Vielä viimeisen kerran - kappale II
"Namárië, a'maelamin."
Sanojen lausumisesta oli jo useita päiviä, mutta vieläkään ne eivät jättäneet Haldiria rauhaan. Hän saattoi kuulla ne mielessään yhä uudelleen ja uudelleen... viimeiset sanat, jotka Legolas oli hänelle ennen lähtöään lausunut.
Hän oli taas puron varrella. Se sama puro... sama nurmikko ja sama metsä, jonka lävitse he olivat toisistaan tietoisina hiippailleet... se sama paikka, jossa Haldir oli ensimmäistä kertaa elämässään todella antautunut. Ennen Legolasin saapumista Lorieniin Haldir oli aina ajatellut, että luovuttaminen olisi pahinta, mitä hänelle saattaisi tapahtua... kyse oli aina vain ollut ylpeydestä ja sen säilyttämisestä.
Mutta ei enää. Nyt Rajaseudun Vartija ei tahtonut mitään muuta kuin saada antautua uudelleen.
Metsästä kuului hiljaista rahinaa, ja Haldir tajusi nopeasti, ettei ääni johtunut tuulesta. Joku oli tulossa. Hienoinen ärtymyksen aalto pyyhkäisi hänen väsyneen mielensä ylitse. Viimeinen asia, jota hän juuri nyt halusi, oli joutua selittämään, miksi hän istui yksin surullisena puron rannalla ja tuijotti tyhjyyteen.
"Haldir?" ääni oli helposti tunnistettavissa. Haldir huokaisi.
"Orophin."
Hyvin paljon Haldiria itseään muistuttava vaaleatukkainen haltia astui esiin puiden takaa. Jos Haldir olisi nyt katsonut taakseen, olisi hän nähnyt siniharmaat silmät, joista kuvastui syvä huolestuneisuus.
"Miksi istut täällä yksin?"
Haldir ei vastannut. Hän tiesi veljensä tarkoittavan hyvää, mutta juuri nyt hän ei yksinkertaisesti pystynyt puhumaan. Pelkkä maininta Legolasista olisi saattanut saada hänet itkemään.
"Haldir, puhu minulle. Onko kaikki hyvin?"
"Anna minun olla!" ärtymyksensekainen vastaus karkasi Haldirin suusta ikään kuin itsestään. Hän halusi vain olla yksin.
Orophin huokaisi. Hän tiesi kokemuksesta, että suuttuessaan Haldir saattoi olla melkoinen jääräpää; uutta oli vain se, että tällä kertaa hänen veljensä oli menettänyt malttinsa täysin ilman syytä.
Hetken oli aivan hiljaista. Sitten Haldir kuuli veljensä puhuvan... mutta tämä ei puhunutkaan hänelle. "Amin dele ten' ho, Heruamin." (Olen huolissani hänestä, Korkea herra.)
Haldir loikkasi pystyyn aivan kuin olisi juuri nähnyt aaveen. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki komean haltian, joka oli ilmestynyt täysin varoittamatta Orophinin vierelle. Hämmästyksestä mykkänä Haldir putosi polvilleen maahan. "Heruamin Celeborn! Amin hiraetha..." (Korkea herra Celeborn! Olen pahoillani...)
Valtias Celeborn nosti oikean kätensä ylös, ja Haldir vaikeni siinä paikassa. "Amin merna quen." (Haluan puhua.) Lorienin hallitsijan katse tuntui pureutuvan suoraan Rajaseudun Vartijan sisimpään, ja Haldir tunsi olonsa varsin vaivautuneeksi. "Veljesi ovat ilmaisseet huolensa sinua kohtaan, Galadhrimin kapteeni," Celeborn lausui rauhallisesti. Haldir olisi tahtonut kuristaa Orophinin. "Ja minä näen, että heillä on syytäkin olla huolissaan. Vartiokierroksillakaan ei sydämesi ole samassa paikassa kuin järkesi. Mielesi vaeltaa levottomammin kuin örkit Lorienin rajoilla."
