Vielä viimeisen kerran - kappale III
"Minä en millään muotoa haluaisi valittaa, Aragorn," Gimli lausui ironisesti seistessään Helmin Syvänteen muurilla ja katsellessaan ympärilleen, "mutta oletko huomannut, että suurin osa kanssamme olevista miehistä ei edes tiedä, miten päin miekkaa pidetään kädessä?"
Aragorn huokaisi. Hän oli huomannut sen liiankin hyvin. Suurin osa Edorasin kansasta ei ollut tottunut taistelemaan - he olivat käsityöläisiä, renkejä, seppiä tai maanviljelijöitä... he eivät yksinkertaisesti olleet sotilaita. Nekin harvat, jotka olivat tottuneet puolustamaan maataan, olivat tähän mennessä joutuneet kohtaamaan lähinnä satunnaisia pahantekijöitä tai tihutöitä tekeviä karkulaisia, eivät Uruk-hai -armeijaa, joka koostui tuhansista ja taas tuhansista verenhimoisista örkeistä.
"He ovat peloissaan," Aragorn vastasi synkästi.
"Boe a hyn," (Ja syystäkin) kylmä ääni kommentoi äkkiä Konkarin takaa. Aragorn kääntyi katsomaan Legolasia huomattavan hämmentyneenä. Siitä oli jo ehtinyt kulua jo useita päiviä, kun haltia oli viimeksi sanonut jotain. "Neled herain dan caer menig." (Kolme tuhatta kymmentä tuhatta vastaan.)
"Si, beriathar hyn ammaeg na ned Edoras," (Heillä on enemmän toivoa täällä kuin Edorasissa.) Aragorn vastasi varovasti. Hän ei oikein tiennyt, miten haltian äkilliseen purkaukseen olisi tullut suhtautua.
"Aragorn, nedin dagor hen ú-'erir ortheri. Natha daged dhaer! " (Aragorn, tätä taistelua he eivät voi voittaa. He kuolevat!) Tämän sanottuaan Legolas kääntyi kannoillaan ja katosi linnakkeen ovien sisäpuolelle ennen kuin Aragorn ehti edes harkita vastaamista. Hetken oli aivan hiljaista.
"Mitä hän sanoi?" Gimlin varoivainen kysymys herätti Aragornin lopulta ajatuksistaan. Vasta nyt Konkari huomasi, että kaikki ympärillä olijat tuijottivat häntä enemmän tai vähemmän säikähtäneinä.
"Ei mitään, mitä emme jo valmiiksi tietäisi," Aragorn murisi happamana ja marssi sitten Legolasin perässä linnakkeeseen. Juuri nyt, kun hänen olisi ollut pystyttävä keskittämään kaikki voimansa edessä olevaan taisteluun, ei siitä tullut kerta kaikkiaan mitään. Osa hänestä oli iloinen siitä, että Legolas oli sentään sanonut jotain - hänestä tuntui, että epätoivoinen tunteenpurkauskin oli parempi kuin loputon hiljaisuus. Osa hänestä taas oli vihainen haltialle siitä, että tämä ei edes yrittänyt auttaa Aragornia taisteluhengen nostattamisessa, vaan päinvastoin heittäytyi itsekin epätoivon syövereihin ja pelotteli jo ennestään säikähtäneitä taistelijoita.
Pukiessaan päälleen taisteluvarusteitaan Aragorn tunsi olonsa turhautuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Hänen oli jo pidemmän aikaa tehnyt tavattomasti mieli lähettää sanansaattaja Lorieniin - sanansaattaja, jonka ainoana tehtävänä olisi ollut etsiä Haldir ja kertoa tälle, miten asiat olivat Lorienista lähdön jälkeen menneet. Ainoa asia, joka Aragornia oli estänyt tekemästä näin, oli terveen johtajan järki. Kaikki tiesivät, että taistelun uhatessa ei yhden soturin kohtalolla ollut paljoakaan merkitystä. Vain yhteisen edun tavoitteluun oli aikaa.
Aragorn huokaisi. Juuri tämän takia hän oli vuosia sitten poikennut siltä polulta, joka olisi tehnyt hänestä Ihmisten kuninkaan ilman sen kummempia kiemuroita. Vastuu sadoista ja taas sadoista hengistä oli uskomattoman raskas - ja mikä pahinta, toisinaan se esti häntä auttamasta rakkaimpia ystäviään parhaan kykynsä mukaan.
Kaikki alkoi olla valmista. Yö oli laskeutumassa, taisteluvarusteet oli puettu... pian se alkaisi. Aragorn esitti mielessään viimeisen hiljaisen toivomuksen siitä, että he kaikki saisivat vielä nähdä uuden aamun. Sitten hän tarttui miekkaansa... vain huomatakseen, että joku oli jo tarttunut siihen ennen häntä. Aragornin suu oli loksahtaa auki, kun hän huomasi tuijottavansa suoraan Legolasin sinisiin silmiin.
