Jotain uskomattoman kiehtovaa - kappale XI
Päivät kuluivat aivan liian nopeasti. Saattueen jäsenet saivat kaipaamansa audienssin Metsän Valtiatar Galadrielin kanssa, joka oli kovin suruissaan kuullessaan Gandalfia kohdanneesta onnettomuudesta. Vakavin kasvoin Galadriel muistutti vieraitaan siitä, että kaikki olisi mennyttä, jos Saattueen sisällä nyt ilmenisi minkäänlaista luottamuspulaa. Aragornin oli otettava johtajuuden raskas taakka harteilleen, ja muiden oli autettava häntä kantamaan sitä.
Kaikkien täytyi nyt olla vahvoja. Myös Legolasin.
Puhuessaan Legolasille ja antaessaan hänelle lahjansa Valtiatar Galadriel vilkaisi merkitsevästi sivummalla seisovaa Haldiria. Legolas tunsi poskillaan välittömästi sen saman kuumotuksen, joka Lorienissa vietettyjen päivien aikana oli ehtinyt tulla jo hyvin tutuksi. Uutta tilanteessa oli se, ettei edes Haldir pystynyt estämään punaa hiipimästä kasvoilleen Valtiattaren tarkastelevan katseen alla.
Galadriel tiesi. Hän tiesi varmasti.
Kolmikon katseidenvaihto ei jäänyt tarkkaavaiselta Aragornilta huomaamatta. Itsekseen Konkari mietti, mitä kaikkea Legolasin ja Haldirin välillä olikaan mahtanut tapahtua. Katsoessaan Legolasin silmiin Aragorn näki niissä häivähdyksen tukahdetusta tuskasta, joka ei ollut ollut siellä vielä silloin, kun Saattue oli saapunut Lorieniin. Omatunto soimasi Aragornia siitä, että hän oli kiskomassa Legolasia pois siitä ainoasta paikasta koko Keski-Maassa, jota tämän sydän tällä hetkellä todella rakasti.
Mutta loppujen lopuksi ei Aragorn olisi voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saattuella oli Tehtävä, ja heidän olisi mentävä aina hamaan loppuun saakka. Legolasin ja Haldirin oli pakko erota.
Tuli jäähyväisten aika. Valtiatar Galadriel ja muutama muu haltia seisoivat rannalla katsomassa, kun Saattueen jäsenet nostelivat veneisiin viimeisiä tavaroitaan. Edessä oli Anduin-joki, ehkä Minas Tirith... ja sen jälkeen suuri tuntematon.
Haldir ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut oloaan yhtä avuttomaksi. Sota oli väistämättä edessä, ja Legolas oli matkaamassa päätä pahkaa vaaroihin. Nyt, kun Haldirilla olisi kerrankin ollut syy taistella jonkun puolesta, ei hän saattanut sitä tehdä. Mikään Tehtävään ja Sormukseen liittyvä ei ollut hänen vallassaan. Hän saattaisi vain odottaa Lorienissa ja toivoa, että Legolas palaisi jonain päivänä takaisin.
Kaikki alkoi olla valmista lähtöön. Aragorn katsahti ensin kauempana seisovaan Haldiriin ja sitten Legolasiin. Hän tunsi velvollisuudekseen kiittää Haldiria kaikesta... ja kenties samalla mahdollistaa sen, että Haldir ja Legolas saisivat sanoa hyvästit. Huomattuaan, että Legolas katsoi häneen, Aragorn vinkkasi vaalean haltian mukaansa ja asteli sitten Haldirin eteen.
"Govannas vîn gwennen le, Haldir o Lórien," (Saattueemme on sinulle kiitollisuudenvelassa, Lorienin Haldir), Aragorn sanoi pehmeästi ja kumarsi. "Emme tule koskaan unohtamaan aikaamme Lorienissa."
Haldir hymyili. "Lle naa belegohtar, Aragorn Arathornlion. Ta nae saesa omentien lle." (Olet suuri soturi, Aragorn Aragornin poika. Oli kunnia tavata sinut.) Hitaasti hänen kasvonsa vakavoituivat. "Le aphadar aen. Tira ten' rashwe." (Teitä seurataan. Olkaa varovaisia.)
Aragorn nyökkäsi. "Hannon le." (Kiitos). Tämän jälkeen Aragorn kääntyi Legolasin puoleen ja katsoi tätä suoraan silmiin. Hänen äänensä oli niin matala, ettei kukaan sitä kuullut. "Asca." (Kiiruhda.)
