Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale III
Kaikki tiesivät, etteivät haltiat pahemmin tarvinneet lepoa. He saattoivat vajota unenomaiseen tilaan mutta säilyttää silti kaikki aistinsa valppaina, ja he saattoivat olla valveilla päiväkausia ennen kuin edes alkoivat kaivata tuota rauhallista tilaa. Tästä huolimatta oli haltioidenkin kestokyvyllä kuitenkin rajansa, ja Legolas alkoi olla jo vaarallisen lähellä tuon rajan ylittämistä. Hän oli henkisesti täysin sekaisin.
Legolas kuunteli huopaansa kääriytyneenä, kuinka Gimli kuorsasi tasaisesti vain muutaman metrin päässä hänestä. Samassa rivissä makasivat myös hobitit autuaasti unessa. Tämä oli ensimmäinen kerta koko matkan aikana, kun kenenkään ei ollut tarvinnut ottaa vahtivuoroja, joten Aragorn ja Boromirkin olivat saaneet oikaista itsensä pehmeälle nurmikolle. Uupumus painoi kaikkia, se oli selvää. He olivat nukahtaneet hetkessä.
Gandalf oli vajonnut varjoihin. Hän oli poissa. Sormus painoi raskaana Frodon kaulassa olevassa ketjussa. Boromir käyttäytyi toisinaan oudosti, jopa uhkaavasti. Ja Haldir....
Niin, Haldir. Hänestä ei saanut hullukaan selvää. Tuo salaperäinen haltia vaivasi Legolasin jo ennestään vaivautunutta mieltä hetki hetkeltä enemmän. Miksi Haldir katsoi häntä niinkuin katsoi? Ja miksei hän sanonut sanaakaan? Miksi Legolasia niin suuresti viehätti vanhemman haltian ylimielinen, kiusoitteleva käytös?
Haldiria ajatellessaan Legolas onnistui puremaan huuleensa niin rajusti, että oli lähellä älähtää äkillisestä kivusta. Hän ei millään olisi tahtonut myöntää sitä. Kaikki se salaperäisyys... kaikki ne tuntemukset.... se paljas intohimo.
Legolasin katse osui kesken ajatusten johonkin, joka vilahti tummien puiden lomassa ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Synkmetsän prinssi ei ehtinyt nähdä liikkeen aiheuttajaa kokonaan, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä: Haldirin hopeansinisen tunikan helmasta ei voinut erehtyä. Legolas kohottautui nopeasti puoliksi istumaan ja tajusi äkkiä sydämensä lyövän tavallista nopeammin.
Hahmo vilahti toistamiseen. Legolas näki Haldirin hopeanhohtoiset hiukset ja ymmärsi, että vanhempi haltia oli suuntaamassa hänestä poispäin, pohjoiseen.
Legolas ei edes ehtinyt tajuta mitä oli tekemässä ennen kuin oli jo tehnyt sen. Hän ponkaisi ketterästi ylös vuoteltaan, heitti huopansa syrjään ja lähti Haldirin perään.
Minne ikinä Haldir olikin menossa, ainakaan hänellä ei tuntunut olevan mikään kiire. Legolas seurasi kuin varjo hänen jokaista askeltaan pitäen kuitenkin huolen siitä, ettei missään nimessä mennyt liian lähelle ja paljastanut itseään. Haltioiden kyky kuulla toisten liikkeitä oli lähestulkoon legendaarinen, mutta aivan samalla tavalla olivat he myöskin ylivoimaisen hyviä ääneti liikkumisessa. Muutama yölintu lauloi korkealla hopeisten puiden latvoissa, mistä Legolas oli hyvin kiitollinen.
Metsä päättyi ennen pitkää solisevan, suhteellisen leveän puron varrelle. Legolas harhautui hetkiseksi katsomaan edessään avautuvaa kaunista näkymää, ja sillä välin Haldir ehti kadota hänen näköpiiristään. Varomattomuuttaan kiroten Legolas asteli lähemmäksi puroa kaikki aistit jännittyneinä.
Mitä ihmettä hän oikein selittäisi, jos Haldir huomaisi hänet?
Uteliaisuus vei voiton terveestä järjestä, ja niin Legolas lopulta astui metsän suojista puron varrella olevalle pienelle nurmiaukealle. Haldiria ei näkynyt missään. Ainoastaan tumma yö hänen ympärillään.... kimalteleva, soliseva vesi raikkaassa purossa... hopeiset puut, jotka lauloivat hiljaa.... ja Legolas, keskellä kaunista paikkaa, hämmentyneenä ja sekaisin. Väsyneesti hymyillen Synkmetsän prinssi astui aivan puron penkalle ja katsoi veteen. Väreilevä vesi heijasti hänen vaaleat piirteensä.
Sinä olet menettänyt järkesi, Legolas sanoi ääneti kuvajaiselleen.
Kahta sekuntia myöhemmin yllätetty haltia oli lähellä pudota puroon silkasta hämmästyksestä. Veteen oli heijastunut toinenkin peilikuva - komean, ylpeän haltian arvokkaat piirteet. Legolas ei ollut laisinkaan huomannut, että joku oli hiipinyt hänen taakseen.
"Mae govannen, Legolas Thranduilion." (Terve tuloa, Legolas Thranduilin poika.)
