.

.

.

Niinpä se oli vierashuoneen ovi, joka lopulta kopsahti heidän takanaan kiinni, ja sen vaimea kolahdus oli kuin merkkiääni, joka sysäsi heidät liikkeelle.

Pimeässä oli mahdoton sanoa, painoiko Feliks hänen selkänsä ovea vasten vai vetikö Toris Feliksin mukanaan. Joka tapauksessa molempien liikkeet olivat yhtä kiireiset, kun ne tavoittivat toista kohti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, luonnonlaki, joka veti heidät yhteen. Kun he painoivat vartalonsa toisiaan vasten ja kädet toistensa ympärille, kaikki sopi yhteen.

Feliks kurottui vapaalla kädellään kohti valonkatkaisijaa, mutta Toris laski kämmenensä tämän olkavarrelle.

"Älä."

"Mutta minä haluan nähdä sinut."

Feliksin vastaväite hukkui Toriksen huulille, jotka hapuilivat hänen omiaan, tulivat niin lähelle, ettei kumpikaan ollut pimeässä ihan varma, missä oma iho alkoi ja toisen loppui ja silti kunnolla koskettamatta. He viipyilivät toistensa huulilla, hengittäen toistensa kasvoille, tuskin uskaltaen kuroa niitä viimeisiä millimetrejä kiinni, jotka olisivat lähentäneet heidät oikeaan suudelmaan, pelkäsivät.

Huoneen pimeässä se oli Toris, jonka tummemmat kasvonpiirteet hukkuivat heidän ja talon varjoihin, peittäen ne pimeään. Sillä Toriksen silmissä Feliks loisti pimeässäkin kirkkaana kuin aurinko, - minä näen sinut – kun avoimista verhoista lankeava kalpea kuun kajo laskeutui tämän vaaleille hiuksille ja sai toisen hohtamaan himmeää kultaista hehkua, valaisten aivan kaiken – nekin varjot, joihin Toris ei ollut enää vuosiin uskonut valon enää ylettyvän. Mutta Toris ei halunnut tulla nähdyksi, vaan piti mieluummin hämärän suojanaan – Feliksiltäkin. Hän sulki silmänsä, jottei olisi häikäissyt silmiään katsoessaan niin yllättäen valoon.

Felikskin unohti vastaväitteensä heidän huuliensa lopulta painuessa yhteen. Kaiken odotuksen ja ajan jälkeen suudelma oli lopulta pehmeä, melkein ujo. Feliksin kädet puristivat Toriksen paidanhelmaa jännittyneesti eikä Toris uskaltanut aivan rentoutua, ei aivan nojannut painoaan oveen takanaan muttei myöskään nojautunut eteenpäin Feliksiin rintaa vasten, vaikka toiset käsivarret sulkivatkin hänet väliinsä odottaen syleilyä.

He olivat samaan aikaan niin tuttuja ja silti niin kaukana – tältäkö tämä tuntuikin, tältäkö sinä tunnuitkin – ja kuitenkin kaikessa oli lupaus siitä, että he voisivat vielä muistaa, yhä.

"Jösses, Liet, sinä suutelet edelleen kuin koulutyttö", sanat tippuivat Feliksin suusta liian monilukuisina ja nopeina, kuin hiljaisuus olisi äkkiä ollut liian syvä, mutta sanoissa ei ollut ivaa, pelkkää lempeyttä, johon toinen kietoi omaa epävarmuuttaan. Hämillinen puna kohosi tämän kasvoille yhtä lämpimän hymyn myötä. "Mutta siis koulutytöt on kyllä parhaita, tai siis eikun sinä olet, eikun niinkun –".

"Ole hiljaa", Toris kuiskasi ja suuteli uudelleen, tällä kertaa varmemmin, haluten tukahduttaa sen päässään takovan pelon, ettei hän ollut tarpeeksi, että Feliksillä oli varmaan ehtinyt olemaan niin monia muita, parempia. Että vain hän yksin oli edelleen sama ja vanha ja jumissa jossain sellaisessa, joka ei ollut koskaan kunnolla saanut päätöstään. Että toinen meni eteenpäin, että jokin oli jo lopussa.

Feliksin kämmenet työntyivät viivytellen paidanhelman alta hänen rinnalleen, varovasti. Torjuntaa odottaen puolalainen pidätteli hengitystään, antoi Toriksen huulten tutkia omiaan muttei vastannut suudelmaan. Viileät kädet vapisivat epävarmuuttaan, ja tärinä sekoittui Toriksen oman sydämen kiihkeään lyöntiin, joka ravisutti hänen koko rintaansa. Hänen omatkin kätensä tärisivät aivan yhtä kovin, kun hän puristi ne tiukasti toisen lantiolle.

Hän tajusi oman pelkonsa vasta, kun liha painui hänen koviksi käyneiden sormiensa alla ja Feliks liikahti epämukavasti, vaikkei vetäytynyt kosketuksesta pois. Keskeytyneessä suudelmassa he hengähtivät terävästi yllätyksestä toistensa suihin, molempien pahoittelu kuollen pelästyneille huulille ennen kuin se ehti kunnolla muodostua. Sen sijaan he takertuivat toisiinsa vain tiukemmin, kaivaten nuoruutensa pehmeyttä, mutta pystymättä luopumaan karkeudesta, jonka heidän päälleen pakottivat pitkät, yksinäiset vuosikymmenet.

Oven takaa alakerrasta kantautui vaimeaa musiikkia ja tukahtuneita ääniä, jotka kertoivat juhlien jatkuvan, mutta Toris tuskin kuuli niitä, sillä veren innostunut kohina ja Feliksin pehmeä hengitys hiljaisessa hämärässä olivat paljon todellisempia, elävää elämää, oikeampia kuin mikään, mitä hän oli vuosiin kuullut. Samaan aikaan kaikki oli epätodellista kuin lumousta, jonka vangeiksi he olivat jääneet.

Toisen iho maistui hieltä ja hiekalta, suudelmat alkoholilta ja sokerilta, ja kädet olivat nihkeitä ja liikkeet jännittyneitä, kun he hengittivät toistensa iholle ja kartoittivat sitä, minkä olisivat joskus tunteneet silmät ummessakin. Mutta aika oli muuttanut heidän kehojensa kulmia ja kaaria, piirtänyt kartat uusiksi, ja he olivat tuntematonta maata toisilleen kuten joskus vuosisatoja sitten, kun he olivat olleet nuoria ja pelottomia ja pelänneet enemmän toisiaan kuin muita. Mutta nyt he olivat vanhoja ja varautuneita, ja pelko oli eri tavalla sydänjuuria hyytävää, sillä he olivat oppineet, että pahin vihollinen löytyikin ulkopuolen sijaan heidän itsensä sisältä. Epävarmuus, joka teki käsistä haparoivia ja suudelmista pyytäviä, ei johtunut kokemuksen puutteesta, vaan siitä, että sitä oli liikaa. Yhtä paljon kuin jokainen kosketus oli täynnä jälleennäkemisen onnea, keho kantoi mukanaan myös muistoja kuin jokainen kulunut vuosisata olisi laminoitu heidän ihonsa pintaan, ja sai joka ainoan suudelman maistumaan yhtä suloiselta kuin katkeralta.

Kun Toriksen kädet liukuivat toisen paidan alle ja hän tunsi kämmeniensä alla, miten epätasaisena toisen iho kohoili arpien alla, hänen suunsa muuttui äkkiä aivan kuivaksi, kun hän muisti, miten monia unettomia öitä oli maannut vuoteellaan varmana siitä, että toinen olisi kuollut ja mennyt iäksi, kerran toisensa jälkeen. Muistikuvia, − Feliks riisumassa paitansa sotarikosoikeudenkäynneissä, elävä todiste – jotka juoksivat avoimien silmien ohi – "haha, näkisit itsesi, naamasi on niin huvittava" – ajan mustuttamina – Venäjä kulki hänen talonsa kautta, kasvot veressä, kenen – ja silti aivan selkeinä – hän sallimassa sen kaiken, silmät auki ja kaiken nähden – sillä eilispäivä ei ollut eilisessä vaan se eli täällä, heidän ihoillaan ja kehoissaan – "Puola on kuollut, katso nyt karttaa, älä ole tyhmä" – eikä mikään ollut kuollut. Feliks eli yhä, kaiken jälkeen. Siitä huolimatta, että kehon pinta oli parkkiintunutta ja naarmuista, se oli lämmintä ja elävää, ja kuluneen kuoren alla sama sydän pumppasi verta samalla varmuudella kuin silloin, kun iho oli ollut nuorta ja heleää hänen käsissään, vaikkei heidän sydämenlyöntiensä tahti ollutkaan enää sama. Eikä hän ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta kiitollisuus oli niin rintaa pakahduttavan syvää, että se nosti hänen silmiinsä vetisen kalvon ja kyyneleet vain lisääntyivät, kun hän sai tämän hetkellisen armon piilottaa ne kultaisiin hiuksiin, jonne painoi kasvonsa ja hengitti syvään puhtaiden hiusten tuoksua.

Hän huomasi, miten Feliks hetkeksi jähmettyi liikkumattomaksi, kun tämä tunsi käsiensä alla pyöreän, rosoisen arven sillä kohdalla, missä hänen sydämensä sykki. Toris veti silmäkulmansa kapeiksi siivuiksi, sillä vanha arpi koski edelleen kuin tuoreena, kymmeniä vuosia sitten, - "Vilna kuuluu minulle" – eikä se ollut edes ainoa luoti, jonka Feliks oli omin käsin hänen rintaansa ampunut. He kammosivat ja häpesivät muistoja noista vuosista niin paljon, etteivät uskaltaneet edes pyytää toisiltaan anteeksi. Hän melkein toivoi, että Feliks pyytäisi, sillä hän antaisi kaiken anteeksi, yhtään epäröimättä ja auliisti, sillä hän ei ansainnut anteeksiantoa yhtään sen enempää kuin Felikskään, he kaksi toisensa moninkertaisesti yhä uudelleen pettänyttä.

