Ikäraja: T

Genre: slice of life

Varoitukset: päihtymystila

Nimistä: Ludwig (Saksa), Roderich (Itävalta)

Aihe: juhlinta (Festival)

Tiivistelmä:

Saksa on humalassa ja kömpelö. Italia on selvin päin ja auttaa häntä.

.

Rehellisesti

.

Tekstiviestin ääni. Italia painoi katsomansa elokuvan pysähdyksiin, laski jäätelökipponsa sohvapöydälle ja kaivoi puhelimen esiin taskustaan avaten viestin puolittain omissa ajatuksissaan eikä siksi ollut ensin ymmärtää, mitä luki.

Saksa on ääliökännissä. Korjaa talteen, jos tulee vastaan.

Italian tuijottaessa viestiä puhelin helähti uudelleen, toisen viestin merkiksi. Hän avasi senkin.

Ja minä tarkoitan ihan Oktoberfest-tasoa.

Huvittuneisuus ja huoli vuorottelivat Italian kasvoilla. Hän kohotti puhelimen korvalleen ja soitti Preussille, joka oli varmasti odottanut sitä, koska hän vastasi sekunneissa.

"Jumissa" hän mutisi matalasti, kuulostaen stressaantuneelta tai ärtyneeltä. Italia tajusi Preussin olevan jossain, missä ei voinut puhua vapaasti. "Enkä tiedä yhtään missä Ludwig on. Tuskin tietää itsekään, oli sen verran tukevassa tuiskeessa soittaessaan äsken. Ilmoitatko Roderichille? Minun pitää lopettaa nyt."

Italia lupasi nopeasti välittää Preussin viestin edelleen Itävallalle. Puhelu katkesi heti.

Olipa erikoinen, nurinkurinen tilanne! Paljon useammin hän sai puheluja, jotka koskivat humalaista Preussia ja hänen toilailujaan. Tai Itävaltaa, joka oli eksynyt. Tai karanneita ja kadonneita koiria. Ei Saksaa.

Toki Saksakin joi, varsinkin Oktoberfestien aikaan, mutta harvemmin muulloin ja todella harvoin humalaan asti. Preussi marisi sen johtuvan hänen kroonisesta tylsyydestään ja kyvyttömyydestään päästä irti kontrollista. Saksa antoi moisten valitusten mennä ohi korviensa. Omien sanojensa mukaan hän piti enemmän siitä, että muisti vielä seuraavanakin päivänä mitä oli sanonut ja tehnyt. Silloin ei tarvinnut selvitellä mitään, kärvistellä töppäyksiään eikä pyydellä anteeksi ympäriinsä.

Italia ihaili itsekuria, jolla Saksa periaatettaan harjoitti. Se kesti niin ryhmäpainostuksen, vinoilun kuin kerjäämisen ja houkuttelun. Kaikkina niinä krapulaisina päivinä, joina Italia itse kärvisteli ja pyyteli anteeksi ja korjasi edellispäivän toilailujaan, hän ajatteli aina, että hänen pitäisi ottaa mallia Saksasta, mutta eihän siitä ikinä mitään tullut. Hän eli hetkessä, piti ihmisseurasta, lähti kevyesti mukaan juttuihin ja tapahtumiin – toisin sanoen yksinkertaisesti unohti aiemmat puolittaiset hyvät päätöksensä ja heräsi katumukseen. Idiooteilla oli luultavasti kuitenkin aivan oma erityinen suojelijansa, koska mitään todella pahaa ei onneksi ollut koskaan sattunut. Ei hänelle itselleen eikä muille.

Ajatus veti Italian vakavaksi. Saksa ei ollut idiootti. Saksa ei ollut tottunut toimimaan sääntökirjojen ja ohjenuorien ulkopuolella. Hänelle voisi sattua jotain.

Orastava huoli päällimmäisenä sydämessään Italia kokeili soittaa Saksalle. Numero ei vastannut.

Voi ei.

Äkkiä Italia oli varma, että jotain oli sattunut. Hänen vilkas mielikuvituksensa vyörytti hänen mieleensä kuvia yhtälailla Saksasta makaamassa kasvot alaspäin ojassa kuin kaapattuna pictonien avaruusaluksessa ja hän soitti Itävallalle kyyneleet silmissä klassisen, sekavan, paniikintäytteisen puhelun.

