniemellä näy sen paremmin veden laineita, aurinkoa kuin mehiläisiäkään. Aurajoen ruskea vesi virtaa monta metriä kauempana ja alempana, ja metsien ja peltojen ja niittyjen asemesta se mutkittelee Turun keskustan talojen ja katujen läpi merelle. Sitä ei koskaan kovin hyvin täältä saakka nähnytkään, mutta nyt puiden ja mäkien lisäksi maiseman täyttävät kerrostalot ja nostokurjet.
Kaukana siintää Turun tuomiokirkon torni. Tino muistaa, kun kirkko rakennettiin. Hän oli auttamassa sielläkin. Hän myös muistaa, millaiseksi leimuavan kaupungin kuumuus sulatti nykyistä tornia edeltäneen muutamia vuosia sen jälkeen, kun hänestä oli tullut osa Venäjän keisarikuntaa. Vielä kauempana, keskustan tuolla puolen, satamassa ja hänelle näkymättömissä seisoo Turun linna. Suomi muistaa senkin rakennustyön. Se kesti tuomiokirkkoakin kauemmin. Sekään ei sinänsä ole erityisen hieno muihin Euroopan kivilinnoihin verrattuna, mutta ei sen tarvitse olla. Se on hänen linnansa.
Ja kelpasi se sentään Puolan prinsessallekin renessanssihoviksi! Puola kävi silloin niiden muutaman kuukauden aikana vierailulla, Katariinaansa katsomassa. Katariinaa, joka opetti Suomen käyttämään haarukkaa. Katariina Jagellonicaa, jonka entisen kodin palopommit melkein tuhosivat nelisensataa vuotta myöhemmin jatkosodassa. Venäjä pyysi sitä häneltä kyllä anteeksi, joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa, tosin ei Venäjänä Suomelta, vaan Ivanina Tinolta. Suomi ei muista, mitä sanoi siihen. Tino taas muistaa, että antoi vastineeksi oman anteeksipyyntönsä. Mistä aiheesta, sitä hän ei osaa sanoa. Mahdollisia aiheita oli, on, niin monia.
Kylmä pisara ensin poskelle ja sitten suoraan vasempaan silmään havahduttaa Suomen ajatuksistaan. Hän katsoo ylös harmaata taivasta kohti. Se on harmaampi kuin aiemmin, ja lisää pisaroita putoilee hänen kasvoilleen, huulille, silmäluomille, nenänpäälle, otsalle. Alkaa sataa. Hyvässä lykyssä sade muuttuu kohta lumeksi, ja Suomi pääsee kuivin jaloin majapaikkaansa. Nyt se on kuitenkin vielä vettä.
Suomi katsoo vielä maisemaa vanhalta rantaviivalta. Keskustassa ja vastarannalla olevassa puistossa katuvalot ovat syttyneet. Niiden oranssit ja siniset heijastukset näkyvät vaivoin joen väreilevässä pinnassa, eikä ole edes vielä kovinkaan pimeää. Kaupunki korkeine kerrostaloineen tuntuu olevan paljon lähempänä nyt, kuin vastaranta silloin seitsemän, kahdeksansataa vuotta sitten. Maisema on pienentynyt.
Koko maailma on. Suomi voisi parissa tunnissa päästä Helsinkiin ja lentää sieltä alle vuorokaudessa vaikka Japaniin. Koroisten kirkkoa rakentaessaan hän ei tiennyt, että sellainen paikka oli edes olemassa. Nyt hän voisi olla siellä päivässä. Tai soittaa, tai laittaa tekstiviestin, ja Japani varmaan vastaisi parissa minuutissa. Tai ehkä ei juuri nyt, Suomi miettii vilkaistessaan kelloa kännykästään ja irvistää itsekseen, siellä taitaa nyt olla yö. Mutta teoriassa kuitenkin.
