Ikäraja: T

Genre: angst ja (valinnan mukaan) ystävyys/romantiikka

Varoitukset: sota (joskin pelkkänä taustana eikä yksityiskohtaisena raakana näyttämönä), historialliset epämääräisyydet

.

Inevitabilis

.

- I -

Yhdessä hetkessä kaikki on selvää. Sotilaat eivät tiedä, he iskevät viimeiset lyöntinsä, ampuvat vielä kerran, nousevat, puolustavat ja kaatuvat, mutta Suomi on kalvennut, pysähtynyt kaiken keskelle ja hänen aseensa putoaa voimattomista sormista maahan.

Ei auta, että Ruotsi on heti hänen vieressään, ottaa kiinni, pitää hänet pystyssä. Se on ohi. Mennyttä. Kaikki vuodet – noin vain.

Se ei tarkoita, että Ruotsi antaisi periksi. Ei, hän ei halua. Mitä tahansa muuta. Mitä tahansa. Mutta ei tätä.

Hän nostaa Suomen ylös (ja kaikki on kammottavan totta, sillä Suomi ei pistä vastaan, ei sano "minä osaan kävellä itsekin!" vaikka Ruotsin sisin sykkii: sano ne sanat, kiltti, sano, sano, sano), kääntyy ja ajattelee ainoastaan yhtä asiaa:

Kotiin

- eikä piittaa, että se on epätoivoista ja itsekästä, väärin ja mahdotonta. Koko hänen tahtonsa kiertyy sanan ympärille ja käyttäen voimansa viimeistä rippua myöten hän puskee heitä todellisuuden tiheän verkon läpi.

Jotain repeää. Miljoonia ja taas miljoonia mikroskooppisia kuolemia räjähtää hänen sisällään yhdellä kertaa ja yhä uudelleen, kipu on niin voimakas että se ylittää käsityskyvyn ja ainoastaan on, mutta he eivät ole ihmisiä ja Ruotsi pitelee käsivarsiensa sisällä sitä, mikä on jo kauan ollut tärkeämpi kuin hänen oma elämänsä eikä anna periksi. Hän puskee Mahdotonta vasten, kunnes maailmankaikkeus antaa myöten.

Silmänräpäys. He ovat poissa.

.

- II -

Valtaosa Ruotsin aisteista on lamaantunut. Hän on luultavasti puoliksi kuollut, mutta hän kykenee aistimaan kaksi asiaa.

Pimeyden.

Ja Suomen vierellään.

Hänen viimeinen hengähdyksensä on onnellinen.

.

- III -

Tietenkään hän ei kuole. Ei noin vähästä.

Selän alla on kivi. Se pistää alaselkään kyljen lähelle, mutta Ruotsi ei jaksa liikahtaa. Rintakehä tuntuu litteältä, siltä kuin hänellä ei olisi keuhkoja. Hengittäminen on raskasta ja sattuu.

Ruotsi sulkee silmänsä. Pimeän jälkeen kirkkaana ja sinisenä ylhäällä kaartuva taivas tuntuu epätodelliselta. Metsä humisee ja linnut laulavat aivan kuin sotaa ei olisi. Mutta se on, kauempana vain ja he ovat häviämässä.

Sormien silitys otsalla. "Oletko kunnossa?"

Ruotsi avaa silmänsä, komentaa keuhkonsa täyttymään.

Hänellä ei ole aikaa maata.

.

- IV -

He eivät olleet kaukana talosta, mutta heidän matkantekonsa on hidasta raahautumista ja niin yö on jo pitkällä, kun Ruotsi saa työnnettyä oven auki. Hän jättää Suomen hetkeksi nojaamaan ovenpieleen riuhtoakseen ja potkiakseen kengät jaloistaan – mikä tilanteen huomioon ottaen on sekä melkomoisen hölmöä että typerää koska he ovat kumpikin päästä varpaisiin likaisia, mutta Suomi on vaatinut tekemään niin sisälle tultaessa ja tapa on iskostunut Ruotsin mieleen niin lujasti, että kyse on vailla ajattelua tapahtuvasta automaattisesta toiminnosta – nostaa Suomen uudelleen ylös ja kantaa suoraan ainoan makuuhuoneen ainoaan sänkyyn.