Itävalta kuunteli kärsivällisesti. Italian lähipiiriin kuuluvana valtion henkilöitymänä hän oli tottunut tämän yllättäviin hätäpuheluihin ja omasi arsenaalin toimivia, rauhoittavia fraaseja, jotka suitsivat Italian sekasortoa, päästen varsin pian kysymään ne kysymykset, jotka selvensivät hänelle, mitä varsinaisesti, oikeasti, oli tapahtunut. Täysin oma operaationsa oli saada Italia luopumaan ideastaan sännätä päättömästi etsimään Saksaa, mutta lopulta, pitkällisen selittämisen jälkeen, Itävalta sai Italian uskomaan, että oli parempi, jos he pysyisivät taloillaan. Saksahan saattoi yrittää hakeutua heidän luokseen, monet humalaiset kaipasivat seuraa. Jos ketään ei olisi kotona, hän lähtisi toisaalle ja eksyisi varmasti.

Italia luotti Itävallan järkeilyyn. Jos Saksa ei olisi palannut aamuun mennessä, jos Preussi ei löytäisi häntä päästyään vapaaksi siitä, mikä häntä parhaillaan pitikään kiireisenä, sitten – ja vasta sitten – heidän pitäisi huolestua ja suunnitella organisoitua etsintärinkiä.

"Minä pidän sinut ajan tasalla ja soitan, jos kuulen hänestä jotain" Itävalta lupasi loppusanoikseen. "Koeta jatkaa iltaasi rauhallisin mielin. Saksa on takuulla kunnossa, saat vielä nähdä."

Italia nyökytteli itsekseen. "Yritän. Kiitos, Itävalta."

He hyvästelivät ja Italia laski puhelimen alas sohvalle vierelleen näyttö ylöspäin, että näkisi jos se välähtäisi kirkkaaksi. Hän poimi dvd-koneen kaukosäätimen uudelleen käteensä ja painoi elokuvan käyntiin, mutta vaikka hänen silmänsä katsoivat tv-ruutua, hänen ajatuksensa lepattivat edelleen muualla.

Olisipa Romano kotona, Italia toivoi. Jos hän olisi, hän voisi toimia talovahtina ja Italia voisi käväistä ulkona, ihan vaan kokeilla, löytäisikö Saksan täysin sattumalta, koska se oli mahdollista, olkoonkin että mahdollisuus oli häviävän pieni.

Italia oli alun perin istunut katsomaan elokuvaa, koska odotti Romanon palaavan kotiin. Italiasta oli inhottavaa mennä nukkumaan yksin, hän ei pitänyt siitä, kun talo oli tyhjänä. Hän halusi tietää veljensä olevan kotona tai vähintäänkin sen, että hän oli kunnossa, jos hän oli jossain muualla. Ennen sitä hän ei voinut nukkua, ei saanut unta.

Italia vilkaisi kellonaikaa puhelimestaan. Alkoi olla todella myöhä. Mihin Romano oli jäänyt? Oliko hänelle sattunut jotain?

Ei, Italia pudisti päätään, pois pessimistiset, synkät ajatukset… Hän koetti seurata elokuvaa, mutta tajusi, ettei ymmärtänyt enää yhtään, mitä siinä tapahtui ja nappasi puhelimen käteensä.

Selatessaan levottomana Saksan ja Romanon numeron välillä osaamatta päättää kummalle soittaisi ensin, ulko-ovelta alkoi kuulua metakkaa. Puhelin putosi Italian säikähtäneistä käsistä syliin ja valui siitä sohvalle.

Joku kamppaili oven kanssa, kiroili sille. Italia kääntyi ympäri sohvalla ja kurkisti varovaisena sen selkänojan yli kuulostellen tarkkaan. Jos oven takana oli avaimensa unohtanut Romano, hänen puhelimensa soisi seuraavaksi, koska ovikello oli ollut rikki iäisyyden, mutta Italia kuuli talon hiljaisuuden läpi tunkeilijan tavoittelevan selvästi ovikelloa ja turhautuvan, kun mitään ei tapahtunut. Sitä seurasi jyskytystä, suuria nyrkiniskuin tehtyjä koputuksia.

