Vielä viimeisen kerran - kappale V
Kivinen seinä Legolasin selän takana oli kylmä, mutta toisen haltian ruumis hänen rintaansa vasten oli sitäkin lämpimämpi. Näistä kahdesta kovin erilaisesta tuntemuksesta ei Legolas pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tuota viimeksi mainittua. Kaikki hänen aistinsa ymmärsivät vain Haldirin läheisyyden sekä sen uskomattoman, lähes sietämättömän kuuman jännityksen, joka heidän välillään oli vallinnut jo silloin, kun he olivat muutamia minuutteja aikaisemmin kohdanneet kuningas Théodenin ja Aragornin läsnäollessa.
Legolas oli johdattanut Haldirin sisään linnakkeeseen aikomuksenaan löytää jokin mukava, syrjäinen paikka, jossa he olisivat voineet keskustella... keskustella, ja... niin. Nuorempi haltia punastui omista ajatuksistaan. Totta oli, että alun alkaenkin hän oli tahtonut tehdä Haldirin kanssa muutakin kun vain puhua.
Legolasin suunnitelma oli kestänyt aina niinkin pitkälle kun linnakkeen pääovien sisäpuolelle. Sitten Haldir oli päättänyt taas palata omaksi itsekseen ja ottaa ohjat: hän oli kiskaissut auki lähimmän kohdalle sattuneen oven, vetänyt Legolasin mukanaan tuntemattomaan ja alkanut suudella tätä niin intohimoisesti, että nuorempi haltia oli saanut haukkoa henkeään.
"Haldir.... Haldir!" Legolas huohotti ja yritti kiskoa Rajaseudun Vartijaa hiuksista, kun tämä painoi hänet seinää vasten, vangitsi hänen ranteensa voimakkailla käsillään ja alkoi pommittaa Legolasin kaulaa kosteilla huulillaan. "Joku voi.... tulla sisään!"
Haldirin pää ponkaisi hetkeksi katsomaan Legolasia silmiin. Hänen silmissään oli uskomattoman ilkikurinen pilke. "Niin voi. Ja jos niin käy, se joku saa nähdä elämänsä esityksen!" näiden sanojen myötä Haldir painautui Legolasia vasten entistä tiiviimmin ja jatkoi suudelmiaan.
Legolas ei ollut uskoa korviaan. Haldir ei todellakaan välittänyt! Ajatus siitä, että joku löytäisi heidät, sai hänen sydämensä hakkaamaan ylinopeudella... ja se sai myös hänen ruumiinsa reagoimaan tavalla, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Kiinnijäämisen pelko oli todella kiihottavaa.
"Minulla on ollut sinua niin ikävä, a'maelamin," Haldir mutisi suudelmiensa välissä. Hänen nokkelat sormensa olivat jo onnistuneet avaamaan Legolasin tunikan soljet. "Nae saian luume'." (Siitä on liian kauan.)
"A-aye..." Legolasin suusta karkasi pieniä voihkaisuja, kun Haldirin huulet viipyilivät aikansa hänen rintakehällään ja jatkoivat sitten matkaansa aina vaan alemmaksi. Haldir hymyili pehmeätä ihoa vasten tajutessaan, että Legolas työnsi huomaamattaan lantiotaan eteenpäin aivan kuin kosketusta etsien. "Aiya! Lirimaer... saes..."
Päästyään määränpäähänsä Haldir päästi irti Legolasin käsistä, ja nuorempi haltia upotti sormensa samantien Rajaseudun Vartijan hopeisiin hiuksiin ikään kuin varmistaakseen, ettei tämä perääntyisi tuumaakaan. Kiskottuaan Legolasin housuja alas niin, etteivät ne olleet enää tiellä, Haldir asetti omat kätensä Legolasin vyötärölle ja sulki sitten huulensa tämän kiihtymyksen ympärille.
Legolas ei voinut sille mitään: hänen kurkustaan pääsi sellainen ääni, että varmasti joka ikinen Helmin Syvänteessä sai sillä hetkellä tietää, mitä raskaan puuoven takana oikein tapahtui.