Kaikki tiesivät, etteivät haltiat pahemmin tarvinneet lepoa. He saattoivat vajota unenomaiseen tilaan mutta säilyttää silti kaikki aistinsa valppaina, ja he saattoivat olla valveilla päiväkausia ennen kuin edes alkoivat kaivata tuota rauhallista tilaa. Tästä huolimatta oli haltioidenkin kestokyvyllä kuitenkin rajansa, ja Legolas alkoi olla jo vaarallisen lähellä tuon rajan ylittämistä. Hän oli henkisesti täysin sekaisin.
Legolas kuunteli huopaansa kääriytyneenä, kuinka Gimli kuorsasi tasaisesti vain muutaman metrin päässä hänestä. Samassa rivissä makasivat myös hobitit autuaasti unessa. Tämä oli ensimmäinen kerta koko matkan aikana, kun kenenkään ei ollut tarvinnut ottaa vahtivuoroja, joten Aragorn ja Boromirkin olivat saaneet oikaista itsensä pehmeälle nurmikolle. Uupumus painoi kaikkia, se oli selvää. He olivat nukahtaneet hetkessä.
Gandalf oli vajonnut varjoihin. Hän oli poissa. Sormus painoi raskaana Frodon kaulassa olevassa ketjussa. Boromir käyttäytyi toisinaan oudosti, jopa uhkaavasti. Ja Haldir....
Niin, Haldir. Hänestä ei saanut hullukaan selvää. Tuo salaperäinen haltia vaivasi Legolasin jo ennestään vaivautunutta mieltä hetki hetkeltä enemmän. Miksi Haldir katsoi häntä niinkuin katsoi? Ja miksei hän sanonut sanaakaan? Miksi Legolasia niin suuresti viehätti vanhemman haltian ylimielinen, kiusoitteleva käytös?
Haldiria ajatellessaan Legolas onnistui puremaan huuleensa niin rajusti, että oli lähellä älähtää äkillisestä kivusta. Hän ei millään olisi tahtonut myöntää sitä. Kaikki se salaperäisyys... kaikki ne tuntemukset.... se paljas intohimo.
Legolasin katse osui kesken ajatusten johonkin, joka vilahti tummien puiden lomassa ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Synkmetsän prinssi ei ehtinyt nähdä liikkeen aiheuttajaa kokonaan, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä: Haldirin hopeansinisen tunikan helmasta ei voinut erehtyä. Legolas kohottautui nopeasti puoliksi istumaan ja tajusi äkkiä sydämensä lyövän tavallista nopeammin.
Hahmo vilahti toistamiseen. Legolas näki Haldirin hopeanhohtoiset hiukset ja ymmärsi, että vanhempi haltia oli suuntaamassa hänestä poispäin, pohjoiseen.
Legolas ei edes ehtinyt tajuta mitä oli tekemässä ennen kuin oli jo tehnyt sen. Hän ponkaisi ketterästi ylös vuoteltaan, heitti huopansa syrjään ja lähti Haldirin perään.
Minne ikinä Haldir olikin menossa, ainakaan hänellä ei tuntunut olevan mikään kiire. Legolas seurasi kuin varjo hänen jokaista askeltaan pitäen kuitenkin huolen siitä, ettei missään nimessä mennyt liian lähelle ja paljastanut itseään. Haltioiden kyky kuulla toisten liikkeitä oli lähestulkoon legendaarinen, mutta aivan samalla tavalla olivat he myöskin ylivoimaisen hyviä ääneti liikkumisessa. Muutama yölintu lauloi korkealla hopeisten puiden latvoissa, mistä Legolas oli hyvin kiitollinen.
Metsä päättyi ennen pitkää solisevan, suhteellisen leveän puron varrelle. Legolas harhautui hetkiseksi katsomaan edessään avautuvaa kaunista näkymää, ja sillä välin Haldir ehti kadota hänen näköpiiristään. Varomattomuuttaan kiroten Legolas asteli lähemmäksi puroa kaikki aistit jännittyneinä.
Mitä ihmettä hän oikein selittäisi, jos Haldir huomaisi hänet?
Uteliaisuus vei voiton terveestä järjestä, ja niin Legolas lopulta astui metsän suojista puron varrella olevalle pienelle nurmiaukealle. Haldiria ei näkynyt missään. Ainoastaan tumma yö hänen ympärillään.... kimalteleva, soliseva vesi raikkaassa purossa... hopeiset puut, jotka lauloivat hiljaa.... ja Legolas, keskellä kaunista paikkaa, hämmentyneenä ja sekaisin. Väsyneesti hymyillen Synkmetsän prinssi astui aivan puron penkalle ja katsoi veteen. Väreilevä vesi heijasti hänen vaaleat piirteensä.
Sinä olet menettänyt järkesi, Legolas sanoi ääneti kuvajaiselleen.
Kahta sekuntia myöhemmin yllätetty haltia oli lähellä pudota puroon silkasta hämmästyksestä. Veteen oli heijastunut toinenkin peilikuva - komean, ylpeän haltian arvokkaat piirteet. Legolas ei ollut laisinkaan huomannut, että joku oli hiipinyt hänen taakseen.
"Mae govannen, Legolas Thranduilion." (Terve tuloa, Legolas Thranduilin poika.)