"Preussi! Ei naurata! Avaa jo! Preussi!"

Italia oli hetkessä ylhäällä ja eteisessä, avasi oven ja lennähti suoraa päätä halaamaan Saksaa, joka seisoi huojuvin ja jaloin ja onnistui pelkästään tuurilla tarraamaan kiinni ovenkarmista pelastaen heidät kaatumasta suin päin takaperin kuistille.

"I-Italia?"

"Voi luojan kiitos!" Italia henkäisi haudaten kasvonsa syvälle Saksan ryppyistä, valkoista pukupaitaa vasten. "Kiitos, että olet siinä ja kunnossa!"

Saksa urahti epäselvästi. Hän toljotti Italian yli sisälle taloon. "Mitä eteiselle on tapahtunut?"

"Veh? Ei mitään" Italia vastasi kääntyen katsomaan, mikä Saksaa kummastutti.

"Mutta se on sinun eteisesi! Miten sinä vaihdoit sen tänne?" Saksa kysyi ihmeissään. "Katso nyt. Tämä valokatkaisin, sekin on sinun" Saksa astui kankeat kolme askelta eteenpäin raahaten Italian samalla mukanaan kynnyksen yli ja räpäytti eteisen valot päälle ja pois, päälle ja pois.

"Saksa, tämä on minun eteiseni. Sinä olet minun luonani."

"Mahdotonta" Saksa torjui. "Preussi käski minun mennä kotiin." Hän tuijotti eteistä tuimasti kuin yrittäisi saada sen tunnustamaan, että oli osallistunut näin suureen käytännönpilaan. Italia hymyilytti. Irrallinen ajatus siitä, että Saksa oli kotiin pyrkiessään päätynytkin hänen luokseen, teki hänet iloiseksi.

"Tule peremmälle. Jätä kengät siihen. Missä sinun takkisi muuten on?" Italia huomioi ja siirtyi sivuun paikaltaan nähdäkseen Saksan taakse. Saksa huitoi käsivarrellaan epämääräisesti ulos. Italia kurkisti kuistille. Musta puvuntakki lojui unohdettuna myttynä kuistinkaiteen juurella. Italia noukki sen ylös ja tunnusteli taskut nopeasti. Puhelin oli ainakin tallessa. Lompakon olinpaikka pitäisi selvittää myöhemmin. Hän kääntyi takaisin sisälle.

Saksa oli kadonnut. Ainoastaan suuret kengät olivat keskellä lattiaa sekaisesti riisuttuina. Italia harppasi niiden yli ja kiiruhti olohuoneeseen, missä Saksa istui sohvalla eksyneen näköisenä. Hänen vaaleansiniset silmänsä kääntyivät hitaina katsomaan Italiaa.

"Missä minä olen?"

"Italiassa. Minun ja Romanon kotona" Italia selitti uudelleen.

"Vai niin" Saksa tuumasi verkkaisesti, kohotti katseensa kattoon ja jäi tuijottamaan sitä. Verrattuna siihen miten moitteettomana Saksa tapasi esiintyä julkisesti, hänen ulkomuotonsa oli varsin rähjääntynyt. Valkoisen pukupaidan kolme ylintä nappia olivat auki ja helma repsotti osittain housujen ulkopuolella, solmio roikkui kaulassa löyhälle löysättynä ja housuista erottui tumma tahra reiden kohdalla, luultavasti läikkynyttä juomaa. Kasvot punoittivat. Vaaleat hiukset, tavallisesti niin tarkkaan ja siististi suitut, olivat sekaisin, sojottivat oudoissa kulmissa eri suuntiin. Italia olisi halunnut silittää ne paikoilleen.

Tekstiviestin ääni kuului vaimeana. Saksa liikahti paikallaan, laittoi kätensä selkänsä taakse ja toi sen takaisin Italian puhelin kämmenessään. Tosin hän luuli sitä omakseen ja paineli sen näppäimiä siristäen silmiään, luovuttaen varsin pian, kun ei saanut sitä toimimaan ja mutisi syyttävästi "Preussi…"

Italia poimi puhelimen itselleen hänen kädestään. Viesti oli Romanolta.