Suomi laittaa kännykkänsä takaisin taskuun. Hän on ollut täällä jo kolmatta tuntia. Lenkkeilijöiden tasainen virta vastarannan puistossa ja lenkkipolulla tällä puolella rantaa on vähentynyt, mutta muutamia reippailijoita kulkee vielä sinne tänne. Suomi ei edes huomannut maiseman hämärtymistä. Kauanko hän mahtoi olla ajatuksissaan? Se tuntui vain silmänräpäykseltä, mutta selkeästi se ei sitä ollut. Yhtäkkiä Suomi tuntee itsensä hirvittävän vanhaksi. Maailman kutistumisen lisäksi välit sekuntien välissä ovat varmasti pienenneet.
Niin ei ole, Suomi tietää. Hän on vain vanha. Hän huokaisee ja kääntyy rauniolle. Osasyy siihen, miksi Saksa on aina niin täsmällinen ja tarkka siitä, että kaikki ovat ajoissa, on hänen ikänsä. Saksa on nuori. Vasta parisataavuotias. Suomi ei tarkkaan tiedä omaa ikäänsä, nuoria valtioita kuten Saksaa lukuunottamatta sitä ei taida tietää moni muukaan, mutta hän tietää, että on vanha. Ainakin yli tuhat vuotta. Se ei vedä vertoja sellaisille valtioille kuten Kiina tai Japani, mutta jos ottaa huomioon sen, että Suomi on ollut maa, oikea valtio, vasta hieman yli vuosisadan, se on aika hyvin.
Mitä kauemmin on ollut olemassa, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Päivät tuntuvat minuuteilta, viikot tunneilta, kuukaudet päiviltä, vuodet kuukausilta, vuosisadat... vuosilta...? Vertaus ei mene ihan nappiin, mutta pointti menee kai perille. Ihmiselämä on kuin silmänräpäys. Montako silmänräpäystä siitä on, kun Suomi vielä kanteli kiviä ensimmäisen kivikirkkonsa perustaksi? Montako räpäystä sitten puolalainen prinsessa opetti häntä syömään haarukalla? Montako räpäystä sitten tuomiokirkon torni ja koko kaupunki sulivat ja paloivat tuhkaksi? Montako räpäystä vielä kuluisi, ennen kuin nämäkin rauniot katoaisivat kokonaan? Montako niistä räpäyksistä Suomi saisi omin silmin kokea?
Suomi kävelee takaisin kirkon raunioille. Hän taputtaa valkoisen ristin pintaa, sillä vaikka se ei olekaan tänne aivan sopiva, se on ihmiskäsien tänne asettama. Hänen ihmistensä. Suomi jatkaa matkaansa pari askelta ja laskee kätensä ristin takana olevalle kivelle. Sen pinta on kylmänharmaa, ja kylmä, ja sateesta jo hieman märkä, jäkälästä pilkullinen.
Suomi ei muista, ei tiedä, onko tämäkin kivi oikealla alkuperäisellä paikallaan, vai onko se siirretty siihen myöhemmin. Silti sen on tänne kantanut joku, ja asettanut sen juuri tähän. Joku, joka myös oli hänen ihmisensä. Tällä pienellä niemellä on kulkenut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Se ei näy näissä kivissä samalla tavoin kuin Akropoliksen tuhansien vuosien aikana miljoonien jalkaparien sileiksi kuluttamilla kallioilla, mutta on totta siinä missä sekin. Ihmiset vaihtuvat, mutta hän jää. Kuten nämä kivet.
Kylmä ja märkä alkavat jo tihkua läpi Suomen mukamas vedenpitävän takin. Hän suoristautuu ja vetää syvään sateentuoksuista viileää kevätilmaa. Sääennuste on luvannut lämpimämpää säätä parin viikon päähän, ja auringonpaistetta jo loppuviikosta. Jos on kuivempaa, ehkä hän voisi tulla uudestaan käymään. Ehkä piknikille. Ennen kuin hänen on lähdettävä takaisin Helsinkiin.
