.

Vuoden kaksi ensimmäistä viikkoa elettiin uudessa ja vanhassa samaan aikaan.

Oli moderni ajanlasku sekä vanha alkamanakka, ja vaikkei jälkimmäistä enää merkittykään päivämääriin, se eli silti yhä niiden mielissä, jotka olivat lukeneet siitä päiviensä kulkua ennen vallankumousta. Tässä kalenterissa vuosi oli tämä ja vanhassa keisarikunnan kalenterissa vielä edellinen, sitä ennen oli ollut toinen, ja joskus muinoin vuosia ei ollut laskettu ollenkaan, ja he kaikki muistivat senkin. Sillä aika oli vain keinotekoista kuitua, jonka verkkoihin he jäivät kiinni.

Kalenterin kääntämistä juhlittiin näyttävästi punaisten lippujen alla, ja koko uuden uudenvuoden ensimmäinen viikko ja sitä seuraavakin oli ollut juhlaa, tapaamisia, kaaosta. Koko alkavan vuoden Ivan oli yhtä hymyä, säteili yhtä vaikuttavasti kuin punatähti Kremlin katolla, ja vaikutelmaa täydensivät iloisesti kilkattava mitalirivi juhlauniformun rinnuksessa. Päivät täyttyivät ravatessa politbyroon tapaamisissa ja heidän rouviensa kahvikekkereillä, poseeratessa aikakauslehdille sosialistisen työn sankareiden ja veteraanien kanssa, naurattaessa lokakuun lapsia pikkupilttien radio-ohjelmassa. Toris oli tuskin pysyä vauhdissa mukana kiirehtiessään heti perässä, huolehtimassa siitä, etteivät aikataulut menneet ristiin eivätkä sovitut tapaamiset unohtuneet. Kiusaantuneena hän katsoi studion lavasteista huivikaulaisten lasten tomeraa laulua ja vielä kiusaantuneempana kätteli miehiä, jotka eivät edes huomanneet hänen läsnäoloaan, ja esitteli itsensä Ivan Braginskyn sihteeriksi.

Moskovan laidalla sijaitseva valtava betonitalo, joka oli lähes kahdenkymmenen neuvostovaltion koti, oli normaalistikin rauhallinen kuin riehaantunut väkijoukko vappumarssilla, mutta uudenvuoden viikko tuntui syöksevän sen yhä suurempaan hullunmyllyyn. Kaiken aikaa keittiön pistorasiaan kiinnitetty viiden ruplan kaiutinradio pauhasi taustalla, kun he ottivat vastaan vierailukortteja, luuttusivat lattioita, tarjoilivat teetä ja kuluttivat loputtomia tunteja keittiön patojen ääressä. Lopulta työ jatkui aamuyön tunneille astioita tiskatessa, kunnes kädet kävivät punaisiksi ja aroiksi, mutta hehkulamppujen valossa keittiö oli yölläkin lämmin, täynnä eri kieliä, kulttuureita, lauluja ja tarinoita. Ainakin siihen saakka, kunnes ulko-ovi narahti ja painavien askelten paino keittiön ovella sai kielet salpautumaan ja vaihtumaan vain yhteen.

Työtä ja juhlaa, enemmän ensimmäistä. Pian tämä kiireinen, iloinen, arjen tasaisen rytmin katkaiseva juhlakausi päättyisi, ja he saisivat hengähtää – tietäen, että sen loputtua kaikki jatkuisi samanlaisena kuin aina, kun aika asettuisi takaisin tavallisiin uomiinsa, joissa vesi ei virrannut vaan seisoi.

Vuoden vaihtumista oli kaksi viikkoa aiemmin juhlittu virallisesti pienessä piirissä kaikella sillä tyylillä ja vauraudella, joka oli mahdollista vain korkealle puolue-eliitille. Luonnollisesti vain Ivan oli kutsuttu mukaan, sillä hehän olivat lopulta yksi, ja Moskovan talon seinien sisällä piilotteleva kasvojen moninaisuus tuomittu olemaan vain vanhan maailman kiusallista nationalismia. He muut olivat saaneet kuulostella keskenään, kuulisivatko Spasskaja bašnja -tornin kuminaa Punaiselta torilta, mutta vuodenvaihtumisen kellonäänet jäivät heiltä tavoittamattomiin. Ivania kuitenkin jäi harmittamaan menetetty mahdollisuus juhlia yhdessä perhekuntansa kanssa. Niinpä nyt kun vanhakin uusivuosi alkoi ja päättäisi kahden uudenvuoden juhlakauden, oli heille perinteeksi muodostunut lopettaa tämä eriskummallinen ajanjakso Ivanin omiin myöhästyneisiin uudenvuodenjuhliin heidän valtioiden kesken. Eikä vain oman talouden piirissä, vaan mukaan Moskovaan oli kutsuttu myös muut sosialistiset valtiot ja satelliitit, melkein puoli maailmaa. Se teki kymmenittäin lisää tuoleja ruokasalin pitkän pöydän ympärille ja tiesi paitsi koko päivän kestäviä valmisteluja, myös harvinaista tilaisuutta nähdä koko joukko koolla.

Ivan oli tästä mahdollisuudesta niin innoissaan, että oli ollut heti aamusta alkaen mukana auttamassa juhlavalmisteluissa keittiössä. Ollakseen niin suuri ja mahtava supervalta, talon isäntä näytti omituisen kotoisalta, kun Toris pisti päänsä keittiön ovensuusta ja näki ensimmäisenä tämän esiliinassaan pyörittelemässä pieniä, hillotäytteisiä taikinanyyttejä.

Tällaisen ison talouden tarpeisiin keittiö oli käytännön pakosta iso ja silti se näytti ahtaalta, kun sinne ahtautuivat Ivanin lisäksi patojen, ruokatarpeiden ja toistensa sekaan koko tämänaamuinen keittiökokoonpano. Jauhopöllyn keskellä Katya vaivasi tiinussa taikinaa paidanrintamus heilahdellen. Lieden ääressä kattiloita hämmensi Georgia, jonka pitkät, tummat letit valuivat selkää pitkin, ja kuin vastakohtana tämän vieressä Natalya, jonka hopeanvaaleat piirteet nekin kuitenkin jotenkin latistuivat keittokattiloiden höyryssä. Nurkassa Eduard kuori perunoita, joita näytti olevan loppumaton kasa, ja Raiviksen silmänaluset olivat märät, kun tämä pilkkoi pöydän ääressä sipuleita. Paisti seisoi jo liemessä marinoitumassa ja lukemattomissa pienissä kipoissa odottivat säilötyt kurkut, sillisalaatit, kastikkeet ja muut etikkaiset lisäkkeet työnnettyinä kylmäkomeroon, vaikka vaihtoehtona olisi ollut jääkaappikin, joka yhä melkein viiden vuoden jälkeen seisoi keittiön nurkassa jotenkin sinne sopimattoman näköisenä. Ivan oli puhunut jotain sähköuunistakin, mutta lopulta Katya ja Natalya olivat yksissä tuumin torjuneet ajatuksen.

Keittiö oli sakeanaan höyryä, ääntä, kolinaa ja sihinää, ja oven avatessa se kaikki löi kuumankosteana suoraan kasvoille. Hiljaa mielessään Toris kiitti onneaan siitä, että oli saanut tehtäväkseen laittaa vierashuoneita kuntoon yhdessä Armenian ja Uzbekistanin kanssa, kun ilmassa kareileva tuikea sipulin haju sai silmät kostumaan kynnykselle saakka.

"Rossija tovarish", Toris kiinnitti ovelta muiden huomion. Kun puhutellun kasvot kääntyivät häneen päin, hän huomasi, miten vadelmahilloa oli leipomisen aikana päätynyt tämän poskelle, valuen sitä pitkin hitaasti, karvaan punaisena vaaleaa ihoa vasten. Toris kakisti kurkkuaan. "Me alamme olemaan valmiita". Ainakin toivottavasti, mikäli keskiaasialaiset valtiot eivät olleet suunnanneet huomiotaan jonnekin aivan muualle heti hänen käännettyään selkänsä, kuten hän arveli, eikä kuitenkaan voinut olla varma. Vaikka heidän olisi pitänyt olla nykyään samaa valtiota, yhtä perhettä ja kotimaata, vaikka he olivat asuneet saman katon alla monta vuosikymmentä, monet heistä olivat yhä kuin vain tuttavia hänelle, eivätkä he juurikaan viettäneet tavallisesti aikaa yhdessä muuten kuin taloustöiden pakosta.

"Hienoa, hyvää työtä", Ivan kiitteli hikeä valuvat kasvot leveässä hymyssä.

Tyynnyttävästi Eduard nyökkäsi hänelle nurkastaan perunankuorimisurakkansa äärestä ja vasta siitä hän tiesi, että kaikki oli todella hyvin. Hellan ääressä ahtaasti toisiaan tönivät Natalya ja Georgia vilkaisseetkaan häneen, vaan jatkoivat tulijasta välittämättä kiistaansa oikeasta paistolämpötilasta. Sibilantit vain suhisivat kiihkeän äänensävyn alla äkäisesti, ja avoimesta puuhellan luukusta lensi punahehkuisia kipinöitä, jotka valaisivat naisten kasvoja yhtä kipakasti kuin näiden toisilleen suomat katseet. Sen sijaan Katya tervehti hymyillen yhtä leveästi kuin pikkuveljensä. Eikä kukaan lakannut hämmästelemästä, miten erilaisilta ja tyrmäävän samanlaisilta isosisko ja pikkuveli välillä näyttivät, kuin maailma murheineen ei olisi koskaan koskettanut heitä: ehkä juuri murheista johtui, että hymy pysyi ja pysyi, kunnes se oli kuin liimattu naamio heidän ja maailman välillä.

"Huh, meillä on niin kiire täällä, tuleekohan ikinä valmista."