Elossa ollaan. En tule kotiin tänään. Mene nukkumaan.

Italia vastasi hänelle nopeasti "Selvä" ja pisti puhelimen pois kääntäen huomionsa Saksaan.

Näin läheltä hän huomasi jotain perin erikoista: Saksan kasvoilla oli huulipunan jälkiä. Kahta eri huulipunaa tarkemmin sanottuna, jotain halpaa merkkiä, koska vain halpa tai vanha huulipuna jätti noin suttuisen jäljen. Toisen väri oli teennäinen, siinä oli hieman liilaan taittava tätimäinen sävy.

Italialta pääsi epäuskoinen, epävarma naurahdus. "Olitko sinä juhlimassa?"

Saksa pää kääntyi hitaasti, raskaasti. "Töissä" hän vastasi lyhyesti. "Japani ei saisi viettää Preussin kanssa niin paljon aikaa."

Lauseiden välillä ei näkynyt yhteyttä ja Italia oli jättämässä sen sisällöttömäksi humalaiseksi höpinäksi johon ei kannattanut kommentoida, mutta Saksa jatkoikin puhettaan.

"Kivi-sakset-paperi. Me jaoimme työt niin viimeksi. Kivi-sakset-paperi" Saksa yritti näyttää eleet, mutta onnistui lähinnä kiven kanssa. Hän kaivoi lompakon taskustaan, avasi sen ja ravisti sen sisällön olohuoneen pöydälle kylväen kuitteja, seteleitä ja käyntikortteja ympäriinsä. Italia irvisti, kun pankkikortti tipahti melkein hänen unohtuneeseen jäätelökippoonsa. Onneksi se kuitenkin osui vain reunaan ja kimposi pois. "Näin monta käyntikorttia" Saksa esitelmöi levittäen kortteja paremmin esille. "Näin monessa paikassa ja tapahtumassa kävin. Olin töissä" hän nyökkäsi painokkaasti omille sanoilleen.

"Selvä, selvä. Olet ollut ahkera" Italia myötäili. Saksa nyökkäsi toistamiseen, tyytyväisenä, että oli saanut hänet ymmärtämään.

"Tänään oli viimeinen päivä."

Ahaa. Se selitti paljon. Ensin työt, sitten huvit. Ja mitä raskaammat työt, sitä suuremmat huvit. Italia katsoi huulipunan jättämiä jälkiä Saksan poskissa. "Huomaan."

Saksa mulkoili häntä tuimasti. Italia astui edemmäs, lähemmäs pöytää ja poimi siltä yhden kortin ojentaen sen Saksalle. Korttiin oli painettu huulenjäljet samalla teennäisen värisellä huulipunalla, jota oli Saksan kasvoissa. Eleessä oli vanhanaikaista tyyliä ja Italian oli myönnettävä itselleen, että se vetosi häneen.

Hidas silmienräpäytys.

"Se – ! Se oli kiusallista!" Saksa selosti normaalia lujempaan ääneen siepaten kortin kömpelösti Italian sormista ja mursi sen kämmenensä sisään. "En tiennyt mitä sanoa, en tiedä mitä naisille tulisi sanoa tuollaisissa tilanteissa, kun he tulevat noin lähelle, mietin vaan, että Italian pitäisi olla tässä, hän tietäisi. Ja sitten minä mietin, mitä sinä sanoisit ja minä sanoin Ciao!, koska mieleeni ei tullut mitään muuta. Mutta ei se mennyt oikein, en usko."

Saksan katse haritti ja hän tuijotti hetken tyhjään. Sitten hänen ilmeensä yhtäkkiä muuttui ja hänen alkoholin punoittamat kasvonsa saivat uuden, nolostuksesta kielivän sävyn.

"Tai ehkä se toimi. Toinen naisista nimittäin nipisti minua. Takapuolesta!"

Oho. Vai että sellaista. Italia ei ollut ihan varma mitä tunsi. Hän olisi halunnut nauraa. Enimmäkseen. Mutta jostain syystä hänestä tuntui myös siltä, että hän olisi halunnut itkeä. Vähän. Lähinnä siksi kuinka liikuttavan avoin Saksa oli. Eihän hänen tarvinnut selittää eikä tilittää hänelle mitään. He olivat kumpikin vapaita tekemään niin kuin halusivat, kenen kanssa halusivat.

