Title: Jotain uskomattoman kiehtovaa
Author: Sparkfi
Pairing: Legolas/Haldir
Rating: R
Warnings: Slash, slash ja vielä kerran slash.
Summary: Saattue on selviytynyt ulos Moriasta ja saapuu Lorieniin, siihen ainoaan paikkaan, jossa kaikilla on mahdollisuus levätä. Jokin kuitenkin häiritsee Legolasia pahemman kerran.
Disclaimer: Hahmot ovat kunnioitetun JRR Tolkienin, tarina on minun.
A/N: Minusta on hitsin kiva käyttää haltiakieltä tarinoissani, ja mikään mahti maailmassa ei ole estänyt minua tekemästä niin tälläkin kertaa. Lukemisen helpottamiseksi olen kuitenkin suomentanut kaikki haltiakieliset lauseet heti niiden yhteyteen. Toinen huomautus on sitten se että tätä ei ole betaluettu. Mokista saa valittaa minulle!
Palautetta: kyllä kiitos, ja paljon!
Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale I
"Pysykää lähellä, hobitit," Gimli murisi äänellä, joka olisi saanut rohkeimmankin kulkijan kuvittelemaan, että heidän tielleen ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä vähintäänkin viisi Sormusvarjoa, useita satoja örkkejä sekä ties mitä muita hirviöitä. "Näissä metsissä asuu Suuri Noita. Kaikki, jotka häneen katsovat, joutuvat hänen taikansa valtaan..."
Pippin, joka asteli aivan Gimlin vieressä, päästi tahtomattaankin kurkustaan pienen pelokkaan äännähdyksen. Katsoessaan kääpiöön päin hän huomasi, että tämä puristi kädessään olevaa kirvestä rintaansa vasten lähes epätoivoisen tiukasti. Aivan kuin kirves saattaisi lähteä juoksemaan pakoon, jos Gimli vähääkään höllentäisi otettaan!
Kuka tietää, ehkä niin tapahtuisikin. Ehkä Suuri Noita veisi Gimlin kirveen ennen kuin tämä ehtisi edes tajuta sen kadonneen. Pippiniä hirvitti.
"Minä olen kuullut huolestuttavia juttuja näistä metsistä," Gimli jatkoi murinaansa huomamaatta laisinkaan Pippinin kasvoille noussutta ilmettä. "Se noita saa kaikki valtaansa...."
"Gimli, ole kiltti ja lopeta. Pelotat pikkuväkeä."
Kääpiö katsoi hölmistyneenä Boromiriin, joka oli pysähtynyt aivan hänen eteensä. "Mitä?" katseltuaan aikansa ympärilleen Gimli tajusi, että Pippin seisoi hänen vieressään kasvot harmaanvalkoisina.
"Me olemme juuri hädin tuskin päässeet ulos Moriasta," Boromir totesi kuulostaen hieman väsyneeltä. Gandalfin menetys oli raskas paino hänenkin hartioillaan. "Siellä meillä oli vastassamme hiisiä, luolapeikko, örkkejä sekä todellinen muinaisen maailman demoni. En näe mitään syytä sille, että heti moisen kokemuksen jälkeen sinun olisi hyvä alkaa saarnata tämän metsän vaaroista - varsinkaan kun en kuolemaksenikaan saata uskoa, että Lothlorienista saattaisi löytyä mitään sen pahempaa kuin mitä olemme jo kokeneet."
Gimli vilkaisi vielä kerran Pippiniä ja puri sitten hampaansa yhteen. "Hyvä on. Minä olen hiljaa. En vain luota tähän metsään."
"Kuka se Suuri Noita on?" Pippin kysyi kuiskaten.
