Ikäraja: K+ / T
Genre: yleinen
Varoitukset: spoilereita niille, jotka eivät ole sarjaa nähneet
Kirjoittajan kommentti:
Animesarjan pohjalta kirjoitettu. Sijoittuu jonnekin jaksojen 4-7 välimaastoon, mutta ei välttämättä samaan aikalinjaan kuin anime.
Suomensin Homuran ja Madokan käymän koulun (Mitakihara Middle School) Mitakiharan yläasteeksi, koska sitä se ilmeisesti täällä vastaa.
.
Jotta en horjuisi
.
Aurinko paistoi kirkkaana Mitakiharan yläasteen katolle. Lounastunti oli ohi, jonkun valmiina ostaman makean eväsleivän käärepaperit olivat tipahtaneet huomaamatta laukusta ja takertuneet kattoa ympäröivän taidokkaan kauniin takorauta-aidan silmäkkeeseen lepattaen valkoisena tuulessa, pyristellen vapaaksi.
Sisällä yläasteen käytävät olivat hiljaiset ja tyhjät. Kaikki olivat oppitunneilla, niin myös eräs toisen vuosikurssin luokka, jonka edessä opettaja Saotome selitti kiihtyneenä jotain mikä vain varsin kaukaa liippasi oppitunnin aihetta. Hänen äänensä oli tavallista korkeampi, kireämpi, hän joutui nielaisemaan välillä saadakseen sen pysymään aisoissa. Miehet olivat kelvottomia. Niin hän luultavasti sanoi. Niin hän aina sanoi, paitsi silloin, kun oli rakastunut johonkuhun.
Homura Akemi ei kuunnellut. Hän istui paikallaan takana luokan vasemmalla laidalla edestäpäin katsottuna ja näytti kuuntelevalta. Hän oli opetellut täydellisen ilmeen, juuri oikealla tavalla keskittyneen näköisen, niin että hänen tarkkaavaisuutensa näytti aidolta. Tunnollisen mallioppilaan naamion takana hän mietti omiaan, paljon tärkeämpiä asioita kuin koulu. Sayakan poissaoloa, Valpurgisnachtin lähestymistä, pommeja, jotka hän oli varastanut armeijalta ja piilottanut hienokseltaan ajan ja ulottuvuuden lakeja rikkovan asuntonsa hämäriin.
Homura tiesi olevansa ihailtu muiden ikätovereidensa silmissä ja esimerkillinen opiskelija opettajiensa mielessä. Hän oli nähnyt paljon vaivaa luodakseen mainitun mielikuvan, koska se teki hänen luovimisestaan koulupäivien merkityksettömyyden läpi helpommaksi, mutta hän tiesi myös, ettei kuva ulottunut aivan reunoille asti. Pinnan alta pilkistivät esiin salaperäisyys ja se synkkä tyttö joka hän oli joskus ollut ja oli edelleen. Hän ei yrittänyt estää niitä näkymästä täysin, kuka tahansa olisi synkkä, jos joutuisi elämään läpi sen, mitä hän eli. Näkymätön, vaikeasti nimettävä, epäröintiä ja epämääräistä arkuutta, jopa pelkoa herättävä aura hänen ympärillään esti ihmisiä tulemasta lähelle ja heidän oman hyvinvointinsa vuoksi niin oli parempikin.
Opettaja Saotomen katse kulki luokan läpi ja näytti pysähtyvän sekunniksi häneen. Homura ei hermostunut. Opettaja ei pystyisi yllättämään häntä tiukalla kysymyksellä. Vaikka hän ei ollut kuunnellut sanaakaan koko päivänä, hän osaisi siteerata minkä tahansa käymänsä kurssin minkä tahansa oppitunnin alusta loppuun. Hän oli kuullut ne kaikki niin monta kertaa, että osasi ne ulkoa. Opettajan katse kääntyi toisaalle, jatkoi etsimistä.
Kysymys osui oppilaalle, joka ei näyttänyt yhtä tarkkaavaiselta. Ääni tuli siltä puolelta luokkaa, johon Homuran aistit olivat alati virittyneet. Hän käänsi päätään ja katsoi olkansa yli. Ei oppilasta, joka takelteli vastauksensa kanssa, vaan häneen.