Vaikka Katya tuntui selittävän vain jotain sanoakseen, Toris näki kohteliaisuuden velvoittamaksi tarjota apuaan. Hän oli jo menemäisillään sipulien kanssa kamppailevan Raiviksen avuksi, joka hieromalla punaiseksi muuttuneita silmiään oli saanut ne vain valumaan entistä pahemmin. Sen sijaan Ivan taputtikin tyhjää paikkaa vierellään ja niin hän päätyi istumaan tämän viereen pirttipöydän ääreen.

Ja katui, että oli tullut. Paidanselkämys oli kuumuudessa liimautunut ihoon kiinni ennen kuin Ivan oli edes ehtinyt tyytyväisenä esitellä pöydällä siisteissä rivissä seisovia pieniä hillotäytteisiä leivonnaisiaan, jotka aikanaan päätyisivät kahvipöydän koristeeksi. Vaivihkaa, koko ajan puhuen Ivan siirtyi yhä lähemmäs Toriksen kylkeä, joka väisti puolestaan kauemmas, kunnes pitkän penkin reuna tuli vastaan eikä hän enää päässyt ujuttautumaan yhtään sivummalle tippumatta lattialle. Ivan oli kuin ei olisi huomannut, miten Toris jäi keikkumaan tuolin laidalle epämukavasti. Tämän käsivarsi painautui hänen vasten hänen omaansa, ja keittiö oli kerta kaikkiaan liian ahdas, pieni ja kuuma.

Kun Toris ryhtyi toimeen, eivät hänen taikinakäärönsä näyttäneet kummoisiltakaan, tahmea hillo vain pursusi niiden välistä. Mutta Ivanin sormissa niistä valmistui täydellisen samankaltaisia, vaikka suurten kourien olisi luullut olevan kömpelöt, eikä Toris mahtanut mitään sille, että hänen silmäkulmansa nyki aina noiden käsien suuntaan, aina hieman varuillaan.

Katya ylläpiti koko ajan iloista keskustelua kaiken hälinän ylikin, kertoi, että Mongolia oli taas lähettänyt kirjeiden ja uudenvuodentoivotusten välillä kyselyitä siitä, aikoivatko he pitää juhlia. Georgia taustalla varoitti, että mikäli he jättäisivät edelleen vastaamatta soittopyyntöihin, kävisi vielä niin, että Mongolia ilmestyisi varoittamatta ikkunoiden taakse ja pilaisi hyvät juhlat, niin kuin oli käynyt vuosikymmen sitten. Natalya suhisi vastaukseksi, että pystyisi kyllä häätämään minkä vain rauhanhäiritsijän tiehensä, jos tämä yrittäisi häiritä hänen veljensä suurella vaivalla järjestämää tilaisuutta. Eivätkä Ivanin sormet tai hymy värähtäneetkään, kun hän edelleen neuvoi olemaan hiiskahtamatta sanaakaan juhlista, ennen kuin loi huolestuneen katseen Toriksen leivonnaisiin.

Vaistomaisesti liettualainen säpsähti, kun Ivan laski pehmeästi raskaan kämmenensä hänen ranteelleen.

"Ei noin, Litva, anna minä näytän."

Kädestä pitäen Ivan havainnollisti, miten taikina tuli pyöritellä, jotta hillo pysyisi siististi sen sisällä. Heidän molempien kämmenet olivat kuumat ja hikiset ja epämukavat, kun Ivanin sormet ohjasivat hänen omiaan samaan aikaan lempeinä ja pakottavina, kunnes Toriksenkin yritykset alkoivat lopulta näyttää muulta kuin vain onnettomasti jonkin alle rusentuneilta möykyiltä, rinnassa kasvava pakokauhu vauhdittaen yritysten onnistumista kummasti.

Taustalla Eduard kysyi, olisivatko kaikki muut tulossa. Katya tiesi, että vain Kiina oli kieltäytynyt kutsusta henkilökohtaisiin syihin vedoten, mutta he kaikki tiesivät, miten kireät entisten liittolaisten välit olivat ja myös sen, miten paljon kielteinen vastaus vuodesta toiseen sai saapuessaan aikaan pahaa mieltä.

"Kas niin, kyllähän se alkaa sujua, kun vain teet niin kuin sanon", Ivan kehui Toriksen korvanjuuressa, niin lähellä, että vaaleiden hiussuortuvien päät heilahtivat vasten hänen ohimoitaan. Tuttavallisesti iso koura taputti hänen paidanselkämystänsä, joka oli takertua kiinni hillontahmeaan kämmeneen.

Mitä vaikeampi oli hengittää, sitä tiukemmin Toris keskitti huomionsa hilloiseen taikinaan omissa käsissään, kunnes ei tiennyt, johtuiko tukaluus keittiön kuumuudesta vai tuskanhiestä, joka sai hikisen ihon tuntumaan lämmöstä huolimatta kylmännihkeältä.

Saatuaan lopulta sipulit pilkottua Raivis huuhteli kasvojaan hänelle ojennetussa vesikulhossa ja näytti piristyvän silminnähden, kun viileä vesi rauhoitti silmien karvautta. Vettä kasvoille loiskutellessaan latvialainen innostui osallistumaan jutteluun. "Tulee ihan mieleen, aina näistä juhlista, kun aina aikoinaan tanssittiin Talvipalatsissa…"

Mitä ikinä Raivis oli aikonutkaan kertoa, hukkui se Ivanin terävään katseeseen ja perunoita yhä kuorivan Eduardin älähdykseen: "Latvia!"

"Et kai sinä viittaa, että meidän uudenvuodenjuhlinnallamme on mitään tekemistä sellaisten imperialististen bakkanaalien kanssa?"

Jos sanat eivät olisi olleet mitä olleet, Toris olisi ollut iloinen, kun Ivan nojautui penkillään sivummalle, lähemmäs seinustalla kasvojaan huuhtelevaa Raivista. Helpotus siitä, että hän sai hieman tilaa hengittää, katosi palaan, joka nousi hänen kurkkuunsa. Toriksen katse hakeutui vuoroin poloiseen Raivikseen, jonka pyöreät kasvot muuttuivat punakoiksi veren pakkautuessa vaalean ihon alle helottamaan näkyvästi; vuoroin Ivanin käsiin, jotka eivät lakanneet hetkeksikään työstään, vaan pyörittelivät taikinanyyttejä tasaisesti ja varmasti kuin koneet linjastolla täyttämässä saneltua tuotantosuunnitelmaa. Hillo liimautui vaaleisiin sormiin kuin veri.

"E-eeeen tietenkään, miten minä sellaista, siis ne olivat ihan kamalia juhlia, hyi olkoon, ei todellakaan mitään sellaista", sanat tippuivat Raiviksen suusta nopeina, tavut toistensa painoon ja hätään kielellä kompastellen.

"Selitäpä tarkemmin, pikku-Latvija, nyt en ihan ymmärrä. Ovatko nämä meidän juhlamme ihan kamalia?" Ivanin kasvot hymyilivät, mutta äänessä ei ollut sävyä, ja kuka tiesi oliko tämä vain kujeilua, jolla toinen niin mielellään säikkyviä alusvaltioitaan kiusasi, vai olivatko sanat ansa.

Kuka ikinä tiesi mitä odottaa, kun hymy kätki alleen kaikki vihjeet, ehkä se olikin sen tarkoitus.

Raiviksen suu jäi roikkumaan auki ja yhä verestävien silmien katse kimpoili pitkin keittiön nurkkia, kun poika ei saanut muotoiltua sillä mitään muuta järkevää vastausta kuin: "Eiiiii..."

Toriksen silmät seurasivat yhä noita hellittämättömiä kämmeniä omiensa vieressä, eikä hän voinut ajatella kuin punaista. Rapisevaa ruostetta rakennuksissa, hilloleivonnaisia, punastusta Raiviksen kasvoilla, huiveja pikkupioneerien kaulassa, loistavaa tähteä Kremlin tornissa, punaisena liehuvia lippuja – voiton ja riemun ja vapauden väriä ja verta, verta, verta.

Yhtäkkiä Katya tömäytti vaivaamansa taikinan kokonaisena möhkäleenä pöydälle suoraan Ivanin eteen, lennättäen sen siihen sellaisella voimalla, että pöydälle riviin asetetut leivonnaiset melkein hyppäsivät ilmaan. Toris olisi voinut vannoa, että Ivankin, joka oli aina rauhallinen kuin verkkainen karhu, hätkähti.

Leivonnaisia käärivien käsien liike pysähtyi, lopultakin.

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään hämmästykseltään Katya kiirehti sirkuttamaan, iloisena ja lämpimänä kuin aina: "Voi mutta, ne tanssiaiset olivat kyllä ihania, ajatella nyt sitä musiikkia ja kaikkia niitä valoja ja kauniita pukuja ja kampauksia. Ja herrasmiehetkin olivat ihan toista silloin, aina niin kohteliaita ja avuliaita, oi!"

"Vitsi mikä idiootti sinäkin olet", Natalya nurisi ilmestyessään pöydän ääreen uunipelti käsissään ja alkoi kasata valmiiksi pyöriteltyjä leivonnaisia sille. Silti tämän katse oli koko ajan Ivanissa, ja sivusta Toris saattoi vain ihmetellä, miten kauniit toisen kasvot olivat, kauniit ja kalpeat, kun pitkät ripset loivat kuumuudesta rusottaville poskille tummat varjot ja normaalisti terävä katse pehmentyi niiden taakse. "Kohteliaita, pah, itseään täynnä olevia pöyhkeilijöitä kaikki tyynni. Se oli pelkkää porvarillista teatteria koko touhu, ja sinä siellä tietenkin etunenässä ihastelemassa kulisseja."

"Hmm, niin kuin me kaikki", Katya vain hymyili sovittelevasti, nuo kaksi niin erilaista siskosta vetämässä vaakaa erisuuntiin, tasapainoon.

Ja sen myötä rauha palautui keittiöön, äänet muuttuivat taas pehmeiksi ja jokainen jatkoi käsillä olevaa työtään.

