Vielä viimeisen kerran - kappale VI
"Meidän olisi mentävä," Legolas mutisi Haldirin hiuksiin. "Muut ovat varmaan jo muurilla."
Haldir huokaisi nuoremman haltian rintaa vasten. Legolas oli oikeassa - taistelemaanhan he olivat tänne tulleet, eikä sellaisista sotureista, jotka saapuivat myöhässä tai piileskelivät muurien suojassa, ollut paljoakaan hyötyä. Kuitenkin Haldir oli varma siitä, ettei ollut koskaan aikaisemmin tarttunut jouseensa ja nuoleensa näin vastahakoisesti. Nyt hänellä oli niin paljon menetettävää.
"Tiedän," Rajaseudun Vartija vastasi hiljaa. Hänen sormensa leikkivät Legolasin avoimen tunikan napeilla.
Legolas saattoi aistia Haldirin vastahakoisuuden. Hän asetti sormensa vanhemman haltian leuan alle ja nosti tämän päätä niin, että saattoi katsoa tätä silmiin. "Haldir? Lle naa curucuar. Cormlle naa tanya tel'raa. Lye nuquernuva sen e dagor." (Olet taitava jousimies, ja sydämesi kuin leijonan sydän. Me voitamme tämän taistelun.)
Haldir hymyili nähdessään sen horjumattoman luottamuksen, joka Legolasin silmistä heijastui. Hän puristi Legolasin kättä, muttei sanonut mitään.
"Häpeällistä tunnustaa, mutta minäkin vaivuin epätoivoon," Legolas jatkoi hiljaa. "Saattueemme on hajalla, sinä et ollut luonani, ja Théoden kuningas ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Kymmeniä tuhansia örkkejä!" Legolas tunsi poskiensa kuumottavan. "Minäkin vaivuin epätoivoon. En halua, että sinulle käy samoin."
Haldir tunsi sisimmässään pienen syyllisen pistoksen. "Amin hiraetha, Legolas. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua yksin tämän kaiken kanssa. Jos vain olisin tiennyt, ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua pysymään Lorienissa. Olisin seurannut sinua jo paljon aikaisemmin."
Legolas tarttui Haldirin kasvoihin molemmilla käsillään ja veti tämän suudelmaan, joka ei tällä kertaa ollut intohimoinen tai raju. Se oli täynnä rakkautta. Legolas tiesi varsin hyvin, ettei Haldirilla ollut lupaa lähteä Lorienista ilman Metsän Valtiaan ja Valtiattaren suostumusta: jos hän olisi tehnyt niin, olisi se pahimassa tapauksessa voinut johtaa valarikkoon ja ikuiseen karkotukseen.
Ja kuitenkin Haldir oli ollut valmis tekemään sen voidakseen olla Legolasin tukena.
"Ú-moe edaved," (Ei ole mitään anteeksipyydettävää) Legolas sanoi hymyillen irrottauduttuaan lopulta lämpimästä suudelmasta. "Me olemme yhdessä nyt, ja joka ikinen örkki, joka tielleni tänä yönä osuu, tulee kyllä tuntemaan kuolemattoman rakkauteni sinua kohtaan siinä voimassa, jolla minä tulen niitä iskemään. Luotan voittoon enemmän kuin koskaan ennen, sillä minä luotan meihin."
Haldir kietoi kätensä Legolasin ympärille ja halasi tätä lujasti. "Mennään sitten, Astalder," (engl. valiant one) hän kuiskasi nuoren haltian korvaan. Kun Legolasin silmät kohtasivat Haldirin kasvot, oli tämän silmiin taas ilmestynyt se tuttu, määrätietoinen ja periksiantamaton pilke. "Mennään ja näytetään niille."
Legolas purskahti nauruun. Kerran soturi, aina soturi.... niinpä niin. Leikkisästi hän tönäisi Haldirin hieman kauemmaksi, loikkasi pystyyn ja alkoi napittaa tunikaansa. Vasta nyt hän tajusi, että he olivat onnistuneet hetkeä aikaisemmin sotkemaan paikat melko perusteellisesti.
"Toivoa sopii, että me todella selviämme taistelusta," Legolas totesi ironisesti katsellessan ympärilleen, "sillä meidän on parasta ehtiä tänne takaisin siivoamaan ennen kuin kukaan muu tulee sisään ja alkaa ihmetellä, miksi lattia on niin tahmea..."
Nyt oli Haldirin vuoro purskahtaa nauruun. Taas kerran Legolas oli oikeassa.
Muutamien sekuntien kuluttua kaksikko jätti huoneen taakseen ja asteli pääovista linnanpihalle. Näky heidän edessään ei ollut kaunein mahdollinen: taivas roikkui raskaana ja synkkänä heidän päällään, kaikki näytti kuolettavan harmaalta, ja miehet ja haltiat seisoivat vakavina muureilla ja tasanteilla käsissään miekkoja ja jousia. Jossakin kauempana jylisi uhkaava ukkonen.
"Legolas! Haldir!" Gimli tervehti haltioita heti heidät huomattuaan. "Siinähän te olette. Oletteko valmiita nappaamaan ne? Se alkaa ihan kohta!" puhuessaan Gimli siveli jatkuvasti kirveensä terää ikään kuin osoittaakseen, että hän ainakin oli valmis ihan mihin tahansa.
Legolas hymyili kääpiölle. "Kyllä vain, Gimli. Me olemme valmiita. Ja muuten, mitä siihen aikaisempaan huomautukseesi tulee... yksikään kääpiö ei takuulla voita minua!"