Legolas katsoi hölmistyneenä Aragornin perään, kun tämä kääntyi ympäri ja palasi veneiden luokse. Hän käsitti hämärästi Aragornin tehneen tämän tahallaan, jotta Legolas voisi vielä vaihtaa edes muutaman sanan Rajaseudun Vartijan kanssa. Hymy ja kyyneleet pyrkivät vaalean haltian kasvoille samanaikaisesti.
Haldirin käsi löysi Legolasin käden nopeasti. "Cormamin niuve tenna' ta elea lle au'," (Sydämeni itkee, kunnes jälleen tapaamme), hän kuiskasi hiljaa. Yksinäinen kyynel vierähti Legolasin poskelle.
"Minä tulen takaisin," nuorempi haltia vannoi ääni väristen ja katsoi Haldiria suoraan silmiin. "Minä tulen takaisin."
Haldirin silmät kostuivat. "Ja minä odotan sinua. En lähde Meren taakse ennen kuin sinä voit tulla mukaani. Lupaan sen."
Legolas nyökkäsi. "Namárië, a'maelamin." (Hyvästi)
"Namárië."
Vielä viimeisen kerran Legolas puristi lujasti Haldirin kättä. Sitten hänen oli päästettävä irti ja käännyttävä ympäri. Vaalea haltia oli päättänyt, ettei katsoisi taakseen: se saattaisi olla hänelle liikaa. Hänen sydämensä oli vahva, mutta kaikella oli rajansa, ja Haldir oli hyvää vauhtia muodostumassa hänen suurimmaksi heikkoudekseen. Legolasin oli vain pakotettava itsensä eteenpäin.
Hitaasti veneet erkanivat rannasta. Melaan nojaten Legolas puristi silmänsä kiinni ja laittoi toisen vapisevan kätensä sydämelleen. "Amin mela lle, Haldir," hän kuiskasi niin hiljaa, että vain tuuli kuuli hänen sanansa.
Ja tuuli vastasi hänelle. "Amin mela lle, Legolas."
Fin.
Amin mela lle - minä rakastan sinua.
Päivät kuluivat aivan liian nopeasti. Saattueen jäsenet saivat kaipaamansa audienssin Metsän Valtiatar Galadrielin kanssa, joka oli kovin suruissaan kuullessaan Gandalfia kohdanneesta onnettomuudesta. Vakavin kasvoin Galadriel muistutti vieraitaan siitä, että kaikki olisi mennyttä, jos Saattueen sisällä nyt ilmenisi minkäänlaista luottamuspulaa. Aragornin oli otettava johtajuuden raskas taakka harteilleen, ja muiden oli autettava häntä kantamaan sitä.
Kaikkien täytyi nyt olla vahvoja. Myös Legolasin.
Puhuessaan Legolasille ja antaessaan hänelle lahjansa Valtiatar Galadriel vilkaisi merkitsevästi sivummalla seisovaa Haldiria. Legolas tunsi poskillaan välittömästi sen saman kuumotuksen, joka Lorienissa vietettyjen päivien aikana oli ehtinyt tulla jo hyvin tutuksi. Uutta tilanteessa oli se, ettei edes Haldir pystynyt estämään punaa hiipimästä kasvoilleen Valtiattaren tarkastelevan katseen alla.
Galadriel tiesi. Hän tiesi varmasti.
Kolmikon katseidenvaihto ei jäänyt tarkkaavaiselta Aragornilta huomaamatta. Itsekseen Konkari mietti, mitä kaikkea Legolasin ja Haldirin välillä olikaan mahtanut tapahtua. Katsoessaan Legolasin silmiin Aragorn näki niissä häivähdyksen tukahdetusta tuskasta, joka ei ollut ollut siellä vielä silloin, kun Saattue oli saapunut Lorieniin. Omatunto soimasi Aragornia siitä, että hän oli kiskomassa Legolasia pois siitä ainoasta paikasta koko Keski-Maassa, jota tämän sydän tällä hetkellä todella rakasti.
Mutta loppujen lopuksi ei Aragorn olisi voinut tehdä asialle yhtään mitään. Saattuella oli Tehtävä, ja heidän olisi mentävä aina hamaan loppuun saakka. Legolasin ja Haldirin oli pakko erota.
