Vielä viimeisen kerran - kappale IV
Taivas alkoi jo tummua ja sää muuttua sateiseksi, kun Haldir ja sadat hänen mukanaan tulleet haltiasoturit vihdoinkin saavuttivat Helmin Syvänteen. Matkaa oli taitettu hyvin järjestelmällisesti ja nopeasti, eikä Haldir ollut koskaan aikaisemmin ollut niin kiitollinen kansansa taidoista kulkea vaivatta hankalissakin maastoissa. Kiitos onnistuneiden reittivalintojen, haltiat olivat perillä Helmin Syvänteessä ennen kuin Uruk-haista oli näkyvissä hiuskarvaakaan.
Legolas ja Aragorn ryntäsivät ulos linnoituksesta samalla sekunnilla kun haltiat marssivat sisään avatusta portista. Théoden kuningas seisoi linnoituksensa portailla ja hymyli ensimmäistä kertaa useisiin päiviin.
Haltioita oli satoja. Edorasin armeijan nuoret pojat ja vanhat miehet tuijottivat suu auki sitä ylevyyttä ja sanatonta voimaa, joka heitä oli saapunut auttamaan. Monet heistä eivät olleet Legolasia lukuun ottamatta koskaan edes nähneet haltioita. Tilanne oli lähestulkoon epätodellinen.
Toisin kuin Edorasin kansalla, Legolasilla oli silmää vain yhdelle muiden mukana saapuneelle haltialle. Aina siitä lähtien, kun torvi oli hetkeä aikaisemmin soinut, oli Legolas toivonut hiljaa mielessään, että Haldir olisi saapuneiden joukossa. Nuoren prinssin jalat olivat pettää, kun hän portailla seistessään tajusi, ettei Haldir ollut ainoastaan saapunut joukkojen mukana - hän oli myös johtanut niitä.
Kun Haldirin katse ensimmäisen kerran osui portailla seisovaan Legolasiin, olisi hän tahtonut vain ja ainoastaan heittää muodollisuudet hiiteen ja juosta tämän luokse. Hän halusi halata Legolasia, tuntea tämän vartalon taas omaansa vasten, suudella tätä ja unohtaa, että maailmassa yleensä oli jokin sota. Syvään henkäisten Haldir pakotti itsensä astelemaan rauhallisesti ja saapumaan kuningas Théodenin eteen. Kaiken tuon aika kyllä koittaisi vielä.
"Tuon sanan Rivendellin Elrondilta," Haldir aloitti kuninkaan eteen päästyään ja hymyili hieman. Hänen päänsä taipui kumarrukseen. "Miesten ja haltioiden välillä oli kerran liitto. Olemme tulleet tuota liittoa kunnioittaen."
Legolasin sydän oli pakahtua, kun hän sai taas nähdä sen ylimielisen, arvoituksellisen ilmeen, jota hän oli viimeiset päivät niin suunnattomasti kaivannut. Kuinka hän oli yleensäkään voinut elää ilman sitä? Legolasin oli pakotettava itsensä pysymään paikoillaan vielä hetki. Mutta kohta, kohta Haldir olisi vain ja ainoastaan hänen...
Legolas ei suinkaan ollut ainoa, joka tunsi suurta iloa Rajaseudun Vartijan näkemisen johdosta. Haldir koki elämänsä yllätyksen, kun Aragorn täysin varoittamatta loikkasi hänen vierelleen ja halasi häntä niin lujasti, että Haldir melkein menetti tasapainonsa. "Mae govannen, Haldir!"
"Aaye, Aragorn in Dúnedain," Haldir vastasi selvittyään hämmennyksestään. Hymy palasi taas hänen kasvoilleen. "Cuamin linduva yassen megrille." (Jouseni tulee liittymään miekkaasi taistelussa.)
Aragorn ei ollut aikoihin tuntenut oloaan yhtä optimistiseksi. Yhtäkkiä toivottomalta tuntunut tilanne olikin muuttunut uudeksi mahdollisuudeksi. "Olette todella lämpimästi tervetulleita!" Tämän sanottuaan hän vielä läimäytti Haldiria olalle ja siirtyi sitten pohtimaan kuningas Théodenin kanssa sitä, mihin sijoitettuna haltioista olisi heille taistelussa eniten hyötyä.