"Amin hiraetha, Aragorn," Legolas kuiskasi ja taivutti hieman päätään. "Olet johdattanut meidät tänne saakka, ja kaikki on aina kääntynyt parhain päin. Pyydän anteeksi... en olisi saanut vaipua epätoivoon."
Aragorn hymyili hieman. Tämä kuulosti pitkästä aikaa siltä Legolasilta, jonka hän oli vuosien saatossa oppinut tuntemaan. Epätoivo ei yksinkertaisesti sopinut haltialle. "Ú-moe edaved, Legolas." (Ei ole mitään anteeksi annettavaa.)
Legolas nosti päätään ja nielaisi syvään, ja tuolloin Aragorn huomasi, että haltia yritti parhaansa mukaan estää kyyneleitä vierimästä poskilleen. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä sanatonta tuskaa.
"Oletko varma siitä, että haluat mukaan taisteluun?" Aragorn kysyi varovasti.
Katse Legolasin silmissä terävöityi hieman. "Olen ollut ylimääräinen taakka jo aivan liian kauan," hän kuiskasi päättäväisesti. "Minun on aika tehdä velvollisuuteni ja auttaa Edorasin kansaa miten parhaiten taidan."
"Kukaan ei pitäisi sinua heikkona, jos päättäisit olla taistelematta," Aragorn vastasi, mutta Legolas pudisti tiukasti päätään.
"Ei, Aragorn. Minä olen rinnallanne, tuli mitä tuli."
Aragorn hymyili ja laski kätensä Legolasin olkapäälle. Haltia hymyili hänelle takaisin. Jollain kumman tapaa Legolasia helpotti tieto siitä, että Aragorn tiesi, miksi hän oli viime viikkoina ollut niin alamaissa. Vielä paremmalta tuntui tietää se, ettei Aragorn pitänyt häntä kykenemättömänä vain siksi, että hänen sydämessään asui parantumaton heikkous erästä tiettyä Rajaseudun Vartijaa kohtaan.
"Legolas," Aragorn aloitti. "Kun tämä yö on ohi... minä - "
Matala, suuresta torvesta peräisin oleva ääni katkaisi hänen puheensa. Aragorn ja Legolas tuijottivat toisiinsa uskomatta korviaan.
He molemmat tunsivat tuon äänen varsin hyvin.
"Minä en millään muotoa haluaisi valittaa, Aragorn," Gimli lausui ironisesti seistessään Helmin Syvänteen muurilla ja katsellessaan ympärilleen, "mutta oletko huomannut, että suurin osa kanssamme olevista miehistä ei edes tiedä, miten päin miekkaa pidetään kädessä?"
Aragorn huokaisi. Hän oli huomannut sen liiankin hyvin. Suurin osa Edorasin kansasta ei ollut tottunut taistelemaan - he olivat käsityöläisiä, renkejä, seppiä tai maanviljelijöitä... he eivät yksinkertaisesti olleet sotilaita. Nekin harvat, jotka olivat tottuneet puolustamaan maataan, olivat tähän mennessä joutuneet kohtaamaan lähinnä satunnaisia pahantekijöitä tai tihutöitä tekeviä karkulaisia, eivät Uruk-hai -armeijaa, joka koostui tuhansista ja taas tuhansista verenhimoisista örkeistä.
"He ovat peloissaan," Aragorn vastasi synkästi.
"Boe a hyn," (Ja syystäkin) kylmä ääni kommentoi äkkiä Konkarin takaa. Aragorn kääntyi katsomaan Legolasia huomattavan hämmentyneenä. Siitä oli jo ehtinyt kulua jo useita päiviä, kun haltia oli viimeksi sanonut jotain. "Neled herain dan caer menig." (Kolme tuhatta kymmentä tuhatta vastaan.)
"Si, beriathar hyn ammaeg na ned Edoras," (Heillä on enemmän toivoa täällä kuin Edorasissa.) Aragorn vastasi varovasti. Hän ei oikein tiennyt, miten haltian äkilliseen purkaukseen olisi tullut suhtautua.
"Aragorn, nedin dagor hen ú-'erir ortheri. Natha daged dhaer! " (Aragorn, tätä taistelua he eivät voi voittaa. He kuolevat!) Tämän sanottuaan Legolas kääntyi kannoillaan ja katosi linnakkeen ovien sisäpuolelle ennen kuin Aragorn ehti edes harkita vastaamista. Hetken oli aivan hiljaista.
"Mitä hän sanoi?" Gimlin varoivainen kysymys herätti Aragornin lopulta ajatuksistaan. Vasta nyt Konkari huomasi, että kaikki ympärillä olijat tuijottivat häntä enemmän tai vähemmän säikähtäneinä.