Jossain vaiheessa Ivan nojautui taaksepäin pyyhkiäkseen kosteaa otsaansa, levittäen vain vadelmahilloa ympäri kasvojaan, ja kaivoi toisella kädellään taskustaan pyöreän taskukellon. Venäläinen katsoi siitä aikaa otsaansa rypistäen, kellon kimmeltävät metallivitjat sormien välistä roikkuen: "Kohta jo puolipäivä. Vieraat varmaan…"

Ja juuri sillä hetkellä ovikellon kilinä kiiri halki hallien ja käytävien, aina keittiöön saakka.

Vanhan soittopelin rämisevä ääni oli niin raaka, että taskukello lipesi Ivanin käsistä ja kilahti vasten keittiön kivilattiaa. Toris oli nopeampi kumartumaan ja poimimaan kellon pöydän alta, jonne se oli tipahtanut. Hän ei ehtinyt jäädä tarkastelemaan taskunauriin koristeellisia hopeareunuksia ennen kuin ojensi sen takaisin Ivanille, jonka käsi jo automaattisesti ojentautui kohti kelloa pitelevää kättä, mutta ehti huomata, miten sekuntiviisari oli jumiutunut paikoilleen ja kellon kovaääninen tikitys lakannut.

Aika oli pysähtynyt.

"Se taisi mennä rikki."

"No niinpä näyttää pysähtyneen, voihan", Ivan mumisi mielipahaa äänessään, mutta ovikellon rämistessä uudelleen hän pisti vanhan taskukellonsa nopeasti takaisin taskuunsa ja äänensävy vaihtui pehmeästä teräväksi. "Miksei kukaan ole menossa avaamaan?"

Katya kiirehti muistuttamaan, että olihan siellä vaikka ketä, Moldova koristelemassa salia ja Azerbaidzhanin pitäisi olla lakaisemassa pihakäytävää, koko Keski-Aasia ja Kaukasia vapaana avaamaan ovea.

Eikä ovikello soinut kolmatta kertaa, vaan aulasta alkoi sen sijaan kuulua huudahduksia, jotka tukahtuivat suljetun keittiönoven ja seinien taakse. Toisiinsa ja keittiön hälyyn sekoittuvat äänet olivat vieraita ja tuttuja samaan aikaan, ja Toris olisi voinut vannoa kuulevansa jonkun hokevan "niinku"a. Mutta ehkä hän vain erehtyi, ehkä vanhojen äänien kaiut soivat vain hänen omassa mielessään ja jäsensivät todellisuuden epäselvyyden hänen mielessään liiankin selkeäksi. Saivat portaiden narahduksen hallissa kuulostamaan tuttujen askeleiden tempolta.

Mutta ehkä.

Epätietoisuudesta kyti ennakkoaavistus, kun malttamattomuus alkoi ensin levottomana, pyörteilevänä tunteena vatsanpohjasta, kunnes se nousi tykyttämään rintaan ja sai sydämen hakkaamaan vähän liian kovaa, vähän eri tahtiin. Yhtäkkiä aiemmin nopeasti kulunut aika muuttui hitaaksi, kun jokainen kuluva hetki kietoutui kaikuihin, joita hän keskittyi kuulostelemaan keittiön metelin yli, eikä hän ollut enää lainkaan varma, kaikuivatko ne hallista vai muistojen hämärästä.

Eriskummallinen päivä, uuden ja vanhan rajalla, ja ehkä tästä illasta voisi versoa jotain odottamatonta, ehkä voisi tapahtua mitä vain, jäädä aikataskuun.

Kun Natalya nosti ensimmäiset paistuneet leivonnaiset uunista, makea tuoksu houkutteli koko keittiön väen hellan äärelle nappaamaan itselleen ensimmäisiä lämpimäisiä. Raivis poltti tietenkin suunsa kuumaan hilloon, ja lohdutellessaan nuorempaa baltialaista Toris huomasi silmäkulmastaan, miten Ivan kaivoi vaivihkaa taskustaan pysähtyneen taskukellonsa, jota jäi katselemaan haikein, kaukaisin silmin. Eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteikö sama utuinen katse olisi asettunut myös hänen omille kasvoilleen.

Jälkikäteen koko ilta kului järjestelmällisesti raksuttaen kuin viritetty kellokoneisto, kun tapahtumat seurasivat toisiaan marssien määrätyssä tahdissa kuin paraatissa. Oli tietty protokolla ja tietyt tervehdykset, kättelyä ja poskisuukkoja, tovarish tovarish, väkinäistä kuulumistenvaihtelua ja naureskelua Moldovan aivan ylilyödyille koristeille salissa (puna-sinikirjavia serpentiinejä joka puolella ja lattia hopeahileen peitossa), lahjoja ja tuliaiskukkia.

Illallisella Romania vaati saada Moldovan istumaan itsensä ja Bulgariaan väliin hyvityksenä siitä, että koko Jugoslavia oli jätetty kutsumatta. Lopulta tarkkaan harkittua istumajärjestystä muutettiinkin ennen kuin päästiin istumaan alas aterialle. Ruokaa oli valtavasti, zakuska-alkupalapöytä yksinäänkin kuin kokonainen ateria lukemattomine ruokalajeineen, kuin mitään elintarvikepulaa ei olisi koskaan ollutkaan, kuin jonot eivät kiemurtelisi halki Neuvostoliiton liikkeiden ovilla. Kymmenittäin tarjoiluvateja kiersi pöydän ympäri kädestä käteen; juustoja, marinoituja sipuleita ja sieniä, etikkakurkkuja, kaviaaria, lihahyytelöitä, täytettyjä kananmunia. Mahat olivat täynnä jo ennen seuraavaa alkuruokaa, lihalientä ja kaalitäytteisiä piirakoita. Kaikki huuhdottiin alas kirkkaalla vodkalla, kunnes oli vaikea keksiä, mille maljoja voisi enää kohottaa, kun oli kierretty jo läpi kaikki tavalliset maljapuheiden latteudet. Jokaisen puheenvuoron kohdalla kuulijat siristelivät epäluuloisena silmiään koettaessaan arvata, olivatko maljatoivotukset maailmanrauhasta, vapaudesta ja ystävyydestä hyväntahtoista sanahelinää vai siihen verhottua pilkkaa.

Unkari kertoi, miten hän oikeasti oli vuodenvaihtumista kotonaan juhlinut, Tsekki ja Slovakia taas pitivät polveilevan puheen kevätperinteistään, minkä innoittamana Itä-Saksa intoutui tarinoimaan lavealti Berliinin historiasta, ja yksi jos toinenkin puhui ilmeisen tahallaan niin huonoa venäjää, että koko maljatoivotuksen kohde jäi kuulijoille epäselväksi. Aasiasta saapuneet vieraat nyökyttelivät kohteliaina ja kuitenkin siirtelivät ruokaa lautasen laidalta toiselle epäluuloisen näköisinä, ja vieressä istuvat saattoivat kuulla Natalyan mutisevan yhteen purtujen hampaidensa takaa kirouksenkaltaisia mielipiteitään veljensä vieraista.

Pääruualle tultaessa, kun pöytään lopulta kannettiin höyryävä paisti lisäkkeineen, jota kukaan ei olisi enää jaksanut oikeastaan syödä, jokaisen ääni oli maljojen niin pehmentämä, ettei edes Ivan yrittänyt enää tehdä eroa tarkoitusten välillä. Jokin illan ehtoisan isännän ilmeessä alkoi pikkuhiljaa vaipua luovuttaneeseen, laimeaan hymyyn. Siitä huolimatta ruokasalin keskustelunsorina oli kuitenkin harvinaisen sopusointuista, vaikka tosiasiassa jokainen puhui toistensa päälle ja keskenään toisistaan välittämättä.

Lopulta jälkiruokaan, makeaakin makeampaan kiisseliin ja seesaminsiemenillä kuorrutettuihin pieniin rinkeleihin, päästiin kuitenkin yllättävän vähillä sattumuksilla, vaikka aiemmin päivällä kaukasialaiset olivat vielä lyöneet keskenään vetoa siitä, kuinka moni olisi toistensa kurkuissa kiinni jo ennen jälkiruokaa. Katyankin lempeillä kasvoilla loisti helpotus, kun tämä kantoi rakkaan samovaarinsa pöytää, jonka takaa tavallisestikin hymyili koko perhekunnalle aamusta iltaan.

Toris seurasi tätä kaaosmaista teatteria paikaltaan Ivanin vierestä eikä osannut aivan rentoutua, koko ajan peläten nurkissa vaanivaa katastrofia. Hänen silmänsä hakeutuivat ruokavatien ja kaikkien muiden ruokailijoiden ohi alati kohti pöydän toista päätyä, ja jollei Ivan olisi jatkuvasti töninyt häntä olkapäällään tehden iloisia huomioita ruuasta ja juhlista, hän olisi ehkä unohtanut kokonaan maistaa kaikkia näitä huolella valmistettuja juhlaherkkuja. Sillä toisessa päässä pöytää, muiden kutsuvieraiden ympäröimänä, Feliks huitoi käsiään ympäriinsä selittäessään kiihkeästi pelmenien ja pierogien eroista ("siis pierogit on todellakin puolalaisia, nämä venäläiset muka-jutut on ihan eri asia!"), kasvojenilmeet niin eläväisinä ja vilkkaina, että oli vaikea uskoa niitä todellisiksi. Missä oli kaikki ujous, miksei Toris enää tunnistanut liian äänekästä, liian itsevarmaa ääntä pöydän toisessa päässä, vai oliko hänestä vain tullut niin harjaantumaton katselija, ettei hän enää nähnyt teatterin esiripun taakse. Vaaleat hiukset oli vedetty pois silmiltä leveällä hiusklipsillä, täsmälleen samanlaisella kuin se, mikä piti Unkarin kiharrettuja hiuksia paikoillaan. Viereiseltä paikalla Erzsébetin suukin kävi aivan yhtä vilkkaasti, kun kaksikko täydensi toisensa lauseita melkein saumattomasti, kaikki yhteen loksahtaen.