Aragornin ja kuninkaan mentyä ei Legolas enää pystynyt hillitsemään itseään. Hän loikkasi kepeästi alas portailta ja päätyi suoraan Haldirin voimakkaiden käsien syleilyyn. Muutamat ympärillä olevat haltiat ja Edorasin asukkaat tuijottivat heitä hymyillen, mutta Legolas ja Haldir eivät edes huomanneet olevansa tietäväisten katseiden kohteina. He näkivät vain toisensa.
"A'maelamin," Haldir kuiskasi hiljaa ja hieroi sormillaan kevyesti Legolasin selkää. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.
"Melethron-nin." Legolasin ääni kuulosti siltä kuin hän olisi voinut puhjeta itkuun hetkenä minä hyvänsä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Legolas oli aivan liian iloinen itkeäkseen. Se, että hän oli taas saanut nähdä rakkaansa, oli uskomatonta.
"Olethan kunnossa, lirimaer?"
Legolas hymyili. Hänen koko olemuksensa tuntui äkkiä saaneen takaisin sen haltioille ominaisen loiston, joka oli viime viikkojen aikana uhkaavasti himmentynyt. "Olen nyt, kun sinä olet täällä."
Haldir puristi Legolasia lujemmin ja sulki silmänsä. "Kuolemanvaara kanssasi on parempaa kuin maailman turvallisin elämä ilman sinua."
Legolas saattoi kuulla Haldirin sydämenlyönnit korvaansa vasten. Haldir oli elossa, ja pitkästä aikaa Legolas tunsi itsekin elävänsä. Mutta kuinka kauan se kestäisi? Äkkiä Legolas oli taas tuskallisen tietoinen örkkilaumasta, joka heitä vastaan oli marssimassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
"Meillä on muutama tunti aikaa ennen taistelua... ne saattavat olla viimeisemme."
Haldir puristi silmänsä kiinni aina vain tiukemmin. Hän ei tahtonut ajatella sitä kaikkea, mitä pian voisi tapahtua. "Legolas, älä - " hän aloitti hiljaa, mutta Legolasin sormet hänen suullaan hiljensivät hänet.
Legolas katsoi Rajaseudun Vartijaa suoraan silmiin ja tarttui tämän käteen. "Tula sinome." (Tule tänne.)
Taivas alkoi jo tummua ja sää muuttua sateiseksi, kun Haldir ja sadat hänen mukanaan tulleet haltiasoturit vihdoinkin saavuttivat Helmin Syvänteen. Matkaa oli taitettu hyvin järjestelmällisesti ja nopeasti, eikä Haldir ollut koskaan aikaisemmin ollut niin kiitollinen kansansa taidoista kulkea vaivatta hankalissakin maastoissa. Kiitos onnistuneiden reittivalintojen, haltiat olivat perillä Helmin Syvänteessä ennen kuin Uruk-haista oli näkyvissä hiuskarvaakaan.
Legolas ja Aragorn ryntäsivät ulos linnoituksesta samalla sekunnilla kun haltiat marssivat sisään avatusta portista. Théoden kuningas seisoi linnoituksensa portailla ja hymyli ensimmäistä kertaa useisiin päiviin.
Haltioita oli satoja. Edorasin armeijan nuoret pojat ja vanhat miehet tuijottivat suu auki sitä ylevyyttä ja sanatonta voimaa, joka heitä oli saapunut auttamaan. Monet heistä eivät olleet Legolasia lukuun ottamatta koskaan edes nähneet haltioita. Tilanne oli lähestulkoon epätodellinen.
Toisin kuin Edorasin kansalla, Legolasilla oli silmää vain yhdelle muiden mukana saapuneelle haltialle. Aina siitä lähtien, kun torvi oli hetkeä aikaisemmin soinut, oli Legolas toivonut hiljaa mielessään, että Haldir olisi saapuneiden joukossa. Nuoren prinssin jalat olivat pettää, kun hän portailla seistessään tajusi, ettei Haldir ollut ainoastaan saapunut joukkojen mukana - hän oli myös johtanut niitä.
Kun Haldirin katse ensimmäisen kerran osui portailla seisovaan Legolasiin, olisi hän tahtonut vain ja ainoastaan heittää muodollisuudet hiiteen ja juosta tämän luokse. Hän halusi halata Legolasia, tuntea tämän vartalon taas omaansa vasten, suudella tätä ja unohtaa, että maailmassa yleensä oli jokin sota. Syvään henkäisten Haldir pakotti itsensä astelemaan rauhallisesti ja saapumaan kuningas Théodenin eteen. Kaiken tuon aika kyllä koittaisi vielä.