Suomi irvistää, mutta ei valita eikä sano mitään, koska Ruotsi lupaa pestä peitteet, sytyttää saunan, tuoda juomista, lupaa, lupaa, lupaa kuulematta omia sanojaan, tajuamatta kuinka paljon tärisee ennen kuin Suomi laskee oman kätensä hänen kätensä päälle. Toinen käsi nousee hartialle, kiertyy niskaan, vetää Ruotsia alemmas, kunnes hänen kasvonsa ovat Suomen rintaa vasten, sydämen päällä.

Tasaisen vahvat lyönnit. Ääni, jota hän ei enää koskaan kuulisi.

Ruotsi itkee niin kauan että Suomen takki ja paita kastuvat ja liimautuvat kiinni ihoon.

.

- V -

Kylmä syksyinen sade ja tuuli vonkuvat ulkona pääsemättä sisälle saunan lämpimään hämärään. Suomi pesee Ruotsin selkää hiljaisuudessa joka onnistuu olemaan harras ja rauhoittava huolimatta siitä, miten kireitä he ovat.

Suomi on kumartunut kastamaan pesusienen uudelleen vadissa, kun Ruotsi murahtaa matalasti, täysin odottamatta "Mm muutan sen. Sodankulun."

Suomen kädet jähmettyvät sekunniksi, mutta hän laskee ne uudelleen Ruotsin selkään ja jatkaa hankaamista. "Ruotsi..."

"Tiedätkö, mitä panoksena on?" Ruotsi kääntyy katsomaan häneen. "Mitä tapahtuu, jos häviämme?"

He eivät ole puhuneet tästä. Eivät ole pystyneet, vaikka se on ollut painavana möhkäleenä etummaisena heidän mielissään jo päiviä, viikkoja, kuukausia.

"Tiedän" Suomi vastaa hiljaa ja näkee puhtaan yllättyneisyyden Ruotsin kasvoilla. "François kertoi. François. Ei Ranska. Hän ei olisi halunnut, hän on pahoillaan –"

Ruotsi ponnahtaa ylös jakkaralta. "Pahoillaan!" hän pauhaa kädet vihaisiin nyrkkeihin puristuneena. Ikään kuin se tekisi minkäänlaista eroa, että hän on pahoillaan!

"Tekee se" Suomi vastaa ääneen lausumattomaan osaan, he ovat olleet yhdessä niin kauan, että he osaavat täydentää toistensa puheet. "Sen se nimenomaan tekee, tiedät sen hyvin. Istu alas."

"Jos me häviämme, Venäjä – "

"Saunassa ei riidellä" Suomi sanoo ja vaikka hän ei korota ääntään, se on silti lujempi kuin Ruotsin ja kuuluu saunan nurkkaa kiertävän tuulen ulinan yli. Ruotsi mulkoilee. Suomi ei suostu kohtaamaan sitä, vaan kastaa sienen vadissa toistamiseen. Ylimääräinen vesi ja saippua valuvat hänen käsivarsiaan myöten kyynärpäihin ja märälle lattialle. "Istu alas" hän pyytää.

Ruotsi istuu. Sisällä ei kuljeta kengät jalassa ja saunassa ei riidellä.

Kun pesusieni koskettaa hänen selkäänsä, Ruotsi painuu kumaraan, nojaa polviinsa kasvot kämmeniin haudattuina ja nieleskelee.

"Minä tiedän" Suomi kuiskaa painaen otsansa Ruotsin lapaa vasten. "Mutta kyse ei ole ainoastaan meistä. Jos ei ole leipää tai aseita, millä ihmiset taistelevat?"

"Muutan sen silti" Ruotsi mumisee kämmentensä läpi.

.

- VI -

He riitelevät talossa, useampaan kertaan, usean päivän ajan.

Ruotsi ei halua Suomen osallistuvan enää taisteluihin. Kukaan ei tiedä missä heidän talonsa on, hän voisi jäädä sisälle, piiloon, turvaan.

Suomi väittää sisukkaasti vastaan – "Minun pitää olla siellä! Minun ihmiseni ovat siellä! Minun on oltava heidän kanssaan loppuun asti, koska mitä järkeä muuten missään on!" – ja koettaa lähteä yöllä salaa, mutta ei lopulta pääse kovin pitkälle kaatuessaan lopen uupuneena maahan.

Ruotsi kantaa hänet takaisin kiroten hänen vihoviimeisen perimmäistä taipumustaan olla aina niin jääräpäinen ja kertoo heti seuraavassa hengenvedossa hankkivansa lehmän talveksi osana suunnitelmaansa järjestää talo uudelleen kelvolliseksi pidempiaikaiseen asumiseen.

