Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale IV
Legolas kiepsahti salamana ympäri ja huomasi tuijottavansa suoraan Haldirin siniharmaisiin silmiin. Hänen sydämensä löi niin lujaa, että se pyrki väkisinkin hyppäämään ulos hänen rinnastaan. Punastus ja kuumotus hiipivät hänen vaaleille poskilleen. Legolas menetti puhekykynsä täysin.
Nähdessään vaalean lajitoverinsa pohjattoman hämmennyksen Haldir ei voinut olla nauramatta. "En kai minä noin pelottava ole, mellonamin?" (Ystäväni.) hän kysyi hymyillen ylpeätä hymyään.
Legolas veti syvään henkeä. "En minä pelkää."
Haldir kohotti toista kulmaansa. "Hmm?" täysin varoittamatta vanhempi haltia tarttui Legolasin käteen ja sai palkakseen tukahdutetun äännähdyksen. "Miksi sitten täriset, lirimaer? Lle tyava quel?" (Voitko hyvin?)
"Kyllä." Legolasin ääni kuulosti surkean heikolta jopa hänen omissa korvissaan. Ei, hän ei voinut hyvin! Hän voisi hyvin vasta sitten kun saisi tietää, mistä tässä oikein oli kyse. Legolasin mielessä risteili miljoonia kysymyksiä, mutta niin kauan kun Haldir piti hänen kädestään kiinni, ei puhumisesta tahtonut tulla mitään. Legolas ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin lämpöä, joka toisesta haltiasta virtasi hänen ruumiiseensa.
Haldir kumartui hieman lähemmäksi, ja Legolas pelkäsi jalkojensa pettävän. "En usko sinua," vanhemman haltian kuuma hengitys kuiskasi Legolasin kaulaan. Legolas puristi silmänsä kiinni, sillä jos Haldir olisi nyt nähnyt hänen katseensa, ei Legolas olisi pystynyt salaamaan häneltä enää yhtään mitään.
Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua Haldir perääntyi ja hellitti otteensa Legolasin kädestä. Legolas oli lähellä voihkaista - toisesta haltiasta säteillyt lämpö oli ollut niin mukavaa.
"Mankoi naa lle sinome?" (Miksi olet täällä?) Haldirin kysymys oli varsin viaton, mutta se sai Legolasin nielaisemaan syvään. Kuinka kummassa hän selittäisi sen, että oli tieten tahtoen seurannut vanhempaa haltiaa? Legolas ei uskaltanut avata silmiään, sillä hän pelkäsi kaikkea sitä, mitä joutuisi näkemään, jos nyt katsoisi Haldiriin.
"M-minä..." Legolas änkytti. "Anteeksi. Minä... seurasin sinua. Olin utelias. Olen pahoillani."
Jos Legolas olisi avannut silmänsä, olisi hän nähnyt Haldirin kasvoilla lämpimän hymyn. Mitä Legolas ei vielä tiennyt oli se, että Haldirin ainoana tarkoituksena oli koko ajan ollut Legolasin johdattaminen paikkaan, jossa hän voisi vapaasti puhua tämän kanssa.
"Sinä olet arvoitus, lirimaer," Haldir lausui hiljaa hymynsä läpi.
Legolasin silmät räpsähtivät tyrmistyksestä auki. "Minäkö muka olen arvoitus!" hän puuskahti. Puhekyky oli palannut sekunneissa. "Entä sinä sitten? Et ole puhunut minulle sanaakaan näiden päivien aikana! En tiedä sinusta mitään! Sinä kiusaat minua, katsot minua, sinä... sinä...." Legolasin puhetulva katkesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hänen siniset silmänsä tuijottivat suoraan Haldirin siniharmaisiin. "Kuka sinä olet, Lorienin Haldir?" Legolas kuiskasi käheällä äänellä.
Vanhempi haltia kallisti päätään. "Mankoi lle irma sint?" (Miksi haluat tietää?)
Niin, miksi? Sitä Legolas ei oikein tiennyt itsekään. "Sinä teet minut epävarmaksi. Minun on saatava tietää enemmän."
Haldir hyväksyi vastauksen ja astui aivan Legolasin eteen. Hän ei vahingossakaan rikkonut vangitsevaa katsekontaktia, jonka oli vaalean prinssin kanssa onnistunut saamaan. "Minä olen yksi Galadhrimistä, yksi Korkean Valtias Celebornin ja Korkean Valtiatar Galadrielin suojelijoista. On minun ja veljieni tehtävä pitää vahtia Lorienin pohjoisrajalla ja katsoa, ettei mikään uhkaa valtakunnan rauhaa. Olen vannonut suojelevani näitä metsiä hengelläni." Haldirin katse tuntui porautuvan suoraan syvälle Legolasin sisimpään. "Ja niin kauan kuin sinä, lirimaer, olet Lorienin rajojen sisäpuolella, on minun tehtäväni suojella myöskin sinua. Eikä suojelukseni rajoitu ainoastaan siihen, että valani vannottaa minua niin tekemään: sinua, kunnioitettu prinssi, minä suojelen ennen kaikkea sydämelläni."
Legolas ei saanut sanottua yhtään mitään.
