Ikäraja: T

Genre: hurt/comfort (?)

Varoitukset: toinen maailmansota (joskin hämärästi kuvattuna – ja tästä johtuen historiallinen epätarkkuus)

.

Ennen murtumispistettä

.

Italia näki merkit jo ennen kuin Saksa päätti kokouksen ennen aikojaan. Levottomat, nykivät liikahdukset kuin iho olisi liian kireä antaakseen lihasten liikkua kunnolla. Käden joka kohosi hankaamaan käsivartta kohdasta, jossa univormun paksujen kerrosten alla oli ihottumaa. Päällystö vaihtoi katseen keskenään. He tiesivät myös, mutta eivät sanoneet mitään ja poistuivat heti ja kysymättä sanaakaan, kun Saksa yllättäen käski kaikkia lähtemään. Italia meni heidän mukanaan. Myöhemmin, kun Saksa oli saanut olla yksin ja rauhassa eikä ketään muita varmasti ollut lähimaillakaan, hän palasi takaisin.

Italian oli tarkoitus olla huomaamaton, mutta matkallaan Saksan teltalle hän kohtasi yhden Saksan upseereista. Italia teki sotilastervehdyksen (kunnollisen sellaisen, ryhdikkään, sillä kädellä millä piti) ja pysähtyi, jäi odottamaan. Mies oli väsyneen ja kuluneen näköinen – niin kuin he kaikki, Italiakin, olivat olleet jo pitkään – ja hänen silmissään näkyi kielto: älä.

Italia olisi halunnut hymyillä miehen huolen ja pelon pois. Romano kutsui häntä idiootiksi sen takia, sanoi, ettei hän voinut aina ratkaista kaikkea pelkillä hymyillä ja halauksilla, ja ehkä hän ei voinutkaan, mutta hymyt tulivat itsestään ilman että hän teki erikseen mitään. Sitä paitsi Italia uskoi hymyilemisen olevan halveksuntaa ja torjuntaa parempi. Ne johtivat vain vihaan ja pelkoon – ja tähän.

Hän ei kuitenkaan hymyillyt nyt. Se ei olisi ollut millään muotoa sopivaa. Silti, huolimatta ponnisteluista pysyäkseen totisena ja vähäilmeisenä, aavistus hymystä ehti luultavasti näkyä hänen silmissään, koska upseerin katse muuttui. Kovuus, joka siinä oli aiemmin ollut, väistyi ja sen tilalle tuli pyyntö: kiltti.

Italia nyökkäsi lyhyesti. Miehen katse karkasi. Tästä ei puhuttaisi koskaan.

Italia ohitti hänet ja jatkoi kulkuaan Saksan luo.

Saksa istui kenttäpöydän ääressä. Se oli hento, hutera, sellainen pöytä, jota Saksa ei varmasti milloinkaan muulloin käyttäisi. Pöytä oli täynnä papereita – raportteja, strategioita, karttoja – ne hädin tuskin mahtuivat sille ja maassa pöydänjalkojen juuressa olikin avoimia oppaita ja lisää papereita. Saksan kyynärpäät olivat pöydällä, kasvot kämmeniin haudattuina.

Italia antoi teltan oviaukon peittävän kankaan laskeutua takanaan ja pysähtyi teltan edustalle. "Saksa?"

Uupunut huokaus. Saksa laski käsivartensa kyynärpäistä suoraksi alas pöydälle levittäen puusta taidokkaasti veistetyt pienet figuurit entistä enemmän hajalleen. Yksi kierähti maahan pöydänreunan yli. Saksa ei huomannut. Italia poimi sen ylös, otti toisen kenttätuolin teltan laitamilta ja asetti sen Saksan tuolin vierelle.

"Onko tilanne paha?" hän kysyi istuessaan alas ja asettaessaan vihollista kuvaavan nappulan pöydälle pystyyn katsomatta sen tarkemmin mihin se kartalla asettui (suoraan mereen). Maa-ala teltan alla oli epätasainen ja Italia oli tajuamattaan laskenut tuolinsa keskelle huomaamatonta painaumaa, minkä vuoksi hän jäi matalammalle Saksaan nähden. Italia vilkaisi ylös Saksaan, hänen kalpean harmaisiin kasvoihinsa.