"Hei, Feliks, ehkä", Toris yritti aloittaa, mutta sanat olivat melkein pelkkiä henkäyksiä ja jäivät lausumatta, kun Feliks suuteli hänen kasvojaan ja huuliaan ja nenänpäätään ja oli kaikkialla. Lämpimänä, vaikka kädet olivat yhä kylmän terassin jäljiltä viileät. Tämän sormet livahtivat pois hänen rinnaltaan ja alkoivat sen sijaan ketterin sormin napittaa hänen paitaansa auki, ja kylmän kosketuksen myötä lämpö nousi jostain syvältä vatsanpohjasta koko kehoon.

"Siis, tämä väri ei sovi sinulle niinkun yhtään", Feliks ei edes katsonut eikä kuunnellut, "siis ehdottomasti vihreää, se sopii sinun silmiisi, tai okra voisi sopia myös, mutta tällainen laimean sininen paita, pah, Liet, se hukkuu, se väri, kokonaan sinun hiuksiisi."

Auki napitettu kauluspaita valahti alas hänen hartioiltaan ja mytyksi lattialle heidän jalkoihinsa. Feliksin suu valloitti heti paljastetun alueen hänen kaulankaarellaan: vuorotellen pehmeitä, kevyitä suukkoja ja heti perään hampaiden teräviä näykkäisyjä, joista Toris tiesi jäävän jälkiä sinnekin, mitä korkeakaan kaulus ei voisi peittää. Kuitenkin oli äkkiä vaikea löytää yhtäkään järkevää ajatusta tai vastalausetta – miten mielellään hän halusi vain kaiken antaa mennä pakottavalla painollaan, tämän ainoan kerran, menneen ja tulevan uhalla, kaiken ohimenevyyden uhallakin. Vaikka jäljet kaulalla katoaisivat muutamassa päivässä yhtä varmasti kuin tämä ilta, yhtä varmasti kuin Feliks. Vaikka jäljelle jäisi vain haalea muisto, jonka kanssa olisi kipeä elää.

Hänen kätensä hapuilivat pitkin Feliksin vartaloa, jonka ympärille mekko kietoutui tiiviinä kuin toinen iho, mutta kädet eivät tavanneet yhtäkään nappia tai vetoketjua. Oli niin vaikea keskittyä ymmärtämään, miten kangas toisen päälle asettui, kun raskaasti kuumaa ilmaa hengittävät huulet hänen kaulankuopassaan olivat salvata hänen hengityksensä. Sanat "on ollut niin ikävä" sekoittuivat hengitykseen – kyllä, kyllä, hän oli kaivannut tätä niin paljon – ja kylkiä pitkin uteliaasti juoksevat kädet heittivät mennessään ihon kananlihalle ja koko keho täyttyi tärisevästä, kuumasta malttamattomuudesta.

Miten kauan oli siitä, kun läheisyys ja lämmin kosketus ei painanut häntä kasaan, ei sulkenut häntä pienempään tilaan, kunnes iho ympärillä kävi niin ahtaaksi, ettei se enää mahtunut kunnolla päälle vaan oli kuin vankila, jota ei päässyt pakoon.

Mutta tämä, tämä, Feliks ja epävarmuus ja kiihkeys, yhtäkkiä vapauttivatkin hänen rintansa lyömään laajemmin, kuin he olisivat äkkiä olleet äärettömiä, vapaita, eikä hän yhtäkkiä voinut saada tarpeekseen, vaan halusi yhä lähemmäs, muistaa enemmän.

"Miten tämä", hän kysyi ja nykäisi mekon hartiaa toivoen, että toinen ymmärtäisi puolittaisista sanoista sen viestin, jota oli niin vaikea saada kielellä muotoutumaan. Feliks nosti päätään ja mennessään pehmeät hiukset heilahtivat vasten Toriksen kasvoja.

"Siinä on piilovetoketju", Feliks selitti. Kun tämä vetäytyi kauemmas kurotellakseen kohti kylkeään, jonne vetoketju oli ilmeisesti piilotettu, Toriksen kädet olivat seurata vaistomaisesti perässä kohti menetettyä kosketusta. "Siis tässä, äh", hämärässäkin Toris näki, miten vaikeasti toinen nyki vetoketjua ja vartalo kiertyi sivusuunnassa mutkalle ja jokaisen sekunnin myötä ääneen ilmestyi vähän turhautuneempi sävy, "voihan, ääääh, se on jumissa."

"Anna minä autan", Toris tarjoutui, mutta hänen yrityksensä olivat vielä hyödyttömämpiä. Hän ei meinannut millään tavoittaa haparoiden pimeässä edes oikeaa kohtaa eikä saanut sitä paitsi lyhyillä kynsillään kiinni hajonneesta vetoketjun vedinosasta. Asiaa ei myöskään auttanut, että Feliks yritti nykiä vetoketjua samaan aikaan ja heidän kätensä olivat koko ajan toistensa tiellä. Kömpelöitä yrityksiä ja hermostunutta ähinää myöhemmin vetoketju oli edelleen tiukasti kiinni ja tyköistyvä mekko edelleen tiukasti Feliksin solakan kehon ympärillä.

Ensin hihitys oli pientä kikatusta, melkein kuin yskähdyksiä, ennen kuin se venyi täydeksi nauruksi. Feliks heittäytyi hänen kaulaansa, kietoi kädet kaulan ympärille ja hihitti hervottomasti vasten hänen alastonta olkapäätään.

"Anna olla, ei siitä tule mitään", Feliks tyrski naurunsa välissä, "Ei olisi pitänyt ostaa neuvostovalmisteista vetoketjua, mutta kun muutakaan ei ollut. Typerä hepene, surkeaa laatua niin kuin kaikki täällä."

Toris oli hetken hämmentyneenä hiljaa, tietämättä mitä tehdä, mutta painoi sitten poskensa vasten toisen hiuksia.

"No, sehän onkin kuin silkka aluspaita silloin ennen… Nämä nykyajan vaatteet, kangas on näköjään liian kallista sosialistisen maailmanvalloituksen eturintamassakin", aluksi hän koitti pitää äänensä vakavana, mutta jokaisen sanan myötä nauru tarttui häneenkin. Kehosta toiseen tarttuva värähtely hiipi lähemmäs jokaisella tavulla, kunnes hän sortui jo 'sosialistisen' melkein yhtä hysteeriseen kikatukseen kuin Feliks hänen sylissään. Hän ei edes lopulta muistanut, milloin oli viimeksi nauranut yhtä sydämellisesti vatsansa pohjasta, kun hekotukset nousivat hitaasti ylös, kunnes ne ravisuttivat hänen koko kehoaan. Eikä hän ollut edes varma nauroiko siksi, että tilanteessa oli mitään hauskaa, sillä siinä ei oikeastaan ollut, vai nauroiko sen takia, että Feliks nauroi samaten katketakseen vasten hänen rintaansa. Pitkästä aikaa olo oli niin valoisa ja kevyen onnellinen, eikä hän päässyt irti tunteesta, että oli pitkästä, pitkästä aikaa saapunut kotiin, avannut oven kylmästä, pimeästä talviyöstä ja astunut lämpöiseen valoon.

Kun lopulta hilpeys suli vain heikoiksi kikatuksiksi, Feliks nosti kasvonsa hänen hartiastaan. Pitäen koko ajan kätensä kiedottuina hänen kaulansa ympäri tämä katsoi ylös suoraan hänen silmiinsä, suunpieli vinosti nykien, tuttu ilkikurisuus helposti tunnistettavissa toisen kasvoilta hämäränkin läpi.

Vanhahtava puolan muoto oli kuin kaiku suoraan vuosisatojen takaa ja pimeä kätki kaiken niin, että pienen hetken he olisivat voineet olla vuosisatoja nuorempia, toisessa ajassa ja paikassa. "Armollinen ritari, näettehän mihin pinteeseen tämä viaton immyt on jäänyt, suokaa pelastuksenne."

"Viaton", Toris hymisi, edelleen nauru sisällään kuplien, mutta sai vastauksekseen vain mulkaisun, jonka Feliks häneen heitti.

"No mitä aiot tehdä?"

"No katsotaan…"

Samalla kun he löysivät toisensa jälleen uudesta suudelmasta, joista yksikään ei ollut tarpeeksi, jokainen vain paisuttaen heitä kalvavaa kaipausta, Toris laski kätensä toisen lantiolta alaspäin, ohi häntäluun ja vieläkin alemmas. Mekon ohuen materiaalin läpi hän tunsi kaiken ja antoi käsiensä viipyillä siellä. Eikä hänen suunsa kuivuus johtunut enää kaukaisista muistoista, vaan siitä, mitä oli hänen silmiensä edessä.

"Eww, senkin pervo", Feliks hymisi tyytyväisenä hänen huuliaan vasten ja keikutti takapuoltaan tavalla, joka kutsui kokeilemaan lisää.

Toris kuitenkin vain punastui raivokkaasti ja laski nopeasti kätensä alas puolalaisen takareisille. Yhdellä nykäyksellä hän vetäisi tämän syliinsä. Suudelma keskeytyi, kun Feliks huudahti yllättyneesti jalkojensa noustessa irti lattiasta, mutta saavutti nopeasti tasapainonsa Toriksen sylistä. Jalat kietoutuivat sukkelasti hänen lantionsa ympäri ja kädet puristuivat entistä tiukemmin hänen kaulaansa, melkein salvaten liettualaisen hengityksen.