Tuli jäähyväisten aika. Valtiatar Galadriel ja muutama muu haltia seisoivat rannalla katsomassa, kun Saattueen jäsenet nostelivat veneisiin viimeisiä tavaroitaan. Edessä oli Anduin-joki, ehkä Minas Tirith... ja sen jälkeen suuri tuntematon.
Haldir ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut oloaan yhtä avuttomaksi. Sota oli väistämättä edessä, ja Legolas oli matkaamassa päätä pahkaa vaaroihin. Nyt, kun Haldirilla olisi kerrankin ollut syy taistella jonkun puolesta, ei hän saattanut sitä tehdä. Mikään Tehtävään ja Sormukseen liittyvä ei ollut hänen vallassaan. Hän saattaisi vain odottaa Lorienissa ja toivoa, että Legolas palaisi jonain päivänä takaisin.
Kaikki alkoi olla valmista lähtöön. Aragorn katsahti ensin kauempana seisovaan Haldiriin ja sitten Legolasiin. Hän tunsi velvollisuudekseen kiittää Haldiria kaikesta... ja kenties samalla mahdollistaa sen, että Haldir ja Legolas saisivat sanoa hyvästit. Huomattuaan, että Legolas katsoi häneen, Aragorn vinkkasi vaalean haltian mukaansa ja asteli sitten Haldirin eteen.
"Govannas vîn gwennen le, Haldir o Lórien," (Saattueemme on sinulle kiitollisuudenvelassa, Lorienin Haldir), Aragorn sanoi pehmeästi ja kumarsi. "Emme tule koskaan unohtamaan aikaamme Lorienissa."
Haldir hymyili. "Lle naa belegohtar, Aragorn Arathornlion. Ta nae saesa omentien lle." (Olet suuri soturi, Aragorn Aragornin poika. Oli kunnia tavata sinut.) Hitaasti hänen kasvonsa vakavoituivat. "Le aphadar aen. Tira ten' rashwe." (Teitä seurataan. Olkaa varovaisia.)
Aragorn nyökkäsi. "Hannon le." (Kiitos). Tämän jälkeen Aragorn kääntyi Legolasin puoleen ja katsoi tätä suoraan silmiin. Hänen äänensä oli niin matala, ettei kukaan sitä kuullut. "Asca." (Kiiruhda.)
Legolas katsoi hölmistyneenä Aragornin perään, kun tämä kääntyi ympäri ja palasi veneiden luokse. Hän käsitti hämärästi Aragornin tehneen tämän tahallaan, jotta Legolas voisi vielä vaihtaa edes muutaman sanan Rajaseudun Vartijan kanssa. Hymy ja kyyneleet pyrkivät vaalean haltian kasvoille samanaikaisesti.
Haldirin käsi löysi Legolasin käden nopeasti. "Cormamin niuve tenna' ta elea lle au'," (Sydämeni itkee, kunnes jälleen tapaamme), hän kuiskasi hiljaa. Yksinäinen kyynel vierähti Legolasin poskelle.
"Minä tulen takaisin," nuorempi haltia vannoi ääni väristen ja katsoi Haldiria suoraan silmiin. "Minä tulen takaisin."
Haldirin silmät kostuivat. "Ja minä odotan sinua. En lähde Meren taakse ennen kuin sinä voit tulla mukaani. Lupaan sen."
Legolas nyökkäsi. "Namárië, a'maelamin." (Hyvästi)
"Namárië."
Vielä viimeisen kerran Legolas puristi lujasti Haldirin kättä. Sitten hänen oli päästettävä irti ja käännyttävä ympäri. Vaalea haltia oli päättänyt, ettei katsoisi taakseen: se saattaisi olla hänelle liikaa. Hänen sydämensä oli vahva, mutta kaikella oli rajansa, ja Haldir oli hyvää vauhtia muodostumassa hänen suurimmaksi heikkoudekseen. Legolasin oli vain pakotettava itsensä eteenpäin.
Hitaasti veneet erkanivat rannasta. Melaan nojaten Legolas puristi silmänsä kiinni ja laittoi toisen vapisevan kätensä sydämelleen. "Amin mela lle, Haldir," hän kuiskasi niin hiljaa, että vain tuuli kuuli hänen sanansa.
Ja tuuli vastasi hänelle. "Amin mela lle, Legolas."
Fin.
Amin mela lle - minä rakastan sinua.