Ikäraja: T
Genre: huumori? yleinen?
Varoitukset: 2P-hahmojen logiikka, mahdollisesti kirosanoja (mutta ei gorea eikä väkivaltaa!)
Kirjoittajan kommentti:
Asia tuli varmaan jo selväksi, mutta sanotaan vielä kerran: kaikki tarinan hahmot ovat 2P-hahmoja.
Kuka vaan osaa kokata (paitsi)
.
Peilin takaisessa 2P-maailmassa oli aamu. Linnut lauloivat ulkona ja aurinko paistoi kirkkaana sisään ikkunoista niin kliseisenä ja idyllisenä, että Italia olisi halunnut vetää kaikki verhot kiinni, hautautua syvälle peittojen uumeniin ja nukkua aina iltaan asti. Totta puhuen hän oli yrittänyt tehdä niin, mutta hänen ruumiillaan oli tarpeita joita hän ei voinut ohittaa ja niin hän oli täällä, tuntemattomalla maaperällä niin sanotusti, huoneessa, johon hän yksin ollessaan astui hyvin harvoin jalallaankaan. Hän oli keittiössä.
Kaikkialla oli siistiä ja puhdasta niin kuin odottaa sopi, olihan keittiö Romanon yksinoikeutettu valtakunta, mutta vaikka Italia tutki katseellaan kaikki tasot valmiina syöksyyn kuin nälästä kiljuva haukka, hän ei nähnyt hedelmäkulhoja missään. Hän oli hieman pettynyt asian vuoksi, vaikka ei voinutkaan varsinaisesti sanoa yllättyneensä. Romano oli takuulla siivonnut tavallisesti aina esillä olevat terveellistä purtavaa pursuavat vadit pois ennen lähtöään epäillessään, että muuten häntä odottaisi kasa puolimätiä, valkoisten ja sinisten homepilkkujen täyttämiä hedelmiä kuvottavan löyhkän ja keittiön pimentävän suuren ja mustan kärpäsparven keskellä takaisin palatessaan.
Kuva ei ollut kaukaa haettu. Niin oli käynyt viimeksi, kun hän oli erehtynyt jättämään veljelleen jotain tuoretta syötävää mentyään katsastamaan Lontoon muotiviikon tarjonnan Englannin kutsumana ja näky oli järkyttänyt häntä syvästi.
Siis se, miltä heidän keittiössään näytti, ei se, mitä Lontoon muotiviikolla oli esillä, vaikka Italia oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jos kyseisen muotiviikon luomukset muistuttivat edes etäisesti sitä, mitä Englannilla oli tapana pitää yllään, siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syytä vajota maahan polvilleen ja itkeä silmät päästä.
Italian omatunto liikahti vaivautuneesti. Muisto keittiön oviaukkoon romahtaneesta itkevästä Romanosta ei ollut mieltä ylentävä, päinvastoin. Hyvä vaan, ettei hedelmiä ollut. Keittiön siivoamisessa oli ollut hirvittävä työ (mutta Italia oli tehnyt sen silti, yksin, koska itkevä Romano oli suunnilleen ainoa asia, jota hän ei kestänyt) ja sitä paitsi hän ei erityisemmin välittänyt hedelmistä. Suurin osa niistä piti kuoria ennen kuin niitä saattoi syödä. Se oli valtavan vaivalloista ja teki kädet inhottavan tahmeiksi. Italia söi hedelmiä vain silloin kun sai jonkun toisen kuorimaan ne puolestaan.
Yleensä tuo joku oli Romano, joskus Seborga ja kaikkein harvinaisimmissa tapauksissa Japani. Viimeisimmäksi mainittu tosin teki sen lähinnä siksi, ettei Italia pääsisi esittelemään veitsenkäyttötaitojaan hedelmien avulla. Japanilla oli tapana huokaista jokaisen demonstraation jälkeen, että se oli tuhlausta hyviä ruoka-aineita kohtaan, mitä Italia ei suostunut allekirjoittamaan. Taatusti rääppeistä saisi kaavittua hedelmäsalaatin kasaan, jos vain viitsisi.
