Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale II
Saattue pääsi lopulta perille Lorienin valtakunnan keskukseen, mutta helppoa se ei suinkaan ollut. Aragorn oli tuskin ehtinyt saada Haldirin vakuuttuneeksi siitä, että myös Gimlin oli sallittava tulla heidän kanssaan Metsän Valtiattaren puheille, kun Gimli oli jo alkanut nurkua, että kääntyi mieluummin takaisin kun luotti haltioihin ja seurasi heitä syvemmälle metsään. Tähän Haldir oli vastannut sanomalla, että kääpiö saisi selkänsä nuolia täyteen ennen kuin pääsisi lähellekään Lorienin ulkorajoja. Ketään, joka oli kerran laskenut jalkansa Valtiattaren maalle, ei voitu päästää takaisin ilman asianmukaista lupaa.
Matkaa taitettiin yhteensä kahden päivän ajan. Haldir johti joukkoa kahden veljensä kanssa Saattueen jäsenten marssiessa kiltisti perässä. Legolasin olisi kovasti tehnyt mieli läimäyttää itseään, sillä hänen katseensa hiipi tämän tästä mittailemaan edellä kulkevan haltian komeata selkää, lihaksia ja takamusta. Aina, kun Haldir kääntyi katsomaan taakseen antaakseen ohjeita tai tarkistaakseen, että kaikki olivat vielä mukana, Legolas punastui tahtomattaankin. Ainakin kerran Haldir oli huomannut tämän raivoisan punastuksen ja pysähtynyt luomaan lajitoveriinsa kysyvän katseen. Legolas oli painanut päänsä niin alas, että olisi voinut kuvitella hänen kulkevan kohti omaa kuolemantuomiotaan.
Hiljaisen ja rauhallisen yön jälkeen matka oli jatkunut. Vuolaan Nimrodel- virran ylityksen onnistuttua oli tullut aika kulkea Naithin läpi. Naith oli uskomattoman kaunis alue, jota Lorienin haltiat sallivat hädintuskin kenenkään nähdä omin silmin. Haldir oli ehdottomasti sitä mieltä, että Gimlin oli suostuttava ohittamaan paikka side silmillään. Aragornin kärsivällisyys joutui pahemman kerran koetukselle, kun kääpiö päätti tehdä tilanteesta mahdollisimman hankalan ja kieltäytyä jyrkästi. Lopulta koko Seurue marssi Naithin lävitse näkemättä mitään.
Siinä missä Aragorn meinasi menettää hermonsa, Legolas oli lähellä hukata viileän ulkokuorensa lopullisesti. Haldir ei ollut sanonut hänelle sanaakaan koko matkan aikana - ei ensimmäisenä päivänä, ei illalla, ei yön aikana eikä aamulla. Sen sijaan vaalea haltia oli tämän tästä luonut Legolasiin merkitseviä katseita ja hymyillyt hänelle salaperäisen viettelevästi aina, kun oli vaan saanut siihen tilaisuuden. Legolas oli punastunut useammin kuin kerran. Hänen sisällään riehui kummallinen tuntemus - katkeransuloinen sekoitus järkeä ja sen menettämistä, polttava tarve tutustua Haldiriin tarkemmin, ja sitten taas toisaalta periksiantamaton, nalkuttava ääni, joka käski häntä pysymään kaukana vanhemman lajitoverinsa punomista verkoista.
Puhumattomuuden lisäksi oli Haldir ensimmäiset puolitoista päivää myös pysytellyt salaperäisen välimatkan päässä Synkmetsän prinssistä. Tilanne muuttui hetkessä, kun tuli aika asettaa Saattuelle siteet silmille Naithin rajalla. Legolasin sydän jätti muutaman lyönnin väliin, kun Haldirin sukkelat sormet sitoivat kankaan hänen silmiensä päälle ja jättivät hänet totaaliseen pimeyteen. Oliko liike tahallinen vai tahaton, sitä Legolas ei tiennyt, mutta joka tapauksessa Haldir hipaisi kevyesti hänen olkapäätään ennen kuin siirtyi sitomaan liinaa Frodon silmille. Vanhemman haltian ruumiinlämpö viipyili Legolasin vierellä useiden tuskallisten sekuntien ajan. Legolas värisi.