"Minä olin kuulemma timmi. Eikö ole lammas? Timmi? Ja he sanoivat minua komeaksi " Saksa totesi kuulostaen hämillisen hukassa olevalta.

"Niinhän sinä olet" Italia vastasi kumartuessaan ja pujottaessaan kätensä Saksan käsivarren ympäri auttaakseen hänet ylös sohvalta.

Saksa tuijotti. "Hä?"

Italia hymyili. "Yhteistyötä. Noustaan ylös" hän neuvoi nykien Saksan käsivartta merkiksi. Saksa kömpi hitaasti jaloilleen, huojui ja pysähtyi. "Oksettaako?" Italia kysyi.

"Ei."

"Tahdotko, että heitän sinut kotiin? Vai haluatko jäädä tänne yöksi?"

Saksa jähmettyi äkisti. Kalpeni. Hän alkoi haroa vaaleita hiuksiaan epätoivoissaan. "Preussi suuttuu minulle! Minä olen juonut ja – ja – ja kaikkea!"

"Saksa, sinä olet aikuinen mies. Sinä voit tehdä niin kuin itse tahdot. Ei Preussi läksytä sinua kuin jotakuta teiniä, joka palaa kotiin kotiintuloajan jälkeen" Italia vakuutti.

"Luuletko?"

"Tiedän sen ihan varmaksi".

Ajatus tuntui rentouttavan Saksaa. Italia odotti hetken hänen vastaustaan, tajusi, ettei sitä ollut tulossa ja ohjasi Saksan varovasti pois olohuoneesta.

"Minä laitan sinulle vuoteen vierashuoneeseen" Italia sanoi. "Siistiydy vähän sitä ennen. Pyyhkeitä on hyllyssä."

"Hm" Saksa vastasi poissaolevasti ja vaelsi kylpyhuoneeseen Italian tuupattua häntä oikeaan suuntaan. Italia odotti, kunnes kuuli vesihanan avautuvan ja jatkoi vasta sitten matkaansa. Hän etsi lakanat, meni vierashuoneeseen ja oli petaamassa vuodetta kuullessaan Saksan painavien askelten lähenevän.

"Minä olin oikeasti töissä. Sellaisessa – mikäseon – tapahtumassa. Sen nimi oli… Sen nimi oli niin vaikea saksankielinen nimi, että se menee yli hilseen kuitenkin. Ei sillä ole väliä. Mutta minä olin siellä. Voit soittaa Preussille ja tarkistaa, jos et usko."

"Kyllä minä uskon" Italia vastasi puhuen olkapäänsä yli pingottaessaan lakanaa tiukasti patjan ympärille. Saksan housut ja kravatti olivat kadonneet jonnekin.

"Siellä oli tv-kameroitakin! He kuvasivat kättelyitä ja sen sellaisia. Minä seisoin taustalla."

Toivottavasti kamerat poistuivat paikalta myöhemmin, Italia tuumi itsekseen suoristaessaan selkänsä ja pöyhäytettyään tyynyä vielä kerran, muuten Saksalla saattaa olla seliteltävää aina pomolleen asti…

"Hei, Italia…" Saksa kosketti Italiaa hartiaan samaan aikaan kun Italia kääntyi osaamatta varautua ollenkaan siihen, kuinka lähellä Saksa oli ja he törmäsivät, horjahtivat ja kaatuivat suoraan sänkyyn, Saksa Italian päälle.

Onni onnettomuudessa, kumpikaan heistä ei loukannut itseään, vaikka Italia ensin säikähti niin tuntiessaan pisaran putoavan kasvoilleen. Se oli kuitenkin pelkkää vettä, Saksa oli pessyt kasvonsa ja hiukset kasvojen ympärillä olivat kastuneet.

Saksa näytti hämmentyneeltä. "Haluatko nukkua vieressä?"

