Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale X
Haldirin yö oli sujunut oikein mukavasti. Uimareissun päätteeksi hän oli auttanut väsyneen Legolasin ylös purosta, asettanut oman viittansa heidän päälleen ja pitänyt omalla ruumiinlämmöllään huolta siitä, ettei nuoremmalle haltialle missään tapauksessa ollut tullut vilu. Sitten hän oli nukahtanut Legolasin vierelle, vajonnut rauhalliseen tilaan, joka oli tänä yönä ollut vielä entistä levollisempi. Koko ajan hän oli ollut etäisesti tietoinen Legolasin läheisyydestä.
"Olisivatpa kaikki yöt tällaisia," Haldir huokaisi raukeasti.
Legolas nousi istumaan ja katsoi vanhempaa haltiaa suoraan silmiin. "Eivätkö ne sitten ole?" hän katui kysymystään heti sen esittämisen jälkeen.
Huomautus sai Haldirin kurtistamaan kulmiaan. "Mitä sinä tarkoitat, a'maelamin?" tuskin Haldir oli ehtinyt muotoilla vastakysymystään sanoiksi, kun hän jo huomasi sen: Legolasin sinisissä silmissä piilevän hallitsemattoman epävarmuuden, joka varjosti hänen kauniita kasvojaan synkän pilven tavoin. "Legolas!" Haldir huudahti, paha kyllä vain osittain yllättyneenä. Toinen puoli hänestä oli osannut odottaa tätä. "Luuletko sinä todella, että etsin joka ainoa ilta vierelleni uutta lämmikettä? Että kohtelisin kaikkia samalla tavalla kun nyt olen kohdellut sinua?"
Nuorempi haltia nielaisi. Hän ei enää pystynyt katsomaan Haldiria silmiin. "Minä... en tiedä. Amin hiraetha," (olen pahoillani) hän kuiskasi. Yksinäinen kyynel vieri alas hänen poskeaan, ja Haldirin teki äkkiä mieli motata itseään.
Sinänsä ei ollut mikään ihme, että Legolas epäröi. Haldir tiesi kyllä hyvin, millaisen vaikutelman hän itsestään yleensä antoi. Mitä Legolas ei tiennyt oli se, miksi Haldir niin raivoisasti varoi näyttämästä itsestään muuta kuin kylmän ja laskelmoivan ulkokuoren.
"Legolas," Haldir kuiskasi ja kurottautui pyyhkäisemään nuoremman haltian poskelle vierineen kyyneleen pois kämmenellään. Legolasin teki kovasti mieli vajota maan alle, mutta hän pakotti itsensä kuitenkin katsomaan Rajaseudun Vartijaan.
"Kuuntele nyt, ja kuuntele tarkkaan. Minä...." Haldir kirosi mielessään omaa kyvyttömyyttään asettaa tuhannet tuntemuksensa sanoiksi. "Minä en ole tottunut tällaiseen, Legolas. Olen asunut näissä metsissä satoja vuosia, mutta kaikki nuo sadat vuodet olen ollut myös sotilas. Kuolema ei enää järkytä minua sen enempää kuin sodatkaan. Sotia minä olen nähnyt, olen taistellut niissä... kenties liikaakin. Mutta mitä tulee rakkauteen..." Haldir nielaisi. "Tai kiintymykseen, tai mihin tahansa... minä en tiedä, mitä tehdä."
Nyt Legolas ymmärsi. Syvällä sisimmässään Haldir pelkäsi enemmän kuin hän itse.
"Sinä... sinä olet ensimmäinen, joka on koskaan saanut minut tuntemaan tällä tavalla," Haldir jatkoi vaivautuneena ja tuijotti nyt maahan. "Enkä minä tiedä, mitä tehdä, koska.... koska voisin menettää tilanteen hallinnan. Ymmärrätkö, millaista se olisi sotilaalle? Tähän asti kyse on aina ollut vain minusta itsestäni... mutta nyt se ei enää ole niin... ja minä...."
"Haldir."
Voimakastahtoinen käsi nosti vanhemman haltian leuan ylös ja pakotti hänet katsomaan suoraan Legolasiin. "Viime yönä sinä menetit tilanteen hallinnan, lirimaer," Legolas kuiskasi kyyneleidensä läpi. "Enkä minä ole koskaan ollut ylpeämpi itsestäni kuin mitä sillä hetkellä olin."
Haldir puri huultaan, sillä hänkin oli hyvin lähellä alkaa itkemään. Pian hänen kasvoilleen kuitenkin nousi hermostunut hymy. "Sinä todellakin teit sen, mitä kukaan ennen ei ole koskaan ennen tehnyt. Hannon le, Legolas." (kiitos.)
Legolas kietoi kätensä vanhemman haltian kaulan ympäri ja painoi päänsä tämän rintaa vasten. Hiljaa mielessään hän kiitti Valaria siitä, että nämä olivat antaneet hänen olla väärässä Haldirin suhteen. Kaikki ne tuntemukset hänen sisällään... ne olivat kuin olivatkin molemminpuoleisia.
"Mitä nyt tapahtuu, Haldir?"
Hiljainen kysymys sai vanhemman haltian nielaisemaan. Satoja vuosia Keski- Maassa... miljoonia esitettyjä kysymyksiä... ja nyt hänellä ei ollut vastausta valmiina.