"Pyydän anteeksi, Korkea herra," Haldir nielaisi. "Lupaan keskittyä tehtäviini jatkossa paremmin."
Celeborn kohotti toista kulmaansa. "Taitosi hakevat vertaistaan, Haldir, sen toki tiedän. Mutta älä kuitenkaan lupaa sellaista, mikä ei ole sinun päätettävissäsi. Sinun on saatava levätä.... omalla tavallasi."
Haldir ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä Valtias sanoillaan tarkoitti. "Heruamin?"
Celeborn alkoi astella hiljaa edestakaisin samalla kun puhui. "Théoden kuningas on suuressa pulassa Helmin Syvänteellä," hän aloitti. "Niin urheita kun ihmiset ovatkin, heistä ei ole pysäyttämään sitä suunnatonta vihaa, joka Rautapihasta on laskettu vapaaksi. Kymmeniä tuhansia örkkejä on lähtenyt liikkeelle. He matkaavat sinne, missä Théoden luulee olevansa turvassa... ja he kukistavat hänet sekä kaikki, jotka hänen kanssaan ovat."
Rajaseudun Vartija rypisti otsaansa. Hän ymmärsi toki tilanteen vakavuuden ja Edorasin kansan hädän, muttei saattanut kuolemakseenkaan käsittää, miksi Valtias kertoi hänelle tämän kaiken.
Celebornin katse kiinnittyi taas Haldiriin. "Aragorn Arathornin poika ystävineen on siellä myös."
Haldir tuijotti Valtiasta tyrmistyneenä. "Legolas!" hänen ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta ei voinut itselleen mitään. Missä Aragorn oli, siellä oli myös Legolas... odottamassa, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin. Rajaseudun Vartija kalpeni niin pahoin, että lyhyen hetken ajan Orophin jo luuli hänen pyörtyvän ja luiskahtavan takanaan olevaan puroon.
"Meidän aikamme täällä on ohi. Se, mitä örkit tekevät Keski-Maalle, ei enää ole meidän suurin ongelmamme," Celeborn sanoi melkein jäätävästi. Sitten hänen kasvonsa pehmenivät hieman. "Mutta kerran oli myös aika, jolloin ihmiset seisoivat rinnallamme, kun Sauron kukistettiin ensimmäisen kerran. Siitä on kauan, mutta me emme suinkaan ole unohtaneet."
Nämä sanat kuullessaan hienoinen toivo syttyi Haldirin silmissä. Hetken hän oli jo pelännyt, että Valtias Celeborn tuomitsisi sanoillaan Legolasin ja kaikki muut varmaan kuolemaan.
"Rivendellin Elrond on lähettänyt minulle sanan. Vielä viimeisen kerran olemme päättäneet herättää Viimeisen Liiton kunnian henkiin." Celeborn hymyili hieman, ja Haldir tunsi sydämensä jättävän lyöntejä väliin. "Vielä tänä iltana sinä, Haldir o Lórien, johdatat soturimme Helmin Syvänteeseen."
Rajaseudun Vartijan polvet olivat pettää. "Hannon le, Heruamin," hän kuiskasi ääni väristen ja painoi päänsä alas estääkseen Celebornia näkemästä kyyneleitä, jotka pyrkivät väkisinkin esiin. "Hannon le." (Kiitos.)
Celebornin hymy ei kadonnut. "Olisin voinut vapauttaa sinut palveluksesta ja määrätä sinulle oikeata lepoa, mutta sydämeni kertoo minulle, että se olisi ollut suuri virhe." Hän kääntyi jo lähteäkseen. "Uuma ma' ten' rashwe, ta tuluva a' lle" (Älä etsi vaikeuksia, ne kyllä löytävät sinut). Vielä viimeisen kerran Valtias katsahti kapteeniinsa. "Löytäköön myös sydämesi tällä matkalla rauhan."