Madoka Kaname näytti hermostuneelta. Näinkin kaukaa Homura erotti, että hänen otteensa oppikirjasta oli tiukentunut. Hän pelkäsi opettajan kysyvän häneltä seuraavaksi, epäili, ettei ollut lukenut läksyjään kunnolla. Ehkä ei ollutkaan. Noitajahdilta ja ystävien aiheuttamilta murheilta ei jäänyt paljoa aikaa. Tomoen olisi pitänyt mainita siitä hänelle, Homura ajatteli vailla kitkeryyttä edesmennyttä taikatyttöä kohtaan.
Mami Tomoe oli ollut teräväreunaisempi tällä aikalinjalla, melkein ärhäkkä hänen omalla lempeällä mittapuullaan mitattuna, sanonut jotain siitä, että Homura pelkäsi itseään vahvemman taikatytön astuvan ja asettuvaan kaupunkiin, mutta se ei ollut pelastanut häntä hänen kohtaloltaan. Hän oli tehnyt samat virheet kuin ennenkin. Ja Sayaka oli menossa samaa polkua.
Ajattelematta asiaa kunnolla tietoisesti Homura kumartui pulpettinsa ohi lattialla olevaa koululaukkuaan kohden ja otti "naksauttimen" esiin; sylinterinmuotoisen termospulloa muistuttavan itse kehittämänsä ja arjessa taikatyttövarusteisiin kuuluvaa kilpeään huomattavasti helppokäyttöisemmän aikakapselin täynnä kääntyviä osia, painikkeita ja lovia, ja kieräytti sitä yhden piirun verran. Aika pysähtyi.
Hän ei tehnyt näin usein. Hänen oli istuttava koulupäivät läpi, odotettava iltaa ja sen tultua annettava kaikkensa mitä hänellä oli toteuttaakseen toiveen, jonka vuoksi oli vaihtanut sielunsa.
Muuta hänellä ei ollut. Ihmisyys hänestä oli melkein kokonaan rapautunut pois ja hän tiesi sen hyvin, hän oli vasta sanonut Madokalle niin kahvilasta lähdön jälkeen joenrannassa laskevan auringon leiskuessa kultaa ja punaisen karvasta oranssia. Madoka oli seissyt hänen edessään silmissään kyyneliä, ymmärtämättä miten hän saattoi olla niin tunteeton.
Yksinkertaista. Tunteet oli laitettava pois. Laskostettava kuin vuodenaikaan sopimattomat vaatteet laatikkoon ja suljettava tiukkaan. Jos hän sallisi itsensä tuntea, hän voisi luisua epätoivoon ja sitä hän ei voinut tehdä. Kaikki olisi ohi, jos mustuus nielisi hänen Sielu Kivensä. Se oli jo tahriutunut enemmän kuin tavallisesti tässä kohtaa.
Madoka.
Homura nousi ylös paikaltaan ja käveli Madokan pulpetin luo, sivustalle, laskeutui polvilleen, risti käsivartensa pöydälle ja nojasi kasvonsa niihin. Madokan ilme oli huolestunut, hän jännitti yhä opettajan kysymystä. Turhaan. Sitä ei tulisi, Homura voisi pitää ajan pysähdyksissä vaikka koko päivän, suojata häntä arkiselta, silti niin todelliselta piinalta. Homura kuuli Madokan äänen, näki hänet lokerikkojen luona murehtimassa asiaa vielä koulupäivän jälkeen ystävilleen – "Minä tunsin oloni niin tyhmäksi. Kaikki muut tiesivät aivan varmasti vastauksen, mutta minä tollukka en lukenut läksyjä kunnolla. Tuleekohan minusta ikinä mitään?"
Homura olisi halunnut hymyillä, muttei muistanut miten. Sen sijaan hän nousi ylös ja silitti parhaan ystävänsä vaaleanpunaisia hiuksia, yllättävän pehmeitä ja taipuisia muuten jähmeäksi ja kovaksi pysähtyneessä maailmassa.
"Tällä kerralla minä onnistun."
He saisivat lisää päiviä, muitakin kuukausia kuin tämän, etenisivät uusiin aiheisiin oppikirjoissa, läpäisisivät kokeet ja oppisivat lisää toisistaan, istuisivat kahviloissa ja unelmoisivat, unelmoisivat enemmän ja hehkuvamman värisiä unelmia kuin koskaan ennen.
Homura istui takaisin paikalleen. Aika virtasi huoneeseen.