Kääpiön synkille kasvoille levisi itsevarma hymy. "Älä sinä siitä huolehdi, nuori hobitti! Pysy vain lähelläni. Tässä on nimittäin yksi kääpiö, jota se Noita ei tule koskaan saamaan pauloihinsa! Minulla on haukan kuulo ja ketun silm - "
Nuolia. Niitä oli joka puolella. Edessä, sivuilla, takana.... maassa ja luultavasti jopa puissa. Gimli jähmettyi paikalleen kuin aaveen nähneenä. Pikku hiljaa hän alkoi erottaa puiden seassa liikettä.... niin kevyttä ja metsän väreihin sulautunutta, ettei Gimli ollut koskaan aikaisemmin nähnyt moista. Haltioita. Heidät oli piiritetty.
"Noin raskaasti hengittävän kääpiön olisimme voineet ampua pimeässä."
Piirittäjien ja nuolien keskeltä astui esiin vaaleatukkainen, pitkä haltia, jonka soikeilla kasvoilla oli omahyväinen, lähestulkoon ylimielinen hymy. Gimlin teki äkkiä kovasti mieli hyökätä puhujan kimppuun ja pyyhkäistä tämän ilme tiehensä luotettavalla kirveellään. Ainoa seikka, joka esti häntä tekemästä niin, oli tietoisuus häntä ympäröivistä kymmenistä jännitetyistä jousista.
Joukkoa johtanut Aragorn tunnisti puhuneen haltian välittömästi. "Haldir o Lórien," hän lausui sujuvalla haltiakielellä ja taivutti päänsä kunnioittavasti pieneen kumarrukseen. "Oio naa elealla alasse'." (Lorienin Haldir, on aina ilo nähdä teitä.)
Gimlin taisteluvalmius ei vähentynyt Aragornin sulavista eleistä huolimatta vähääkään. Hän seurasi happamana vierestä, kuinka puhuteltu haltia astui askeleen lähemmäksi. Tämän kasvojen tiukka ilme suli hieman, ja pian hän näytti jopa melkein tyytyväiseltä.
"A Aragorn in Dúnedain. Istannen le ammen." (Ah, Aragorn, Ihmisten Kuninkaiden sukua. Olet meille tunnettu.) Nyt oli haltian vuoro kumartaa kevyesti.
"Boe ammen veriad lîn." (Tarvitsemme suojelustanne.)
Vaalean haltian ja Aragornin sananvaihto jatkui vielä usean minuutin ajan. Gimliä häiritsi hieman se, ettei hän ymmärtänyt keskustelun sisällöstä sanaakaan, mutta hän tyytyi tilanteeseen mukisematta. Vaikka Gimli ei luonnollisesti haltioihin paremmin luottanutkaan, luotti hän sentään Aragorniin.
Ainoa, joka Aragornin lisäksi ymmärsi Haldiriksi kutsutun haltian sanojen sisällön, oli Legolas. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Lothlorienissa, sillä kanssakäyminen Valtiattaren maan ja Legolasin oman kotipaikan Synkmetsän välillä oli hyvin vähäistä. Tästä huolimatta Legolas toki tunsi Lorienin hyvin sen maineen perusteella. Sanottiin, että kun oli kerran nähnyt Valtiattaren maan loiston, ei sitä enää koskaan voinut unohtaa. Valtiatarta itseään sanottiin kauneimmaksi eläväksi olennoksi, joka Keski-Maassa oli koskaan asunut.
Legolas seurasi Aragornin ja Haldirin keskustelua kuulomatkan päästä, mutta hänen ajatuksensa eivät millään tahtoneet pysyä koossa. Aina välillä Legolas havahtui siihen, että hänen katseensa oli liimautunut vaalean haltian huuliin, jotka liikkuivat sulavasti haltiakielisten sanojen tulvan purkautuessa niiden välistä. Tunne häirtsi Legolasia uskomattoman paljon. Sisimmässään hän toivoi, ettei Haldir vain päättäisi sanoa hänelle mitään... silloin hän varmaan unohtaisi hengittää.
Haldirissa oli jotain uskomattoman kiehtovaa.
