Luku 2: yllätys metsässä.

Seuraavana aamuna, Leo nauti aamiaiseksi, paistettuja munia, paahtoleivän kanssa, ja siten hän lähti metsään treenaamaan, ninja taitoja.

Oli hieno kevät sää, aurinko paistoi, muutamia pilviä näkyi, ja oli mielytävän lämmin. Leo viihtyi hyvin metsässä, tällä oli tilaa tyhjentää ajatuksia, ja kartoittaa ninjan taitoja parempaan.

Mutta samaan aikaan, ränsistyneessä talossa, jossa poika asui, niin tilanne oli siellä päällä. Ja aika paha.
Poika oli herännyt siihen kun nainen paiskasi oven auki, ja varoitamata hän tarttui poikaa kädestä. Nainen veti niin kiireesti poikaa, että hän ei pysynyt millään perässä.

"Älä hidastele! tule nyt!" Nainen komensi.

"Minne menemme Äiti?" Poika kysyi hämmentyneenä, hän oli vielä niin uninen ja pelästynyt ettei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa.

"Hilja!" pojan äiti sanoi vain, ja aukaisi ulko oven. He marssivat suoraan ulos ja kohti autoa.

Pojalle oli melkoinen sokki olla ulkona, siitä oli tavattoman kauan, kun viimeksi hän oli ulkona. Kauan ei poika saanut nauttia ulko ilmasta, kun hänet tuupattiin kovakouraisesti, auton takapenkille.

Auto oli punainen ja lommoilla, mutta se toimi. Heti kun nainen pääsi auton kyytiin, hän kaasutti hurjaa kyytiä pois talosta. Poika kysyi äidiltään kaksi kertaa, minne he olivat menossa, mutta ei saanut mitään vastausta. Poikaa pelotti kovasti.

Ja yhtäkkiä, Autto pysähtyi, ja pojan Äiti nousi autosta, ja veti pojan ulos autosta. Ja veti hänet suoraan metsän reunaan.

"Okei, kuuntele nyt tarakaan riiviö, en toista tätä." Äiti sanoi hyvin ankarasti pojalleen, ja piti käsiään lantioilla.

Poika katsoi Äitiä suoraan silmiin, ja vapisten hän nyökkäsi, että hän kuunteli.

"Olen saanut tarpeekseni, siitä päivästä lähtien, kun Isäsi jätti minut, eikä ottanut sinua mukaan, niin minä olen saanut raataa turhan takia jokaisesta ruuan murusesta, jonka minun pitäisi muka antaa sinulle. Mutta nyt se loppuu, lähden täältä, olen löytänyt uuden miehen, enkä ota sinua mukaan, saat tulla toimeen omillasi." Pojan äiti sanoi kylmästi, ja marssi siten tiehensä.

Pojalle tuli hätä, kiireesti hän juoksi äitinsä perään.

"Odota Äiti! anna anteeksI! lupaan olla kiltisti." Hän sanoi paniikissa.

Mutta hänen äitinsä ei kuunnellut, vaan röyhkeästi hän nousi auton kyytiin, ja kaasutti hurjaa kyytiä pois, jättäen poikansa tienposkeen.

Poika katseli pitkään siihen suuntaan, missä auton pölypilvi hävisi, ja paksut kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja lopulta poika alkoi itkeä täyteen kurkkuun.

"Äitiii! älä jätä minuaaa! yääääh!" Poika huusi, ja sai korpit lentämään säikähdyksestä pakoon.

Poika oli nyt yksin, ja peloissaan, hänellä ei ollut mitään omaisuutta mukana, ainoastaan risaiset vaateet, ja kädessään hänellä oli paperi, jonka hänen äitinsä oli hänelle antanut, ennen kuin oli tuupannut hänet auton kyytiin. Poika ei osannut lukea, joten hän ei tiennyt mikä se oli, mutta hän rutisti sitä rintaansa vasten.

Poika rauhoittui lopulta, ja lähti epätoivoisena vaeltamaan metsään. Pojalla oli kylmä, koska hänellä oli yllään vain, ruskea t-paita, joka oli liian iso hänelle, ja likaiset harmaat housut, kenkiä ei hänellä ollut. Ja vaika kevät olikin lämmin, niin ei se ihan täysin lämmitänyt, Siksi pojalla oli kylmä.