Raunio jää taakse, kun Suomi lähtee palailemaan kohti majapaikkaansa. Hän kulkee niemen aikoinaan mantereesta erottaneiden maavallien välistä taakseen vilkuilematta. Maavallin tuolla puolen ilma on erilaista, ikään kuin kevyempää, mutta myös raskaampaa, omalla tavallaan. Hypermarkettien kyltit loistavat pellon tuolla puolen, ja autojen valot matelevat tasaisena virtana pitkin katuja. Menneisyyden turvallinen taakka jäi niemelle, mutta sen korvaa rajaton, epävarma tulevaisuus. Niin hän sanoisi, jos olisi runollisemmalla tuulella. Nyt hän vain ajattelee niin.
Suomi lähtee Koroistenniemeltä samaa tietä kuin tulikin, pitkin soraista lenkkipolkua, ja kylmä kevättuuli puhaltaa vasten hänen loittonevaa selkäänsä
Hei! Pitkästä aikaa taas vähän ficciä. Tämä oli tällainen yhdessä illassa kirjoitettu, kun inspiraatio iski. En ole vähään aikaa kirjoittanut, mutta toivottavasti tykkäsitte! Kaikenlainen palaute otetaan innolla vastaan. :D
Historiallisia huomautuksia:
- Koroisten piispankirkko oli Suomen piispanistuin 1200-luvulla, Se siirrettiin sinne Nousiaisista, ja oli piispanistuimena siihen saakka, kunnes se siirrettiin Turun tuomiokirkkoon. Nykyään siitä on jäljellä vain perustukset, jotka muuten näkee muun muassa Google Mapsin ilmakuvasta, jos hakee Koroistenniemeä.
- Katariina Jagellonica oli Juhana Herttuan, myöhemmin Juhana III:en puoliso, puolalainen prinsessa ja myöhemmin Ruotsin kuningatar. Pariskunnan Turun linnassa vuonna 1562 viettämät muutamat kuukaudet tunnetaan Turun linnan kulta-aikana, kun täällä Pohjolan perukoillakin nähtiin vähän renessanssiloistoa. Hän kuulemma myös toi haarukan Suomeen, kuten tekstissä mainitaan.
- Turun tuomiokirkon torni, kuten koko kirkko, ja, noh, koko kaupunki, vahingoittui pahasti Turun palossa 1827. Nykyisen tornin suunnitteli Carl Ludvig Engel, joka tunnetaan myös Helsingin tuomiokirkon suunnittelijana. Vanha torni näkyy muun muassa samaisen Engelin vuonna 1814 maalaamassa akvarellissa, jonka löytää esimerkiksi Turun palon Wikipedia-artikkelista.
- 1941 jatkosodan alettua neuvostokoneet pommittivat Turun satamaa, ja kaksi palopommia osui myös Turun linnaan, niin että jäljelle jäivät vain linnan muurit. Kuvia tästä löytyy muun muassa SA-kuvasta, hakusanoilla Turun linna.
Tässä ei ole niin paljon historiallista juttua kuin aiemmissa ficeissäni, tai ei ainakaan sellaista, joka ei suomalaisille olisi ainakin vähän ä erityisen syvällistä. Ja tosiaan oma historiallinen tietouteni sijoittuu tällä hetkellä paljolti toiseen maailmansotaan Suomessa ja eritoten kotirintamalle, joten minulla ei ole tähän muutenkaan paljon sanottavaa. Jos tulee jotain kysyttävää, laittakaa vain kommenttia niin kerron mitä tiedän! Tai jos tiedätte, että joku juttu tässä on väärin.
For the vibes, kirjoitin tämän kuunnellessani biisiä Brianna and Roger Theme Outlander TV-sarjan soundtrackilta. En ole koskaan nähnyt jaksoakaan, mutta musiikki on aika hyvää.
Mutta joo! Kiitos kun luitte! Kommentit ovat tervetulleita! Nähdään varmaan vuoden päästä, jos nykyinen aikataulu pitää :'D