"Minä en tiedä enää."

Lause oli huolestuttava, mutta rehellinen ja Italia tunsi kiitollisuutta. Vielä jokin aika sitten Saksa ei olisi sanonut minkään olevan vikana, noussut kiireesti ylös Italian tullessa teltalle ja yrittänyt kaikin keinoin näyttää vahvalta, horjumattomalta, torjuen lujasti kaiken, minkä saattoi nähdä heikkoutena, epävarmuutena. Nyt hän tuijotti eteenpäin tyhjin silmin.

Italia kurottui nostamaan toisen nappulan oikeinpäin pöydälle ja nojautui sen varjolla lähemmäs Saksaa. "Tarkentaisitko?"

Saksa hätkähti, oli luultavasti unohtanut Italian olevan paikalla. Hän painoi päänsä kasvot sivuun käännettyinä. Sanat tulivat hitaina ja jähmeinä.

"Koko tämä sota... minua epäilyttää."

Sen ei pitänyt mennä näin. Puolue oli saanut paljon aikaiseksi. Köyhyys, työttömyys, he olivat olleet niin pohjalla ja kaiken piti olla hyvin... mutta millä hinnalla? Saksa puri leukojaan yhteen.

"Minä epäilen ja kaikki ajatukseni, ne ovat vääristyneet."

Italia äännähti kuuntelevansa. Hän oli niin lähellä, että heidän välillään oli ainoastaan muutama millimetri ja sitten ei enää sitäkään Italian nojatessa Saksan oikeaan käsivarteen kuullakseen juuri ja juuri kuuluvasti kuiskatut sanat.

"Minä... joskus... joskus minä toivon, että hän kuolisi. Että salamurhayritykset onnistuvat. Hän on pomoni ja silti minä –"

Italia laski kätensä Saksan käsitaipeelle. "Ei se ole epätavallista" hän tuumi tyynesti. "Jokaisella meistä on ollut pomo, jonka kohdalla olemme toivoneet samaa. Se seikka, että he ovat pomojamme, ei tee heistä automaattisesti viisaita."

Ja hän alkoi kertoa antiikin Rooman keisareista – niistä vähemmän pätevistä ja ei-niin-viisaista; hevosen senaattoriksi nimenneistä ja Rooman palamaan sytyttäneistä yhtälailla kuin heistä jotka ehtivät olla vallassa niin vähän aikaa, että kun uutinen heidän keisariudestaan oli ehtinyt valtakunnan ääriin, melkein heti sen perään tuli ilmoitus kyseisen keisarin jo kuolleen jonkin poliittisen salakähmän seurauksena ja uudesta keisarista, joka oli valittu hänen tilalleen.

Saksa tiesi useimmat tapaukset, hän oli lukenut heistä, koska hän oli aina ihaillut antiikin Rooman saavutuksia, suuruutta ja voimaa. Italia oli myös ehtinyt kertoa tarinat niin moneen kertaan, että vaikka Saksa ei olisi tuntenut niitä aiemmin, ne olisivat tähän mennessä käyneet hänelle tutuiksi.

Ensimmäisellä kerralla hän oli tosin suuttunut. Hän ei käsittänyt miten Italia saattoi puhua omasta historiastaan niin kevyen huolettomasti, pilkaten jopa, ja ilman kunnioitusta. Se ei ollut... oikein, ei voinut olla, mutta Italia ei lakannut kertomasta anekdootteja, jotka ehtivät välistä vieläkin niin lennokkaiksi ja absurdeiksi, ettei Saksa tiennyt mitä hänen pitäisi oikein ajatella niistä.