Legolas kiepsahti salamana ympäri ja huomasi tuijottavansa suoraan Haldirin siniharmaisiin silmiin. Hänen sydämensä löi niin lujaa, että se pyrki väkisinkin hyppäämään ulos hänen rinnastaan. Punastus ja kuumotus hiipivät hänen vaaleille poskilleen. Legolas menetti puhekykynsä täysin.
Nähdessään vaalean lajitoverinsa pohjattoman hämmennyksen Haldir ei voinut olla nauramatta. "En kai minä noin pelottava ole, mellonamin?" (Ystäväni.) hän kysyi hymyillen ylpeätä hymyään.
Legolas veti syvään henkeä. "En minä pelkää."
Haldir kohotti toista kulmaansa. "Hmm?" täysin varoittamatta vanhempi haltia tarttui Legolasin käteen ja sai palkakseen tukahdutetun äännähdyksen. "Miksi sitten täriset, lirimaer? Lle tyava quel?" (Voitko hyvin?)
"Kyllä." Legolasin ääni kuulosti surkean heikolta jopa hänen omissa korvissaan. Ei, hän ei voinut hyvin! Hän voisi hyvin vasta sitten kun saisi tietää, mistä tässä oikein oli kyse. Legolasin mielessä risteili miljoonia kysymyksiä, mutta niin kauan kun Haldir piti hänen kädestään kiinni, ei puhumisesta tahtonut tulla mitään. Legolas ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin lämpöä, joka toisesta haltiasta virtasi hänen ruumiiseensa.
Haldir kumartui hieman lähemmäksi, ja Legolas pelkäsi jalkojensa pettävän. "En usko sinua," vanhemman haltian kuuma hengitys kuiskasi Legolasin kaulaan. Legolas puristi silmänsä kiinni, sillä jos Haldir olisi nyt nähnyt hänen katseensa, ei Legolas olisi pystynyt salaamaan häneltä enää yhtään mitään.
Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua Haldir perääntyi ja hellitti otteensa Legolasin kädestä. Legolas oli lähellä voihkaista - toisesta haltiasta säteillyt lämpö oli ollut niin mukavaa.
"Mankoi naa lle sinome?" (Miksi olet täällä?) Haldirin kysymys oli varsin viaton, mutta se sai Legolasin nielaisemaan syvään. Kuinka kummassa hän selittäisi sen, että oli tieten tahtoen seurannut vanhempaa haltiaa? Legolas ei uskaltanut avata silmiään, sillä hän pelkäsi kaikkea sitä, mitä joutuisi näkemään, jos nyt katsoisi Haldiriin.
"M-minä..." Legolas änkytti. "Anteeksi. Minä... seurasin sinua. Olin utelias. Olen pahoillani."
Jos Legolas olisi avannut silmänsä, olisi hän nähnyt Haldirin kasvoilla lämpimän hymyn. Mitä Legolas ei vielä tiennyt oli se, että Haldirin ainoana tarkoituksena oli koko ajan ollut Legolasin johdattaminen paikkaan, jossa hän voisi vapaasti puhua tämän kanssa.
"Sinä olet arvoitus, lirimaer," Haldir lausui hiljaa hymynsä läpi.
Legolasin silmät räpsähtivät tyrmistyksestä auki. "Minäkö muka olen arvoitus!" hän puuskahti. Puhekyky oli palannut sekunneissa. "Entä sinä sitten? Et ole puhunut minulle sanaakaan näiden päivien aikana! En tiedä sinusta mitään! Sinä kiusaat minua, katsot minua, sinä... sinä...." Legolasin puhetulva katkesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hänen siniset silmänsä tuijottivat suoraan Haldirin siniharmaisiin. "Kuka sinä olet, Lorienin Haldir?" Legolas kuiskasi käheällä äänellä.
Vanhempi haltia kallisti päätään. "Mankoi lle irma sint?" (Miksi haluat tietää?)
Niin, miksi? Sitä Legolas ei oikein tiennyt itsekään. "Sinä teet minut epävarmaksi. Minun on saatava tietää enemmän."
Haldir hyväksyi vastauksen ja astui aivan Legolasin eteen. Hän ei vahingossakaan rikkonut vangitsevaa katsekontaktia, jonka oli vaalean prinssin kanssa onnistunut saamaan. "Minä olen yksi Galadhrimistä, yksi Korkean Valtias Celebornin ja Korkean Valtiatar Galadrielin suojelijoista. On minun ja veljieni tehtävä pitää vahtia Lorienin pohjoisrajalla ja katsoa, ettei mikään uhkaa valtakunnan rauhaa. Olen vannonut suojelevani näitä metsiä hengelläni." Haldirin katse tuntui porautuvan suoraan syvälle Legolasin sisimpään. "Ja niin kauan kuin sinä, lirimaer, olet Lorienin rajojen sisäpuolella, on minun tehtäväni suojella myöskin sinua. Eikä suojelukseni rajoitu ainoastaan siihen, että valani vannottaa minua niin tekemään: sinua, kunnioitettu prinssi, minä suojelen ennen kaikkea sydämelläni."
Legolas ei saanut sanottua yhtään mitään.