Ja valkoisen pöytäliinan helma piilotti sen, mikä viipyili kuin poltettuna Toriksen silmien verkkokalvoilla – sitä, miltä Feliks oli näyttänyt räväyttäessään ruokasalin ovet selälleen saapuessaan (tietenkin) myöhässä aterialle Erzébetin käsipuolessa. Miten Ivan hänen vieressään oli seisonut jo pöydän päässä odottamassa, kädessään pieni kristallilasi, jonka oli aikonut kohottaa ennen kuin huomasi puuttuvat vieraat. Käsi oli jäänyt huojumaan ilmaan epävarmana kuin tietämättä laskeutuako vai nousta. Miten hän oli tahtomattaan säpsähtänyt, kun lasi oli lopulta iskeytynyt vasten pöytää, kun Feliks ja Erzsébet olivat käsikynkässä kiskaisseet ruokasalin oven ammolleen ja se oli läimähtänyt vasten seinää.

Ei ollut mitään yllättävää siinä, että Erzsébet oli vetänyt ylleen valkean puseron seuraksi vihreäpunakirjavan leveähelmaisen hameen, joka oli koko Eurooppaa piinaavan minimuodin mukaisesti hädin tuskin polveen ulottuva, mutta kerrankin kaikkien, jopa Itä-Saksan, katseet tarrautuivat suoraselkäisen unkarilaisen sijaan mieheen tämän käsipuolessa. Sillä mies Feliks oli, siitä Toris oli varma, kun hänen silmänsä olivat liimautuneet tämän aivan yhtä lyhyen hameenhelman paljastamille säärille ja siitä ylöspäin pitkin räiskyvän punaisen mekon kangasta, joka kietoutui puolalaisen vartalon ympärille tiiviisti kuin päälle ommeltuna. Vaikka vartalon miehiset kulmat, leveät hartiat ja kapea vyötärö, näyttivät erilaisilta kuin samankaltaisten mekkojen verhoamat varret yleensä, niin silti, kun silmä hieman tottui, asettui sen leikkaus miehistenkin kaarteiden verhoksi luontevasti. Valkoisia pieniä hihoja lukuun ottamatta mekko oli häpeämättömän punainen kuin kommunistisen puolueen lippu. Eikä Toris saanut näkymää silmistään, vaikka ateria kulki hitaasti eteenpäin.

Feliks itse oli kuitannut kaikki ihmettelyt sillä, että värihän oli teemaan mitä sopivin, niin vakuuttavasti, ettei edes Ivanilla ollut mitään sanomista siihen. Eikä kukaan muukaan uskaltanut kommentoida mitään sen jälkeen, kun Kazakstan oli suunsa avattua saanut niin vihaisen mulkaisun Unkarilta, että se olisi seisauttanut veret kenen tahansa suonissa.

Kun tee oli juotu ja Katya oli saanut tyrkytettyä jokaiselle vielä jotenkin kolmannenkin kulhollisen kiisseliä (ja Turkemenistan oli salaa sujauttanut kaikki ylijääneet rinkelit omiinsa ja vieressään istuvan Uzbekistanin taskuihin), siirryttiin lopulta seurustelemaan salin puolelle. Lopultakin virallinen illallisosuus oli ohi, ja helpotuksen huuhtoessa kaikkien yli yhtä lämpimänä kuin askelia pehmentävä vodkatarjoilu, ruokasalista poistuminen tapahtui yhtenä huojuvana sekamelskana.

Suuri sali vaikutti koostaan huolimatta ahtaalta, kun koko sosialistinen leiri pakkautui sinne sohville ja seinustoille tungeksimaan toistensa sekaan. Yhteinen kieli, jota oli puhuttu koko aterian ajan, oli periaatteessa venäjä ja silti nyt tunnelman vapauduttua kaikki hälisivät keskenään kuka milläkin kielellä vielä sekasortoisemmin kuin aterialla. Nopeasti hälinä muuttui silkaksi kakofoniaksi. Salin nurkassa seisoi edelleen sinne pari viikkoa sitten kannettu kuusi, jonka hopeanauhat välkkyivät yhä iloisesti, mutta neulaset rapisivat päivä päivältä hieman isommaksi keoksi lattialle. Tsekki erehtyi mainitsemaan jotain joulukuusesta ja sai osakseen muistutusten vyöryn siitä, että kyseessä oli tietenkin uudenvuodenkuusi, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään taikauskoisen juhlan kanssa. Pakkasukkoa Venäjä ei sentään ollut heille järjestänyt, värissyt vain hienoisesti mutistessaan, että hänellä oli ihan riittävästi kokemusta pakkasukoista, eikä kenelläkään ollut siihen mitään lisättävää. Olipa useampikin salaa koputtanut puuta toivoessaan, ettei pelkkä maininta olisi riittävästi kutsumaan kenraali Talvea paikalle.

Ympäriinsä hyörivä Katya tarjoili kaikille samppanjaa korkeista kristallilaseista ja työnsi puoliväkisin sellaisen Toriksenkin käteen, mutta muuten kukaan tuskin huomasi kolmea baltialaista, jotka olivat jääneet seisomaan keskenään vaivautuneina salin ovensuuhun. He olivat kaikki heränneet jo kukonlaulun aikaan ja olivat uupuneita siisteistä juhlavaatteistaan huolimatta, liian väsyneinä osallistuakseen täydestä sydämestään hauskanpitoon. Tummansinervät nukkumattomien unien haamut häilyivät punareunaisten silmien alla ja haukotukset repivät jokaisen suunpieliä tuon tuosta. Raivis tosin oli jälkiruualla lapioinut kuppiinsa melkein teetä enemmän hilloa, josta suoniin virtaava sokeri näytti antavan tälle virtaa.

"Viime vuonna olohuoneen sohva syttyi palamaan, ja joku jätti kylpyhuoneen hanan valumaan ja väitti, että se oli vahinko, vaikka vettä valui niin paljon, että se virtasi portaita alas kuin puro. Eikä kukaan ollut tietävinään asiasta mitään ennen kuin Venäjä heräsi vasta iltapäivällä ja tarvittiin kolme pulloa vodkaa ja Ukraina ennen kuin hän rauhoittui", Raivis muisteli kirkkain silmin ja vakavalla äänellä kuin olisi puhunut säästä. Joku päivä nuorimman baltialaisen suuri suu ajaisi vielä heidät kaikki ongelmiin.

Raiviksen hihat näyttivät jääneen taas liian lyhyiksi, vaikkei poika ollut kasvanut senttiäkään, eikä kukaan täysin ymmärtänyt, miten se oli ylipäätään mahdollista. Vähän liian pienessä paidassaan latvialainen näytti jopa enemmän hontelolta teini-ikäiseltä kuin yleensä, tai ehkä vaikutelma syntyi vain pojan hunajanvärisistä kiharoista, jotka eivät suostuneet millään asettumaan siististi, vaikka Eduard kampasi niitä sinnikkäästi aamuisin vedellä. Toris oli ratkaissut saman ongelman sitomalla omat kurittomat hiuksensa kumilenkillä taakse sen sijaan, että ne olisivat sojottaneet kampaamattomana pörrönä joka puolelle niin kuin yleensä. Sukuvika, varmaankin, vaikka heidän sukulaissuhteensa olikin kyseenalainen.

Toris antoi Eduardin koittaa hyssytellä liian kovaäänisesti lausuttuja sanoja. Huomion herpaantuessa katse alkoi hitaasti kiertää toistensa kanssa rupattelevia pieniä ryhmittymiä.

Romania oli pikaissut matkalaukustaan kasettisoittimen ja kasan rahisevia kasetteja, joiden sisällöstä syntyi kuitenkin humaltunutta sanaharkkaa ennen pääsemistä yhteisymmärrykseen sopivasta musiikkilajista. Lopulta soittimen ympärillä toisiaan tönivät valtiot olivat päätyneet soittamaan vuorotellen rytmikästä neuvostopoppia ja perinteisempiä lauluja, joista kumpikin veti sohvien keskelle raivattuun tyhjään tilaan melkein yhtä monia tanssijoita. Toriksen mielestä nykyaikainen diskotanssi näytti lähinnä vaivautuneelta keinahtelulta, ja oli hyvin erilaista kuin ne kiihkeät pyörivät liikkeet ja jalan naputtelut, joihin Georgia ja Azerbaidzhan parhaillaan salin keskellä toisiaan innostivat.

Hän kyllä tiesi, mitä hänen silmänsä hakivat, mutta mistään ne eivät tavanneet sitä kultaista häivähdystä, joka vaani salakavalasti mielen taka-alalla. Kytevä levottomuus sai hänet vaihtamaan painoa hermostuneesti jalalta toiselle, eikä hän osannut asettua.

Eduard näytti huomaavan hänen harhailevan katseensa, sillä virolainen nosti kätensä hänen hartialleen ja mutisi, niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut: "Hei, Toris, tänään – ", mutta mitä ikinä tämä oli sanomassa, nielaisi tämä sanat takaisin kurkkuunsa ja lopetti vain: "Vietä vain hyvä ilta."

Puhuteltu kohotti kulmiaan, muttei katsonut kohti, katse yhä kiertäen huonetta ja sen moninaisia kasvoja. Kaikki näyttivät niin huolettomilta ja nuorilta, suut kävivät iloisesti ja jalat nousivat tanssin rytmiin letkeästi, ja kaikki tutut kasvot näyttivät olevan paikalla, paitsi… Huoli ja levottomuus asettivat viileät painonsa hänen rintaansa, sillä eihän Feliks mitenkään voisi, joka vuosi he olivat…

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että… Yritetään vain hetkeksi unohtaa tämä koko sotku, vai?"

"Vain yksi ilta", Toris hymähti vastaukseksi ja mietti, miten pitkän ajanjakson sotkusta toinen puhui, milloin tämä oli jo alkanut, "Eiköhän se nyt suju. Kohtahan se on jo ohi."

Olisipa heillä enemmän aikaa.