"Kuuluu pelastussuunnitelmaan", Toris ähisi peitelläkseen nolostumistaan ja puristi niin tiukasti Feliksin vartaloa itseään vasten kuin saattoi. Joka hetki hän pelkäsi enemmän menettävänsä hauraaksi käyneen tasapainonsa, kun heidän yhteen kietoutunut hahmonsa huojui uhkaavasti epätasapainossaan.

Onneksi vierashuoneen sängylle oli vain muutama askelma ja hän juuri ja juuri onnistui kompuroimaan sinne pudottamatta puolalaista sylissään tai kompastumatta omiin jalkoihinsa. Viime hetkellä he molemmat romahtivat yhtenä mylläkkänä pehmeälle patjalle, Feliks alemmaksi ja hän puolittain tämän päälle.

"Auts, Liet, siirry."

Feliksin käsi oli jäänyt kaatuessa puristuksiin Toriksen painon alle ja epämukavasti kiemurrellen tämä koitti vapauttaa itsensä. Kiireesti Toris nousi polviensa varaan ylös toisen päältä ja henkäisi vaistomaisesti, vielä punaisempana kuin aiemmin: "Anteeksi".

"Mm, ei se mitään", selälleen sängylle päätynyt Feliks kohotti kätensä sivelemään hänen paljasta mahaansa, ja sormet jäivät leijailemaan kiusoittelevasti aivan housujen vyötärölinjan yläpuolelle, "vaikkei se nyt mennyt ihan niin kuin balladeissa…"

Vaaleat hiukset levisivät Feliksin pään ympärille sängylle ja tämän hymy oli kaikesta kömpelyydestä huolimatta kutsuva, täynnä varauksetonta hyväksyntää. Jos Toris ei ollut ritari rohkea, niin Feliks oli kuitenkin sädehtivä kuin oikea prinssi. Jos oli hänen osansa olla ainainen lakeija, olkoon sitten niin.

Hän laski kämmenensä toisen polville ja yllättyi, kun tajusi, ettei tuntenutkaan vain paljasta ihoa niiden alla, kuten oli luullut, vaan nylonsukkahousujen liukkaan pinnan.

Feliks nauroi häpeämättömästi hänen hölmistykselleen. "Tietäisitpä vaan, mitä kaikkea muuta minulta löytyy."

Eikä hänen olisi pitänyt edes yllättyä. Kaikki Feliksissä salakuljetetusta länsitavarasta ilkikuriseen, uhmakkaaseen silmien tuikkeeseen asti oli samaan aikaan kaiku menneisyydestä ja lupaus tulevaisuudesta. Ja kuten aina Feliksin kanssa, Toris ei ollut varma, kumpaa kaihosi enemmän, mutta hetken ajan hän aina uskoi, että hänellä olisi molemmat käsiensä ulottuvilla.

Toriksen kädet liukuivat polvilta ylöspäin pitkin reisiä, kunnes ne pysähtyivät hameenhelmalle, jonne ne jäivät hetkeksi epäröimään. Saanko, hänen silmänsä anoivat, vaikka hän tiesikin, ettei Feliks pimeässä erottaisi hänen sanatonta pyyntöään, anna minun, ja hän tuskin uskalsi hengittää, peläten kieltämistä, jota ei tullut. Feliksin tasainen hengitys muuttui terävämmäksi, nykiväksi, kun Toris liu'utti kämmenensä varovasti ylemmäs. Alun epävarma hitaus muuntui joka hetki varovaisuudesta enemmän haluksi pitkittää jokaista kallisarvoista hetkeä, pidätellä jännitystä vielä hetken pidempään. Sormet juoksivat pitkin herkkiä sisäreisiä ja työnsivät mennessään mekon helmaa ylöspäin, kunnes se rullautui vyötärölle, pois tieltä.

Henkeä salpasi.

Feliks makasi hänen allaan hehkuvana ja polttavana ja mekosta huolimatta syntisten läpikuultavien sukkahousujensa ja alushousujen alla ilmiselvästi miehenä. Tuntui kuin iho kämmenien alla ei olisi ollut enää vain lämmintä, vaan hohtavan kuumaa, kuin laavaa, ja sama polte tarttui heihin molempiin kuin hehku olisi levinnyt käsistä kasvoille ja läpi koko vartalon.

Feliks nosti lantiotaan hänen rullatessaan varovasti sukkahousut alas tämän lanteilta. Varovasti hän alkoi pyörittää lahkeita polvista alaspäin, yksi jalka kerrallaan, laskien samaa myötä paljastuville säärille viivytteleviä, keveitä suukkoja. Feliks tirskui, kun lepattavat kosketukset ja kutittava hengitys saivat hänet kutiamaan. Toriksen oma hengitys muuttui melkein yhtä nopeaksi, malttamattomaksi kuin Feliksin, ja hänen täytyisi päästä näistä eroon nyt.

Hän yritti olla varovainen, yhtä paljon hetken kuin seitinohuen asusteen takia, mutta ehkä hänen kouransa olivat kuitenkin liian karkeat ja liikkeet liian hätäiset. Juuri kun hän luuli jo päässeensä lopulta sukkahousuista eroon, niistä kuului vieno risahdus ja valtava silmäpako juoksi läpi oikean pohkeen.

Feliksin kikatus katkesi säpsähdykseen: "Eiiih, tietäisitpä, miten paljon ne maksoivat."

Kuumotus hyökyi Toriksen kasvoilta korvanpäihin asti veren pakkautuessa helottamaan ihon alle niin voimakkaana, että melkein kirveli. Hän tiesi punastuneensa raivokkaasti ja oli kiitollinen pimeydelle, joka toivottavasti peitti kasvoilta loistavan häpeän edes osittain. "Anteeksi", hän henkäisi jo toistamiseen lyhyen ajan sisään, kun ei muutakaan osannut, tuntien itsensä maailman suurimmaksi moukaksi, metsäläiseksi kuninkaan hovissa, niin kuin oli kerran puolalaisessa kuninkaankartanossa ollut.

Nopeasti hän tiputti repeytyneet sukkahousut sängynreunan toivoen, että ne katoaisivat yhtä nopeasti mielestä kuin silmistä.

"Parempi korvata ne", Feliks mutisi suu tyytymättömässä mutrussa.

Toriksella ei ollut yhtään rahaa ja vielä vähemmän mahdollisuuksia saada käsiinsä länsitavaraa, mutta hän oli enemmän kuin valmis toteuttamaan käskyn tässä ja nyt.

Ja Feliksin mökötys pehmeni anteeksiantavaan hyminään, joka kertoi, että tämä anteeksipyyntö oli tarpeeksi, kun Toris peitti punehtuneet kasvonsa suutelemaan toisen hameen alta paljastuneita lihaksikkaita reisiä – lopultakin – valmiina nöyrtymään ja palvelemaan Feliksiä kuin pyhimyskuvaa, jota tämä muistutti, kun vaaleat hiusten vangitsivat kaiken huoneeseen lankeavan valon ja levisivät pään ympärille kuin kruunu.

Luoja miten hän oli kaivannut,

miten yksinäinen hän oli ollut,

miten hän oli unohtanut, ja vielä,

oliko mahdollista,

saattoiko olla olemassa tällaista armoa, joka oli niin odottamatonta ja ylitsevuotavaa, ettei hän uskaltanut edes sulkea silmiään, vaan halusi nähdä kaiken minkä pimeä hänelle paljasti. Halusi olla olemassa vain tässä ohuessa hetkessä, joka menisi niin pian ohi, hän tiesi, ja kuitenkin jäisi viipymään mieleen loppuelämäksi.

Toisen lämpö, hehku, tuoksu, valo kaikki kuin vastauksia hänen salaisimpiin rukouksiinsa, valoa pimeään.

"Liet, ah, minä –."

"Shh, älä sano mitään."

Kerrankin Feliks oli hiljaa.

Lopulta etäisyys heidän väliltään häipyi hämärään mitä helpoimmin, kun läheisyydellä he työnsivät sivuun sen ja kaiken muun, karistivat historian painolastin harteiltaan yhtä helposti kuin riisuivat loputkin vaatteet toistensa yltä. Ilman vuosien painoa he eivät olleet uudelleen nuoria poikia ruispeltojen ja toistensa syleilyssä, mutteivat enää kuluttavan vanhojakaan; vain keveää, keveää ilmaa, kuin kevyttä, lempeää harsoa toistensa haavoilla, parantaen toisistaan sen, mitä aika ei pystynyt.

Toriksen hengitys ei ollut vielä ehtinyt tasaantua, kun Feliks ojensi kätensä napsauttamaan yöpöydän lampun päälle. Pehmeän hämärän jälkeen hehkulampun valo oli kovaa ja kirkasta, kun se läpivalaisi koko huoneen ja heidät, teki kulmista liian kovia ja yksityiskohdista liian teräviä, teki kaikesta liian todellista ja särki hämyisen lumouksen. Lakanat olivat nihkeät ja hiukset liimautuivat hikisinä otsalle ja niskaan, tunne iholla tahmea. Äkkiä huone ei ollutkaan enää salattu satujen paratiisi, pakopaikka maailmalta, vaan vain yksi Venäjän talon vierashuoneista, jonka lattiaa Toris oli luutunnut ja hyllyjä pölyttänyt lukemattomia kertoja, arkinen ja tuttu. Vaaleat seinäpaperit ajan ja tupakan kellastuttamat, ainoana koristeena seinällä punainen tähti ja kultaiset kehykset.

Toris nosti käden silmilleen, haluamatta nähdä, mutta Feliks kiemurteli saman tien hänen kylkeensä kiinni. Nopeasti tämä heitti kätensä hänen rintansa yli ja painoi nenänsä vasten hänen kaulaansa, painautuen niin lähelle kuin saattoi vain päästä eikä se silti ollut tarpeeksi lähellä. He sopivat saumattomasti yhteen ja samaan aikaan eivät kuitenkaan. Erottamaton raja, joka halkoi karttaa, piirsi heidänkin välilleen näkymättömän viivan.

