LUKU 1
Pako
"Pysy liikkeellä.. Pysy liikkeellä..!" Nuori, 13-vuotias, kukkakuvioiseen paitaan ja tummiin shortseihin pukeutunut, punahiuksinen tyttö ajatteli mielessään kun hän juoksi ja puikkelehti metsän siimeksessä, samalla kun muutaman kilometrin päässä kuului tykin laukauksia, joita seurasi räjähdys toisensa perään. Tämä sai punahiuksisen, pisamakasvoisen tytön askeleet horjahtelemaan, mutta hän sai silti pidettyä tasapainonsa ja jatkoi juoksemista. Samassa tyttö kuuli edestäpäin huutoa, ja piiloutui lähellä olevan pusikon taakse. Pian hänen piilopaikkansa ohi juoksi pieni joukko merivoimien sotilaita, joiden puheista saattoi erottaa muutamia lauseita.
"Ei ole aikaa tuhlattavaksi!" Yksi huikkaisi.
"Vara-amiraali Yamakaji ja muut ovat aloittamassa Buster Callia!" Toinen huusi.
"Juoskaa niin nopeasti kuin pystytte..!" Kolmas ehti vielä sanomaan ennen kuin joukkio oli kadonnut näkyvistä.
Kun tyttö oli varma, että ketään muuta ei enää näkynyt, hän nousi esiin piilostaan ja jatkoi juoksemista kohti rannan sitä osaa, minne hänen vanhempansa olivat häntä ohjeistaneet menemään.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tyttö saapui määränpäähänsä, saaren reunalla sijaitsevan tuulimyllyn luo, joka seisoi hivenen erillään muista, saarta ympäröivistä tuulimyllyistä. Punahiuksinen tyttö katseli ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut lähistöllä, hän alkoi laskeutumaan alas loivaa mäkeä, mutta ei ehtinyt ottamaan montaa askelta, kun tuulimylly hänen takanaan räjähti korviahuumaavasti kanuunoiden osuttua siihen, jonka seurauksena nuorukainen paiskautui paineaallon tuoman voiman sekä tuulimyllyn palasten mukana mäkeä alas.
Hetken tyttö näki ympärillään vain erilaisia värejä ja hänen korvissaan humisi ja tinnitti räjähdyksen takia. Räjähdysten äänet ja ihmisten huudot kuuluivat jostain kaukaa, kun tyttö nousi vapisten pystyyn ja tunsi, kuinka hänen päätänsä särki. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa tähän.. Hänen piti jatkaa, koska veneet olivat piilotettu ihan lähelle. Niillä hän pakenisi perheensä kanssa, kuten oli sovittu.
Kun äänet ja värit alkoivat tytön ympärillä jälleen selvitä, hän kampesi itsensä ylös ja alkoi astelemaan rantaviivaa pitkin kohti luolaa, jonne veneet olivat piilotettu. Tyttö ei kuitenkaan taaskaan ehtinyt ottamaan montaa askelta, kun hän kuuli huutoa ja lähestyvien askelten ääniä. Nuorukainen kääntyi ympäri ja huomasi kahden merivoimien sotilaan tulevan häntä kohti miekat tanassa.
"Seis siihen paikkaan!" Ensimmäinen huusi.
"Olet pidätetty, piraatin-ryökäle!" Toinen uhosi ja siinä samassa molemmat sotilaat hyppäsivät tyttöä kohti ja sivalsivat tätä miekoillansa voimiensa takaa.
SLAH- KLINK!
Sotilaat eivät heti ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, kunnes he tajusivat, että heidän miekkansa olivat pysähtyneet tytön poikkiteloin nostettujen käsien kohdalle, joiden ympärille oli versonut paksut, piikkimäiset köynnökset, joihin miekkojen terät olivat uponneet.
Kun sotilaat huomasivat, että köynnökset alkoivat ujuttautua myös heitä kohti, he irrottivat kauhuissaan otteensa aseistaan ja horjahtelivat muutaman askeleen taaksepäin. Silloin he näkivät kunnolla, kuinka eripaksuisia köynnöksiä ja lehdistöä versosi tuon pisamakasvoisen tytön käsien kuin jalkojenkin ympärille.