Väkijoukosta irtautui heitä kohti ruskeahiuksinen nainen, kun Tsekki yhytti heidät, Slovakia heti perässään seuraten. Ensimmäinen tervehti iloisesti poskisuudelmin, mutta jälkimmäinen tyytyi kättelemään heitä vähemmän muodollisesti. Keneltäkään eivät kai jääneet huomaamatta Slovakian ylleen pukemat farkut, joita etenkin Raivis tuijotti vaikuttuneena. Pakollisen kuulumistenvaihdon ("No joko se venäjä sujuu?" "Meilläkin on nykyään omat asunnot, liittovaltiokehitys ja niin päin pois") jälkeen Tsekki alkoi kysellä, missä ihmeessä Puola ja Itä-Saksa oikein luurasivat, ja selitti, että yleensä molemmat huomioivat heitä äänekkäällä läsnäolollaan sangen aktiivisesti. Kuulemma Unkarikaan ei tiennyt, vaikka tavallisesti kolmikko oli melkein erottamaton. Ja toden totta kaiken sekasortoisen hälinän yli kuulostellessa Gilbertin käkättävää naurua ei kuulunut, vaikka yleensä se soi äänistä korkeimpana. Eduardin kummasteluihin Slovakia selosti avuliaasti, että he olivat päivällä saapuneet kaikki viisi samalla kyydillä, mutta "toista kertaa hän ei kyllä enää samaan autoon kaikkien noiden sekopäiden kanssa ahtautuisi, korvat soivat edelleen matkan jäljiltä, saisivat mennä omalla kyydillään huomenna".

Hetken perästä Tsekki alkoi käsilaukustaan ojennella Raivikselle puolisalaa itävaltalaisia suklaamakeisia ja Eduard alkoi puoliääneen jutustella Slovakian kanssa oikeanlaisista televisiolähettimistä, joilla saisi napattua ruudulle rajantakaisia kanavia. Eikä kukaan vaivautunut edes kuiskaamaan, vaan he madalsivat vain ääntään hieman, niin kuin julkisen salaisuuden kanssa tehdään, enemmän tottumuksesta kuin tarpeesta.

Toris teeskenteli juovansa samppanjalasistaan välttyäkseen joutumasta ottamaan kantaa asiaan, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä, tajuten vasta nyt, miten paljon oli kasannut jännitystä sisälleen pitkin päivää. Hän huomasi Ivanin huoneen toisella laidalla Vietnamin ja Kuuban kanssa, ja yllättyi tajutessaan hetkeksi unohtaneensa tarkkailla tämän hahmoa, joka yleensä häälyi aina jossain hänen näkökenttänsä rajoilla tai vielä useammin sen keskipisteenä. Aina siellä minne hän vain katsoikin, leveät hartiat seisoivat kaiken muun tiellä peitoten kaiken, kuin venäläisen vaikuttava hahmo olisi ollut aina hänen maisemansa ainoa pakopiste, johon kaikki muu ympäristössä imeytyi. Hetkeksi hän oli unohtanut, mieli vaihtanut kiintopistettä.

Tsekkoslovakian kaksikon mentyä Eduardkin kiirehti jonkun ajan kuluttua pelastamaan Raivista, joka oli erehtynyt liian lähelle sivupöydälle asetettua vodkatarjoilua. Varsinainen vaara tosin olivat pöydän luona norkoilevat Romania ja Bulgaria, jotka houkuttelivat vähän liian innokkaasti nuorinta baltialaista mukaan juomapeliinsä.

Niinpä lopultakin Toris jäi seisomaan yksin. Tilaisuuden tultua hän ujuttautui juhlijoiden selkien takaa seinustalle, missä onnistui työntämään puoliksi juodun samppanjalasinsa vaivihkaa syrjään verhon taakse. Ikkunaruudun takana tammikuun ilta oli kääntymässä alkuyöksi, koko ajan tummemman sinisiksi maalautuvien pilvien heijastaessa vielä Moskovan kelmeitä valoja itseensä. Kylmä ikkunalasi tuntui hyvältä kuumottavaa poskea vasten, kun hän painoi kasvonsa vasten sitä ja sulki silmänsä, mieli täynnä juomien ja mielikuvien päihtymystä. Tummansinisen taivaan sijaan suljettujen luomien takaa paistoivat salin valot, oranssia ja punaista…

Äkkiä kasettisoittimen ääni vaimeni jonkun naksauttaessa se pysähdyksiin.

Avatessaan silmänsä omituisen kohisevan hiljaisuuden edessä Toris näki Ivanin jättäneen aiemmat keskustelukumppaninsa ja hyörivän nyt vanhan gramofoninsa äärellä. Hän ei ollut uskonut ikivanhan laitteen enää vuosiin edes toimivan, vaan vain säilytettävän salin seinustalla lähinnä muistosyistä. Mikä yllätys, kun gramofoni vinkui ja sihisi, mutta lähti todella lopulta käyntiin, vaikka viulujen ja sellojen sointi sekoittui karheaan rahinaan. Välillä savikiekko vinkaisi, mutta ääni ei katkennut, vaan soittimen neula sai naarmuisen levyn pyörimään yhä vinhammin, kiihtyvällä tahdilla.

Straussia, hän tunnisti musiikin, wieniläisklassismia, ja pienen hetken hänen teki mieli nauraa.

"Ja nyt oikeaa tanssia", Ivan hihkaisi, kun näytti lopulta vakuuttuvan siitä, että musiikki todella jatkuisi orkesterin ensitahteja pidemmälle.

Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt innostuvan ajatuksesta, vaan aiemmin innokkaasti tanssineet valtiotkin vetäytyivät kohti salin seinustoja ja välttelivät Ivanin etsivää katsetta. Niinpä äkkiä Toris, joka ainoana jäi katselemaan lumoutuneena, miten ikuisesti jähmettyneeksi luultu levy lähti pyörimään, tuli vedetyksi keskilattialle. Muut vieraat tekivät kiireesti salin keskelle tilaa ja poistuivat kohti huoneen reunoja ja usea ulos ovesta, kuka minnekin.

"Hei, ei –", hän yritti, mutta sanoilla ei ollut vaikutusta.

Ivanin käsivarret sulkivat hänet väliinsä tiukkaan valssiotteeseen, toinen käsi hänen vyötärönsä ympäri ja toinen kämmenen puristuksessa. Äkkiä Toris muisti, miten säädyttömänä tällaista tanssia oli vain parisataa vuotta sitten pidetty sen vaatiman läheisyyden takia, ja miten paljon nuoriso oli ehkä juuri siksi sitä halunnut tanssia.

"Kylläpä. Mitä ovat juhlat ilman tanssia. Hei, tulkaa muutkin mukaan!"

Hän ei ollut tottunut tähän osaan, mutta silti hänen oma kätensä löysi sijansa Ivanin olkavarrelta ja askeleet löysivät yllättävän nopeasti oikean paikkansa pienen kompastelun jälkeen. Musiikki ja Ivanin varmat askeleet vetivät hänet mukaan tanssiin niin sujuvasti, että oikeaa tahtia ei tarvinnut edes etsiä, vaan riitti, kun seurasi niiden asettamaa kulkua.

Eikä hän muistanut, milloin viimeksi olisi tanssinut näin; pyörivää, huimaavaa liikettä.

Joskus eri ajassa, eri paikassa.

Ivan oli aina rakastanut tanssiaisia ja juhlia niin kauan kuin hän muisti, intoillut talvella alkavasta tanssiaiskaudesta ja surrut sen päättymistä, nauttinut katsoessaan, miten leveät hameenhelmat heiluivat, kun miehet kiiltävänappirivisissä takeissaan lennättivät kauniita tanssiparejaan pitkin kiiltävää parkettia elävän orkesterin pauhatessa taustalla. Miten kaukana olivat nuo ajat, miten nilkuttava varjo tämä tilanne niistä oli; rahiseva gramofoni ja vastahakoinen puheensorina, harmaiden seinien kolkkous ja betonibrutalismi. Tuon ajan kaukaisuudesta huolimatta edelleen Ivan oli mitä taidokkain tanssija, liikkeet sulavia ja askeleet varmoja, kuin joskus silloin, kun Braginskyn nimi oli ollut tavallinen näky daamien tanssikorteissa.

Niinpä Toris antoi periksi ja sovitti askeleensa toisen tahtiin, antoi Ivanin viedä ja päätti vain seurata, niin kuin hän niin usein oli tottunut tekemään. Ivanin pyynnöstä huolimatta muut valtiot jäivät kiertelemään salin reunoja ja aiemmin kiihkeä puhe häipyi epäluuloiseksi kuiskutteluksi, mikä antoi gramofonista nousevalle musiikille yhä suuremman voiman. Hän oli osa jokaista käännöstä ja pyörrettä, kun musiikki määräsi heidän askeltensa tempon ja valssi sai jäykät, luiset kulmat keinumaan pehmeästi, tanssitti heitä eteenpäin pakottamallaan tahdilla ja silti kevyesti, melkein liitäen.

"Miksei voi olla aina näin", Ivanin silmät olivat kiinni ja kasvoilla levollinen, nautinnollinen ilme, kun tämä keskittyi enemmän liikkeeseen ja musiikkiin kuin pyörivään saliin heidän ympärillään.

Eikä Toris ollut varma, puhuiko tämä edes hänelle vai ajatteliko vain ääneen, huomasiko edes ketä tanssitti unohtuessaan omaan maailmaansa. Hän ei vastannut, eikä toinen odottanut vastausta. Vaiti he kieppuvat vain musiikki korvissaan, vaivattomin askelin, jotka jalat löysivät orkesterin rytmistä kuin itsestään, kuin historian tanssiaiset eivät olisi koskaan loppuneet. Kuin musiikki olisi liimannut heidänkin tahdissa pyörivän hahmonsa osaksi muinaisuutta, kun he pyörivät ja pyörivät ja kiersivät salin keskellä syntynyttä avointa tilaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Sinä valehtelet, Toris ajatteli ja puristi toisen kättä otteessaan tarpeettoman lujaa, vaikka Ivanin käsivarsi hänen selällään oli kevyt kuin kenellä tahansa kohteliaalla kavaljeerilla – ehkä sellaisella, joista Katya oli aamulla keittiössä puhunut, vanhan ajan herrasmiehistä hovikumarruksineen ja käsisuudelmineen. Sillä vaikka Ivan oli fyysisesti täällä, tämä oli suljettujen silmäluomiensa takana jossain muualla. Ja hän kysyi itseltään, mikä oli se paikka, jonka tämä näki, ketä tämä tanssitti, antoiko itsensä hetken jälleen tallata Talvipalatsin käytäviä, uskoa tämän yhden valssin ajan menneeseen, loistoon ja haikeuteen.