Samaan aikaan kun hän puristi omat silmänsä tiukasti kiinni, haluten pitää vielä hetken kiinni siitä autuaasta raukeudesta, joka hänen ruumiissaan vielä viipyili, oli hän kiusallisen tietoinen Feliksin tuijotuksesta. Suljetuin silminkin hän tunsi katseen, joka pyyhki yli hänen vartalonsa, jonka valo asetti alttiiksi.

Varovat sormet hiipivät rinnan yli hänen kasivarrelleen, Toris tiesi mitä kohti.

"Oliko se taas...?" Feliks kuiskasi, ääni hiljaisena ja osaaottavana.

Toris jännittyi hetkeksi odottaessaan sääliä, jota ei kuitenkaan tullut, mutta silti ennakkoaavistus siitä jätti häneen inhottavan, tahmean tunteen.

"Mm", hän vain mumisi vastaukseksi, ja he molemmat tiesivät, mistä puhuttiin. Laajat mustelmat hänen kasivartensa iholla levisivät sinisenmustana rykelmänä, ja ne kirvelivät, vaikka Feliksin kosketus niiden yllä oli kuiskauksenkevyt. "Se on ihan ookoo jo."

"Siis, ihan perseestä, Liet, minä toivoisin, että, että –. Siis jos vaan voisin, niin – vitsit –, jonkun pitäisi joskus lyödä sitä takaisin", Feliksin ääni nousi korkeammaksi samaan aikaan kun tämän sanojen rytmi kiihtyi.

Toris avasi silmänsä, viivytellen ja vastahakoisesti kuin se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja jollain tavalla se tuntuikin olevan. Raskaasti huokaisten hän kääntyi kyljelleen, kohti Feliksiä ja painoi heidän otsansa yhteen katsoakseen toista silmiin. Yövalon kirkkaassa valossa toisen kasvot näyttivät näin läheltä erilaisilta kuin aiemmin, kun hämärän huntu ei enää suojannut niitä todellisuudelta. Hän ei tunnistanut Feliksin ilmettä, vaikka joskus oli tuntenut toisen kokonaan, kasvoilla liikkui jotain raskasta, josta hän ei saanut kiinni. Toris tiesi itse olevansa vain väsynyt, aikaisesta herätyksestä ja laskuhumalasta ja seksistä ja omasta elämästään, ja viimeisimmästä hän ei välittänyt puhua.

"Se on ookoo", hän toisti ja koitti hymyillä, vaikka huulet nousivat vain puolittain ylös, ja vei kätensä sivelemään Feliksin hiuksia, jotka olivat luistavaa, kultaista silkkiä hänen sormiensa alla.

Läheltä katsottuna hän saattoi nähdä jokaisen uurteen ja pisaman ja epäsuoran rivistön silmäripsiä, ja ihmetteli, miten he olivat muuttuneet, miten aika kaiversi heitä. Ja silti jokainen yksityiskohta oli pysynyt samanlaisena kuin kaikki hiuksenhienot piirteet olisi kaiverrettu elävän lihan sijaan ikuiseen kuvapatsaaseen, jokainen kasvojen piirre kuin muinaismuisto.

Feliks rypisti kulmiaan ja katsoi häntä tiukasti silmiin, uskomatta sanaakaan. "Hei, lupaat sitten heti soittaa jos –."

Toris suuteli toisen hiljaiseksi. "Minä lupaan." Hän ei ollut soittanut Feliksille vuosiin ja he molemmat tiesivät sen.

Feliks laski katseensa ja silmien vihreys peittyi vaaleiden ripsien alle. "Kun, jos… Jos tahdot, me voitaisiin ehkä, niinkun… olla taas yhdessä, tai siis jos tahdot, sitten kun, jos vaan…"

Toris sulki silmänsä. "Ei puhuta siitä nyt", hän nielaisi ja toivoi, ettei Feliks olisi kysynyt. Olisivatpa he voineet olla vain hiljaa, levätä ja palata teeskentelemään, ettei historiaa ja tulevaisuutta ollut, molemmat yhtä läpipääsemättömiä.

"Joskus tämä loppuu."

Toris teeskenteli, ettei kuullut loukkaantuneisuutta toisen äänessä.

Teeskenteli, että tämä voisi olla teoriassa oikeassa, mutta punaisina hulmuavat liput Moskovan toreilla ja hänen omien kaupunkiensa saloissa tekivät sen niin vaikeaksi uskoa. Kaiken aikaa punatähti seinältä tuijotti suoraan hänen lävitseen ja läpäisi kaiken kuin terä. Liian monena aamuna hän ei jaksanut edes kuvitella, mikä toisi lopun tälle kaikelle.

Ja silti sen täytyisi joskus tulla. Hän oli liian vanha uskomaan ikuisuuteen. Hän, jonka omat silmät olivat todistaneet kaikkien pysyviksi vannottujen rakennelmien murentumista. Aikakin kulki nykyään kiivaammin, kaikki lakastui nopeammin kuin ennen, filosofit sanoivat, ettei mikään ollut varmaa, että todellisuudet olivat vain ohuita säikeitä toistensa lomitse. Kuka enää edes sinisilmäisesti uskoi iankaikkisuuteen, mitä olivat enää valat tai kunnia – toista kuin silloin kun he Feliksin kanssa olivat olleet nuoria ja naiiveja ja vannoneet toisilleen ikuisuutta. Ja mikä olisi lopun ja vapauden hinta, kun viimeksi se oli ollut hänen ja Feliksin ystävyys – ja kaikki tuon saman, typerän kysymyksen takia, eikä Feliks olisi saanut kysyä.

Eikä hän kysynyt, mikä loppuisi, sillä toinen voisi tarkoittaa yhtä hyvin tätä yötä, heitä kahta, Neuvostoliittoa, koko maailmaa, sillä kaikki liukui hitaasti ja väistämättömästi kohti kadotusta. Hän oli siitä varma, muttei tiennyt miten. Miten.

Ja aika oli liian lyhyt, eikä hän ollut aivan vielä valmis päästämään irti juuri tästä ohitse silmänräpäyksen lailla sujahtavasta hetkestä, Feliksin lämmöstä vierellään.

He pysyivät pitkään vaiti. Silmät alkoivat painua kiinni, kun yö painui kohti pimeimpiä tuntejaan, ja miten lempeää oli antaa itsensä nukahtaa tähän. Unen ja valveen raja oli kuin pehmoinen keinuva kehto, aina säilyvä, yhtä lämmin kuin keho häntä rintaansa vasten, jossa nykyinen ja mennyt ja tuleva sekoittuivat kaikki yhteen. Ja tämä hetki oli ainoa asia, joka toistui ja säilyi, pysyi muuttumattomana, ajasta huolimatta, kun hän vain sulki luomensa ja näki.

Feliksin hiljainen kuiskaus havahdutti hänet. "En minä tarkoittanut sitä niin… Siis, sinä haluat aina ymmärtää väärin, teet sen ihan tahallasi, ihan totta, ajattelet aina pahinta. Kyllä minä tiedän, ettet sinä, ettei se, ettei se enää palaa, enkä minä tarkoittanut sitä niin."

"Mm, Feliks, eikö voitaisi vain nukkua." Toris ei avannut silmiään ja toivoi, että Feliks sammuttaisi vain valon.

Hänelle riitti se, mitä hän näki sulkiessaan silmänsä, sillä silloin kaikki näytti selvemmältä, yksinkertaisemmalta, mutta Feliks oli aina ollut niin visuaalinen, niin kiintynyt ulkoasuihin ja selkeisiin kuviin edessään.

Mutta hänelle vastasi lakanan kahina, kun Feliks kömpi istualleen. Lämmön kaikotessa hänen rinnaltaan ilma tuntui hyytävän kolealta vielä nihkeällä iholla. Toris avasi silmänsä ja näki Feliksin istuvan sängyn reunalla, selkä häneen päin, itsepintainen mekko yhä yläruumiinsa peittona, kirkuvan punainen kangas vyötärölle rullautuneena. Hän tavoitti kädellään toisen selkää, toivoen tämän palaavan takaisin viereensä, mutta Feliks vain siirsi painopistettään kosketuksen alla vetäytyen siitä poispäin. Toris veti kätensä takaisin, nieleskellen omaa loukkaantuneisuuden tunnettaan, jonka koitti karkottaa mielestään, mutta se nousi itsepintaisesti mielen sameista syvänteistä torjumisen myötä.

Feliksin ääni oli hiljainen, kun tämä puhui: "Se koko Vilnan juttu oli ihan typerä, olen siitä pah-, mm halusin vaan sanoa –".

"Feliks, anna olla –".

"Hei, en enää tekisi niin, okei? Enkä minä pyydä, tietenkään, en pakota sinua tulemaan – enää –, ja historia on historiaa, mutta jos vaan tahdot, niin minulla on aina ovi auki, jos tahdot tulla. Tai siis jos vaan haluat, niin minäkin tietysti voin, Kaunasiin tai Vilnaan, mihin vaan. Ei niinkun valtiona, mutta vaan… ystävänä, ihmisenä. Silleen."

Sanat haipuivat huoneen varjoihin. Feliksin lyhistyneiden hartioiden ääriviivat heijastuivat valoa vasten herkkinä ja tarkkoina, kun Toris kuunteli hiljaisuudessa.

"Kiitos", hän kuiskasi ja tarkoitti sitä, todella, arvostaen toisen hiljaista kädenojennusta.