"Namárië, a'maelamin."
Sanojen lausumisesta oli jo useita päiviä, mutta vieläkään ne eivät jättäneet Haldiria rauhaan. Hän saattoi kuulla ne mielessään yhä uudelleen ja uudelleen... viimeiset sanat, jotka Legolas oli hänelle ennen lähtöään lausunut.
Hän oli taas puron varrella. Se sama puro... sama nurmikko ja sama metsä, jonka lävitse he olivat toisistaan tietoisina hiippailleet... se sama paikka, jossa Haldir oli ensimmäistä kertaa elämässään todella antautunut. Ennen Legolasin saapumista Lorieniin Haldir oli aina ajatellut, että luovuttaminen olisi pahinta, mitä hänelle saattaisi tapahtua... kyse oli aina vain ollut ylpeydestä ja sen säilyttämisestä.
Mutta ei enää. Nyt Rajaseudun Vartija ei tahtonut mitään muuta kuin saada antautua uudelleen.
Metsästä kuului hiljaista rahinaa, ja Haldir tajusi nopeasti, ettei ääni johtunut tuulesta. Joku oli tulossa. Hienoinen ärtymyksen aalto pyyhkäisi hänen väsyneen mielensä ylitse. Viimeinen asia, jota hän juuri nyt halusi, oli joutua selittämään, miksi hän istui yksin surullisena puron rannalla ja tuijotti tyhjyyteen.
"Haldir?" ääni oli helposti tunnistettavissa. Haldir huokaisi.
"Orophin."
Hyvin paljon Haldiria itseään muistuttava vaaleatukkainen haltia astui esiin puiden takaa. Jos Haldir olisi nyt katsonut taakseen, olisi hän nähnyt siniharmaat silmät, joista kuvastui syvä huolestuneisuus.
"Miksi istut täällä yksin?"
Haldir ei vastannut. Hän tiesi veljensä tarkoittavan hyvää, mutta juuri nyt hän ei yksinkertaisesti pystynyt puhumaan. Pelkkä maininta Legolasista olisi saattanut saada hänet itkemään.
"Haldir, puhu minulle. Onko kaikki hyvin?"
"Anna minun olla!" ärtymyksensekainen vastaus karkasi Haldirin suusta ikään kuin itsestään. Hän halusi vain olla yksin.
Orophin huokaisi. Hän tiesi kokemuksesta, että suuttuessaan Haldir saattoi olla melkoinen jääräpää; uutta oli vain se, että tällä kertaa hänen veljensä oli menettänyt malttinsa täysin ilman syytä.
Hetken oli aivan hiljaista. Sitten Haldir kuuli veljensä puhuvan... mutta tämä ei puhunutkaan hänelle. "Amin dele ten' ho, Heruamin." (Olen huolissani hänestä, Korkea herra.)
Haldir loikkasi pystyyn aivan kuin olisi juuri nähnyt aaveen. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki komean haltian, joka oli ilmestynyt täysin varoittamatta Orophinin vierelle. Hämmästyksestä mykkänä Haldir putosi polvilleen maahan. "Heruamin Celeborn! Amin hiraetha..." (Korkea herra Celeborn! Olen pahoillani...)
Valtias Celeborn nosti oikean kätensä ylös, ja Haldir vaikeni siinä paikassa. "Amin merna quen." (Haluan puhua.) Lorienin hallitsijan katse tuntui pureutuvan suoraan Rajaseudun Vartijan sisimpään, ja Haldir tunsi olonsa varsin vaivautuneeksi. "Veljesi ovat ilmaisseet huolensa sinua kohtaan, Galadhrimin kapteeni," Celeborn lausui rauhallisesti. Haldir olisi tahtonut kuristaa Orophinin. "Ja minä näen, että heillä on syytäkin olla huolissaan. Vartiokierroksillakaan ei sydämesi ole samassa paikassa kuin järkesi. Mielesi vaeltaa levottomammin kuin örkit Lorienin rajoilla."