Sillä he, joille muistaminen ei ollut etuoikeus vaan kohtalon sanelema pakko, tiesivät kaipauksen sinne, missä aika kultasi muistot mitä teräväpiirteisimmällä tavalla, ja tiesivät tuon rapistuvan kultauksen petollisuuden.

Kun gramofonin rahiseva ääni haipui hiljaisuuteen valssin viimeisien tahtien mukana, Ivan avasi silmänsä ja niissä näkyi vielä nostalgian jättämä haikea harso. Aataminomena toisen kaulalla liikkui raskaan nielaisun tahdissa, kun Ivan laski hänen kätensä irti ja kumarsi tanssiparilleen kuin ammoin Pietarissa, selän taivutus ryhdikäs ja sulava yhtä aikaa, kun keho muisti senkin mitä mieli ei aina tavoittanut.

"Kiitos tanssista."

Mutta kun venäläinen nosti jälleen päänsä, aika naksautti taas vaihdettaan, ja kaipuu sammui viileään välinpitämättömyyteen, modernin ihmisen suoruuteen.

"Kunnia oli minun", Toris mutisi niin kohteliaasti kuin pystyi, olematta varma, millaisen vastauksen toinen tahtoi. Askeleet vetivät jalkoja jo väkisin mukanaan kauemmas.

"Toveri", Ivan korjasi nyökäten, katse jo hapuillen toisaalle, ehkä kohti sivupöydälle katettua vodkatarjoilua. Toris ymmärsi sen merkiksi poistua.

Hän melkein törmäsi Eduardiin peruuttaessaan selkä edellä taaksepäin, ja Eduard tarttui hänen hartiaansa kuin olisi odottanut siinä koko ajan valmiudessa, niin kuin varmaan olikin. He eivät olleet sopineet varsinaisesti katsovansa toistensa perään, mutta jotenkin vain oli käynyt niin. Vaikka jokainen väittikin voivansa pitää itsestään huolta, se oli oikeastaan valhe, ja hiljaa he hyväksyivät toistensa huolenpidon nostamatta sitä koskaan kunnolla puheeksi. Kun hän vilkaisi sivulleen, myös Raivis oli aivan lähellä, kasvot tahmeina suklaasta, jota Tsekki oli aiemmin tälle lahjoittanut. Kun Ivan kääntyi tosiaan kohti juomatarjoiluja, Toris huomasi vasta niskakarvojensa nousseen pystyyn, eikä kylmiä väreitä lainkaan lievittäneet katseet, joita muut valtiot häneen heittivät. Äkkiä huimasi kuin happea ei olisi ollut riittävästi, kuin mieli olisi jäänyt vielä pyörimään valssin kierteisiin, vaikka ruumis olikin jo pysähtynyt.

Hän tarvitsi raitista ilmaa.

Eduard antoi hänen mennä huomatessaan, miten veri pakeni hänen kasvoiltaan ja jätti poistuessaan niille vain vitivalkean, sinertävän kalvon.

Viivyttelemättä Toris työntyi ihmisten ohi salin ovelle ja eteisen käytävää pitkin aina parioville, jotka johtivat takapihan terassille. Hän oli toivonut saavansa olla hetken yksin tasatakseen hengityksensä, mutta veranta näytti olevan jo varattu. Pimeään jäävälle terassille ei ollut asennettu lamppuja, mutta avoimesta ovesta lankesi valokiila, joka paljasti kaidetta vasten nojaavien Feliksin ja Gilbertin säikähtäneet kasvot.

"Ai, Liet! Hei!" Feliks oli nopeampi kokoamaan itsensä ja hymyili vähän liian leveästi, jotta hymy olisi ollut aito.

Äkisti Gilbert työnsi taskuunsa jotain, mitä Toris ei ehtinyt näkemään kunnolla.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus häiritä", Toris mutisi ja oli jo peruuttamassa takaisin sisälle, aistien keskeyttäneensä jotain, pystymättä kuitenkaan irrottamatta katsettaan Feliksin punaisesta mekosta ja paljaista sääristä, jotka saivat ihmettelemään, eikö toisella ollut tammikuun yössä kylmä. Unohtamaan, miksi hän oli oikeastaan tullut.

Mutta Feliks nosti kätensä ilmaan ja kiirehti sanomaan: "Ei, ei, tule vaan, Itä-Saksa olikin jo lähdössä, eikö vain."

Puolalainen säesti sanojaan tyrkkäämällä Gilbertiä kylkeen, ja tämä irvisti terävän kyynärpään upotessa lihaansa.

"Eikun kyllä minä voin mennä –".

"Hyss, sinä niinkun. Todellakin. Jäät."

"Just. Vihje ymmärretty", Gilbert muljautti silmänsä kohti taivasta, "En minä haluaisikaan katsoa teidän kuherteluanne."

"Emme me –", Toris aloitti, ääni nykäisten yllätyksestä, mutta Gilbert vain naurahti kuivasti ja työnsi kätensä taskuihinsa alkaessaan ottaa askeleita kohti ovea. Nopeasti Toris kokosi itsensä hämmästyksestään ja sanoi sen sijaan: "Unkari on etsinyt sinua." Ja hetken epäröityään hän vielä lisäsi, tällä kertaa hiljempaa: "Siellä on kai tanssiakin."

"Hahaha, pitää kai sitten mennä pelastamaan hänet Romanialta."

Feliks näytti siltä, kuin käkättävä nauru ei olisi vihlonut korvia, huomautti vain kuivasti: "Eiköhän Erzsi pärjää ilman sinunkin apuasi."

Toris astui pari askelta ovelta sivuun, kun Gilbert tuli hänen kohdalleen. Vanha vastenmielisyys, joka sai hänet aina siirtymään kauemmas sieltä missä tiesi kovaäänisen albiinon oleilevan, nousi jostain muistin perältä. Hän olisi valehdellut, jos ei olisi jollain tasolla ollut vahingoniloinen siitä, miten hänen entinen vainoojansa ja vihollisensa oli kutistunut vain haamuksi entisestään – ainakin siihen saakka, että muisti, että hänestä oli vielä vähemmän jäljellä ja että he olivat tässä punapurjeisessa veneessä molemmat yhtä lailla.

Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun Gilbert mennessään kurottautuikin häneen päin ja ojensi kättään häntä kohti.

"Ota."

Toris kohotti epäluuloisena kulmiaan eikä tehnyt elettäkään. Hän ei odottanut toiselta mitään hyvää eikä tämän tyly äänensävy ainakaan rohkaissut noudattamaan käskyä.

"No voi Leninin pallit, mitä sievistelyä. No ole hyvä sitten."

Gilbert tönäisi ojennetun kätensä hänen rintaansa vasten niin voimakkaasti, että Toris oli horjahtaa, eikä hän voinut kuin ottaa tarjotun esineen vastaan, niin epäluuloinen kuin olikin. Saman tien hän kuitenkin tunnisti tuttuakin tutumman Belomorkanalin kartonkipaketin kannen ja hämmentyi vain entistä enemmän. Samoja halpoja tupakka-askeja myytiin halki Neuvostoliiton hassulla parinkymmenen kopeekan hinnalla.

"No ala jo mennä", Feliks hoputti kärsimättömänä ja huitoi molempia käsiään kuin olisi siten saanut Gilbertin nopeammin jättämään heidät kaksin.

Gilbert oli jo ovensuussa, käsi jo ovenkahvalla, mutta sanat saivat vastoin tarkoitustaan hänet vain pysähtymään paikoilleen. Vinosta virnistyksestä paistoi läpi, ettei ollut todellakaan tosissaan koko tilanteen suhteen. Näin lähempää Toris huomasi, että tämän katse ei pysynyt aivan terävänä kuin tämä olisi nauttinut liikaa aterialla runsaasti tarjoiltua vodkaa. Se todennäköisesti olikin asianlaita, sillä myös Toriksen omat jalat tuntuivat verraten hatarilta.

"Oletteko te kaksi muuten koskaan harkinneet uutta hiustyyliä, nuo olivat, joo, en yhtään epäile, varmaan tyylikkäitä joskus 1500-luvulla, mutta –".

"Hei, nyt menet tai löylytän sinut ennen kuin Erzsébet ehtii tehdä sen!" Feliks tiuskaisi ja tämän käsi nousi ehkä huomaamattaan haromaan vaaleita suortuviaan, joiden leikkaus oli todellakin pysynyt hyvin samankaltaisena vuosisatojen halki, "Sitä paitsi, etkö yhtään seuraa aikaasi, olkapääpituus on siis todellakin juuri nyt in!"

"Mutta jos yhden ystävällisen neuvon – ".

"Nyt –!"

"Joojoo, tyylikeisari", Gilbert nauroi ja heilautti mennessään kättään suurieleisesti hyvästiksi.

Ulko-oven painuessa kiinni aiempi terassia halkonut valokiila pakeni oven rakoon ja terassille laskeutui pimeys. Vain talon ikkunoista lankesi kirkkaita ruutuja riviin takapihan harmaalle lumihangelle. Hetken Toris näki vain ne ja pimeää, ennen kun hänen silmänsä tottuivat hämärään ja hän erotti taas Feliksin hahmon seisomassa terassin kaiteen vieressä kuten aiemminkin.

"Moikka, Liet, tule vain tänne." Ääni oli tuttu, vaikkeivat yksityiskohdat hämärässä erottuneetkaan.

"Hei", Toris hymähti ja otti hitaita askeleita terassin poikki, varoen askeleitaan pimeässä, kunnes saapui toisen vierelle kaiteen ääreen ja nojasi selkänsä siihen. Hän huomasi edelleen puristavansa kädessään Gilbertin hänelle tyrkyttämää savukerasiaa ja ojensi sitä Feliksiä kohti.

"Tahdotko?"

"Joo, kiitos." Feliks nappasi rasiasta yhden vaalean käärön ja puristi tottuneesti sen onton pään kasaan.