Italia otti varovaisen askeleen peremmälle keittiöön. Sitten hän tajusi miten naurettavalta vaikutti ja harppoi kunnolla huoneeseen. Ei ollut mitään syytä hermoilla tai epäröidä. Jääkaapissa olisi varmasti vielä jotain syötävää, Romano ei koskaan jättänyt häntä ilman ruokaa.
Jääkaapissa ei ollut juuri mitään. Lamppu, kastiketta, oliivipurkki, irrallisia ja epämääräisiä aineksia, joista todennäköisesti saisi tehtyä aterian, mutta ei mitään valmista, ei enää. Kaikki Romanon hänelle valmistamat ja annoksiksi pakkaamat ruoat oli syöty. Tyhjien muovirasioiden vuori tiskialtaassa todisti asian.
Italia sulki jääkaapin oven ja käännähti hitaasti ympäri. Hän mulkoili keittiötä vihaisesti. Se ei juurikaan parantanut hänen oloaan, vaikka hän oli toivonut niin.
Ruoanlaitto. Että hän inhosi sitä. Inhosi hän toki muitakin asioita – kuten aikaisia aamuherätyksiä ja kuskeja, jotka hidastivat koko liikenteen ajamalla sääntöjen mukaan – mutta ruoanlaittoa hän inhosi eniten, koska se oli jotain, mitä piti tehdä joka ikinen päivä jos mieli selvitä hengissä. Kaikki monimutkaiset työvaiheet... ja hajut! Hiuksiin ja vaatteisiin tiukasti takertuvat mausteiden ja rasvan ja minkä-ikinä paistuneen hajut, joista pääsi eroon vain käymällä suihkussa ja vaihtamalla vaatteet. Italiaa puistatti.
Hänen suolensa kuristuivat kipeästi tiukemmalle ja hänen vatsansa kurisi äänekkäästi. Hänen oli syötävä jotain, jotta hän jaksaisi ajatella kunnolla ja keksisi, mitä hän oikeasti haluaisi syödä.
Italia antoi katseensa kiertää keittiön ympäri vielä kerran. Hänen silmänsä pysähtyivät leivänpaahtimeen joka kiilteli kutsuvasti työskentelytasolla. Yhdellä loikalla hän oli sen luona ja siellä, paahtimen takana, oli tyhjältä näyttävä leipäpussi. Italia tökki sitä kokeilevasti ja tunsi pussin pohjalla jotain pehmeää. Hän ravisti pussin ympäri ja sen sisältä putosi kaksi paahtoleipäviipaletta.
Tyytyväisenä itsekseen virnistäen hän laittoi viipaleet paahtimeen.
Kolme minuuttia myöhemmin hän rynnisti keittiöön vaahtosammutin käsissään ja hukutti laitteen leipineen paksun kostean valkoisen vaahdon alle.
Suunnitelma B. Italia haki puhelimensa ja painoi vihreää soitto-näppäintä.
"Minulla on nälkä" hän ilmoitti käskevään sävyyn, kun puhelu yhdistyi.
"Niin?" Saksa kysyi venyttäen sanaa tarpeettomasti. "Ja kuinka minä voin siinä auttaa? Sinä sanot aina, että minun ruokani on kamalaa."
Se oli totta. Saksa valmisti suurella huolella ruokaa, joka oli tasapainoista ja terveellistä ja täynnä kaikkia tuiki tärkeitä vitamiineja – ja maistui pahvilta. Sama se, mitä ruokaa se oli. Italialle oli arvoitus, miten hän sen teki, koska kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista. Ei, kun ruoka oli niin värikästä ja tehty alusta lähtien aidoista raaka-aineista.
"Vie minut sitten ulos syömään" Italia puuskahti hämääntymättä hetkeksikään. "Koko talossa ei ole yhtään ruokaa. Minä kuolen nälkään!"