Haldir ja hänen veljensä tunsivat Lorienin jokaisen puun, kiven ja kannon paremmin kuin omat taskunsa. Kukaan Saattueen jäsenistä ei kertaakaan meinannut edes kompastua, kun heidät ohjattiin taidokaasti Naithin ohitse aina vain lähemmäksi Valtias Celebornin ja Valtiatar Galadrielin asuinpaikkaa. Kun Legolas viimein sai luvan poistaa siteen silmiltään, etsi hänen katseensa ensimmäisenä Haldiria. Vaalea haltia oli ilmeisesti osannut odottaa tätä, sillä hänen katseensa ja omahyväinen hymynsä olivat liimautuneet Legolasiin. Legolas tunsi vatsansa heittävän kuperkeikkoja. Osa hänestä vihasi sitä, että hän saattoi olla kiinnostunut mokomasta ylpeilevästä, kopean näköisestä soturista.
Lopulta he olivat perillä. Lothlorien todellakin oli kaikkea sitä, mitä loputtomissa taruissa kerrotiin. Niin kaunis valtakunta, ettei parhaimmankaan runoilijan kynä ollut tarpeeksi terävä sitä kuvailemaan. Se oli kuin kehto kaiken myrskyn ja raivon keskellä.
"Olkaa kevyin sydämin, melloneaamin," (ystäväni) lausui Haldir, kun he olivat pääseet kauniille, puiden varjostamalle ruohoaukealle. "Tänä yönä kukaan ei vainoa teitä. Lorienin voimat ovat turvananne."
Legolas nielaisi syvään ja katseli, kuinka Haldir jätti heidät hetkeksi keskenään ja alkoi kiivetä loputtomia portaita ilmoittaakseen Valtiattarelleen, että kahdeksan väsynyttä vierasta oli tuotu Lorienin pohjoisrajalta. Sisimmässään hän tiesi, että niin kauan kun Haldir oli jossakin hänen lähettyvillään, hän ei löytäisi lepoa.
Saattue pääsi lopulta perille Lorienin valtakunnan keskukseen, mutta helppoa se ei suinkaan ollut. Aragorn oli tuskin ehtinyt saada Haldirin vakuuttuneeksi siitä, että myös Gimlin oli sallittava tulla heidän kanssaan Metsän Valtiattaren puheille, kun Gimli oli jo alkanut nurkua, että kääntyi mieluummin takaisin kun luotti haltioihin ja seurasi heitä syvemmälle metsään. Tähän Haldir oli vastannut sanomalla, että kääpiö saisi selkänsä nuolia täyteen ennen kuin pääsisi lähellekään Lorienin ulkorajoja. Ketään, joka oli kerran laskenut jalkansa Valtiattaren maalle, ei voitu päästää takaisin ilman asianmukaista lupaa.
Matkaa taitettiin yhteensä kahden päivän ajan. Haldir johti joukkoa kahden veljensä kanssa Saattueen jäsenten marssiessa kiltisti perässä. Legolasin olisi kovasti tehnyt mieli läimäyttää itseään, sillä hänen katseensa hiipi tämän tästä mittailemaan edellä kulkevan haltian komeata selkää, lihaksia ja takamusta. Aina, kun Haldir kääntyi katsomaan taakseen antaakseen ohjeita tai tarkistaakseen, että kaikki olivat vielä mukana, Legolas punastui tahtomattaankin. Ainakin kerran Haldir oli huomannut tämän raivoisan punastuksen ja pysähtynyt luomaan lajitoveriinsa kysyvän katseen. Legolas oli painanut päänsä niin alas, että olisi voinut kuvitella hänen kulkevan kohti omaa kuolemantuomiotaan.
Hiljaisen ja rauhallisen yön jälkeen matka oli jatkunut. Vuolaan Nimrodel- virran ylityksen onnistuttua oli tullut aika kulkea Naithin läpi. Naith oli uskomattoman kaunis alue, jota Lorienin haltiat sallivat hädintuskin kenenkään nähdä omin silmin. Haldir oli ehdottomasti sitä mieltä, että Gimlin oli suostuttava ohittamaan paikka side silmillään. Aragornin kärsivällisyys joutui pahemman kerran koetukselle, kun kääpiö päätti tehdä tilanteesta mahdollisimman hankalan ja kieltäytyä jyrkästi. Lopulta koko Seurue marssi Naithin lävitse näkemättä mitään.