Hän tiesi, että vaatimattomankin tarjouksen takana oli suurta epäitsekkyyttä, tiesi, että Feliks halusi enemmän kuin mitä hänellä oli antaa. Tiesi heistä kummankin taistelevan itsensä kanssa ollakseen pyytämättä liikaa. Mutta ehkä toinen lopultakin ymmärsi tai edes yritti, lopultakin myönsi, ettei hän voisi tulla takaisin. Se, mitä heillä oli vuosisatoja sitten, oli mennyt, silloin vannotut valat häipyneet valloitusten ja vallankumouksien kuminaan. Mutta kuka tiesi, ehkä murentuneille perustoille voisi versoa jotain uutta.

Vaikka tarjous olikin kaukainen, mutta ehkä joskus, ehkä joskus hän avaisi jälleen oman kotinsa oven ja pyyhkisi pölyt autioituneista huoneista. Joskus kun hän olisi oman kotinsa herra ja voisi kutsua vieraita, päättää itse ketä kutsui ja milloin. Voisi pyytää Feliksin luokseen ja pyytää jäämään…

Hän kurkotti uudellaan kädellään toista kohti ja kun hän painoi kämmenensä tämän alaselälle, hivuttaen sormensa puolittain mekon kankaan alle, Feliks ei enää säikkynyt kosketuksen alta pois. Hitaasti hän alkoi tehdä kämmenellään pientä, tyynnyttävää ympyrää.

"Ja ehkä mekin…"

Kun Feliks kääntyi sen verran, että pystyi vilkaisemaan sängyllä yhä kyljellään makaavaa Torista olkansa yli, hän ei voinut kuin luvata niin paljon kuin pystyi.

"Ehkä."

Ja se saisi riittää, siinä kaikki mitä hänellä oli annettavanaan.

Yhtäkkiä Feliks pomppasi ylös vuoteeltaan ja Toriksen käsi tapasi enää tyhjää, kun se jäi hetkeksi siihen, missä oli aiemmin ollut toisen lämpö.

"Minulla on ompelusetti mukana, siis vihdoinkin aika päästä tästä eroon", puolalainen julisti ja nyki mekkonsa kaulusta harppoessaan kohti kirjoituspöytää, jonka päällä matkalaukku retkotti levällään, tavarat lojuen sikin sokin sen päällä ja ympärillä.

Feliksin kaivellessa tavarakasaa – jota katsoessa oli ihmeteltävä, miten kaikki vaatteet ja muu roju olivat koskaan edes mahtuneet tuohon pieneen kapsäkkiin – Toris kömpi istumaan sängyllä ja nojasi selkänsä sen päätylautaa vasten. Vielä enemmän hän ihmetteli, miten Feliks ikinä löysi tavararöykkiöstään mitään, mutta todentotta kaiken seasta tämä nosti esille pienen muovirasian, jota heilutti sitten ilmassa voitonriemuisena kääntyessään takaisin sänkyä päin.

"Tässä se on, minähän sanoin!"

Rasia kädessään Feliks tuli istumaan takaisin sängylle Toriksen viereen ja onnistui jotenkin levittämään ompelurasiankin sisällön neuloineen ja lankoineen eteensä lakanalle.

"Ehkä on parempi, jos minä leikkaan", Toris ehdotti alkaessaan pelätä, että Feliksin touhottaminen saksien kanssa johtaisi vain siihen, että he päätyisivät kylpyhuoneeseen sitomaan toistensa vammoja, mikäli eivät sitä ennen saisi sängylle levinneitä nuppineuloja uppoamaan ihoonsa.

"Okei, leikkaa siitä ihan sivusta vetoketjun vierestä, siinä on sauma, niin sen voi ehkä sitten vielä korjata", Feliks myöntyi ojentaessaan pienet matkasakset hänelle.

"Oletko ihan varma", Toris vielä varmisti ja odotti nyökkäystä, ennen kuin uskalsi alkaa varovasti leikata päälle jumittunutta vaatekappaletta auki Feliksin päältä, leikaten varovasti ja mahdollisimman läheltä rikkinäisen vetoketjun reunaa. Jos vetoketju olikin neuvostovalmisteista tekoa, kangas sen sijaan näytti tukevalta ja kunnolliselta, ja sen voisi epäilemättä vielä pelastaa. Ehkä Feliks todella laittaisi hänet maksamaan, jos hän onnistuisi tuhoamaan tältä tänään vielä lisää vaatteita.

"Joo, anna mennä vaan."

Kun punainen kangas lopulta oli helmaan asti auki, Feliks karisti sen yltään ja heitti huolettomasti sängyn reunan yli keskilattialle, jonne se jäi lojumaan jonnekin sukkahousujen ja muiden lattialle häthätää karistettujen vaatekappaleiden sekaan.

"Uhh, paljon parempi, arvaa vaan, miten paljon se ahdisti."

Nautinnollisen näköisesti puolalainen virutti käsiään ja pyöräytti hartioitaan ympäri, tönäisten samalla kyynärpäällään Torista kylkeen. Hänen kaikki huomionsa kuitenkin karkasi tarkkailemaan ihoa, jonka alla lihakset liikkuivat sulavasti käsien liikkeen mukana. Toris melkein yllättyi tajutessaan, että näki vasta nyt toisen kokonaan paljaana ja nautti näystä enemmän, kun vallankumouksen väri ei enää räiskynyt toisen vartalolta suoraan hänen silmilleen.

Feliks huomasi hänen tuijotuksensa ja virnisti: "Mitä sinä tuijotat?"

"Sinua", hän vastasi ennen kuin ajatteli ja punastui, kun virne Feliksin kasvoilla vain leveni.

Toinen kömpi lähemmäs, kunnes istui hajareisin hänen sylissään, eikä Toris päässyt minnekään, sillä toisen kämmenet hänen hartioillaan painoivat hänen selkänsä tiukasti vasten sängynpäätyä. Eikä hän olisi halunnutkaan, vaan vei molemmat kätensä puolalaisen poskille vetääkseen tämän kasvot lähemmäs omiaan. Paino hänen sylissään sai veren taas juoksemaan kuumana suonissa ja pakkautumaan sinne, missä tiesi heidän molempien tuntevan sen. Kasvolihaksia melkein koski, eikä hän silti voinut lakata hymyilemästä, silloinkaan kun hänen hymynsä peittyi suudelmiin, joita he jakoivat, ja hän tunsi Feliksin hymyilevän yhtä lailla vasten hänen huuliaan.

"Yötä on vielä jäljellä", hän muistutti pehmeästi yhtä paljon miestä sylissään kuin itseään. Vielä vähän aikaa, vielä vähän…

"Jaksatko sinä, vanha ukko, äskenhän sinulla oli jo nukkumaanmenoaika", Feliks kiusasi ja keikkui hänen sylissään sietämättömän ihanasti.

"Jos saan muistuttaa, niin sinä olet meistä vanhempi, senkin köppänä."

"Parisataa vuotta sinne tai tänne", Feliks vain virnuili takaisin.

Toris olisi voinut vannoa, että toinen kiusasi tahallaan, ketkutti lantiotaan häpeämättömästi häntä vasten ja painoi vaativin sormin sormenpäitään vasten aiemmin puremiaan punaisia jälkiä hänen kaulallaan ja rinnallaan, ihon polte ihanana ja kirvelevänä ja olemassa. Eikä koko todellisuudessa tuntunut olevan yhtäkään paikkaa, missä toinen ei olisi ollut, yhdellä hetkellä joka puolella, hellänä ja pakottavana samaan aikaan. Pakkona, jota hän ei halunnut vastustaa.

"Feliks, hei", mitä hän halusikin ikinä sanoa, anoa, hän toivoi sen kuultavan läpi siitä vähästä mitä hän sai suustaan puserrettua. Sanat karkasivat häneltä kuten aika, kun Feliks sai hengityksen jumiutumaan hänen kurkkuunsa mitä suloisimmalla tavalla.

"Yhdellä ehdolla". Feliksin kädet irtautuivat hänen hartioiltaan ja jättivät iholle polttavan vanan liukuessaan hartioilta rintaa pitkin alas ja alemmas.

Oli niin lämmin ja hyvä, juuri tässä nyt, oli vain tämä nykyisyys, tämä hetki, vain se oli olemassa ja muuttui todeksi,

nyt.

"Tällä kertaa pidetään valot päällä."

Alkava päivä oli talviseen tapaan hämärä, kun kalpea aurinko nousi harmaiden rakennusten taa vasta pitkällä aamupäivällä. Kun Toris havahtui hereille, hän näki ensin karvaanpunaisen aamuruskon, joka heijastui ikkunaruudun takaa seinille ja sai koko huoneen kylpemään hetken punertavassa valossa. Se osa, joka hänestä oli vielä unessa, havahtui hetkessä hereille hänen räväyttäessä silmänsä kauhistuneena auki, muistamatta itsekään mitä muisti. Unen karistessa hänen yltään, hän tajusi, ettei ollut yksin, vaan jonkun lämmin paino lepäsi painavana vasten hänen hartiaansa. Saman valon herättämän kauhun myötävanassa hän olisi ponnahtanut ylös, jos kajo ei olisi osunut hänen vieressään vuoteella makaavan henkilön kasvoille ja hän ymmärsi, ketä katsoi.

"Feliks…" Toris kuiskasi silmiään räpytellen kuin olisi yhä räpytellyt unikuvia pois silmistään.

Levollisuus laskeutui hänen ylleen ennen muistikuvia, kun hän hiljalleen muisti, missä oli ja miksi, ja että oli vanhan vuoden ensimmäisen uudenvuoden päivä. Syvään huokaisten Toris kääntyi kyljelleen ja kietoi käsivartensa toisen lämpimän kehon ympäri, täyttäen keuhkonsa toisen tuoksulla, jota hengitti autuaana painaessaan nenänsä vasten pehmeitä hiuksia, haluten muistaa sittenkin, kun tämä olisi poissa.

Sillä yö oli mennyt ja mitä oli ollut, oli nyt ohi.