Suomi ei vastaa mitään. Riiteleminen on väsyttävää. Mitä mieltä on hankkia lehmä, jos hän ei olisi täällä enää kuin lyhyen aikaa?

"Saat keksiä sille nimen" Ruotsi lausahtaa pitäen katseensa suunnattuna eteenpäin ikään kuin tulevaisuus jatkuisi, jos vain hän ei kääntäisi silmiään pois siitä ja jokin siinä riipaisee Suomea. Hän pusertaa sormensa Ruotsin kaulahuivin laskoksiin ja lupaa jäädä.

"Mutta sinun pitää mennä takaisin. Sota jatkuu vielä. Sinun joukkosi tarvitsevat sinua. Jos sinä et ole heidän kanssaan, kaikki on ollut turhaa."

Turhaa.

Sana ryöstäytyy irti Suomen lauseesta, kasvattaa uusia merkityksiä täynnä piikkejä ja punnuksia, kietoutuu heidän ympärilleen: turha, hyödytön, mitätön, arvoton, tarpeeton – jos, jos oikeasti, jos oikeasti olisit – miksi, miksi et – niin paljon enemmän, olisi voinut tehdä niin paljon enemmän, pitänyt, myöhäistä, turhaa...

Ruotsin askeleet pysyvät vakaina, katse suorana, mutta hänen ilmeessään on murtuma. "Menenkin."

Suomi painaa suunsa kaulahuivia vasten ja kuiskaa anteeksi.

.

- VII -

Aselepo. Todennäköisesti yhtä hauras ja helposti särkyvä kuin pakkasyön lätäkön pintaan huurtama jääriite, mutta sotilaat saavat levätä, pääsevät kenties kotiin jouluksi.

He jäävät talveksi taloon, josta Ruotsi on sitkeästi muuttanut enemmän kotia ja vaikka jokaisessa huoneessa väliaikaisuus huokuu heidän päälleen, Suomi leikkii mukana. Tämä hetki on ainoa aika joka heillä on ja sekin on pelkkää lainaa, käytetty ennen kuin he saavat sen.

Lehmästä tulee Kurri-Kaktus, laiha olento täynnä laihaa maitoa. Suomella ei ole aavistustakaan mistä Ruotsi onnistuu sen hankkimaan tai mitä hän on joutunut siitä maksamaan, eikä kysy sitä. Hän hoitaa elikkoparkaa ajatellen, että jos se olisi hyvässä kunnossa keväällä, Ruotsi voisi myydä sen uudelleen jollekulle perheelle joka tarvitsisi sitä enemmän kuin he.

Hän toruu itseään heti ajatuksen ajateltuaan. Kevättä ei ole. Vain tämä hetki.

Joulukuussa Ruotsista tulee levoton. Suomi saa hänet kiinni tuijottamisesta ja tajuaa, että Ruotsi seuraa hänen lyhyitä katoamisiaan ja takaisin tulemisiaan pitäen visusti kirjaa niiden täsmäämisestä, pelkää, ettei hän tule takaisin. Että jotain sattuu.

"Vain ilkeä, vihreäkarvainen hirviö voi estää joulua tapahtumasta" Suomi vitsailee, koettaa rauhoitella. "Minulle ei käy mitään."

"Mutta jos –"

"Ei. Ei ole jossia. Kaikki menee hyvin, ihan niin kuin joka vuosi."

Ruotsi nyökkää, näyttää kysyvältä: valvon ja odotan...?

"Sopii" Suomi vastaa ääneen, koska tietää, ettei muuten saa Ruotsia lopettamaan murehtimista, ei saa näinkään, mutta Ruotsin olosta tulee parempi. Valvominen ja odottaminen ei ole paljon, mutta kuitenkin jotain mitä hän voi tehdä.

Ulkoisilta puitteiltaan joulu on yksi niukimmista jonka he ovat viettäneet, mutta sillä ei ole väliä, koska joulu ei ole koristeissa eikä ruoissa, se on yhdessä olemisessa ja Suomi nauraa sohvalla, kuvittelee millaista olisi jos hänellä olisi reki, lentävä reki porovaljakko edessään ja hän lentäisi sillä viemässä joulua koko maailmaan. Ajatus on silkkaa leikkiä, samaa kuritonta mielikuvitusta josta Suomen oudot nimet ja ideat tulevat, mutta Ruotsi lupaa silti rakentaa reen hänelle. Joku päivä. Ensi jouluksi.