"Ei helvetti.. Se on Paholaisen Kuk-!" Toinen merisotilas ehti sanoa, mutta siinä samassa tytön kummastakin kädestä venyi entistä pidemmät köynnökset, jotka nappasivat molemmat sotilaat tiukkaan puristukseen. Miehet yrittivät huutaa apua, mutta tuloksetta, koska köynnökset luikersivat myös heidän suidensa eteen. Samassa he tunsivat kuinka heidän vauhtinsa nopeutui ja kuului vain rusahduttava mäjähdys, kun tyttö heilautti köynnöksensä rantahiekkaan, jonka seurauksena molemmat sotilaat jäivät makaamaan elottomina maahan, päät hiekkaan uponneena.
Punahiuksinen tyttö huohotti hetken samalla, kun kasvusto hänen käsissään ja jaloissaan muotoutui takaisin hänen kehoonsa, jättäen käsiin tatuoinnin omaiset, vihreät kuviot, kun taas tytön jalkoihin jäi selvästi vihertävät kohdat, jotka ulottuivat tämän polviin saakka. Tyttö katsoi käsiään ja huomasi, että vihertävän värin seassa näkyi hieman myös ruskean sävyä. "Helvetti.. Tarvitsen kohta vettä.. Mutta uskon, että selviän vielä jonkun aikaa.." Tyttö mietti ja huomattuaan, ettei muita sotilaita ollut lähellä, hän kääntyi ympäri ja lähti rivakasti kohti luolaa, minne hän oli koko ajan pyrkinyt, räjähdysten kuuluessa eri puolilla saarta.
"Äiti.. Isä.. Missä te oikein olette..?" Tyttö mietti kuumeisesti samalla, kun hän veti yhtä veneistä kohti merta. Syvemmälle päästyään tyttö kampesi itsensä veneen kyytiin ja ja alkoi soutaa hieman kauemmaksi rannasta. Päästyään omasta mielestään turvallisen välimatkan päähän, punahiuksinen tyttö alkoi tiiraamaan takaisin rannan tuntumaan ja silloin hän huomasi kunnolla, kuinka saaren toisesta päästä pilkotti kymmeniä merivoimien aluksia. Ja sillä samalla hetkellä se tapahtui; Ilman täytti kymmenien ja taas kymmenien tykkien pauke ja jysähtely, jota alkoi säestää hirveä räjähdysten sarja, kun aluksista ammutut kuulat alkoivat pirstoa saaren jokaista kolkkaa.
"ÄITII! ISÄÄ! KUKA TAHANSA!" Tyttö huusi voimiensa takaa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, koska hänen äänensä hukkui räjähdysten alle, eikä hän voinut muuta kuin katsoa kauhuissaan, kuinka saari muuttui vähitellen palavaksi helvetiksi meren päällä. Tyttö ei voinut muuta kuin tarttua airoihin ja asetella ne veneen kyytiin, nostaa purjeen ja lähteä silmät kyynelissä purjehtimaan poispäin ja koko sen ajan hänen silmiensä edessä näkyi vain pienempänä ja pienempänä tuo palava saari, jossa hänen vanhempansa ja koko hänen niin kutsuttu perheensä olivat menettäneen henkensä merivoimia vastaan.
Oli kulunut jo muutama päivä ja aamuauringon ensisäteet alkoivat jälleen nousta horisontin takaa samalla, kun yksinäinen vene lipui hiljalleen meren syleilyssä. Kyseisessä veneessä istui tuo sama, punahiuksinen ja pisamakasvoinen tyttö, joka sillä hetkellä oli vain hiljaa ja kaivoi nyt silmät punertaen veneessä ollutta laukkua katsoakseen mitä se sisälsi. Tyttö kaivoi esiin kiikarit, rahakukkaron, muutaman pussin, jotka sisälsivät hedelmiä ja leipää, vesipulloja sekä muutamia vaihtovaatteita.