Eikä hän uskaltanut sulkea silmiään peläten, että painuisi takaisin uneen, vaan halusi nähdä, kun vielä pystyi.

Unenhaituvin katsein hän saattoi vain tuijottaa vieressään täkin alla makaavaa miestä, jonka oljenvaaleat hiukset värjäytyivät aamussa vaaleanpunaisiksi ja levisivät sotkuisina tämän vielä nukkuville kasvoille. Feliks hengitti nukkuessaan hiljaa. Vain suljetut silmäluomet nykivät toisen nähdessä unta, ja millaista se ikinä olikaan, Toris toivoi, että jotain muuta kuin niitä painajaisia, joista hän alati töni toisia baltialaisia ja itseään aamuöisin hereille.

Hän ei tiennyt, ja nyt oli liian myöhäistä kysyä, mistä toisen näyt rakentuivat, millaista Feliksin elämä oli Varsovassa. Millainen tämän koti oli ja oliko toinen maalannut kaikki seinät pinkeiksi kuten oli joskus uhonnut, millaista musiikkia toinen nykyään kuunteli tai millaisia asioita teki vapaa-ajallaan. Kävikö yhä ratsastamassa ja naposteliko edelleen aterioiden välillä makeaa niin, ettei saanut pääruualla mitään kurkustaan alas, nukkuiko pommiin kaikista tapaamisista ja sitten yllätti kaikki ilmestymällä ajallaan sinne, mihin kukaan ei osannut odottaa.

Hän tiesi vain, että kun hän antoi kätensä levätä toisen rinnan yli, hän tunsi ihon alla yhä saman sykkeen, saman ihmisen, jonka vieressä oli levännyt lukemattomia vuodenkiertoja sitten. Eikä tuntemattomalla nykypäivällä ollut väliä, sillä siitä huolimatta hän olisi valinnut tämän hetken kaikessa yksinkertaisuudessaan, toisen vierellään, milloin vain uudelleen. Jos se olisi vain ollut hänen valintansa tehdä.

Hän tajusi kellon vasta, kun ovelta kuului varovainen koputus. Feliks ei havahtunut unestaan, mutta Toriksen ote tämän ympäriltä tiukentui vaistomaisesti.

"Poola?"

Seuraavaa koputusta seurasi varovainen ääni ja hiljaisuus.

"Poola? Toris, hei, oletko siellä?" Eduardin hiljainen huhuilu kuului oven läpi. Kahva painui hieman ja nousi sitten takaisin ylös kuin toinen ei olisi osannut päättää, painaako sitä alas vai ei.

Toris kömpi hitaasti vuoteessa istumaan, muttei vastannut. Felikskin havahtui hereille päänalustansa liikkuessa pois altaan. Unen vielä hämärtämät vihreät silmät eivät oikein tarkentuneet minnekään avautuessaan, mutta käsi liikkui unenpöpperönkin läpi vaistomaisesti kohti Toriksen lämpöä.

Ovi pysyi kiinni eikä kahvaan enää koskettu, mutta ääni oven takaa vahvistui kerätessä itsevarmuuttaan. "Hei, herätkää. Muut ovat jo lähdössä." Sanoja säesti uudempi koputus oveen, tällä kertaa aiempaa napakampi.

"Mitä ihmet-" Feliks haukotteli, mutta ummisti silmänsä takaisin kiinni painaessaan päänsä uudelleen aivan Toriksen kylkeen kiinni.

Toris nielaisi ennen kuin vastasi: "Ihan kohta. Kiitos, Eduard."

Kun askeleet oven takana kaikkosivat käytävälle, Toris töni kevyesti Feliksin hartiaa herättääkseen tämän, mutta tunsi sittenkin valtavaa pettymystä, kun toinen todella virkosi unestaan. Avautuneet silmät katsoivat häneen syvinä ja selkeinä ja pörröinen pää kierähti hänen kyljeltään takaisin tyynylle.

"Sinun täytyy herätä", Toris mumisi kumartuessaan painamaan huulensa nopeasti toisen otsalle, mutta sai vastauksekseen vain ärtynyttä murinaa.

"Anna minun nukkua, Liet… On ihan liian aikaista."

Aamutorkku, edelleen, Toris ei voinut olla hymyilemättä itselleen. Hän joutui tosissaan estämään itseään, ettei olisi vain itsekin painautunut takaisin toisen viereen, haudannut kasvojaan tämän niskaan ja vetänyt peittoaan heidän ylitseen suojaksi kaikelta maailmalta, kaikelta, jos vain. Sen sijaan hän kumartuikin toisen yli vain vetääkseen peiton pois tämän päältä. Viileä ilma sai Feliksin avaamaan uudelleen silmänsä.

"Herää", hän toisti, ääni vielä hetken yhtä pehmeänä kuin aiemminkin.

Kasvot mutrussa Feliks tuijotti suoraan häneen ja koitti kädellään tapailla peittoa, mutta se oli otteen ulottumattomissa sängyn jalkopäässä.

"Yhh, vain jos saan suukon, senkin raakalainen."

Ja Toris täytti mielellään tämän ehdon, venytti mielellään vähiä sekunteja niin paljon kuin vain pystyi. Antoi Feliksin kietoa kätensä hänen kaulansa ympäri ja varastaa niin monta suudelmaa kuin tahtoi panematta vastaan. Ja sittenkin hän kuuli, miten hiekka tiimalasissa juoksi. Taisteli sitä mieleensä vaeltavaa tunnetta vastaan, että jokainen suudelma oli viimeinen, että jokaisessa oli jo hyvästelyn maku, menetetyn elämän maku. Huomaamattaan hän kovetti jo itseään luopumaan, vältteli antamasta itsestään liikaa.

Jos hän ei olisi lopulta vetänyt itseään jaloilleen, Feliks olisi varmasti onnistunut saamaan hänet jäämään vielä kanssaan sänkyyn. Vain vaivoin hän tukahdutti rintaansa nousevan huokauksen, kun lattia oli jääkylmä hänen paljaiden jalkojensa alla ja vuoteella Feliks ojentautui häntä kohti kuin hehkuva, kutsuva aurinko.

"Kello on jo vaikka mitä. Kohta sinä jäät tänne, kun muut lähtevät."

"Ehkä minä haluankin jäädä tänne sinun kanssasi."

Feliks venytti paljasta kehoaan vuoteella kuin kissa, sutjakkana ja lihaksikkaana, unien nymfinä, niin, että Toriksen oli pakko luoda silmänsä toisaalle.

"Et sinä halua." Hänen äänensä oli hiljainen.

Oli helpompaa katsoa kaaosta matkalaukun ympärillä ja miettiä, miten ihmeessä Feliks aikoisi saada kaiken pakattua takaisin, kuin tuijottaa suu kuivana sitä mistä oli jo mielessään luopunut. Hiljalleen hän alkoi keräillä viime yönä ympäri huonetta levinneitä vaatteitaan lattialta.

"No Venäjää voisi kyllä olla aika mahdoton sietää", Feliks lopulta myönsi ja kömpi istumaan sängyn reunalle silmiään hieroen.

Toris muisti illan terassilla ja mieleen nousi kysymys siitä, miten ihmeessä toinen sitten nykyään sieti Gilbertiäkin, mutta hän oli yhtäkkiä aivan liian tietoinen tutkivasta katseesta selässään. Hätäisesti hän pujotti rypistyneen kauluspaidan ylleen suojaksi toisen silmiltä.

"Muut varmaan jo odottavat ja sinun pitää vielä pakata", hän muistutti velvollisuudentuntoisesti pukiessaan loputkin vaatteet ylleen, muttei onnistunut löytämään mistään vasemman jalan sukkaansa. Ehkä se oli jossain peiton sisällä. "Jos haluat käydä suihkussa, niin kylpyhuone on käytävällä."

Feliks haukotteli jotain, joka kuulosti myöntävältä vastaukselta. "Nhmoonojoo, mutta jos vaan tulet sitten saattamaan autolle, toi laukku on siis niinkun ihan sikapainava."

Hitaasti puolalainen kömpi jaloilleen ja otti vastaan pyyhkeen, jonka Toris tälle kaapista ojensi. Talon asukkaat olivat väkisinkin tottuneet nurkkien vetoisuuteen, mutta Feliks nosteli jatkuvasti tyytymättömästi jalkapohjiaan kylmältä lattialta kietoessaan pyyhettä lantiolleen.

"Totta kai. Minä näytän sinulle tietä."

Mieleen pilkahti toivo, että ehkä Feliks pyytäisi häntä mukaansa suihkuun, (pyytäisi häntä mukaansa –.) Mutta ennen kuin hän ehti muodostaa sanoja, puristikin hän suunsa tiukaksi viivaksi. Ei. Mikä oli vääjäämätöntä, olkoon niin, olkoon todellisuutta.

Hän oli jo laskenut kätensä ovenkahvalle ja oli avaamaisillaan sen, kun Feliks yhtäkkiä laski kämmenensä sen päälle. "Liet, kuule – ".

Toris veti siitä välittämättä oven auki ja epävarma käsi lennähti takaisin.

"Se ihan tässä lähellä."

Oli uusi aamu, oli uusi vuosi, ja luopumisen tunne ja samaan aikaan viimeöinen riemu puristivat rintaa yhtä paljon.

Toris tuli lupauksensa mukaisesti kantamaan Feliksin matkalaukkua, johon tämä oli ihme kyllä saanut tungettua kaikki tavaransa, jotka vielä hetki sitten olivat lojuneet ympäri vierashuonetta.