Poika käveli ja käveli, ja nälkä kurni vatsassa. Juuri kun hän oli aikeissaan taas itkeä, hän kuuli pensaiden takaa outoa ääntä. Ja meni katsomaan mitä se oli.
Leonardo, harjoitteli metsässä, hän harjoitteli miekkailu taitojaan, ja oli jo lopettelemassa, kun hän kuuli oksan rasahtavan, hänen takanaan.

Leo kääntyi salaman nopeasti, ja yllättyi, hänen edessään, seisoi pieni poika, poika jolla oli mustat pitkät hiukset, ja ruskeat silmät, poika jolla oli ohuet vaateet, ja hyvin surulliset ja pelokkaat kasvot, mutta kasvot olivat myös hyvin söpöt.

Leo ja poika tujotivat toisiaan silmiin, oli hiljaista, vain joku linnut vähäsen lauloi.

"Ku-kuka olet?" Poika kysyi hennolla äänellään.

Leo valpastui, hänen oli koottava itsensä.
"Olen Leonardo, ja älä pelkää, en tee sinulle pahaa." Leo sanoi nopeasti, ja veti miekkansa takaisin tupeeseen.

"Entä sinä? kuka sinä olet? ja missä on Äitisi?" Leo kysyi vuorostaan.

Poika katsoi Leota uteliaasti, eikä hän osannut pelätä häntä enään, vaika Leo olikin niin oudon näköinen, mutta se mitä Leo kysyi, niin se sai pojan rypistämään otsaa, ja tuntemaan pientä paniikkia.

"Kaikki... kunnossa? Leo kysyi varovasti.

"En tiedä..en tiedä, mikä minun nimeni on, en muista sitä enään. Äiti ja Isä...he-he jättivät minut." Poika vastasi, ja pidäteli itkua.
Leo rypisti otsaansa ja oli hyvin yllättynyt.

"Okei, parasta kun tulet mukaani, onko mmm.. sinulla nälkä?" Leo kysyi.

"Joo, on minulla." Poika vastasi rehellisesti, ja hänen vatsa murisi äänekkäästi.

Leo hymyili ystävällisesti, ja nosti pojan syliinsä. Poika ei pyristellyt vastaan, uteliaana hän kosketti Leon ihoa, ja tajusi että kaverilla ei ollut, mitään naamiais pukua.

Poika katsoi Leota kysyvästi, ja ehkä aavistuksen verran pelokaasti.

"Älä pelkää, kerron sinulle kaiken, kunhan ensin saat ruokaa." Leo lupasi.

"Ja voit kutsua minua, Leoksi. okei?" Leo lisäsi.

"Okei Leo." poika vastasi nyt vähäsen reippaammin.

Leo kantoi pojan farmille, sisällä, Leo valmisti pojalle nopeasti syötävää. Maapähkinä hillo voileipiä, omena lohkoja, ja lämmin kaakao. Poika istui keittiön pöydän ääressä, ja katseli ympärilleen, uteliaana.

"Asutko tällä?" Poika kysyi.

"En, olen tällä niin sanotusti, harjoitus leirillä." Leo sanoi ja ojensi tarjottimen pojalle, jossa oli voileivät ja kaakao.

Poika söi vikkelästi herkulliset maapähkinä voileivät, ja nautti suunatomasti herkullisesta ateriasta.

"Älä hotki, ei ole kiire," Leo sanoi lempeästi. Samassa hän näki pöydän päällä paperin.

"Mikä tämä on?" Leo kysyi ja otti sen.

"En tiedä, äiti antoi sen minulle." poika vastasi, ja joi kaakaota.

Leo tutki paperin, ja tajusi sen olevan pojan henkilöllisyys paperi. Se oli kyllä sotkettu pahasti, niin että vanhempien nimi oli piilossa, samoin sukunimi, mutta syntymä aika oli selvä, ja nimi myös. Ja pojan nimi oli...

"Oliver! nimesi on Oliver, tämä paperi on sinun syntymätodistuksesi,ja nimesi on Oliver." Leo sanoi.

Oliver, katsoi Leota pitkään, ja siten hän näytti hetken aikaa olevan jossain muissa maailmoissa.

"Oliver...Oliver...Joo! minun nimeni on Oliver! nyt muistan!" Oliver sanoi voiton riemuisena, mutta siten hän pelästyi, ja painautui kasan.

"A-anteeksi, että huusin," Oliver sanoi apeana.

Leosta se oli outoa.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, saa sitä olla innoissaan." Leo vakuutti.

Siten Leo kysyi, halusiko Oliver kuulla, hänen syntymätarinansa, ja tietysti Oliver halusi kuulla.

Jatkuu.