"Ei mitään, mitä emme jo valmiiksi tietäisi," Aragorn murisi happamana ja marssi sitten Legolasin perässä linnakkeeseen. Juuri nyt, kun hänen olisi ollut pystyttävä keskittämään kaikki voimansa edessä olevaan taisteluun, ei siitä tullut kerta kaikkiaan mitään. Osa hänestä oli iloinen siitä, että Legolas oli sentään sanonut jotain - hänestä tuntui, että epätoivoinen tunteenpurkauskin oli parempi kuin loputon hiljaisuus. Osa hänestä taas oli vihainen haltialle siitä, että tämä ei edes yrittänyt auttaa Aragornia taisteluhengen nostattamisessa, vaan päinvastoin heittäytyi itsekin epätoivon syövereihin ja pelotteli jo ennestään säikähtäneitä taistelijoita.
Pukiessaan päälleen taisteluvarusteitaan Aragorn tunsi olonsa turhautuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Hänen oli jo pidemmän aikaa tehnyt tavattomasti mieli lähettää sanansaattaja Lorieniin - sanansaattaja, jonka ainoana tehtävänä olisi ollut etsiä Haldir ja kertoa tälle, miten asiat olivat Lorienista lähdön jälkeen menneet. Ainoa asia, joka Aragornia oli estänyt tekemästä näin, oli terveen johtajan järki. Kaikki tiesivät, että taistelun uhatessa ei yhden soturin kohtalolla ollut paljoakaan merkitystä. Vain yhteisen edun tavoitteluun oli aikaa.
Aragorn huokaisi. Juuri tämän takia hän oli vuosia sitten poikennut siltä polulta, joka olisi tehnyt hänestä Ihmisten kuninkaan ilman sen kummempia kiemuroita. Vastuu sadoista ja taas sadoista hengistä oli uskomattoman raskas - ja mikä pahinta, toisinaan se esti häntä auttamasta rakkaimpia ystäviään parhaan kykynsä mukaan.
Kaikki alkoi olla valmista. Yö oli laskeutumassa, taisteluvarusteet oli puettu... pian se alkaisi. Aragorn esitti mielessään viimeisen hiljaisen toivomuksen siitä, että he kaikki saisivat vielä nähdä uuden aamun. Sitten hän tarttui miekkaansa... vain huomatakseen, että joku oli jo tarttunut siihen ennen häntä. Aragornin suu oli loksahtaa auki, kun hän huomasi tuijottavansa suoraan Legolasin sinisiin silmiin.
"Amin hiraetha, Aragorn," Legolas kuiskasi ja taivutti hieman päätään. "Olet johdattanut meidät tänne saakka, ja kaikki on aina kääntynyt parhain päin. Pyydän anteeksi... en olisi saanut vaipua epätoivoon."
Aragorn hymyili hieman. Tämä kuulosti pitkästä aikaa siltä Legolasilta, jonka hän oli vuosien saatossa oppinut tuntemaan. Epätoivo ei yksinkertaisesti sopinut haltialle. "Ú-moe edaved, Legolas." (Ei ole mitään anteeksi annettavaa.)
Legolas nosti päätään ja nielaisi syvään, ja tuolloin Aragorn huomasi, että haltia yritti parhaansa mukaan estää kyyneleitä vierimästä poskilleen. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä sanatonta tuskaa.
"Oletko varma siitä, että haluat mukaan taisteluun?" Aragorn kysyi varovasti.
Katse Legolasin silmissä terävöityi hieman. "Olen ollut ylimääräinen taakka jo aivan liian kauan," hän kuiskasi päättäväisesti. "Minun on aika tehdä velvollisuuteni ja auttaa Edorasin kansaa miten parhaiten taidan."
"Kukaan ei pitäisi sinua heikkona, jos päättäisit olla taistelematta," Aragorn vastasi, mutta Legolas pudisti tiukasti päätään.
"Ei, Aragorn. Minä olen rinnallanne, tuli mitä tuli."
Aragorn hymyili ja laski kätensä Legolasin olkapäälle. Haltia hymyili hänelle takaisin. Jollain kumman tapaa Legolasia helpotti tieto siitä, että Aragorn tiesi, miksi hän oli viime viikkoina ollut niin alamaissa. Vielä paremmalta tuntui tietää se, ettei Aragorn pitänyt häntä kykenemättömänä vain siksi, että hänen sydämessään asui parantumaton heikkous erästä tiettyä Rajaseudun Vartijaa kohtaan.
"Legolas," Aragorn aloitti. "Kun tämä yö on ohi... minä - "
Matala, suuresta torvesta peräisin oleva ääni katkaisi hänen puheensa. Aragorn ja Legolas tuijottivat toisiinsa uskomatta korviaan.
He molemmat tunsivat tuon äänen varsin hyvin.