Sytyttimen liekki oli pimeässä niin kirkas, että Feliksin sytytettyä sekä omansa että Toriksen askista sormiinsa poimima savuke, hetkeen pimeässä ei näkynyt muuta kuin tuo hehkuvan punainen piste, joka siirtyili katseen mukana maisemassa ainoana selvärajaisena asiana. Odottaessaan punahehkuisen täplän katoavan näkökentästään Toris imaisi savukettaan, joka oli yhtä väkevä ja tunkkainen kuin Neuvostoliiton halvimmalta kansanmerkiltä saattoi odottaakin. Keuhkot täyttävä savu rauhoitti sen levottomuuden, jonka Feliks yhtäkkiä siinä hänen vieressään sai hänessä aikaan, tasoitti levottomaksi muuttuneen sydämen sykkeen jotenkin hallittavaksi. Hän ei tiennyt, miksi oli puhunut venäjää, kun heillä olisi ollut muitakin kieliä, ja vielä vähemmän, miksi Feliks oli vastannut sillä, vaivautumatta enää edes pakottamaan siihen keinotekoista aksenttia, johon oli vielä illallisella Ivania ärsyttääkseen kietonut sanansa. Hän oli kiitollinen pimeydestä, joka piilotti huolen heittämät juonteet hänen kasvoiltaan ilman, että hänen täytyi itse koittaa verhota itseään teeskentelyyn. Mielessään hän mietti, oliko Feliks yhtä jännittynyt kuin hän vai oliko tämän rauhallisuus teeskentelemätöntä. Salaa hän pelkäsi, että jälkimmäinen olisi totuus.

"Miksi ihmeessä Itä-Saksa tunki nämä minulle?"

Feliks kohautti olkiaan. "Tahtoi varmaan olla ystävällinen. Ota nyt siitä selvää."

"Hmm-m. Mistä te puhuitte?" Hän melkein jätti kysymättä, mutta epävarmuus sai sanat tulemaan suusta yhtä voimakkaasti kuin melkein esti sanomasta niitä. Hän mietti, mitä oli nähnyt Gilbertin piilottavan taskuunsa ja noiden kahden säikähtäneitä kasvoja kuin olisivat jääneet rysän päältä kiinni. Mietti tuttavallista puhetta ja lämpöä piikikkäiden sanojen takana. Muutosta.

Mutta Feliks vain naurahti hajamielisesti ja nojautui terassin kaiteeseen niin, että ylävartalo kurottui pitkälle sen yli, ja Belomorkanalin punainen pää hehkui pimeässä tämän viedessä tupakka ensin huulilleen ja sitten alas. Ilma täyttyi savusta, jota tämä puhalsi keuhkoistaan ulos. "Siitä vaan. Ei mistään tärkeästä".

Jokin Feliksin äänensävyssä oli niin välttelevä, ettei Toris kysynyt toista kertaa. Ajatus siitä, että kaikista maailman valtioista juuri Gilbert, se sietämätön egoisti, tiesi Feliksistä nykyään enemmän kuin hän, pisti rintaan niin kipeästi, että sitä oli parempi olla ajattelematta ainakaan nyt. Hänellä olisi aikaa keinutella ajatusta rinnassaan koko huominen päivä ja ensi vuosi, kunnes pieni epäilys kasvaisi rinnassa niin suureksi epäluuloksi, että se olisi valmis nielaisemaan kaiken. Nyt hän vain painoi päänsä ja nautti pehmeästä hiljaisuudesta heidän välillään ja kihelmöivästä tietoisuudesta, että Feliks oli niin lähellä, että hänen täytyisi vain ojentaa kätensä ja hän voisi koskea, tuntea lämpimän ihon ja elämän, voisi vakuuttua siitä, että tämä oli totta eikä vain samaa unikuvaa, joka heijastui hänen suljetuille silmilleen yöstä toiseen.

"Mm. Mitä – Mitä kuuluu?" hän kysyi puoliääneen, matala ääni niin pehmeänä, haluten vain kysyä jotain vaikkei välittänytkään vastauksesta. Feliksin ääni oli samanlainen ja erilainen kuin hän muisti ja jos hän vain kuulisi sitä tarpeeksi, ehkä tämä pieni keskustelu riittäisi häntä pitämään sen korvissaan ja muistissaan koko pitkän talven ja kesän, kunnes ensi vuonna…

"Sellaista vaan. Ihan hyvää. Mitä tänne? Työllistääkö Venäjä edelleen teidät hengiltä?"

"Samaa vanhaa", Toris myönsi hiljaa.

"Joo… Mikäs täällä muuttuisi", Feliksin ääni häipyi epämääräiseen muminaan ja sen myötä haparoiva keskustelu hiipui hiljaisuuteen.

Tuuli havisutti takapihan kuusia ja kaupungin liikenteen ja tehtaiden hiljainen humina häilyi taustalla. Taivaalla kalpea keskiyön kuu vuoroin peittyi pilvenriekaleiden taa ja vuoroin paljastui, eikä valaissut sinisenharmaata hämärää, johon yö pihamaan peittosi. Oli kuin pimeä olisi ollut aikojen alkuhämärää, kuin nykyinen olisi lakannut olemasta ja olisi voinut olla pahanmakuista neuvostotupakkaa lukuun ottamatta mikä vain vuosi, mikä vain maa ja aika, jokin niistä lukemattomista, joissa he olivat samalla tavoin seisoneet kaksin yössä. Huolestuneesti Toris seurasi, miten pikkuhiljaa tupakka hänen käsissään paloi tuhkaksi, kunnes sormiin jäi vain hapertuva filtteri, ja koko ajan lähemmäs tuli se hetki, kun olisi keksittävä jotain sanottavaa. Odotus ja pelko kietoivat hengen savua tiukempaan sykkyrään.

Mikä kiitollinen hiljaisuus, tämä varovainen rauha heidän välillään, erojen ja riitojen vuosikymmenien jälkeen.

Kaiken yllä leijui kummallinen aavistus, kuin jotain olisi ollut tapahtumaisillaankin ja tunnelma oli niin tiivis heidän välillään, että Feliksinkin täytyi olla osa sitä. Ehkä he kummatkin vain odottivat merkkiä, jotain, lupaa liikkua.

Hän tiesi, ettei hänen pitäisi, ettei heidän –. Että heidän täytyisi lopettaa tämä kiertely toistensa varjojen ympäri. Mutta vuosi vuoden jälkeen aina näissä uudenvuodenjuhlissa, aina he jotenkin päätyivät toistensa seuraan kaikesta jaetusta menneisyydestä ja pelätystä tulevaisuudesta huolimatta. Joka vuosi.

Feliks oli ensimmäinen, joka viskasi loppuun palaneen savukkeen sormistaan alas terassin kaiteelta. "Ihan hauskat pippalot niinku. Tai no vähän liikaa vodkaa mutta – Ruoka oli tosi hyvää, varmaan kauheasti hommaa. Tekö ne –?"

Joskus Toris olisi ollut tiennyt, että vähän hätäinen sävy Feliksin äänessä, tavujen loppujen tukehtuneisuus, kuin tämä ei olisi muistanut ihan hengittää sanojen välillä, olisi johtunut tämän hermostuneisuudesta, mutta enää hän ei ollut varma.

"Georgia ja Valko-Venäjä lähinnä. Ne kahvileivät, missä oli hilloa – tai no Venäjä niitä lähinnä teki – mutta minä autoin niissä", hän lisäsi viimeisemmän lauseen hätäisesti, tietämättä oikein miksi. Mikään, mikään juhlissa ei ollut hänen omaansa. Hämärässäkin hän näki, miten Feliks nykäisi hartioitaan terävästi, ja sydän kiepsahti väärään suuntaan, kun hän ajatteli asetelleensa sanansa väärin, pelkäsi hauraan rauhan heidän välillään rikkoutuvan. Kiireesti vaihtoi puheenaihetta ja murskasi samalla aikaa sitten loppuun palaneen savukkeensa kengänkärkensä ale: "Tosi kiva mekko. Teitkö – Ompelitko sen itse?"

Hän melkein arvasi myöntävän vastauksen, jonka Feliksiltä sai, ja huokaisi helpotuksesta tämän alkaessa laveasti selittää, ääni hitaasti rentoutuen ja madaltuen, miten oli varta vasten tilannut kankaat tehtaalta ja miten Unkari oli auttanut suunnittelussa ja että he olivat varmaan selanneet läpi kymmenen muotilehteä ja pari länsimaistakin kaavoja suunnitellessaan. Toris nyökkäili harvakseltaan eikä ymmärtänyt puoliakaan toisen käyttämästä termistöstä tai tunnistanut yhtäkään niistä lehtien ja suunnittelijoiden nimistä, joita tämä mainitsi kuin ne olisivat merkinneet jotain. Hän sulki silmänsä ja nojasi selkänsä paremmin kaiteeseen, antaen puheen vain soljua korviensa ohi, kuunnellen enemmän ääntä kuin sanoja.

Suljetut silmät kuitenkin rävähtivät ammolleen, kun hän tunsi kevyen käden laskeutuvan kaiteella nojaavan kyynärvartensa päälle. Kääntäessään päänsä hän näki Feliksin, joka oli vaivihkaa puheensa aikana hivuttautunut aivan hänen vierelleen, melkein kylkeen kiinni, kuitenkaan koskematta enempää kuin varovaisen käden kosketuksen verran.

"Hei, tykkäsitkö", äsken innostunut ääni oli laskeutunut hiljaiseksi, melkein kuiskaukseksi, joka värisi arkana ja pehmeänä ja melkein peittyi tuulen huminaan. Feliksin alasluodut silmät katsoivat tiiviisti omia sormiaan, jotka kiertyivät hänen käsivartensa ympäri, "Tykkäsitkö sinä siitä niinkun ihan oikeasti? Niinkun aikuisten oikeesti?"