"Tokkopa. Miksi et tilaa pizzaa?" Saksa kysyi ja jos Italian ei olisi ollut niin nälkä, hän olisi kuullut virnistyksen Saksan äänessä ja tajunnut, että toinen kiusasi häntä tahallaan. Italialla kuitenkin oli nälkä ja hän oli ehtinyt hyvään vauhtiin kotiin kuljetettujen pizzojen haukkumisessa – koska 2P-maailmassa, jossa asiat olivat olennaisesti enemmän vinossa kuin 1P-maailmassa, tusinapizzerioiden pizzat olivat todella kamalia – ennen kuin Japani sai napattua Saksan puhelimen itselleen.
"Mikä on ongelman nimi?" hän tiedusteli viileän asiallisesti.
Italia hiljeni. Hän ei yllättynyt kuullessaan Japanin äänen – todennäköisesti hän oli tullut taas Saksan luo värkkäämään jotain ikäloppua autonromua kuntoon tai jotain muuta yhtä tylsää ja ikävää, mitä he aina autotallissa väsäsivätkään ja mikä ei suoraan sanottuna kiinnostanut Italiaa kiertokampiakselin vertaa – hän hiljeni, koska ei ollut varma uskalsiko nimetä ongelmaansa Japanille. Kuultuaan toisen ystävänsä lempiruoan olevan pallokala, hän oli tullut epäluuloiseksi tämän valmistamia ruokia kohtaan. Ei sillä, että hän epäilisi Japanin ruoanlaittokykyjä, ei ei. Turvallisuus oli vain yhtäkkiä noussut tärkeimmäksi kriteeriksi, jonka Italia asetti ruoalleen. Vähän niin kuin erilaiset ruokatrendit nousivat yhtäkkiä pinnalle, paitsi että tämä oli pikemminkin vaatimus kuin trendi ja laadultaan pysyvä.
Hänen mahansa murisi äänekkäästi. Niin äänekkäästi, että se kuului puhelimen toiseen päähän.
"Milloin sinä söit viimeksi?" Japani kysyi ääni edelleen yhtä viileänä ja asiallisena kuin aiemminkin.
"Eilen… aamulla. Toissapäivän iltana?" Italia vastasi epävarmasti.
"Miten sinä et tiedä?" Saksa kysyi väliin kaikuva kohina taustanaan. Ilmeisesti Japani oli laittanut puhelun kaiuttimelle. "Eikö Romano jättänyt sinulle ruokaa?"
"Jätti, mutta minä, öhöm."
"Sinä menit taiteelliseksi, lukittauduit ateljeesi, unohdit koko muun maailman ja löit laimin sellaiset toisarvoiset, arkipäiväiset asiat, kuten syömisen ja ostoksilla käymisen" Japani lausahti.
"…Suunnilleen niin" Italia mutisi myöntävästi, harmissaan siitä miten hyvin hänen ystävänsä tunsi hänet. "Ja nyt minulla on niin nälkä, etten enää jaksa pysyä koivillani ja minä tuhosin leivänpaahtimen ja sen mukana leivät, jotka olivat viimeinen millään tavoin syötäväksi kelpaava ruoanmuren ja Saksa sinun pitää viedä minut syömään!"
"Mitä sinä teit leivänpaahtimelle, että se hajosi?" Saksa uteli. Hän oli melkoisen hyvä koneiden kanssa ja häntä kiinnosti kuulla asiasta tarkemmin. Kenties hän voisi yrittää katsoa ja korjata sen myöhemmin.
"Mitäkö tein? Miten niin, mitä tein?" Italia kiihtyi. "Minä paahdoin leipää, tietty! Mitä muutakaan?"
Puhelimeen tuli hiljaista.
"Sinä paahdoit leipää…" Saksa toisti hitaasti.
"Sillä uudella leivänpaahtimella, jonka Romano osti pari kuukautta sitten?" Japani varmisti.
"Niin niin, sillä juuri. Se otti ja syttyi tuleen ja – hei! Pää kiinni! Saksa! Lakkaa nauramasta!"
"Kukaan toinen ei… Ainoastaan sinä… Paahtamalla leipää…!" Saksa haukkoi sanansa katkonaisina matalan hohotuksensa lomaan. "Melkein kuin Englanti…!"