Siitä huolimatta, jollain oudolla tavalla, Italian tarinointi tasoitti hänen oloaan. Johtuiko se tarinoista itsestään vai pelkästään Italian äänestä, sitä Saksa ei osannut sanoa ja juuri nyt hän ei piitannut siitä vähääkään. Hän halusi Italian puhuvan ja pitävän pahan olon loitolla, koska jotenkin Italia osasi sen, maalata tien, joka ei näyttänyt synkältä ja lopulliselta.

"Oletko syönyt? Syöminen on tärkeää, Saksa" Italia sanoi yhtäkkiä keskeyttäen itse itsensä.

Saksa murahti "Jos sinä aiot ehdottaa pastaa –"

Italia pudisti päätään. "En. Saanko katsoa käsivarttasi?"

Hölmöä, mutta vasta nyt Saksa tajusi miten lähellä Italia oli. Hän oli pyytänyt, ettei Italia tekisi näin, tulisi aina niin lähelle, roikkuisi hänessä kiinni eikä varsinkaan änkeäisi nukkumaan samaan vuoteeseen. Heitä pidettiin silmällä. Ylenpalttisen tuttavallinen käytös – se tulkittaisiin väärin, heistä raportoitaisiin ja sitten –

Saksan vatsaa väänsi. Ei nälästä, vaikka hän ei ollutkaan syönyt kunnolla, ei voinut, hänen vatsansa oireili jatkuvasti niin kuin hänen muukin ruumiinsa. Epämääräinen särky, huono olo, levottomuus, ihottuma, kuumotus, ne olivat hänen jokapäiväinen osansa, uusi normaali, sen vuoksi mitä hänen maassaan tapahtui. Eikä vain hänelle. Hän oli nähnyt Japanin selän Japanin vaihtaessa paitaa, ohimennen ja vahingossa. Japani oli huomannut hänen huomanneen, mutta hänen tummat silmänsä olivat ilmoittaneet, ettei hän aikonut puhua asiasta eikä halunnut kuulla kysymyksiä. Saksa oli pysynyt hiljaa.

"Saanko - voisinko - kiltti?" Italia vetosi, nousi ylös ja kaivoi esiin pienen ensiapupakin teltan nurkasta sen päälle viskattujen tavaroiden alta. Oli saman tekevää, missä teltassa Saksa kulloinkin oli, Italia löysi ensiapupakin tai -pakkauksen joka kerta ja Saksa epäili vahvasti, että Italia oli käynyt piilottamassa ne etukäteen hänen tietämättään ettei hän voisi missään vaiheessa sanoa ei. Italia laski tummanharmaan metallilaatikon pöydälle, avasi kannen ja otti puhtaat sidetarpeet ja voiteen esille aivan kuin Saksa olisi jo myöntynyt, mutta vilkaisi häneen olkansa yli ja lausui kysyvästi "Ettei se pahene?"

Ihottumaa kutitti entistä enemmän pelkästään siksi että siitä puhuttiin. Saksa huokaisi ja riisui takkinsa, avasi solmion ja napitti paitansa auki pujottaen vasemman kätensä hihasta. Ärhäkän punaisina loistavat läikät olkavarressa ja yläselässä lapaluun kohdalla erottuivat vaalealla iholla selkeinä ja näyttivät pahalta. Tavallisesti Saksa vältteli suomasta niille mitään huomiota, koska hän tiesi mitä ne merkitsivät. Petosta. Petturuutta. Hänen ihonsa tila ei johtunut univormun karheudesta tai ankarista olosuhteista, joissa peseytymismahdollisuuksia oli vähän mutta täitä, luteita ja muita syöpäläisiä sitäkin enemmän, vaan oli syntynyt stressistä, inhosta ja syyllisyydestä. Se oli fyysisenä näkyvä huuto, jota hän ei voinut huutaa ääneen itsestään ulos.

Pahinta oli, että vaikka Saksa yritti peittää sen ja olla kuin sitä ei olisi olemassa, hänestä tuntui, että se näkyi hänestä silti. Hän ei enää ilmentänyt ihannetta, esimerkkiä. Se oli vaihtunut epäluuloon hänen pomonsa vainoharhaisemmaksi käyneessä katseessa ja Saksaa hävetti, kaikista ristiriitaisista tunteistaan huolimatta.