Hänen kaiken huomionsa vei kuitenkin Feliksin ulkoasu, joka oli melkein yhtä shokeeraava kuin viimeiltainen mekko. Oranssin ja punaisen raidoittama ulkotakki toisen yllä oli sellainen, joka ei todentotta ollut koskaan Moskovan harmaanruskeassa katukuvassa vastaan eikä varmaan ihan heti tulisikaan. Senkin täytyi olla itse ommeltu. Erikoisesti leikattu takki oli kuin jostain toisesta ajasta leveine hihoineen ja massiivisine kangasmäärineen. Se olisi ollut kuin delia, jollei valkoinen, leveä kaulus olisi ollut modernia, pörröistä teddykangasta ja eteen lisätty nykyisen muodin mukaisesti kahta riviä leveitä, kiiltävän keltaisia nappeja, muodinmukaisessa värien sekamelskassa.

Hetken näytti siltä, kuin vanha ja uusi olisivat sulautuneet yhteen, kuin kaksi heijastusta olisivat asettuneet päällekkäin ja luoneet kokonaan erilaisen, uuden kuvan. Vaikutelma ei kadonnut, vaikka hän räpäytti silmiään hämmentyneenä, unohtaen hetkeksi missä oli.

"No niin, kai se on sitten mentävä, sinä saat kantaa minun laukkuni."

Kuin unessa Toris nyökkäsi ja nosti painavan matkalaukun lattialta. Kun toinen käsi viittoi heitä eteenpäin, toinen käsi puristi laukun kahvaa rystyset vaaleina.

Ja kaikki oli ohi, kun Toris saattoi Feliksin pihalle, missä Erzsébet ja Gilbert jo odottivat auton luona. Kaksikko nojaili mustankiiltävän Žigulin kylkeen jutellen hiljaa kahden kesken jostain niin lähekkäin, että hartiat melkein koskettivat toisiaan, molempien kasvojen kalpeudessa viimeöisen juhlinnan jäljet. Ulko-oven avautuessa Erzsébetin kasvot kirkastuivat, suunpielet nousivat tietävään hymyyn, ja Gilbert taas pyöritteli dramaattisesti silmiään. "No vihdoin ja viimein…"

"Ihan sekunti vielä", Feliks vilkaisi Erzsébetiä, joka näytti tajuavan jonkin sanattoman vihjeen ja alkoi patistella Gilbertiä sisälle autoon.

"Minä istun sitten edessä, että te tytöt saatte rauhassa juoruta takapenkillä poikaystäväjuttujanne."

"Hyvä! Kunhan nyt vain istutat sen luisen takalistosi johonkin!"

Vaisuina Feliks ja Toris jäivät seisomaan kasvokkain auton viereen. Vaikka auton ovet sulkeutuivat Erzsébetin ja Gilbertin takana ja tummat ikkunalasit peittivät uteliaat silmät näkyvistä, tilanne ei tuntunut kovin yksityiseltä, kuin läsnä olisi koko ajan ollut jotain liikaa, joku ylimääräinen heidän välissään. Tunnelma oli jähmeä, mikä tuntui oudolta ottaen huomioon, miten läheisiä he olivat vielä tunti aiemmin olleet. Silti kumpikaan ei voinut olla välttelemättä toistensa katseita, omaa sekä toistensa epävarmuutta ujostellen.

Toris ajatteli, että heidän olisi pitänyt puhua enemmän sen sijaan, että olivat koonneet kaiken ikävänsä vain hauraisiin kosketuksiin, joiden hailakka muisto iholla olisi niin ohimenevä.

Olisi pitänyt kysyä Feliksiltä missä tämä asui, mitä harrasti, ketä tapasi, mistä unelmoi, kuka tämä nykyään oli. Pyytää kertomaan, mitä tarkoittivat tietäväiset silmänluonnit Erzsébetin kanssa, mitä salaisuuksia tämä jakoi Gilbertin kanssa. Mikä oli se elämänpiiri, jossa hänestä oli tullut vieras.

Olisi pitänyt kertoa, miten hän itse tunsi ajan pysähtyneisyyden ja puutteen jäykkyytenä nivelissään. Kertoa aamuöistä, jolloin hän heräsi rautaurilla kiitävien junien metallinen kolina korvissaan eikä hänen huulillaan silloin asunut kuin venäjänkielisiä sanoja. Miten meni aivan liian monta pimeää hetkeä, kunnes Eduard tai Raivis saivat sytytettyä yövalon päälle ja hän kykeni taas muistamaan, miten kielellä muotoutui liettua.

Oli niin paljon sanomattomia sanoja. Lukemattomia päiviä, laskemattomia öitä. Niin paljon asioita, joista heidän olisi pitänyt keskustella, joista he olisivat halunneet toisilleen kertoa, mutta menneiden vuosien sanoittaminen oli niin vaikeaa. Sanat karkasivat heidän ulottuviltaan ja jäljelle vain vaivautunutta muminaa.

"Niin, hmm, no, se on ilmeisesti ensi vuoteen sitten…"

"Niin joo… Ensi vuoteen… Oli, oli kiva nähdä."

"Siis niinkun todellakin, ihan tosi kiva."

"No niinpä…"

Toris puri alahuultaan ja Feliks katsoi jonnekin kengänkärkiensä tienoille harmaata lunta potkien, kun kiusallinen hiljaisuus kietoi heitä verkkoonsa. He molemmat tiesivät, miten aika juoksi, että heitä molempia odotettiin, että molemmilla oli oikea, oma elämänsä, jonne he palaisivat. Siltikin hyvästit takertuivat kurkkuun, kuin niiden lausumatta jättäminen olisi tehnyt niistä vähemmän todellisia.

Kaiken yllä pelko siitä, että toinen unohtaisi yhtä nopeasti kuin auto kuljetti tämän yli maan rajojen. Sillä eikö lähtijän rooli ollut aina helpompi, kun muuttuva maisema suuntasi mielenkin kohti matkaa. Jäljelle jäävän osa oli pysyä paikallaan, jumissa.

Toris yritti kiihkeästi keskittyä hengittämään ja nieleskelemään kuumaa tunnetta, joka yritti salakavalasti nousta vetenä hänen silmiinsä. Eikä hän voinut ajatella mitään muuta kuin punaista. Tulenpunahehkua pimeydessä, tuhoutunutta mekkoa kuin revittyä lippua, väriä heidän kasvoillaan, punaisia jälkiä kaulalla, makuuhuoneen vaaleanruusuista valoa ja Feliksin punaraidallista takkia, joka oli vielä räikeämpi kuin verenkarvas aamurusko heidän yllään.

Sanat karkasivat hänen suustaan. "Hei, miksi… miksi punaista?"

Feliks nosti katseensa ja katsoi häntä hetken oudosti, mutta sitten kulmat ja suunpieli nousivat ylös kaartuneeseen kulmaan.

Toris katui, että oli edes kysynyt, varsinkin kun ovi auton toisella puolella raottui ja Unkarin ääni kutsui: "Felek, tule jo!"

Feliks kuitenkin kääntyi viittaamaan kärsimättömästi kädellään, "ihan kohta, Erzsi" ja he saivat pienen hetken lisäaikaa.

"Sinä olet ymmärtänyt koko asian ihan väärin."

"Hä?"

Feliks piti tauon keikauttaessaan päätään ja liike sai auringonkajon takertumaan heilahtaviin hiuksiin. Hetken vaaleat suortuvat hehkuivat yhtä kirkkaina kuin kultainen kehrä taivaanrannassa. Itsevarmasti puolalainen nosti kädet lanteilleen ja näytti punaisessa päällystakissaan melkein elävältä varoitusmerkiltä. Liian kirkkaalta ja räikeältä talvisen aamun haaleaan valoon ja kohmeloisten kasvojen harmauteen, pelkkää punaista ja kultaa.

"Ei punainen ole koskaan sopinut Venäjälle, tsk, ei todellakaan. Niin kalpea iho ja hiukset yhdistettynä johonkin niin kirkkaaseen saa kenet vaan näyttämään sairaalta. Ehkä harmaansinistä tai violettia, jotain hillittyä, ettei kokonaisuus mene ihan pilalle. Mutta milloinkas Venäjä olisi minun pukeutumisneuvojani kuunnellut, hah, ehkä kannattaisi, kun hän seuraavan kerran päättää pistää koko maan värikartan uusiksi ja tekee historian suurimman muotimokan."

Toris kuunteli hämmentyneenä eikä tajunnut, mistä toinen puhui, mutta Feliks selitti asiaa kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia ja nauroi vielä kuuluvasti päälle.

"Sitä paitsi, punainen oli niinkun aina minun lempivärini. Se näytti paljon paremmalta jo Puola-Liettuan vaakunassa kuin siinä typerässä tähdessä, hah, minä vannon, ja eikö se tee siitä sinunkin, meidänkin värin. Feeniksin värin, minun vereni värin. Vaikka ihan rehellisesti sanottuna en kyllä sinuna teetättäisi niin kirkkaita vaatteita, tuskin ne oikeastaan sopivat, ainakaan yhtä hyvin kuin minulle, varmaan jotain maanläheisempää."

"Aivan", Toris räpytti silmiään hölmönä ja yritti näyttää siltä, kuin olisi ymmärtänyt. Hän oli liian hämmentynyt edes pettymään, kun Feliks lopulta avasi auton oven vieressään ja istui takapenkille. Etupenkiltä Gilbert mumisi "säästäkää minut kaikelta siirapilta pliis" ja sai vastaukseksi Erzsébetiltä takaansa varoittavan läppäisyn takaraivolleen.

Toris käänsi katsettaan huomatessaan naisen vilkuilevan häpeämättömän kiinnostuneesti heitä, mutta Feliks kurottui vielä tarttumaan hänen käteensä ja puristi sitä lujasti. Vaaleiden nahkahansikkaiden säämiskäinen pinta oli pehmeää hänen paljaissa käsissään. Puristuksen myötä Feliksin silmät tuijottivat niin kiinteästi häneen, enää väistelemättä, että hänenkin oli pakko lopulta katsoa suoraan kohti.

