Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale IX
Valarin tähden. Apua.
Se oli ensimmäinen ajatus, joka Legolasin uniseen tajuntaan tunkeutui. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, aamun täytyi olla jo vaikka kuinka pitkällä... ja hän itse oli yhä puron rannalla, yhä ilkosen alasti, suojanaan ainoastaan ruskea haltiaviitta, jonka joku oli uimareissun päätteeksi hänen ylleen vetänyt.
Joku. Legolas avasi silmänsä, käänsi päätään ja irvisti omille ajatuksilleen. Se joku makasi syvässä unessa hänen vieressään, kylki aivan hänen omassa kyljessään kiinni, silmät avoinna, kuten haltioilla oli tapana.
Hetken Legolas katseli nukkuvaa Haldiria, sitten hän laski päänsä takaisin ruohikolle ja alkoi tuijottaa kaukana heidän yläpuolellaan kaartuvia puunoksia. Syvä huokaus karkasi hänen huultensa välistä. Mitä hän olikaan mennyt tekemään? Oli jo aivan tarpeeksi kamalaa, että kunnianarvoisa Synkmetsän prinssi oli tehnyt itsestään edellisyönä täyden hölmön seuraamalla eksyneen koiranpennun tavoin Rajaseudun Vartijaa, joka ei ylevyydestään huolimatta ollut läheskään Legolasin arvoinen. Tämän lisäksi Legolas oli vielä antanut Haldirin saada itsensä kiinni... ja aivan kuin sekään ei vielä olisi ollut tarpeeksi, Legolas oli antaununut Haldirille sekä ruumiillaan että sydämellään... tehnyt juuri niin, kun Haldir oli toivonuttkin hänen tekevän.
Jos joku Saattueen jäsenistä saisi tietää tapahtuneesta, naurusta ei tulisi loppua.
Legolasin teki äkkiä kovasti mieli nousta ylös, koota vaatteensa ja karata tiehensä. Hän voisi pitää itsensä poissa Haldirin näköpiiristä aina siihen saakka, kunnes Saattue jatkaisi matkaa ja jättäisi Lorienin taakseen. Kenekään ei koskaan tarvitsisi tietää... ja Legolasin ei tarvitsisi muuta kuin unohtaa.
Sinä halusit sitä, ääni kuiskasi vaalean haltian sisällä. Sinä haluat sitä edelleen.
Legolas sulki silmänsä. Oliko ääni oikeassa? Oli niin helppoa suunnitella juoksevansa pakoon... oli helppoa ajatella katoavansa ja unohtavansa... mutta pystyisikö hän siihen sittenkään, jos todella yrittäisi tehdä niin? Merkitsikö Haldir hänelle sittenkin liikaa...
Synkmetsän prinssi tajusi äkkiä, ettei hän itse todella katunut mitään. Hän ei edes tahtonut unohtaa. Hän välitti Haldirista suuresti, ja yön kokemus oli merkinnyt hänelle todella paljon.
Miksi hän muuten olisi punastunut aina, kun Haldir katsoi häneen? Miksi hän muuten olisi lähtenyt seuraamaan Rajaseudun Vartijaa niin typerällä tavalla? Kuten yleensä, kaikelle oli olemassa järkevä selitys. Tällä kertaa selitys oli sellainen, jota Legolas pelkäsi myöntää edes itselleen.
Hän todellakin välitti Haldirista enemmän kuin oli koskaan uskonut voivan olla mahdollista.
Ja ainoa syy siihen, miksi Legolas olisi tahtonut juosta pois... hän pelkäsi sitä väistämättä tulossa olevaa hetkeä, jolloin Haldir avaisi silmänsä ja katsoisi häneen. Hän pelkäsi kaikkea sitä, mitä vaalea haltia hänelle sanoisi. Legolas ei tahtonut olla ainoastaan yhden yön valloitus, jonka saattaisi huoletta unohtaa. Kuinka hän saattaisi olla varma siitä, että Haldir tunsi samalla tavalla kuin hän? Ehkä Haldir vain nauraisi, sanoisi, että Legolas oli hullu... ehkä hänen ylimieliset kasvonsa pääsisivät taas oikeuksiinsa, kun hän kertoisi Legolasille, ettei tämä merkinnyt hänelle yhtään sen enempää kuin kaikki hänen aikaisemmat rakastajansakaan.
Legolas oli takuulla viettelemisen arvoinen palkinto, oikean kuninkaan komea poika. Haldir oli röyhkeä sotilas, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Yhdistelmä ei ollut kovinkaan lupaava.
Epävarmuus sai Legolasin melkein voimaan pahoin. Häpeä poltteli hänen poskipäitään, kun hän yllättäen tunsi vieressään hienoisen liikahduksen. Legolasin sydän loikkasi kurkkuun. Vain muutaman hetken kuluttua Haldirin kyynärpään varaan nojaava pää kohosi hänen omien kasvojensa vierelle.
"Huomenta, lirimaer," Haldir sanoi pehmeästi. Legolas kuuli hymyn hänen äänessään, ja toivo syttyi hänen vaivautuneessa sydämessään. "Nukuitko hyvin?"
Kenties hän oli pelännyt turhaan.