Hän tajuaa, mitä on sanonut vasta, kun näkee Suomen hymyn muuttuvan urhoollisemmaksi.

"Minä annan sinun lahjasi tässä kohtaa" Suomi nousee vieden Ruotsilta tilaisuuden sopertaa anteeksi ja palaa hetken päästä takaisin suorakaiteen muotoinen kannellinen ohut puurasia mukanaan. Ruotsi tunnistaa sen yhdeksi keskeneräisenä hylkäämistään töistä muistamatta lainkaan mitä oli ajatellut siitä tehdä.

"Rasia on oikeastaan vähän liian iso, sisälle kannattaa laittaa ehkä jotain täytettä pehmusteeksi niin se suojaa paremmin, mutta joka tapauksessa voit pitää sitä pöydällä niin löydät ne paremmin. Jos siis haluat yhä käyttää niitä" Suomi selittää hätäisen nopeaan, epävarmana jostain ja Ruotsi katsoo häneen ennen kuin avaa rasian.

Hänen silmälasinsa. Ruotsi ei usko sitä, hänen on pakko kokeilla kädellä omia kasvojaan varmistukseksi. Sormet eivät tavoita sankoja.

"Milloin?"

"Luultavasti kun Siirsit meidät henkesi uhalla tänne" Suomi vastaa ankaran 'Älä enää ikinä tee niin' välittyessä sanojen välistä ja Ruotsin pää painuu vastauksena. "Löysin ne metsästä sattumalta ennen lumen tuloa."

"En... huomannut" Ruotsi mutisee tiedon kauhistuttavuuden avautuessa hänen mielessään hitaasti. Hän on käyttänyt laseja pelkästään siksi, ettei näyttäisi niin pelottavalta ja jo kuukausia hän on... Ruotsi kääntää kasvonsa poispäin.

Suomi istuu sohvalle ja koskettaa Ruotsin hartiaa. "Sinun ei tarvitse pitää niitä, ei minun vuokseni ainakaan. Sinä et ole hirveä. Kaikkea muuta. Minä en antanut laseja heti, koska halusin, että sinä näet –" Suomi vetää henkeä ja sulkee silmänsä. Pyörryttää. Ajan täytyy olla täynnä. "Minä –"

"Käsi" Ruotsi sanoo, ottaa Suomen kädestä kiinni ja selittää "Viileämpi vähän ennen."

"Onko?" Suomi ei ole koskaan huomannut asiaa, mutta toisin kuin Ruotsi hän ei olekaan pitänyt itseään kädestä ennen lähtöään.

Ruotsi nyökkää. "Minuutti."

Suomi ei kysy miten Ruotsi voi tietää (eikä toisaalta epäile – jos joku on voinut selvittää ajan noin tarkasti, niin Ruotsi), hän yrittää olla nopea, puhua puhuttavansa loppuun. "Minä en voi valehdella kun olen joulun personifikaatio. Se mitä sanoin –"

"Kuulin. Hyvää joulua."

Sekunnit kiitävät, mutta Suomi ei saa ajatuksiaan enää kasaan. Ruotsi hymyili. Pienen hymyn. Suomi hymyilee vastaan ja puristaa Ruotsin kättä, ehtii toivottaa hyvää joulua ennen kuin katoaa sohvalta.

Joulu on ulkoisilta puitteiltaan yksi niukimmista, minkä he ovat viettäneet, eikä Suomi odota saavansa lahjaa (tai hän luulee saaneensa sen jo, Ruotsi ei hymyile usein, ei ole hymyillyt viimeisimpään vuoteen tai kahteen, ei ole ollut syytä), mutta kompuroidessaan makuuhuoneeseen edelleen hieman sekaisin oikeasta ja vasemmasta, yläpuolesta ja alapuolesta sekä muista ulottuvuuksista – lieveilmiötä siitä että on kiertänyt maailman ympäri vuorokaudessa – hän näkee ensimmäiseksi solmitun kangastilkun tyynyllään.