"Pyydän anteeksi, Korkea herra," Haldir nielaisi. "Lupaan keskittyä tehtäviini jatkossa paremmin."
Celeborn kohotti toista kulmaansa. "Taitosi hakevat vertaistaan, Haldir, sen toki tiedän. Mutta älä kuitenkaan lupaa sellaista, mikä ei ole sinun päätettävissäsi. Sinun on saatava levätä.... omalla tavallasi."
Haldir ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä Valtias sanoillaan tarkoitti. "Heruamin?"
Celeborn alkoi astella hiljaa edestakaisin samalla kun puhui. "Théoden kuningas on suuressa pulassa Helmin Syvänteellä," hän aloitti. "Niin urheita kun ihmiset ovatkin, heistä ei ole pysäyttämään sitä suunnatonta vihaa, joka Rautapihasta on laskettu vapaaksi. Kymmeniä tuhansia örkkejä on lähtenyt liikkeelle. He matkaavat sinne, missä Théoden luulee olevansa turvassa... ja he kukistavat hänet sekä kaikki, jotka hänen kanssaan ovat."
Rajaseudun Vartija rypisti otsaansa. Hän ymmärsi toki tilanteen vakavuuden ja Edorasin kansan hädän, muttei saattanut kuolemakseenkaan käsittää, miksi Valtias kertoi hänelle tämän kaiken.
Celebornin katse kiinnittyi taas Haldiriin. "Aragorn Arathornin poika ystävineen on siellä myös."
Haldir tuijotti Valtiasta tyrmistyneenä. "Legolas!" hänen ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta ei voinut itselleen mitään. Missä Aragorn oli, siellä oli myös Legolas... odottamassa, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin. Rajaseudun Vartija kalpeni niin pahoin, että lyhyen hetken ajan Orophin jo luuli hänen pyörtyvän ja luiskahtavan takanaan olevaan puroon.
"Meidän aikamme täällä on ohi. Se, mitä örkit tekevät Keski-Maalle, ei enää ole meidän suurin ongelmamme," Celeborn sanoi melkein jäätävästi. Sitten hänen kasvonsa pehmenivät hieman. "Mutta kerran oli myös aika, jolloin ihmiset seisoivat rinnallamme, kun Sauron kukistettiin ensimmäisen kerran. Siitä on kauan, mutta me emme suinkaan ole unohtaneet."
Nämä sanat kuullessaan hienoinen toivo syttyi Haldirin silmissä. Hetken hän oli jo pelännyt, että Valtias Celeborn tuomitsisi sanoillaan Legolasin ja kaikki muut varmaan kuolemaan.
"Rivendellin Elrond on lähettänyt minulle sanan. Vielä viimeisen kerran olemme päättäneet herättää Viimeisen Liiton kunnian henkiin." Celeborn hymyili hieman, ja Haldir tunsi sydämensä jättävän lyöntejä väliin. "Vielä tänä iltana sinä, Haldir o Lórien, johdatat soturimme Helmin Syvänteeseen."
Rajaseudun Vartijan polvet olivat pettää. "Hannon le, Heruamin," hän kuiskasi ääni väristen ja painoi päänsä alas estääkseen Celebornia näkemästä kyyneleitä, jotka pyrkivät väkisinkin esiin. "Hannon le." (Kiitos.)
Celebornin hymy ei kadonnut. "Olisin voinut vapauttaa sinut palveluksesta ja määrätä sinulle oikeata lepoa, mutta sydämeni kertoo minulle, että se olisi ollut suuri virhe." Hän kääntyi jo lähteäkseen. "Uuma ma' ten' rashwe, ta tuluva a' lle" (Älä etsi vaikeuksia, ne kyllä löytävät sinut). Vielä viimeisen kerran Valtias katsahti kapteeniinsa. "Löytäköön myös sydämesi tällä matkalla rauhan."