Italia humisi itsekseen kääntäessään ja kohottaessaan Saksan käsivartta nähdäkseen ihottuman paremmin, siveli ensin jotain viileää ja levitti sitten rasvaa. Saksa koetti sulkea tuntemuksen pois. Kaikista ihmisistä ja henkilöitymistä viimeisimpänä hän olisi halunnut Italian näkevän ja koskettavan heikkouttaan ja epätäydellisyyttään. Hänen tuli olla vahva, pitää kaikki kurissa, se oli hänen roolinsa, oli ollut ennen kuin hänen kehonsa oli alkanut pistää vastaan. Saksalla ei ollut mahdollisuuttakaan tehdä samoin kuin Japani ja pitää etäisyyttä, ei, kun Italia nukkui hänen vieressään miltei joka yö ja huomasi muutokset ensimmäisenä ennen häntä.

"Älä pue paitaa vielä. Antaa sen imeytyä hetki" Italia sanoi taputettuaan paksua rasvaa paremmin Saksan ihoon.

Saksa urahti lyhyesti ja säpsähti heti seuraavaksi kauemmas – Italia oli piirtänyt etusormellaan sydämen hänen lapaluuhunsa ihottuman ympärille.

"Mitä sinä – et sinä voi tehdä noin!"

"Tein jo" Italia tokaisi hangaten käsiään yhteen saadakseen käytettyä niihin jääneen rasvan hyödyksi. "Minä olen varma, että siitä tulee parempi."

Hän asetti ensiapupakin takaisin kuntoon ja sulki kannen. Asetettuaan puuhahmon kannessa valkoisen ympyrän sisällä olevan punaisen ristin joka sakaralle hän kääntyi Saksaan päin, mutta mitä hän olikaan aikonut sanoa, haihtui hänen mielestään kun hän huomasi Saksan rikkumattoman vakavan, synkeän tuijotuksen. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Äskeinen oli ollut pelkkä päähänpisto. Oliko Saksa vihainen siitä?

"S-Saksa?"

"Miksi sinä… ainoa, mitä minä koskaan teen, on huudan sinulle, joten miksi sinä..." Saksa vaikeni ja veti paidan takaisin päälleen piittaamatta tahroista, joita hänen vaatteisiinsa saattoi tulla. Hyttysten ininä teltan kattokoukkuun kiinnitetyn lampun ympärillä täytti teltan paksua hiljaisuutta.

Heidän ei ollut koskaan tarvinnut ryhtyä ystäviksi yksityisellä siviilitasolla. Se ei ollut välttämätöntä. Sopimus, jonka he olivat tehneet, oli puhtaasti heidän valtioidensa ja pomojensa välinen. Mutta silti Italia oli tarjonnut sitä, halunnut niin vilpittömästi. Saksa ei tajunnut miksi. Hän mietti vastaustaan jonka oli antanut Italian kysyessä häntä ystäväkseen liittoutumisen alussa: Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä ja todennäköisesti kohtelen sinua huonosti. Todempia sanoja hän ei ollut sanonut.

Kun sota joku päivä olisi ohi, miten ikinä se päättyisikään, Saksa oli varautunut siihen, että Italia lähtisi ja jättäisi hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen. Niin Saksa itse tekisi, jos olisi Italian paikalla. Se oli ainoa järkevä teko, ainoa mitä kukaan saattoi tehdä tässä pilaantuneessa, mielipuoliseksi menneessä maailmassa –

Kosketus hartialla keskeytti ajatukset. Saksa kieltäytyi katsomasta ylös.

"Sinä olet väärässä. Mitä äsken ajattelitkaan, sinä olet väärässä" Italia lausui ja siirsi kätensä Saksan hartialta leuan alle ja nosti Saksan päätä kunnes sai vaaleansiniset silmät kohtaamaan omansa. "Maailma on vajonnut pimeyteen ennenkin, ei tämä ole ensimmäinen kerta. Viimeinen? Ve, ehkä ei, mutta toivotaan niin."