Ruotsi astuu epäröiden Suomen perässä, jää haahuilemaan puoliväliin huonetta, korjaa silmälasiensa asentoa hermostuneena. Joululahjan keksiminen joulun henkilöitymälle on vaikeaa ja Ruotsia hävettää nähdessään hankintansa uudelleen, ei ymmärrä miten on voinut kuvitella, että se riittää tai olisi hyvä, yksi ainoa piparkakku. Eikä edes herraintalon ohut ja siro muotilla painettu ja sokerikuorrutteella koristeltu, vaan kämmenen kokoinen paksu kakko! Pölyinen möntti!

Hän ei kestä kohdata Suomen ylös häneen kohottamaa katsetta, vaan tuijottaa lattialautoja varpaidensa edessä.

"Minä vannon, etten puhu sinulle sanaakaan koko loppuvuonna, jos se maksoi enemmän kuin Kurri-Kaktus" Suomi mutisee pidellen lahjaansa avointen kämmentensä välissä kuin suurinta aarrettaan ja ponnahtaa seuraavassa hetkessä seisomaan keskelle vuodetta. "Veitsi! Minä tarvitsen veitsen, että voin halkaista ja jakaa tämän!"

Ruotsi kääntyy ympäri hakemaan veistä ja leikkuulautaa, mutta ei missään nimessä luovuta ensin mainittua Suomen käsiin, niin pahasti hänen leikkaamista matkiva eleensä menee huti.

Ruskeiden murujen varistessa pitkin sänkyä ja Suomen selostaessa sinne tänne sinkoavia juttujaan joulukierroksen jälkeisessä tunnekuohussa, ulkona vallitseva todellisuus on helppo unohtaa. Valitettavasti se ei unohda heitä.

.

- VIII -

Vallankaappaus!

Armeija on pettynyt kurjasti menneeseen sotaan ja kehnoon elintarviketilanteeseen ja sysää kuninkaan vallasta. Ruotsi on optimistinen, paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan ja ehtii toivoa, että ehkä…

Sitten hän herää yhtenä aamuna ja näkee Suomen istuvan vuoteessa polvet koukussa katselemassa ulos ikkunasta silmät sumuisina. Ruotsi nousee heti ylös, mutta ei uskalla sanoa mitään. Suomen käsi on painettuna rintaa vasten. Vasemmalle puolen.

Suomi ei liikahda, ei käänny häneen päin vaikka on varmasti kuullut hänen heränneen, katselee vain ulos ikkunasta maaliskuun valoa ja sanoo täysin värittömällä äänellä "Porvoo."

Sana iskee Ruotsin toivon kuoliaaksi.

.

- IX -

Sota jatkuu.

Yhä edelleen, jossakin, sota jatkuu. Ruotsi on jättänyt sen täysin ihmisten käsiin. Hänen on vaikea keskittyä, vaikea nukkua, vaikea löytää mielenkiintoa mihinkään. Kaikki on harmaata. Jos hän löytäisi jostain peilin ja katsoisi kuvajaistaan hän luultavasti näkisi olevansa harmaa itsekin.

Suomi liikahtaa, inahtaa. Ruotsi kastelee liinan kylmäksi vaihtamassaan vedessä, asettelee sen Suomen päälle kohtaan, jossa luulee sen helpottavan. Arvioiminen on tosin vaikeaa, sillä Suomen keho on kauttaaltaan punainen, ärtynyt ja suurimmaksi osaksi turvonnut. Mihin ikinä hän liinan laskeekaan, vastaavaa kohtaa hänen omassa kehossaan alkaa polttaa kuin joku räimisi nokkoskimpulla – ihon sisäpuolelta.

Rajat piirtyvät uudelleen. Ruotsi on saanut hämmentyneitä viestejä, koska kukaan ei oikein tarkalleen tiedä eikä osaa sanoa, missä ne ovat ennen menneet ja se aiheuttaa epäröintiä. Ruotsi ei vastaa viesteihin.

Hän muistaa hetken satoja vuosia sitten. Hetken, jolloin olisi voinut sanoa minun ja raahata pienemmän henkilöitymän mukanaan, määrätä ja pakottaa, mutta se olisi ollut viikinkien käytöstä eikä hän ollut viikinki, ei enää. Oivallus on valtava ja hän valitsee sen. Hän sanoo sinun myös.

Hän sanoo me.

Koska me kuulostaa oikeammalta. On aina kuulostanut.

Suomen kirotessa tyynyynsä "Päättäkää saakeli jo…!" ja puhjetessa nyyhkytyksiin Ruotsi epäilee valintaansa ensimmäistä kertaa. Olisiko kaikki helpompaa, vähemmän kivuliasta, jos hän olisi toiminut toisin? Vai vihaisiko Suomi häntä entistä enemmän?