"Vielä tämäkin loppuu. Älä anna hänen viedä kaikkea, Liet, päätä itse. Minä sanoin jo eilen, vihreä on varma valinta tai sitten okraa. Ja heitä herran tähden se sininen paita mäkeen!"

Kun ote irtosi ja auton ovi kalahti kiinni, Feliksin vakavat kasvot levisivät apeaan hymyyn ennen kuin katosivat tummennetun ikkunalasin taakse. Auton moottori jyrähti yskien käyntiin, ja maisema oli harmaa pölyisestä lumesta ja pakokaasusta ja ilmassa höyrystyvästä hengityksestä. Jalat paikoilleen liimautuneena Toris katsoi, miten äkäisesti jyrähtelevä auto peruutti hiljaa pihatielle, pystymättä irrottamaan katsettaan vaikkei se enää tavoittanutkaan kohdettaan.

Jokaiselle loittonevalla metrillä hän tunsi selkeämmin rinnassaan kaihertavan tutun ikävän, kun kaihoisuus asettui takaisin sinne, missä se normaalistikin asui, sydämen sivukammion hiljaisena asukkaana. Ehkä ensi vuonna taas, seuraavissa juhlissa, sen taakka taas nostettaisiin häneltä hetkellisesti. Tai ehkä hän pääsisi mukaan jollekin vierailuille jo ennen sitä, ehkä seuraavaan näkemiseen menisi vuosia. Tai kuka tiesi mikä oli viimeinen kerta. Oli aina ehkä. Mutta sitä ennen hän unohtaisi, miltä tuntui, kun rintaa ei asuttanut tuo vuosisatainen kaipaus, ja silti hän keinutteli sen painoa hellästi sydänalassaan, raskasta ja rakasta samaan aikaan, sillä se oli ainut, mitä häneltä ei voitu ottaa pois. Eikä hän olisi saanut sitä loppumaan, vaikka olisi pitänyt, mutta hän ei tiennyt miten.

Miten kauan taas ennen kuin he näkisivät.

Miten kauan ennen kuin kaikki loppuisi.

Vuosia, vuosia, kymmeniä, satoja.

Miten.

Auto oli jo melkein mennyt, kun vielä juuri ennen porttia sen sivuikkuna rullattiin auki. Ensin vain Feliksin vaalea pää pisti ikkunasta, kunnes melkein koko yläruumis roikkui ulos autosta vaarallisen näköisesti. (Näytti siltä, että vain Erzsébetin ikkunasta pistävät kädet, jotka puristivat Feliksin takinselkämystä, estivät tätä putoamasta.) Vapaa käsi heilutti Torikselle kiivaasti auton pikkuhiljaa kaartaessa pihasta ulos.

"Soita milloin vaan, jos tarvit neuvoa! Soita!"

Toris nosti oman kätensä vilkutukseen, jonka toivoi Feliksin vielä näkevän ennen kuin auto kääntyi portista korkean muurin taa ja katosi näkyvistä. Piha painui hiljaisuuteen kuin olisi sama, vanha alakuloisuus laskenut takaisin sen ylle, ja kaikki oli kuin ennen. Vain pakokaasun kitkerä haju leijui vielä ilmassa, vaikka sekä auton hahmo että ääni olivat menneet.

Kesti kauan, ennen kuin Toris sai nostettua jalkapohjansa ylös maasta, vasta kun kylmä ilma heitti kananlihalle nousseen ihon yli puistatuksia, ja hän havahtui ympäristön sävyjen muuttumiseen. Horisontista hiljalleen nouseva aurinko pisteli verenkarvaita säteitään kuin tikareita harmaaseen lumeen, mutta pikkuhiljaa aiemmin aamuruskossa hehkunut taivaanranta alkoi sulaa pilvenriekaleiden päältä taivaankannen sinisyyteen päivän kirkastuessa. Piha oli äänetön, liikkumaton, tuulikaan ei hiiskahtanut eikä Toris tuntenut mitään yhteyttä tasaiseen soraan jalkojensa alla. Pääoven rappuset olivat jo unohtaneet vieraiden läsnäolon kuin he eivät olisi koskaan talon kynnykselle astuneetkaan.

Oli uusi vuosi, vanhassa sekä uudessa ajassa, ja kaikki oli kuten ennen.

Juhlat olivat loppu.

Sisällä viimeöisten pitojen jäljet kuitenkin tervehtivät Torista, kun hän taakseen katsomatta asteli takaisin sisään. Hän pysähtyi keskelle salia arvioimaan tuhon määrää, mieli suuntautuen mieluummin kohti työtä ja arkea – mitä vain, mikä vei terävyyden viimeöisiltä muistikuvilta, jotka piirittivät hänen mieltään. Hän pakotti vetisen katseensa kohti siellä täällä surullisesti roikkuvia serpentiinejä ja ympäriinsä lojuvia tyhjiä ja puolitäysiä pulloja. Laski tärisevin äänin rikkoutuneita kristalleja lattialla ja epämääräisen värisiä tahroja matoilla ja sohvilla. Uudenvuodenkuusi salin nurkassa oli kaatunut ja näytti kadottaneen ympärilleen viimeisetkin neulasensa, vain kärsineet hopeanauhat kääriytyivät edelleen sen paljaisiin oksiin kuin kahleet. Painavin askelin Toris haki eteisen kaapista rikkalapion luutineen ja alkoi lakaista neulasia ja lasinsirpaleita lattialta.

Talo ympärillä oli hiljainen, ehkä kaikki vielä nukkuivat tai potivat juhlintaansa. Tai ehkä hän olisi löytänyt tutut kasvot keittiön lämmöstä, juomassa teetä ja syömässä tähteitä, muistelemassa viimeiltaisia hauskoja sattumuksia, joista toisille saattoi nauraa ja toisista vain vaieta. Tai ehkä makuuhuoneiden verhojen raoista uteliaat silmät olivat nähneet kaiken ja mykkyys oli tahallista, liikkumattomuus haluttomuutta ojentaa kättä.

Ivanin eilen aamupäivällä pysähtynyt ikivanha taskukello löytyi salin piirongin alta, eikä Toris osannut edes kuvitella, miten se oli sinne yön aikana joutunut. Mokoma vanha romu, varmasti jo tsaarinaikainen, hän mietti, kun käänteli hopeista kellotaulua käsissään ja huomasi kääntöpuolelle kaiverretun Romanovien kotkan. Täysin uuteen aikaan sopimaton laitos, sellainen, joita enää piirrettiin roikkumaan möhömahaisten kapitalistien liivintaskuun propagandakuvissa, tekniikasta ulkokuoreen asti porvarillinen. Mutta hän ei edes yllättynyt, tyypillistä Ivanin tunteellisuutta säästää tällaisia romuja, jotka olisi jo joutanut heittää pois. Viisarit olivat pysähtyneet puoli kahteentoista, täsmälleen siihen aikaan, johon ne olivat eilen jähmettyneet kellon pudotessa keittiön kivilattialle, kun ovikellon ääni ja saapuvat vieraat olivat hätkäyttäneet sen alas Ivanin kädestä. Hän asetti mykän taskukellon piirongin päälle talteen.

Rikkakihvelistä Toris meni karistamaan roskat suoraan salin ikkunasta ulos etupihan harmaalle lumelle. Avoimesta ikkunasta tulvi viileää, pölyistä talvi-ilmaa huoneen tunkkaisuuteen. Hän jätti ikkunaluukut auki alkaessaan seuraavaksi kerätä puolityhjiä laseja salin pöydälle ja kumosi lasien pohjalta seisonutta, katkeraa samppanjaa yhtä paljon ikkunasta ulos kuin omaan suuhunsa.

Pikkuhiljaa muistot kävivät vain kalvakoiksi haamuiksi muistin perällä, ja niiden ääni vaimeni, kun ne hukkuivat käytäntöön, näkyvään maailmaan. Tämä oli olemassa, tämä oli se, mitä hän näki – ja vain iltaisin sulkiessaan silmänsä hän näkisi menneisyyteen, joka olisi todellisempaa kuin oleva.

"Joko sinä olet työn touhussa", Ivanin harteikas hahmo ilmestyi haukotellen ovensuuhun, vaaleat hiukset vielä unesta pystyssä ja silmät punareunaisina.

Eikä Toris edes hätkähtänyt, ei kääntänyt katsettaan, sillä eikö Ivan viipyillyt aina katseenmitan päässä, aina siellä.

"No nyt kun olet jo kerran aloittanut, niin saat seuraavaksi mennä katsomaan takkahuonetta, siellä on, hmm, sattui ihan pienenpieni räjähdys."

"Totta kai", vastaus tuli automaattisesti kuten vuosikymmeniä toistettu reaktio tulee, vaivattomasti, jo riisuutuneena opetellun vastauksen kömpelyydestä. Toris viittasi vain lyhyesti seinustan piironkiin päin nostamatta katsettaan, pitäen silmänsä maassa ja omissa käsissään. Ihon alla suonet piirtyivät sinisinä vasten kämmenselkää, eikä hän ymmärtänyt, miten väri saattoi sisältä ja ulkoa olla niin eri.

"Sinun kellosi löytyi piirongin alta."

"Miten se on sinne joutunut", Ivanin ääni oli pehmeä ja uninen, syvempi kuin tavallisesti. Kun tämä asteli peremmälle saliin ottaakseen taskukellonsa käteensä, kotitohvelit jaloissa vaimensivat normaalisti raskaat askeleet melkein äänettömiksi. "Edelleen pysähdyksissä. Harmi, sain sen aikoinaan lahjaksi... Ehkä…"

Ivan kopautti kellontaustan napakasti piirongin laitaa vasten ja pysähdyksissä seisoneet viisarit heräsivät eloon. Salin hiljaisuus rikkoutui, kun aika alkoi juosta.

Kello tikitti.

Fin.