Italian mieleen muistui vaaleahiuksinen poika ja sanat, jotka tämä oli lausunut ulkona tuulisena päivänä korkean heinän taipuessa häikäisevän vihreänä: Luodaan yhdessä maailman voimakkain maa! Italia, minä kysyn sinulta vakavissani, tulisitko... valtakunta, jonka me muodostaisimme yhdessä, me voisimme...

Suurin. Voimakkain. Mahtavin. Sitä ihmiset taas yrittivät. Hänen pomonsa. Saksan pomo. Eivät ymmärtäneet, ettei se onnistu, ei keneltäkään. Voima hiipui aina lopulta, aika kulki eteenpäin ja maailma muuttui. Hän oli halunnut sanoa sen pojalle, mutta ei ollut osannut, ei niin, että poika olisi kuullut ja ymmärtänyt. Tai kenties hän oli kuullut ja ymmärtänyt, mutta ei siitä huolimatta ollut voinut muuta. Eivät he aina voineet.

Italia huomasi silittäneensä Saksan vaaleita hiuksia vapaalla kädellään ajatuksissaan vasta kun Saksan käsi kohosi pysäyttämään eleen ja ihmetteli hämmentyneenä miksi oli tehnyt niin. Saksa ei pitänyt hiustensa sotkemisesta. Italia veti molemmat kätensä pois, perääntyi, painoi kämmenet kiinni selän takana.

"Anteeksi. Minä –"

Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Älä tule Rooman kaltaiseksi. Kiltti...

Häthätäinen sävy ja tuloillaan oleva pitkä ja epävarma pahoittelujen ja anteeksipyyntöjen tulva väistyivät Italian mielestä. Aivan, niin juuri. Se piti sanoa ääneen, kaikki se, niin kuin silloinkin, siitäkin huolimatta ettei se välttämättä muuttanut mitään. Hän keinahti paikallaan, tunsi saavansa äänensä takaisin, laski jalkansa tukevasti maahan ja puhui. Puhui kuin ei olisi koskaan ennen puhunut.

"Saksa, sinä olet vahva. Yhä edelleen. Aivan uskomattoman vahva, vahvempi kuin tajuatkaan, koska sinä jaksat seistä vieläkin vaikka moni muu ei jaksaisi, niin minä ajattelen. Ja sinä olet äärettömän kärsivällinen, koska silloinkin kun minä olen ollut kaikin puolin hyödytön, siis melkein koko ajan, kun minä eksyn, pelkään, sotken jotain ja olen myöhässä ja epäjärjestyksessä, sinä jaksat minua silti, pelastat minut ja sidot minun kengännauhani. Sen takia minua ei haittaa vähääkään levittää voidetta ihottumaan tai auringonpolttamaan, se on vähintä mitä voin tehdä enkä minä pidä sinua sen vuoksi huonona, en todellakaan, en lainkaan!" Italian kädet lennähtivät selän takaa huudahduksen mukana ja viuhtoivat ilmassa sinne tänne.

Ja hän jatkoi, vaikka näki Saksan silmissä loistaneen yllättyneisyyden muuttuvan lasittuneeksi ja etäiseksi.

"Sinä olet hyvä. Olet, vaikka et itse uskoisikaan sitä juuri nyt, vaikka kaikki muut sanoisivat päinvastoin. Sinuun sattuu siksi, että sinun ihmisiisi sattuu eikä se lopu heti edes sitten, kun tämä sota on ohi, mutta paljon pahempaa olisi, jos et tuntisi mitään. Silloin yhteys on katkennut ja se on vakavaa, lopun alku. Niin kauan, kun voit tuntea mitä he tuntevat, on toivoa."

Lampun valo vipatti. Saksa puristi yhä edelleen avonaisena päällään olevaa paitaansa kiinni nappilistasta nyrkissään rinnan kohdalta ja painui kumarampaan tuolissaan.

Italia kyykistyi maahan ollakseen paremmin samalla tasolla ja loi katseensa ylös häneen.