Ruotsi kastaa toisen liinan ja pyytää äänettömästi anteeksi ennen kuin laskee sen Suomen pohkeelle.

Hän ei ole koskaan osannut kuvitella, että heidän pitäisi erota.

.

- X -

Suomen oireet lakkaavat täysin yllättäen. He saavat tiedon, että ratkaisua raja-asiaan on pyydetty kirjeitse itseltään keisarilta. Vastaukseen ei kuulemma menisi enää kauan.

Ruotsi lamaantuu. Hän on viivytellyt, väistellyt väistämätöntä, lykännyt tätä hetkeä viimeiseen asti, mutta enää hän ei voi tehdä mitään, hänen kätensä ovat sidotut. Hän sai vuoden, pelkän hiekanmurun kaikkien heidän vuosiensa rinnalla ja silti, jos vain voisi, hän eläisi sen uudelleen, uudelleen, huolimatta kaikesta sen sisältämästä kivusta.

Heidän osansa vaihtuvat. Suomi pitää häntä pystyssä ja sanoo, ettei tämä ole loppu, että kaikki menisi hyvin ja he selviävät. Ruotsi ei kuule, ei usko ja pahempaa – uskoo Suomen haluavan lähteä.

"Ei sitä kysytä meiltä missään vaiheessa, ei tahtoja eikä haluamisia, nämä asiat määrää jokin meitä isompi. Ei meillä kenelläkään ole muita vaihtoehtoja" Suomi selittää väsyneesti, on selittänyt monta kertaa jo, vaikka tietää Ruotsin tietävän ennestään.

"Mm kysyn" Ruotsi inttää.

"Ruotsi..."

"Mm kysyn: jos meillä olisi vapaa tahto, menisitkö silti?"

Suomi pysyy vaiti eikä anna vastausta ja Ruotsi tuntee itsensä paskiaiseksi kysymyksensä vuoksi.

.

- XI -

Viimeisenä yönä he makaavat valveilla toisiinsa käpertyneinä. He eivät ole kotona, vaan Haminassa ja heille on osoitettu eri huoneet toisistaan erillään olevista rakennuksista, mutta kukaan ei estä Suomea, kun hän menee Ruotsin luo. Heillä on outo suhde, Suomi on kuullut termin, ja jokainen hallitsija on kysynyt siitä Ruotsilta, kuka epävarmana ja huolissaan, kuka epäilevänä, joku joskus asiallisestikin unohtamatta yliolkaisia 'Me emme ole kiinnostuneita, tärkeämmät asiat ovat etusijalla'. Suomi ei muista montaakaan kuningasta, joka olisi kysynyt asiaa häneltä. Ja miksi olisivatkaan? Hän on ollut pelkkä alempiarvoinen sivistymätön itämaa, metsäläinen, joka ei osaa hovietikettiä, hyvä jos peruskäytöstapoja. Hänen mielipiteensä tai ajatuksensa ei olisi painanut mitään, luultavasti hänen ei ole uskottu omaavan kykyä muodostaa kumpiakaan.

Nurja mielikuva ja asenne tekevät Ruotsin vihaiseksi poikkeuksetta, niinäkin kertoina kun Suomi on valmis antamaan kaiken mennä koskematta ohi korviensa, liian tottuneena. Hän on nähnyt aidon harmistuksen ja pettymyksen vuoroin kalvavan, vuoroin korventavan Ruotsin personifikaatiota sisältäpäin ja siinä todellinen outous Suomen mielestä on: Ruotsin ei olisi koskaan tarvinnut välittää niin paljon.

Yksinomaan siksi hän käyttää outo suhde -oljenkorren, kapuaa Ruotsin viereen sänkyyn, antaa suuremman miehen kietoutua ympärilleen ja on luultavasti outo myös, koska aiemmin pelkkä ajatus tulemisesta näin lähelle olisi halvaannuttanut hänet pelosta. (Muisto yöstä Tanskan talosta lähdön jälkeen nousee Suomen mieleen. Miten kauan siitä on! Miten paljon kaikki on muuttunut, aika kulkenut eteenpäin.)