Author: Sparkfi
Pairing: Legolas/Haldir
Rating: R
Warnings: Slash, slash ja vielä kerran slash.
Summary: Saattue on selviytynyt ulos Moriasta ja saapuu Lorieniin, siihen ainoaan paikkaan, jossa kaikilla on mahdollisuus levätä. Jokin kuitenkin häiritsee Legolasia pahemman kerran.
Disclaimer: Hahmot ovat kunnioitetun JRR Tolkienin, tarina on minun.
A/N: Minusta on hitsin kiva käyttää haltiakieltä tarinoissani, ja mikään mahti maailmassa ei ole estänyt minua tekemästä niin tälläkin kertaa. Lukemisen helpottamiseksi olen kuitenkin suomentanut kaikki haltiakieliset lauseet heti niiden yhteyteen. Toinen huomautus on sitten se että tätä ei ole betaluettu. Mokista saa valittaa minulle!
Palautetta: kyllä kiitos, ja paljon!
Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale I
"Pysykää lähellä, hobitit," Gimli murisi äänellä, joka olisi saanut rohkeimmankin kulkijan kuvittelemaan, että heidän tielleen ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä vähintäänkin viisi Sormusvarjoa, useita satoja örkkejä sekä ties mitä muita hirviöitä. "Näissä metsissä asuu Suuri Noita. Kaikki, jotka häneen katsovat, joutuvat hänen taikansa valtaan..."
Pippin, joka asteli aivan Gimlin vieressä, päästi tahtomattaankin kurkustaan pienen pelokkaan äännähdyksen. Katsoessaan kääpiöön päin hän huomasi, että tämä puristi kädessään olevaa kirvestä rintaansa vasten lähes epätoivoisen tiukasti. Aivan kuin kirves saattaisi lähteä juoksemaan pakoon, jos Gimli vähääkään höllentäisi otettaan!
Kuka tietää, ehkä niin tapahtuisikin. Ehkä Suuri Noita veisi Gimlin kirveen ennen kuin tämä ehtisi edes tajuta sen kadonneen. Pippiniä hirvitti.
"Minä olen kuullut huolestuttavia juttuja näistä metsistä," Gimli jatkoi murinaansa huomamaatta laisinkaan Pippinin kasvoille noussutta ilmettä. "Se noita saa kaikki valtaansa...."
"Gimli, ole kiltti ja lopeta. Pelotat pikkuväkeä."
Kääpiö katsoi hölmistyneenä Boromiriin, joka oli pysähtynyt aivan hänen eteensä. "Mitä?" katseltuaan aikansa ympärilleen Gimli tajusi, että Pippin seisoi hänen vieressään kasvot harmaanvalkoisina.
"Me olemme juuri hädin tuskin päässeet ulos Moriasta," Boromir totesi kuulostaen hieman väsyneeltä. Gandalfin menetys oli raskas paino hänenkin hartioillaan. "Siellä meillä oli vastassamme hiisiä, luolapeikko, örkkejä sekä todellinen muinaisen maailman demoni. En näe mitään syytä sille, että heti moisen kokemuksen jälkeen sinun olisi hyvä alkaa saarnata tämän metsän vaaroista - varsinkaan kun en kuolemaksenikaan saata uskoa, että Lothlorienista saattaisi löytyä mitään sen pahempaa kuin mitä olemme jo kokeneet."
Gimli vilkaisi vielä kerran Pippiniä ja puri sitten hampaansa yhteen. "Hyvä on. Minä olen hiljaa. En vain luota tähän metsään."
"Kuka se Suuri Noita on?" Pippin kysyi kuiskaten.