Haldirin yö oli sujunut oikein mukavasti. Uimareissun päätteeksi hän oli auttanut väsyneen Legolasin ylös purosta, asettanut oman viittansa heidän päälleen ja pitänyt omalla ruumiinlämmöllään huolta siitä, ettei nuoremmalle haltialle missään tapauksessa ollut tullut vilu. Sitten hän oli nukahtanut Legolasin vierelle, vajonnut rauhalliseen tilaan, joka oli tänä yönä ollut vielä entistä levollisempi. Koko ajan hän oli ollut etäisesti tietoinen Legolasin läheisyydestä.
"Olisivatpa kaikki yöt tällaisia," Haldir huokaisi raukeasti.
Legolas nousi istumaan ja katsoi vanhempaa haltiaa suoraan silmiin. "Eivätkö ne sitten ole?" hän katui kysymystään heti sen esittämisen jälkeen.
Huomautus sai Haldirin kurtistamaan kulmiaan. "Mitä sinä tarkoitat, a'maelamin?" tuskin Haldir oli ehtinyt muotoilla vastakysymystään sanoiksi, kun hän jo huomasi sen: Legolasin sinisissä silmissä piilevän hallitsemattoman epävarmuuden, joka varjosti hänen kauniita kasvojaan synkän pilven tavoin. "Legolas!" Haldir huudahti, paha kyllä vain osittain yllättyneenä. Toinen puoli hänestä oli osannut odottaa tätä. "Luuletko sinä todella, että etsin joka ainoa ilta vierelleni uutta lämmikettä? Että kohtelisin kaikkia samalla tavalla kun nyt olen kohdellut sinua?"
Nuorempi haltia nielaisi. Hän ei enää pystynyt katsomaan Haldiria silmiin. "Minä... en tiedä. Amin hiraetha," (olen pahoillani) hän kuiskasi. Yksinäinen kyynel vieri alas hänen poskeaan, ja Haldirin teki äkkiä mieli motata itseään.
Sinänsä ei ollut mikään ihme, että Legolas epäröi. Haldir tiesi kyllä hyvin, millaisen vaikutelman hän itsestään yleensä antoi. Mitä Legolas ei tiennyt oli se, miksi Haldir niin raivoisasti varoi näyttämästä itsestään muuta kuin kylmän ja laskelmoivan ulkokuoren.
"Legolas," Haldir kuiskasi ja kurottautui pyyhkäisemään nuoremman haltian poskelle vierineen kyyneleen pois kämmenellään. Legolasin teki kovasti mieli vajota maan alle, mutta hän pakotti itsensä kuitenkin katsomaan Rajaseudun Vartijaan.
"Kuuntele nyt, ja kuuntele tarkkaan. Minä...." Haldir kirosi mielessään omaa kyvyttömyyttään asettaa tuhannet tuntemuksensa sanoiksi. "Minä en ole tottunut tällaiseen, Legolas. Olen asunut näissä metsissä satoja vuosia, mutta kaikki nuo sadat vuodet olen ollut myös sotilas. Kuolema ei enää järkytä minua sen enempää kuin sodatkaan. Sotia minä olen nähnyt, olen taistellut niissä... kenties liikaakin. Mutta mitä tulee rakkauteen..." Haldir nielaisi. "Tai kiintymykseen, tai mihin tahansa... minä en tiedä, mitä tehdä."
Nyt Legolas ymmärsi. Syvällä sisimmässään Haldir pelkäsi enemmän kuin hän itse.
"Sinä... sinä olet ensimmäinen, joka on koskaan saanut minut tuntemaan tällä tavalla," Haldir jatkoi vaivautuneena ja tuijotti nyt maahan. "Enkä minä tiedä, mitä tehdä, koska.... koska voisin menettää tilanteen hallinnan. Ymmärrätkö, millaista se olisi sotilaalle? Tähän asti kyse on aina ollut vain minusta itsestäni... mutta nyt se ei enää ole niin... ja minä...."
"Haldir."
Voimakastahtoinen käsi nosti vanhemman haltian leuan ylös ja pakotti hänet katsomaan suoraan Legolasiin. "Viime yönä sinä menetit tilanteen hallinnan, lirimaer," Legolas kuiskasi kyyneleidensä läpi. "Enkä minä ole koskaan ollut ylpeämpi itsestäni kuin mitä sillä hetkellä olin."
Haldir puri huultaan, sillä hänkin oli hyvin lähellä alkaa itkemään. Pian hänen kasvoilleen kuitenkin nousi hermostunut hymy. "Sinä todellakin teit sen, mitä kukaan ennen ei ole koskaan ennen tehnyt. Hannon le, Legolas." (kiitos.)
Legolas kietoi kätensä vanhemman haltian kaulan ympäri ja painoi päänsä tämän rintaa vasten. Hiljaa mielessään hän kiitti Valaria siitä, että nämä olivat antaneet hänen olla väärässä Haldirin suhteen. Kaikki ne tuntemukset hänen sisällään... ne olivat kuin olivatkin molemminpuoleisia.
"Mitä nyt tapahtuu, Haldir?"
Hiljainen kysymys sai vanhemman haltian nielaisemaan. Satoja vuosia Keski- Maassa... miljoonia esitettyjä kysymyksiä... ja nyt hänellä ei ollut vastausta valmiina.