Laitettuaan tavarat hetkeksi syrjään, tyttö huomasi, että laukun pohjalla oli myös kirje, johon oli kirjoitettu hänen nimensä; Felizialle. Tyttö tunnisti oitis äitinsä käsialan, noukki kuoren laukun pohjalta, katsoi sitä hetken, kunnes avasi kirjeen vapisevin käsin ja alkoi lukea:
"Rakas Felizia
Jos luet tätä kirjettä, isäsi ja minä emme ole enää luonasi. Merivoimat ovat hyökänneet kimppuumme täydellä voimalla ja pelkään, että he aikovat käyttää lopulta Buster Callia..
Me emme aio kuitenkaan luovuttaa vaan taistelemme urheasti loppuun saakka, mutta jos pahin tapahtuu, haluamme kuitenkin, että sinä, rakas tyttäremme tulet selviämään. Siksi vaadimme, että lähdet varmuudeksi edeltä, koska olet meille tärkeintä koko maailmassa ja halusimme ennen kaikkea sinun olevan turvassa..
Felizian silmät alkoivat täyttyä jälleen kyyneleistä kun hän jatkoi kirjeen lukemista kädet täristen.
"Tiedän myös, että tällä hetkellä sinusta varmasti tuntuu tyhjältä ja haluaisit vain nukahtaa pois, mutta se helpottaa.. Rakas tyttäreni.. Se helpottaa lopulta. Meidän lisäksi koko muukin miehistö myös tietää, että tulet löytämään ihmisiä, joista tulee sinulle uusi perhe ja jotka tulevat suojelemaan sinua henkensä kaupalla.. Samalla lailla kuin mekin teimme. Ja tiedämme, että tulet tekemään saman myös heille.
Haluan myös sanoa, että olemme niin ylpeitä sinusta. Olet näiden vuosien aikana todistanut, että sinusta on kasvamassa loistava piraatti ja me isäsi kanssa tiedämme, että tulet vielä omalta osaltasi muuttamaan maailmaa ja sen kulkua moneen suuntaan. Älä koskaan anna periksi, vaan jatka eteenpäin, rakenna oma polkusi, muokkaa oma tulevaisuutesi äläkä unohda elää.
Emme olisi halunneet mitään muuta niin paljon, kuin nähdä kasvusi ja kehityksesi näillä vesillä.. Olemme pahoillamme, että tiemme erkanivat näin nopeasti ja vielä tavalla, jota kukaan ei omalle lapselleen haluaisi.. Rakastamme sinua valtavasti.. Ja tulemme aina olemaan rinnallasi. Mene ja tee se, missä omat vanhempasi eivät onnistuneet: Koe kaikki se, mitä tällä maailmalla ja näillä vesillä on annettavanaan ja kirjoita nimesi Grand Linen historiaan Rose-suvun ja Punakallo-piraattien viimeisenä edustajana…
Me näemme jälleen.. Mutta sen aika ei ole vielä."
Rakkaudella
vanhempasi Lily D. Rose ja Anthony Morgan
Kirje valahti Felizian käsistä ja hetken tuo pisamakasvoinen tyttö vain istui ja itki vuolaasti. Hänen äitinsä viimeiset sanat ja toive olivat syöpyneet lähtemättömästi hänen mieleensä. "Kiitos äiti.. Kiitos isä.. Minä.. Minä yritän parhaani.." Felizia mietti samalla, kun hän asetti tavarat ja kirjeen takaisin laukkuun, asettui istumaan veneen perälle ja nappasi kiinni peräsimen ohjaustangosta kääntäen veneensä nousevan auringon suuntaan. Näin Felizia D. Rose oli aloittanut huomaamattaan matkan, jonka veroisesta hän ei olisi osannut edes uneksiakaan.
Huuh.. Pienten teknillisten mutkien kautta ensimmäinen luku on saatu nyt esille :D.
Nauttikaa, kommentoikaa, kyselkää ja pistäkää vaikka palautetta (Mutta älkää olko LIIAN ankaria) *hermostunutta naurua* :D.
Kaikki oikeudet One Piecesta kuuluvat aina yhtä mahtavalle Eiichiro Odalle!
Ainostaan OC:ni Felizia on oma luomukseni. Kiitokset kuitenkin Azaleas Dolls-sivustolle, jonka yhdellä hahmoeditorilla sain luotua Feliziasta kuvan :).
WillofJ kiittää ja kuittaa!