Puhelimen molempiin päihin tuli kummastunut hiljainen hetki.
"Miksi Englanti?" Japani kysyi kysymyksen ääneen. "Hänhän tekee hyvää ruokaa. Jälkiruokaa varsinkin."
"En tiedä" Saksa vastasi kuulostaen yhtä hämilliseltä omista sanoistaan kuin he olivat. "Se oli vain ensimmäinen nimi joka tuli mieleeni. Anteeksi."
"Joko nauroit kylliksesi?" Italia puolestaan tiedusteli happamasti. "Koska jos nauroit, niin pystyt varmaan taas kuuntelemaan, kun sanon viimeisen toiveeni: ei tarvitse tuoda kukkia haudalle. Itse asiassa kiellän teitä kokonaan tulemassa hautajaisiini. Parhaimmat kaverit ikinä…" hän rätisi sarkastisesti puoliääneen. "Hyvästi!"
Puhelu katkesi.
Japani huokaisi lyhyesti. "Oikukas taas tänäänkin" hän totesi ja ojensi puhelimen takaisin Saksalle.
"Meidän on parasta mennä hänen luokseen" Saksa vastasi järkevästi työntäessään puhelimen öljytahrojen kirjomien housujensa taskuun. "Jos hän yrittää laittaa ruokaa uudelleen, koko keittiö on pian entinen."
Japani nyökkäsi ja aloitti "Ja jos hän ehtii tehdä sen –"
"– niin kumpikin Italian veljeksistä joutuu punkkaamaan jossain muualla siihen asti, kunnes uusi keittiö on valmis" Saksa jatkoi hänen ajatusketjuaan ja päätti sen sanomalla "Eli käytännössä Italia päätyisi meistä jommankumman kämppikseksi."
Siinä oli paljon ajattelemisen aihetta. Heidän ystävällään oli paljon hyviä puolia, mutta ei yhtäkään, jota he kestäisivät 24/7.
"Etsi valmiiksi isoin kattila, mikä sinulta löytyy" Japani lausui yhtä viileästi kuin aina näyttäen vain aavistuksen kalpeammalta kuin tavallisesti siirtyessään pesemään käsiään autotallin pesualtaan äärelle. "Minä tulen kohta ja keitän pastaa."
Millään muulla he eivät voineet tästä enää selvitä.
Saksa nyökkäsi, pyyhki kätensä miten kuten hartiallaan olleeseen riepuun ja oli jo menossa kohti keittiötä, kun hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. Hänen oli pakko sanoa se.
"Japani. Pastaa ilman pallokalaa, kiitos."
"Tietysti. Länsimaat" Japani huokaisi "heti kun heille kertoo pallokalasta, siitä tulee heille kumma päähänpinttymä..."
Saksa ei kuullut. Hän oli jo astunut ulos autotallista häikäisevän kirkkaaseen päivään.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
2P-hahmot ovat osittain käänteisiä 1P-hahmoille.
Tämä ajatus tuli mieleeni yksi ilta aivan yllättäen ja heti seuraavaksi näin mielessäni 2P-Italian keittiössä kiroilemassa ja täysin hukassa. Minua huvitti suuresti ajatus, että toisin kuin 1P-versionsa, 2P-Italia olisi täysi tumpelo keittiössä ja lähdin seuraamaan mihin tarina menee.
Tämä on toinen kerta kun kirjoitan 2P!Hetalia-hahmoista. En vieläkään ole lukenut heistä kertovia ficcejä kovinkaan monta enkä pidä väkivallasta ja goresta, joten tulkintani voi olla pehmompi ja poiketa muista 2P-hahmoista kirjoitetuista tarinoista.
Burnt toast on yksi otsikko 100 aiheen -listallani ja toimi toisena innoittajanani.
Kiertokampiakseleita ei välttämättä ole olemassa. Kampiakseleita ja kiertokankia on. En tiedä koneistä mitään eikä tiedä 2P-Italiakaan – mahdollisesti virheellisen termin käyttö on tahallista.