"H-haldir!" kiinnijäämisen pelolle ei enää ollut sijaa. Vain se, että Haldir oli nyt siinä hänen luonaan, merkitsi jotain. Legolas tiesi, että jos Rajaseudun Vartija ei olisi pitänyt hänestä tiukasti kiinni, olisivat hänen polvensa pettäneet jo aikoja sitten. Yleensä niin tyynestä ja rauhallisesta Synkmetsän Prinssistä oli muutamassa hetkessä tullut voihkiva, intohimolleen ja tuntemuksilleen antautunut olento, joka tiesi varsin hyvin, että vain ja ainoastaan Haldir saattoi saada hänen heikkoutensa esiin näin häpeämättömällä ja ujostelemattomalla tavalla.
Vain Haldir saattoi herättää hänessä halun menettää tilanteen hallinnan.
"Ahhh.... a'maelamin... aahhh!" Legolas puristi silmänsä kiinni ja tajusi äkkiä, ettei kestäisi moista kiusoittelua enää kovinkaan pitkään. Hän oli niin lähellä rajaa... mutta hän ei tahtonut luisua sen ylitse. Ei vielä, ei tällä tavoin.
Hän tahtoi viedä Haldirin mukanaan.
Legolasin oli asetettava kaikki tahdonvoimansa siihen, mitä hän seuraavaksi teki: Haldiria hiuksista kiskoen hän sai tämän nostamaan päätään sen verran, että sai mahdollisuuden puhumiseen. "A'maelamin... minä... minä haluan..." nuoren haltian ääni värisi hallitsemattomasti. Hänen koko ruumiinsa oli tulessa.
Haldir kohottautui täyteen pituuteensa ja katsoi Legolasia uteliaasti. "Mani, rwalaer?" (engl. lusty one)
"Amin merna lle." (Minä haluan sinut.)
Ja sitten Legolasin huulet olivat Haldirin huulia vasten, ja hänen kielensä oli Haldirin suussa, ja mikä parasta, hänen kätensä oli Rajaseudun Vartijan housujen ohuen kankaan sisäpuolella tekemässä tälle asioita, jotka saivat Haldirin polvet notkahtamaan. Haldir painautui voihkaisten koko painollaan Legolasia vasten, ja heistä molemmista tuntui kun he olisivat olleet yhden ainoan olennon kaksi eri puolta, jotka tunsivat tismalleen samalla tavalla ja jotka oli aina tarkoitettu yhteen.
He molemmat tiesivät, mitä oli edessäpäin. Taistelu, sota ja kaikki sen mukanaan tuomat kauheudet.... jännitys, epävarmuus ja pinnan alla kytevä huoli tulevasta. Tuskallinen tietoisuus siitä, ettei huominen kenties koskaan saapuisi, johti lähestulkoon kuumeiseen läheisyydentarpeeseen, joka purkautui huumaavana intohimona. Rakastavat kuiskaukset ja tahattomat voihkaisut täyttivät huoneen, kun kaksi haltiaa päästivät hetkeksi irti tulevaisuudesta ja antautuivat sille, mikä juuri nyt oli käsillä.
Aivan liian nopeasti se oli ohitse. Legolasin käsi oli löytänyt Haldirin, Haldirin käsi oli löytänyt Legolasin, ja samanaikaisesti he toivat toisensa siihen pisteeseen, josta ei enää ollut paluuta.
Se oli kuin salama, joka iski koko voimallaan ja järisytti allaan olevaa maata.
Äkillisen kiihkeyden purkauduttua ei kummallakaan haltialla ollut enää voimia pysyä pystyssä. Yhdessä he valuivat kylmälle lattialle raskaasti hengittäväksi mytyksi, Legolas seinään ja Haldir Legolasiin nojaten. Useampaan sekuntiin ei kumpikaan sanonut mitään.
He olivat tilanteessa, jossa sanoja ei kerta kaikkiaan tarvittu.