"Ja minä pidän sinusta. Sinusta" Italia painotti sanaa. "Saksasta ihmisenä, yksilönä. Koska sinä olet yksilö, ainutlaatuinen, et pelkkä maa ja valtio ja abstrakti henkilöitymä. Älä unohda sitä."

Saksa sulki silmänsä.

Melkein heti hän tunsi Italian kämmenten painuvan ohimoilleen.

"Anteeksi. Minä puhuin kamalan paljon kaikenlaista vahvasti tunnepitoista. Oletko kunnossa? Menitkö oikosulkuun?" Italia kyseli huolissaan seisoessaan taas Saksan edessä.

Saksa pudisti päätään hitaasti. Italian kädet olivat lämpimät. Hän ei halunnut rikkoa kontaktia vielä.

"Oletko varma? Minä olen pahoillani. Anteeksi, Saksan aivojen komentokeskus! Se oli Italia taas. Se joka pulisee yhtenään. Löytyy arkistosta ii:n kohdalta, todennäköisesti idiootin vierestä."

"Irregulaarin" Saksa mutisi.

"Mitä?"

Saksa pudisti uudelleen päätään. Ei sen väliä.

"Se, mitä minä yritän sanoa, on, ettei tämä kestä ikuisesti" Italia kumartui lähemmäs ja halasi Saksan päätä, hartioita, niskaa. "Minä olen iloinen, että meistä tuli ystäviä. Se ei ole helppoa, ei sellaisille kuin me, ja jos historia kohta tempaisisikin meidät erilleen, minä olen iloinen, että sain tämän hetken. Vee, tai minulle sinä olet ystävä, mutta sinä ja Japani varmaan pidätte minua enemmän maanvaivavana, joka..."

"Ludwig."

"Mitä?" Italia kysyi ymmällään ja vetäytyi kauemmas. "Kuka?"

"Minä olen. Ludwig" Saksa sanoi koettaen saada matalaksi painuneen äänensä takaisin hallintaan. Ystävyys ei ollut helppoa sellaisille kuin he, siinä Italia oli oikeassa. Historia, politiikka ja aika asettuisivat luultavasti poikkiteloin sen eteen lukuisia kertoja, mutta tämä oli ele, jonka hän saattoi tehdä. Jonka hän halusi tehdä. Omana itsenään.

Italialla meni hetki. Sitten kirkas hymy, kirkkaampi kuin telttaa valaiseva lamppu, levisi hänen kasvoilleen yhtä aikaa oivalluksen kanssa. Saksa ennemmin tunsi kuin näki sen pitäessään katseensa alhaalla ja kuuli sen Italian äänessä, kun tämä kertoi nimensä.

"Feliciano. Feliciano Vargas" Italia ojensi kätensä Saksalle kätelläkseen.

"Pelkkä Ludwig, luulisin" Saksa vastasi tarttuen Italian käteen. "Beilschmidt, jos saan käyttää Preussin kanssa yhteistä sukunimeä."

"Ve, hauska tutustua, Ludwig. Minä tuon sinulle peilin niin näet laittaa hiuksesi uudelleen." Italia irrotti otteensa ja koetti lähteä, mutta Saksa piti hänestä edelleen kiinni.

"Kiitos, Italia. F-Feli. Feliciano" Saksa takelteli nimen kanssa ja hänen otteensa tiukentui kuin ilmaistakseen seikan aiheuttaman harmistuksen.

Italia laski toisen kätensä Saksan käden päälle, sulki sen käsiensä sisään. "Feli käy hyvin" hän vakuutti, "se kuulostaa kivalta, kivemmalta itse asiassa. Onko kaikki hyvin taas?"

Ei, ei ollut. Ei luultavasti vielä pitkään aikaan. Mutta murtumispiste, joka vielä äsken oli tuntunut olevan aivan Saksan jalkojen alla, oli pyyhkäisty kaukaisuuteen ja joku päivä... joku päivä, kyllä, kaikki olisi taas hyvin.

Saksa kohotti katseensa ylös aina Italian ruskeisiin silmiin asti ja nyökkäsi lyhyesti.

.