"Tuon sanan Rivendellin Elrondilta," Haldir aloitti kuninkaan eteen päästyään ja hymyili hieman. Hänen päänsä taipui kumarrukseen. "Miesten ja haltioiden välillä oli kerran liitto. Olemme tulleet tuota liittoa kunnioittaen."
Legolasin sydän oli pakahtua, kun hän sai taas nähdä sen ylimielisen, arvoituksellisen ilmeen, jota hän oli viimeiset päivät niin suunnattomasti kaivannut. Kuinka hän oli yleensäkään voinut elää ilman sitä? Legolasin oli pakotettava itsensä pysymään paikoillaan vielä hetki. Mutta kohta, kohta Haldir olisi vain ja ainoastaan hänen...
Legolas ei suinkaan ollut ainoa, joka tunsi suurta iloa Rajaseudun Vartijan näkemisen johdosta. Haldir koki elämänsä yllätyksen, kun Aragorn täysin varoittamatta loikkasi hänen vierelleen ja halasi häntä niin lujasti, että Haldir melkein menetti tasapainonsa. "Mae govannen, Haldir!"
"Aaye, Aragorn in Dúnedain," Haldir vastasi selvittyään hämmennyksestään. Hymy palasi taas hänen kasvoilleen. "Cuamin linduva yassen megrille." (Jouseni tulee liittymään miekkaasi taistelussa.)
Aragorn ei ollut aikoihin tuntenut oloaan yhtä optimistiseksi. Yhtäkkiä toivottomalta tuntunut tilanne olikin muuttunut uudeksi mahdollisuudeksi. "Olette todella lämpimästi tervetulleita!" Tämän sanottuaan hän vielä läimäytti Haldiria olalle ja siirtyi sitten pohtimaan kuningas Théodenin kanssa sitä, mihin sijoitettuna haltioista olisi heille taistelussa eniten hyötyä.
Aragornin ja kuninkaan mentyä ei Legolas enää pystynyt hillitsemään itseään. Hän loikkasi kepeästi alas portailta ja päätyi suoraan Haldirin voimakkaiden käsien syleilyyn. Muutamat ympärillä olevat haltiat ja Edorasin asukkaat tuijottivat heitä hymyillen, mutta Legolas ja Haldir eivät edes huomanneet olevansa tietäväisten katseiden kohteina. He näkivät vain toisensa.
"A'maelamin," Haldir kuiskasi hiljaa ja hieroi sormillaan kevyesti Legolasin selkää. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.
"Melethron-nin." Legolasin ääni kuulosti siltä kuin hän olisi voinut puhjeta itkuun hetkenä minä hyvänsä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Legolas oli aivan liian iloinen itkeäkseen. Se, että hän oli taas saanut nähdä rakkaansa, oli uskomatonta.
"Olethan kunnossa, lirimaer?"
Legolas hymyili. Hänen koko olemuksensa tuntui äkkiä saaneen takaisin sen haltioille ominaisen loiston, joka oli viime viikkojen aikana uhkaavasti himmentynyt. "Olen nyt, kun sinä olet täällä."
Haldir puristi Legolasia lujemmin ja sulki silmänsä. "Kuolemanvaara kanssasi on parempaa kuin maailman turvallisin elämä ilman sinua."
Legolas saattoi kuulla Haldirin sydämenlyönnit korvaansa vasten. Haldir oli elossa, ja pitkästä aikaa Legolas tunsi itsekin elävänsä. Mutta kuinka kauan se kestäisi? Äkkiä Legolas oli taas tuskallisen tietoinen örkkilaumasta, joka heitä vastaan oli marssimassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
"Meillä on muutama tunti aikaa ennen taistelua... ne saattavat olla viimeisemme."
Haldir puristi silmänsä kiinni aina vain tiukemmin. Hän ei tahtonut ajatella sitä kaikkea, mitä pian voisi tapahtua. "Legolas, älä - " hän aloitti hiljaa, mutta Legolasin sormet hänen suullaan hiljensivät hänet.
Legolas katsoi Rajaseudun Vartijaa suoraan silmiin ja tarttui tämän käteen. "Tula sinome." (Tule tänne.)