Siinä missä Aragorn meinasi menettää hermonsa, Legolas oli lähellä hukata viileän ulkokuorensa lopullisesti. Haldir ei ollut sanonut hänelle sanaakaan koko matkan aikana - ei ensimmäisenä päivänä, ei illalla, ei yön aikana eikä aamulla. Sen sijaan vaalea haltia oli tämän tästä luonut Legolasiin merkitseviä katseita ja hymyillyt hänelle salaperäisen viettelevästi aina, kun oli vaan saanut siihen tilaisuuden. Legolas oli punastunut useammin kuin kerran. Hänen sisällään riehui kummallinen tuntemus - katkeransuloinen sekoitus järkeä ja sen menettämistä, polttava tarve tutustua Haldiriin tarkemmin, ja sitten taas toisaalta periksiantamaton, nalkuttava ääni, joka käski häntä pysymään kaukana vanhemman lajitoverinsa punomista verkoista.
Puhumattomuuden lisäksi oli Haldir ensimmäiset puolitoista päivää myös pysytellyt salaperäisen välimatkan päässä Synkmetsän prinssistä. Tilanne muuttui hetkessä, kun tuli aika asettaa Saattuelle siteet silmille Naithin rajalla. Legolasin sydän jätti muutaman lyönnin väliin, kun Haldirin sukkelat sormet sitoivat kankaan hänen silmiensä päälle ja jättivät hänet totaaliseen pimeyteen. Oliko liike tahallinen vai tahaton, sitä Legolas ei tiennyt, mutta joka tapauksessa Haldir hipaisi kevyesti hänen olkapäätään ennen kuin siirtyi sitomaan liinaa Frodon silmille. Vanhemman haltian ruumiinlämpö viipyili Legolasin vierellä useiden tuskallisten sekuntien ajan. Legolas värisi.
Haldir ja hänen veljensä tunsivat Lorienin jokaisen puun, kiven ja kannon paremmin kuin omat taskunsa. Kukaan Saattueen jäsenistä ei kertaakaan meinannut edes kompastua, kun heidät ohjattiin taidokaasti Naithin ohitse aina vain lähemmäksi Valtias Celebornin ja Valtiatar Galadrielin asuinpaikkaa. Kun Legolas viimein sai luvan poistaa siteen silmiltään, etsi hänen katseensa ensimmäisenä Haldiria. Vaalea haltia oli ilmeisesti osannut odottaa tätä, sillä hänen katseensa ja omahyväinen hymynsä olivat liimautuneet Legolasiin. Legolas tunsi vatsansa heittävän kuperkeikkoja. Osa hänestä vihasi sitä, että hän saattoi olla kiinnostunut mokomasta ylpeilevästä, kopean näköisestä soturista.
Lopulta he olivat perillä. Lothlorien todellakin oli kaikkea sitä, mitä loputtomissa taruissa kerrotiin. Niin kaunis valtakunta, ettei parhaimmankaan runoilijan kynä ollut tarpeeksi terävä sitä kuvailemaan. Se oli kuin kehto kaiken myrskyn ja raivon keskellä.
"Olkaa kevyin sydämin, melloneaamin," (ystäväni) lausui Haldir, kun he olivat pääseet kauniille, puiden varjostamalle ruohoaukealle. "Tänä yönä kukaan ei vainoa teitä. Lorienin voimat ovat turvananne."
Legolas nielaisi syvään ja katseli, kuinka Haldir jätti heidät hetkeksi keskenään ja alkoi kiivetä loputtomia portaita ilmoittaakseen Valtiattarelleen, että kahdeksan väsynyttä vierasta oli tuotu Lorienin pohjoisrajalta. Sisimmässään hän tiesi, että niin kauan kun Haldir oli jossakin hänen lähettyvillään, hän ei löytäisi lepoa.