Kivinen seinä Legolasin selän takana oli kylmä, mutta toisen haltian ruumis hänen rintaansa vasten oli sitäkin lämpimämpi. Näistä kahdesta kovin erilaisesta tuntemuksesta ei Legolas pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tuota viimeksi mainittua. Kaikki hänen aistinsa ymmärsivät vain Haldirin läheisyyden sekä sen uskomattoman, lähes sietämättömän kuuman jännityksen, joka heidän välillään oli vallinnut jo silloin, kun he olivat muutamia minuutteja aikaisemmin kohdanneet kuningas Théodenin ja Aragornin läsnäollessa.
Legolas oli johdattanut Haldirin sisään linnakkeeseen aikomuksenaan löytää jokin mukava, syrjäinen paikka, jossa he olisivat voineet keskustella... keskustella, ja... niin. Nuorempi haltia punastui omista ajatuksistaan. Totta oli, että alun alkaenkin hän oli tahtonut tehdä Haldirin kanssa muutakin kun vain puhua.
Legolasin suunnitelma oli kestänyt aina niinkin pitkälle kun linnakkeen pääovien sisäpuolelle. Sitten Haldir oli päättänyt taas palata omaksi itsekseen ja ottaa ohjat: hän oli kiskaissut auki lähimmän kohdalle sattuneen oven, vetänyt Legolasin mukanaan tuntemattomaan ja alkanut suudella tätä niin intohimoisesti, että nuorempi haltia oli saanut haukkoa henkeään.
"Haldir.... Haldir!" Legolas huohotti ja yritti kiskoa Rajaseudun Vartijaa hiuksista, kun tämä painoi hänet seinää vasten, vangitsi hänen ranteensa voimakkailla käsillään ja alkoi pommittaa Legolasin kaulaa kosteilla huulillaan. "Joku voi.... tulla sisään!"
Haldirin pää ponkaisi hetkeksi katsomaan Legolasia silmiin. Hänen silmissään oli uskomattoman ilkikurinen pilke. "Niin voi. Ja jos niin käy, se joku saa nähdä elämänsä esityksen!" näiden sanojen myötä Haldir painautui Legolasia vasten entistä tiiviimmin ja jatkoi suudelmiaan.
Legolas ei ollut uskoa korviaan. Haldir ei todellakaan välittänyt! Ajatus siitä, että joku löytäisi heidät, sai hänen sydämensä hakkaamaan ylinopeudella... ja se sai myös hänen ruumiinsa reagoimaan tavalla, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Kiinnijäämisen pelko oli todella kiihottavaa.
"Minulla on ollut sinua niin ikävä, a'maelamin," Haldir mutisi suudelmiensa välissä. Hänen nokkelat sormensa olivat jo onnistuneet avaamaan Legolasin tunikan soljet. "Nae saian luume'." (Siitä on liian kauan.)
"A-aye..." Legolasin suusta karkasi pieniä voihkaisuja, kun Haldirin huulet viipyilivät aikansa hänen rintakehällään ja jatkoivat sitten matkaansa aina vaan alemmaksi. Haldir hymyili pehmeätä ihoa vasten tajutessaan, että Legolas työnsi huomaamattaan lantiotaan eteenpäin aivan kuin kosketusta etsien. "Aiya! Lirimaer... saes..."
Päästyään määränpäähänsä Haldir päästi irti Legolasin käsistä, ja nuorempi haltia upotti sormensa samantien Rajaseudun Vartijan hopeisiin hiuksiin ikään kuin varmistaakseen, ettei tämä perääntyisi tuumaakaan. Kiskottuaan Legolasin housuja alas niin, etteivät ne olleet enää tiellä, Haldir asetti omat kätensä Legolasin vyötärölle ja sulki sitten huulensa tämän kiihtymyksen ympärille.
Legolas ei voinut sille mitään: hänen kurkustaan pääsi sellainen ääni, että varmasti joka ikinen Helmin Syvänteessä sai sillä hetkellä tietää, mitä raskaan puuoven takana oikein tapahtui.