Aina Suomen vaihtaessa asentoa, on liikahdus miten pieni tahansa, Ruotsi sanoo "Ei vielä", ainoat kaksi sanaa jotka hänellä on jäljellä. Suomi suhisee, painautuu lähemmäs ja koettaa olla mahdollisimman aloillaan, koska jokainen 'ei vielä, ei vielä' hakkaa Ruotsin sydäntä palasiksi.

Aika ei pysähdy, yö vaalenee. Jonkin aamuyön tunnin kohdalla Ruotsi nukahtaa.

Suomi lähtee.

.

- XII -

Hänelle on asetettu penkki huoneen laidalle. Suomi istuu sillä ennen kaikkia muita vahtijakseen nimetty ihminen vieressään ryhdikkäänä seisten ja katselee huoneeseen tulijoita. Ensin tulevat Hänen Majesteettinsa Ruotsin Kuninkaan nimeämät lähettiläät, kaksi miestä kasvot uupuneina, parhaimmat takit päällä, valtakirjat ja vakuutukset käsissään. He jäävät seisomaan pöydän ääreen vaihdettuaan keskenään muutaman harvan sanan. Kun Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisarin miehet ovat tulleet ja sopiva määrä tervehdyksiä ja kättelyitä (poskisuukkojakin) on vaihdettu, he istuutuvat kaikki alas ja vasta sen jälkeen Ruotsi ja Venäjä astuvat sisään.

Suomi painaa katseensa alas, tunnistaa askelista Ruotsin kävelevän ensin (pakotetun jäykkänä), kuulee Venäjän ystävällisen soinnikkaan tervehdyksen koko huoneelle yhteisesti, tuolinjalkojen raapinan, ein. Ruotsi ei aio istua. Se herättää levottomuutta, miehet alkavat nousta paikoiltaan, mutta Venäjä toppuuttelee heitä. Hän voi seistä, muut istua, ei, ei se haittaa. Suomi toivoo mielessään, että kyse on vain arvokkuudesta, ylpeydestä, eikä siitä että Ruotsi aikoo tuijottaa Venäjää läpi koko tilaisuuden.

Ihmiset puhuvat. Kauan. Pelkkiä arvonimiä on sopimuksessa sivun verran, aivan liikaa muistettavaksi. Suomi antaa valtaosan kaikesta puheesta mennä ohi kuuntelematta sen tarkemmin. Ydinkohdat hän tuntee jo ja ainoa hetki, jolloin hän kuuntelee tarkasti on, kun hänen lääninsä luetellaan yksi kerrallaan. Äänet kuivuvat, vettä kaadetaan varovasti papereita suojaten ja artiklat jatkuvat. Vahtija Suomen vierellä vaihtaa puutuneena painoa jalalta toiselle asento paljon vähemmän ryhdikkäänä.

He eivät sano mitään. Heiltä ei kysytä mitään. Heidän kuuluu ainoastaan olla läsnä, personifikaatioina.

Nimet ja sinetit ovat paperissa. Vahti karauttaa hiljaa kurkkuaan merkiksi. Suomi nousee, odottaa kättelyiden ja muiden päättymisrituaalien menevän ohi ja kävelee huoneen toiselle laidalle Venäjän vierelle. Ruotsalaiset jäävät paikoilleen, antavat heidän mennä ensin. Suomi kääntyy ovea päin valmiina lähtemään Venäjän lähettiläiden perässä odottamattoman lauseen pysäyttäessä hänet.

"Hetkinen. Suomi, etkö halua sanoa hyvästejä?"

Se kuulostaa ulkoa opetellulta vuorosanalta, erittäin Ranskalta. Huoneen hiljaisuus jännittyy, katseet käyvät heissä jokaisessa, kysyvät mitä tässä tilanteessa kuuluu tehdä. Kukaan ei tiedä. Venäjä menee ymmälleen, mutta seisoo yhtä kaikki järkähtämättömänä paikoillaan. Jäähyväisten paikka on tässä eikä kukaan lähde huoneesta ennen kuin ne on sanottu.

Suomi kääntyy puolikkaan askeleen verran huoneeseen päin ja sanoo olkansa yli "Hyvää joulua."

Venäjä kurtistaa kulmiaan, ei ymmärrä uutta suurruhtinaskuntaansa, eikä kukaan muukaan huoneessa todennäköisesti ymmärrä, paitsi ehkä, toivottavasti, Ruotsi.

.

- XIII -

Jouluaatto. Ruotsi istuu sohvalla, odottaa ja valvoo.

.