"Hmjoo", Toris painoi niin ikään epävarmana päänsä ja melkein unohti hengittää, kun hänen omatkin hengenvetonsa muuttuivat varoviksi. Hänen kehonsa nojautui kuin itsestään kohti Feliksiä, jonka kämmenen lämmön tunsi kylmässä talviyössä paitansakin läpi ja se lämpö helli häntä syvälle sieluun asti, enemmän kuin hän olisi koskaan uskaltanut toivoa. "Olihan se nyt tosi hieno. Ihan oikeasti."

"Kiva, kiva, että tykkäsit", Feliks mutisi ja Toris olisi voinut vannoa, että tämän äänestä kuulsi pettymys, mutta hän ei voinut ymmärtää miksi.

Kun Feliks alkoi vetää kättään hitaasti pois, hän säikähti niin, että nosti vaistomaisesti oman vapaan kämmenensä sen päälle ja ennen kuin huomasikaan, hän puristi toisen käden omaansa. Feliks nosti silmänsä häneen, silmäterät laajentuneina ja ikkunoista lankeava valo heijastui tämän iiriksistä.

"Oikeasti", hän toisti typeränä ja päässä raksutti vain tyhjää, kun hän mietti, mitä ihmettä hänen kuuluisi tässä tilanteessa sanoa. Olisiko olemassa joku taikasana, jolla tämä vaivautunut ilmapiiri laukeaisi, jolla hän saisi Feliksin nostamaan kasvonsa ylemmäs ja suutelemaan häntä, kuromaan välimatkan, vuodet ja riidat heidän väliltään umpeen – mikä olisi oikea sana pyyhkimään vakavuuden toisen kasvoilta pois ja hymyilemään hänelle – olisipa hänellä oikeat sanat.

Mitä hän olisi muinoin sanonut, miten hän oli voinut kadottaa jotain, mikä oli joskus ollut aivan selkeää.

Hämärä kietoutui kaikkien piirteiden yli ja peitti ne pienet vihjeet, joista olisi voinut olla apua. Feliksin hartioiden jäykkä kulma oli pimeässäkin silminnähden jännittynyt ja hän pelkäsi sen johtuvan siitä, että toinen tunsi olonsa epämukavaksi, että tämä lipuisi savuna pois, tavoittamattomana, saavuttamattomana, ja hän jäisi tänne seisomaan yksin kuten aina pelkkää kylmää yöilmaa käsissään.

Mutta sen sijaan Feliks kohotti toisen kämmenensä hänen poskelleen, ja Toris karahti kosketuksesta kauttaaltaan lämpimäksi kuin olisi ollut tuhkasta uudelleen leimahtanut kekäle. Käsi liikkui poskea pitkin pehmeästi hänen korvalleen. Hitaasti sormet lomittuivat taakse sidottuihin hiuksiin, jatkaen ruskeiden suortuvien läpi latvoihin saakka, kunnes lopulta vetivät mukanaan myös niitä kiinni pitäneen kumilenkin pois. Kosketus sai Toriksen pyörälle päästään, kuin jalat olisivat olleet pehmyttä hilloa. Hän ei tiennyt, miten pysyi pystyssä kareilevassa maailmassa, jossa olivat äkkiä enää vain he kaksi. Ja oli kuin pehmeä käsi hänen poskellaan, kevyt kosketus, jota tosiasiassa tuskin tunsi, olisi ainoana tukena pitänyt hänet jaloillaan, kiinni maassa – eikä se ollut vain ilmaa eikä kuvitelmaa, vaan sävähdyttävän todellista.

Feliks nosti nyt molemmat kätensä hänen hiuksiinsa, jotka olivat valahtaneet roikkumaan vapaina kasvojen molemmin puolin. "Nämä on edelleen megamageet näin, älä vain leikkaa."

"Niin", Toris ei saanut kakistettua kunnolla sanaa suustaan, ei edes sitä, että oikeastaan oli pitänyt hiuksensa olkapäämittaisina vain tottumuksesta eikä varsinaisesti tarkoituksella. Mutta jos ne todella saivat hänet näyttämään edes hieman siltä miltä 1500-luvulla, niin - ehkä ehkä – voisiko Feliks edelleen nähdä hänet samoin, ehkä –. Sillä vaikka aika oli riisunut heidät uhosta ja uhmasta ja kunniasta, Felikskin oli hänen silmissään yhä samanlainen kuin aikakausia sitten kun…

"Tuota…"

Sanat haipuivat tyhjyyteen ja jäljelle vain raskas hengitys, kuin he molemmat olisivat taistelleet vakauttaakseen hengenvetonsa, kasvot aivan liki toisiaan kuitenkaan koskettamatta.

Toriksen rinta hakkasi niin kovaa, ettei hän ollut kestää, samaan aikaan hermostuneena ja toiveikkaana, koko unien ja olevaisen armo ja onni toisen viileissä käsissä.

"Kaiken aikaa- Minä-", Toris nieleskeli kuivassa suussaan sanojaan, jotka yhä pakenivat häneltä.

Hätäisesti hän haroi Feliksin käsiä omiinsa ja puristi niitä hätäisyyksissään tiukemmin oli tarkoittanut. Kankeus nivelissä rentoutui vasta, kun hän huomasi näin läheltä pimeässäkin, että toisen kasvoilla karehti hymy. Kerrankin tuo ilme täytti hänet onnellisuudella ja vastasi siihen kysymykseen, jota hän ei osannut kysyä.

Totisesti, Feliks hymyili hänelle.

Lopulta ainoat sanat, jotka hän löysi, olivat keskeneräisyydessäänkin juuri oikeat. "Minä olen odottanut –." Nekin sanat jäivät kesken, sillä hän oli sanomaisillaan 'koko vuoden', mutta äkkiä hän tajusi, ettei se ollut totta, että oikeasti vuosia oli kulunut satoja, käsittämätön määrä.

"Minullakin oli ikävä", Feliks kuiskasi kuin olisi ymmärtänyt sen, mitä ei voinut ääneen lausua.

Ja ehkä ne olivat taikasanat, sillä niiden myötä he lopulta uskalsivat rikkoa hermostuneen etäisyyden väliltään. Varomatta he antoivat kätensä asettua toistensa ympärille ja likistivät vartalonsa aivan liki toisiaan, niin suurella voimalla että happi oli loppua molemmilta.

Ja ehkä he olisivat pysyneet kauemmin niin toisiaan syleillen, ellei yhtäkkiä yön rauhan olisi särkenyt kilinä ja kolske, rikkoutuvan lasin ääni, joka sai heidät kavahtamaan melkein saman tien irti toisistaan.

Vasta säikähdyksestä selvittyään he huomasivat helskeen kantautuneen sisältä. Pian sitä seurasi vielä suurempaa melskettä ja huutoa, toisiinsa sekoittuvia pelästyneitä ja vihaisia ääniä, jotka kuuluivat suljettujen ovien ja ikkunaruutujen läpikin selvästi pihamaalle asti.

He molemmat seisoivat hetken hölmistyneinä paikoillaan hämmästyksestä, kunnes typertyneisyys väljeni Feliksin katkonaiseen tirskahdukseen. Toriksen olisi tehnyt mennä katsomaan mitä oli käynyt, auttamaan, mielen takana jo huoli, mitä jos. Hän oli jo ottamassa askelta, mutta Feliks tarrasi hänen käteensä ja pysäytti hänet niille sijoilleen.

"Ha, tämä ilta olikin jo mennyt ilman katastrofeja", puolalainen tirskui ja puristi hänen kättään, "Anna olla. Kyllä Viro hoitaa. Hei, minulla on siis ihan tosi tosi tosi huono idea, haluatko kuulla."

Hitaasti Toris nyökkäsi, mieleen puskeva huoli väistäen jonkin kauan kadoksissa olleen tieltä. Tietäen, että olisi kuunnellut tällä hetkellä mitä ikinä toinen olisi keksinyt, vaikka murtautunut Leninin mausoleumiin tai juonut Ivanin vodkat tai mitä vaan, vaikka olisi löytänyt itsensä Siperiasta, heittänyt koko iän tuoman viisauden romukoppaan eikä katunut jälkikäteen tippaakaan. Vaikka Feliksiltä tulivat aina maailman huonoimmat ideat ja aina hän vain seurasi perässä. Mitä vain, kunhan toinen vain puristi hänen kättään näin. Muistutti, että maailmallekin saattoi joskus nauraa, eikä aina vain toisin päin.

Feliks nykäisi kokeilevasti häntä kohti terassinovia. "Siis täällä on ihan sikakylmä ja jäädyn ihan just kalikaksi, mennään sisälle, jooko, ihan niinkun kahdestaan, sinun huoneeseesi tai minun tai mihin vaan, missä voidaan olla yhdessä, jutellaan ihan rauhassa, pliis."

Voi, miten pehmeät jalat olivat Toriksen alla, miten hellä sydän oli hänen rinnassaan, ja äkkiä hänkin hymyili riemukkaasti kuin onnellinen hullu.

Ja he livahtivat kenenkään näkemättä sisälle, ohittivat salin ovet ja niiden takaa kuuluvan metakan, tietämättä kumpi veti enemmän toista. Portaikon kohdalla he pysähtyivät; Toriksen huone oli alakerrassa ja Feliksille osoitettu vierashuone yläkerrassa ja pienen hetken heidän yllään häivehti epävarmuus. Feliks oli nopeampi ja oli suuntaamassa portaikon ohi, mutta Toris nykäisi tätä kädestä kohti yläkertaa, hätäisyys tunkien ääneen ennen kuin hän ehti estää.

"Ei, ei sinne, mieluummin sinun huoneeseesi."

Feliks katsoi häntä oudosti, muttei kysynyt mitään, eikä Toris voinut kertoa syytä, hymyili vain helpottuneesti, kun puolalainen koitti vitsailla jotain 'meille vai teille'-tapaista vitsiä.

Miten hän olisi kehdannut sanoa, että jakoi huoneensa Eduardin ja Raiviksen kanssa, että he eivät voineet mennä hänen huoneeseensa koska hänellä ei ollut sellaista. Oli jotenkin helpompaa antaa Feliksin vain uskoa, ettei hän halunnut jakaa elämäänsä tämän kanssa kuin kertoa totuus. Antaa heidän pitää etäisyytensä.