Kääpiön synkille kasvoille levisi itsevarma hymy. "Älä sinä siitä huolehdi, nuori hobitti! Pysy vain lähelläni. Tässä on nimittäin yksi kääpiö, jota se Noita ei tule koskaan saamaan pauloihinsa! Minulla on haukan kuulo ja ketun silm - "
Nuolia. Niitä oli joka puolella. Edessä, sivuilla, takana.... maassa ja luultavasti jopa puissa. Gimli jähmettyi paikalleen kuin aaveen nähneenä. Pikku hiljaa hän alkoi erottaa puiden seassa liikettä.... niin kevyttä ja metsän väreihin sulautunutta, ettei Gimli ollut koskaan aikaisemmin nähnyt moista. Haltioita. Heidät oli piiritetty.
"Noin raskaasti hengittävän kääpiön olisimme voineet ampua pimeässä."
Piirittäjien ja nuolien keskeltä astui esiin vaaleatukkainen, pitkä haltia, jonka soikeilla kasvoilla oli omahyväinen, lähestulkoon ylimielinen hymy. Gimlin teki äkkiä kovasti mieli hyökätä puhujan kimppuun ja pyyhkäistä tämän ilme tiehensä luotettavalla kirveellään. Ainoa seikka, joka esti häntä tekemästä niin, oli tietoisuus häntä ympäröivistä kymmenistä jännitetyistä jousista.
Joukkoa johtanut Aragorn tunnisti puhuneen haltian välittömästi. "Haldir o Lórien," hän lausui sujuvalla haltiakielellä ja taivutti päänsä kunnioittavasti pieneen kumarrukseen. "Oio naa elealla alasse'." (Lorienin Haldir, on aina ilo nähdä teitä.)
Gimlin taisteluvalmius ei vähentynyt Aragornin sulavista eleistä huolimatta vähääkään. Hän seurasi happamana vierestä, kuinka puhuteltu haltia astui askeleen lähemmäksi. Tämän kasvojen tiukka ilme suli hieman, ja pian hän näytti jopa melkein tyytyväiseltä.
"A Aragorn in Dúnedain. Istannen le ammen." (Ah, Aragorn, Ihmisten Kuninkaiden sukua. Olet meille tunnettu.) Nyt oli haltian vuoro kumartaa kevyesti.
"Boe ammen veriad lîn." (Tarvitsemme suojelustanne.)
Vaalean haltian ja Aragornin sananvaihto jatkui vielä usean minuutin ajan. Gimliä häiritsi hieman se, ettei hän ymmärtänyt keskustelun sisällöstä sanaakaan, mutta hän tyytyi tilanteeseen mukisematta. Vaikka Gimli ei luonnollisesti haltioihin paremmin luottanutkaan, luotti hän sentään Aragorniin.
Ainoa, joka Aragornin lisäksi ymmärsi Haldiriksi kutsutun haltian sanojen sisällön, oli Legolas. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Lothlorienissa, sillä kanssakäyminen Valtiattaren maan ja Legolasin oman kotipaikan Synkmetsän välillä oli hyvin vähäistä. Tästä huolimatta Legolas toki tunsi Lorienin hyvin sen maineen perusteella. Sanottiin, että kun oli kerran nähnyt Valtiattaren maan loiston, ei sitä enää koskaan voinut unohtaa. Valtiatarta itseään sanottiin kauneimmaksi eläväksi olennoksi, joka Keski-Maassa oli koskaan asunut.
Legolas seurasi Aragornin ja Haldirin keskustelua kuulomatkan päästä, mutta hänen ajatuksensa eivät millään tahtoneet pysyä koossa. Aina välillä Legolas havahtui siihen, että hänen katseensa oli liimautunut vaalean haltian huuliin, jotka liikkuivat sulavasti haltiakielisten sanojen tulvan purkautuessa niiden välistä. Tunne häirtsi Legolasia uskomattoman paljon. Sisimmässään hän toivoi, ettei Haldir vain päättäisi sanoa hänelle mitään... silloin hän varmaan unohtaisi hengittää.
Haldirissa oli jotain uskomattoman kiehtovaa.