"Ei tähän mahdu" Italia kielsi hätäisesti yrittäen kiemurrella pois. Se ei onnistunut. Hän oli jumissa Saksan alla. Tilanteen tajuaminen sai Italian sydämen lyömään lujempaa. Hienosti sotkettu, Veneziano, hienosti sotkettu! hän sätti itseään. Varovaisena hän vilkaisi ylös Saksan kasvoihin.

Saksa tuijotti suoraan vastaan, hänen silmiinsä, vakavan ilmeettömänä. "Mahtuu" hän totesi hitaasti, matalaan ääneen.

Italian silmät laajenivat Saksan suurien kourien tarttuessa hänen kehoonsa yllättäen, mutta hän ei ehtinyt muuta kuin inahtaa Saksan kääntäessä heidän asentonsa päinvastaiseksi. Saksa asettui paremmin selälleen sänkyyn ja hänen vahvat, raskaat käsivartensa kiertyivät Italian vyötärön ympärille pitäen hänet paikoillaan omaa, suurempaa vartaloaan vasten.

"Noin. Minä pidän kiinni, ettet putoa."

Tämä oli hämmentävää, lähes yhtä paljon kuin äskeinenkin, mutta ehkä sentään asteen verran vähemmän pelottavaa. Heidän asentonsa näyttäisi ulkopuolisten silmiin vieläkin melko kyseenalaiselta – luojan kiitos Romano ei ollut kotona! – mutta Saksa vaikutti tyytyväiseltä ratkaistuaan "ongelman" ja Italia tajusi pitävänsä Saksasta, joka humaltuneessa tilassaankin mietti tuollaisia.

Hän tajusi toisenkin asian. Saksa oli rehellinen, jopa nyt. Jatkuva jankkaus töistä ei ollut yritys piilottaa, mitä hän oli todella tehnyt, vaan totuus, jota hän yritti sitkeästi kertoa hänelle, koska ei halunnut olla ääliö. Niin tärkeää se oli. Niin tärkeä hän oli.

Italia päätti, ettei haitannut, vaikka hän jäisi näin hetkeksi. Romano ei ollut kotona – ja vähät siitä vaikka olisi ollut. Hänen olonsa tuntui kotoisalta tässä, lähellä Saksaa. Alkoholin lemahdus oli mitätön häiriötekijä, sen saattoi jättää keveästi huomiotta.

"Siellä oli paljon taidejuttuja. Töissä. Itävallan mikronetti olisi tykännyt. Mu-Muu-Muukelo" Saksa yritti rypistäen otsaansa.

"Kugelmugel" Italia auttoi.

Saksa nyökkäsi. "Siellä oli nättiä. Minä vien sinut sinne. Pitäisit siitä varmasti."

Italia äännähti ympäripyöreästi. Saksa oli humalassa, hänen puheitaan ei pitänyt ottaa turhan vakavasti.

"Sinä olet nätti myös" Saksa tunnusti silmät puoliksi suljettuina, laiskan silityksen kulkiessa Italian selkää myöten. Se tuntui mukavalta. Täysin viattomalta. Eikä siitä mitään muuta saisi tullakaan. Saksa oli humalassa, tällaiset jutut olivat tarpeeksi mutkikkaita muutenkin.

"Käy nukkumaan, Saksa" Italia pyysi hiljaa.

Saksan silmät painuivat kiinni ikään kuin hän olisi odottanut käskyä ja hänen sisältään purkautui pidätelty, värisevä, väsynyt huokaus. Italia pysyi hiljaa ja aloillaan. Saksan hengitys syveni, rytmi kävi tasaisemmaksi, mutta käsivarsien ote hänen ympärillään pysyi muuttumattomana eikä Italia arvannut ponnistella sitä vastaan ihan vielä.

Hänen pitäisi nousta, jossain kohtaa, laittaa viesti Preussille ja Itävallalle Saksan löytymisestä, hakea oksennusämpäri valmiiksi kaiken varalta ja siivota Saksan lompakon sisältö talteen olohuoneen pöydältä. Mutta ei vielä.

Painaen korvansa Saksan rintakehälle Italia ajatteli kuunnellessaan vahvoja sydämenlyöntejä, että jos timmi oli lammas – pässi – hän piti lampaista melkoisesti. Ainakin tästä yksilöstä.