"H-haldir!" kiinnijäämisen pelolle ei enää ollut sijaa. Vain se, että Haldir oli nyt siinä hänen luonaan, merkitsi jotain. Legolas tiesi, että jos Rajaseudun Vartija ei olisi pitänyt hänestä tiukasti kiinni, olisivat hänen polvensa pettäneet jo aikoja sitten. Yleensä niin tyynestä ja rauhallisesta Synkmetsän Prinssistä oli muutamassa hetkessä tullut voihkiva, intohimolleen ja tuntemuksilleen antautunut olento, joka tiesi varsin hyvin, että vain ja ainoastaan Haldir saattoi saada hänen heikkoutensa esiin näin häpeämättömällä ja ujostelemattomalla tavalla.
Vain Haldir saattoi herättää hänessä halun menettää tilanteen hallinnan.
"Ahhh.... a'maelamin... aahhh!" Legolas puristi silmänsä kiinni ja tajusi äkkiä, ettei kestäisi moista kiusoittelua enää kovinkaan pitkään. Hän oli niin lähellä rajaa... mutta hän ei tahtonut luisua sen ylitse. Ei vielä, ei tällä tavoin.
Hän tahtoi viedä Haldirin mukanaan.
Legolasin oli asetettava kaikki tahdonvoimansa siihen, mitä hän seuraavaksi teki: Haldiria hiuksista kiskoen hän sai tämän nostamaan päätään sen verran, että sai mahdollisuuden puhumiseen. "A'maelamin... minä... minä haluan..." nuoren haltian ääni värisi hallitsemattomasti. Hänen koko ruumiinsa oli tulessa.
Haldir kohottautui täyteen pituuteensa ja katsoi Legolasia uteliaasti. "Mani, rwalaer?" (engl. lusty one)
"Amin merna lle." (Minä haluan sinut.)
Ja sitten Legolasin huulet olivat Haldirin huulia vasten, ja hänen kielensä oli Haldirin suussa, ja mikä parasta, hänen kätensä oli Rajaseudun Vartijan housujen ohuen kankaan sisäpuolella tekemässä tälle asioita, jotka saivat Haldirin polvet notkahtamaan. Haldir painautui voihkaisten koko painollaan Legolasia vasten, ja heistä molemmista tuntui kun he olisivat olleet yhden ainoan olennon kaksi eri puolta, jotka tunsivat tismalleen samalla tavalla ja jotka oli aina tarkoitettu yhteen.
He molemmat tiesivät, mitä oli edessäpäin. Taistelu, sota ja kaikki sen mukanaan tuomat kauheudet.... jännitys, epävarmuus ja pinnan alla kytevä huoli tulevasta. Tuskallinen tietoisuus siitä, ettei huominen kenties koskaan saapuisi, johti lähestulkoon kuumeiseen läheisyydentarpeeseen, joka purkautui huumaavana intohimona. Rakastavat kuiskaukset ja tahattomat voihkaisut täyttivät huoneen, kun kaksi haltiaa päästivät hetkeksi irti tulevaisuudesta ja antautuivat sille, mikä juuri nyt oli käsillä.
Aivan liian nopeasti se oli ohitse. Legolasin käsi oli löytänyt Haldirin, Haldirin käsi oli löytänyt Legolasin, ja samanaikaisesti he toivat toisensa siihen pisteeseen, josta ei enää ollut paluuta.
Se oli kuin salama, joka iski koko voimallaan ja järisytti allaan olevaa maata.
Äkillisen kiihkeyden purkauduttua ei kummallakaan haltialla ollut enää voimia pysyä pystyssä. Yhdessä he valuivat kylmälle lattialle raskaasti hengittäväksi mytyksi, Legolas seinään ja Haldir Legolasiin nojaten. Useampaan sekuntiin ei kumpikaan sanonut mitään.
He olivat tilanteessa, jossa sanoja ei kerta kaikkiaan tarvittu.