Valarin tähden. Apua.
Se oli ensimmäinen ajatus, joka Legolasin uniseen tajuntaan tunkeutui. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, aamun täytyi olla jo vaikka kuinka pitkällä... ja hän itse oli yhä puron rannalla, yhä ilkosen alasti, suojanaan ainoastaan ruskea haltiaviitta, jonka joku oli uimareissun päätteeksi hänen ylleen vetänyt.
Joku. Legolas avasi silmänsä, käänsi päätään ja irvisti omille ajatuksilleen. Se joku makasi syvässä unessa hänen vieressään, kylki aivan hänen omassa kyljessään kiinni, silmät avoinna, kuten haltioilla oli tapana.
Hetken Legolas katseli nukkuvaa Haldiria, sitten hän laski päänsä takaisin ruohikolle ja alkoi tuijottaa kaukana heidän yläpuolellaan kaartuvia puunoksia. Syvä huokaus karkasi hänen huultensa välistä. Mitä hän olikaan mennyt tekemään? Oli jo aivan tarpeeksi kamalaa, että kunnianarvoisa Synkmetsän prinssi oli tehnyt itsestään edellisyönä täyden hölmön seuraamalla eksyneen koiranpennun tavoin Rajaseudun Vartijaa, joka ei ylevyydestään huolimatta ollut läheskään Legolasin arvoinen. Tämän lisäksi Legolas oli vielä antanut Haldirin saada itsensä kiinni... ja aivan kuin sekään ei vielä olisi ollut tarpeeksi, Legolas oli antaununut Haldirille sekä ruumiillaan että sydämellään... tehnyt juuri niin, kun Haldir oli toivonuttkin hänen tekevän.
Jos joku Saattueen jäsenistä saisi tietää tapahtuneesta, naurusta ei tulisi loppua.
Legolasin teki äkkiä kovasti mieli nousta ylös, koota vaatteensa ja karata tiehensä. Hän voisi pitää itsensä poissa Haldirin näköpiiristä aina siihen saakka, kunnes Saattue jatkaisi matkaa ja jättäisi Lorienin taakseen. Kenekään ei koskaan tarvitsisi tietää... ja Legolasin ei tarvitsisi muuta kuin unohtaa.
Sinä halusit sitä, ääni kuiskasi vaalean haltian sisällä. Sinä haluat sitä edelleen.
Legolas sulki silmänsä. Oliko ääni oikeassa? Oli niin helppoa suunnitella juoksevansa pakoon... oli helppoa ajatella katoavansa ja unohtavansa... mutta pystyisikö hän siihen sittenkään, jos todella yrittäisi tehdä niin? Merkitsikö Haldir hänelle sittenkin liikaa...
Synkmetsän prinssi tajusi äkkiä, ettei hän itse todella katunut mitään. Hän ei edes tahtonut unohtaa. Hän välitti Haldirista suuresti, ja yön kokemus oli merkinnyt hänelle todella paljon.
Miksi hän muuten olisi punastunut aina, kun Haldir katsoi häneen? Miksi hän muuten olisi lähtenyt seuraamaan Rajaseudun Vartijaa niin typerällä tavalla? Kuten yleensä, kaikelle oli olemassa järkevä selitys. Tällä kertaa selitys oli sellainen, jota Legolas pelkäsi myöntää edes itselleen.
Hän todellakin välitti Haldirista enemmän kuin oli koskaan uskonut voivan olla mahdollista.
Ja ainoa syy siihen, miksi Legolas olisi tahtonut juosta pois... hän pelkäsi sitä väistämättä tulossa olevaa hetkeä, jolloin Haldir avaisi silmänsä ja katsoisi häneen. Hän pelkäsi kaikkea sitä, mitä vaalea haltia hänelle sanoisi. Legolas ei tahtonut olla ainoastaan yhden yön valloitus, jonka saattaisi huoletta unohtaa. Kuinka hän saattaisi olla varma siitä, että Haldir tunsi samalla tavalla kuin hän? Ehkä Haldir vain nauraisi, sanoisi, että Legolas oli hullu... ehkä hänen ylimieliset kasvonsa pääsisivät taas oikeuksiinsa, kun hän kertoisi Legolasille, ettei tämä merkinnyt hänelle yhtään sen enempää kuin kaikki hänen aikaisemmat rakastajansakaan.
Legolas oli takuulla viettelemisen arvoinen palkinto, oikean kuninkaan komea poika. Haldir oli röyhkeä sotilas, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Yhdistelmä ei ollut kovinkaan lupaava.
Epävarmuus sai Legolasin melkein voimaan pahoin. Häpeä poltteli hänen poskipäitään, kun hän yllättäen tunsi vieressään hienoisen liikahduksen. Legolasin sydän loikkasi kurkkuun. Vain muutaman hetken kuluttua Haldirin kyynärpään varaan nojaava pää kohosi hänen omien kasvojensa vierelle.
"Huomenta, lirimaer," Haldir sanoi pehmeästi. Legolas kuuli hymyn hänen äänessään, ja toivo syttyi hänen vaivautuneessa sydämessään. "Nukuitko hyvin?"
Kenties hän oli pelännyt turhaan.