Gimli katsoi Legolasia hetken hölmistyneenä, sitten hän laski ilmoille röhönaurun. Legolas oli sittenkin kuullut hänen piikittelynsä.
Hiljaisuus laskeutui Helmin Syvänteen ylle. Odotusta, ja lisää odotusta. Sitä, mitä he odottivat, ei tiennyt kukaan: yhtä hyvin se saattoi olla vapautusta kuin kuolemaakin. Aragorn seisoi haltiajoukkojen edessä tasanteella, Legolas ja Gimli seisoivat vierekkäin muurilla muiden joukossa, ja Haldir oli heistä muutaman askeleen päässä omiensa keskellä. Théoden kuningas seisoi linnoituksensa portailla ja valmistautui sisimmässään pahimpaan.
Ja sitten, pikku hiljaa, totuus valkeni heille. Se ääni, jonka he olivat luulleet olevan peräisin ukkosesta, lähtikin tuhansien ja taas tuhansien örkkien jaloista.
Ne olivat tulossa.
"Meidän olisi mentävä," Legolas mutisi Haldirin hiuksiin. "Muut ovat varmaan jo muurilla."
Haldir huokaisi nuoremman haltian rintaa vasten. Legolas oli oikeassa - taistelemaanhan he olivat tänne tulleet, eikä sellaisista sotureista, jotka saapuivat myöhässä tai piileskelivät muurien suojassa, ollut paljoakaan hyötyä. Kuitenkin Haldir oli varma siitä, ettei ollut koskaan aikaisemmin tarttunut jouseensa ja nuoleensa näin vastahakoisesti. Nyt hänellä oli niin paljon menetettävää.
"Tiedän," Rajaseudun Vartija vastasi hiljaa. Hänen sormensa leikkivät Legolasin avoimen tunikan napeilla.
Legolas saattoi aistia Haldirin vastahakoisuuden. Hän asetti sormensa vanhemman haltian leuan alle ja nosti tämän päätä niin, että saattoi katsoa tätä silmiin. "Haldir? Lle naa curucuar. Cormlle naa tanya tel'raa. Lye nuquernuva sen e dagor." (Olet taitava jousimies, ja sydämesi kuin leijonan sydän. Me voitamme tämän taistelun.)
Haldir hymyili nähdessään sen horjumattoman luottamuksen, joka Legolasin silmistä heijastui. Hän puristi Legolasin kättä, muttei sanonut mitään.
"Häpeällistä tunnustaa, mutta minäkin vaivuin epätoivoon," Legolas jatkoi hiljaa. "Saattueemme on hajalla, sinä et ollut luonani, ja Théoden kuningas ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Kymmeniä tuhansia örkkejä!" Legolas tunsi poskiensa kuumottavan. "Minäkin vaivuin epätoivoon. En halua, että sinulle käy samoin."
Haldir tunsi sisimmässään pienen syyllisen pistoksen. "Amin hiraetha, Legolas. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua yksin tämän kaiken kanssa. Jos vain olisin tiennyt, ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua pysymään Lorienissa. Olisin seurannut sinua jo paljon aikaisemmin."
Legolas tarttui Haldirin kasvoihin molemmilla käsillään ja veti tämän suudelmaan, joka ei tällä kertaa ollut intohimoinen tai raju. Se oli täynnä rakkautta. Legolas tiesi varsin hyvin, ettei Haldirilla ollut lupaa lähteä Lorienista ilman Metsän Valtiaan ja Valtiattaren suostumusta: jos hän olisi tehnyt niin, olisi se pahimassa tapauksessa voinut johtaa valarikkoon ja ikuiseen karkotukseen.
Ja kuitenkin Haldir oli ollut valmis tekemään sen voidakseen olla Legolasin tukena.
"Ú-moe edaved," (Ei ole mitään anteeksipyydettävää) Legolas sanoi hymyillen irrottauduttuaan lopulta lämpimästä suudelmasta. "Me olemme yhdessä nyt, ja joka ikinen örkki, joka tielleni tänä yönä osuu, tulee kyllä tuntemaan kuolemattoman rakkauteni sinua kohtaan siinä voimassa, jolla minä tulen niitä iskemään. Luotan voittoon enemmän kuin koskaan ennen, sillä minä luotan meihin."
Haldir kietoi kätensä Legolasin ympärille ja halasi tätä lujasti. "Mennään sitten, Astalder," (engl. valiant one) hän kuiskasi nuoren haltian korvaan. Kun Legolasin silmät kohtasivat Haldirin kasvot, oli tämän silmiin taas ilmestynyt se tuttu, määrätietoinen ja periksiantamaton pilke. "Mennään ja näytetään niille."
Legolas purskahti nauruun. Kerran soturi, aina soturi.... niinpä niin. Leikkisästi hän tönäisi Haldirin hieman kauemmaksi, loikkasi pystyyn ja alkoi napittaa tunikaansa. Vasta nyt hän tajusi, että he olivat onnistuneet hetkeä aikaisemmin sotkemaan paikat melko perusteellisesti.
"Toivoa sopii, että me todella selviämme taistelusta," Legolas totesi ironisesti katsellessan ympärilleen, "sillä meidän on parasta ehtiä tänne takaisin siivoamaan ennen kuin kukaan muu tulee sisään ja alkaa ihmetellä, miksi lattia on niin tahmea..."
Nyt oli Haldirin vuoro purskahtaa nauruun. Taas kerran Legolas oli oikeassa.
Muutamien sekuntien kuluttua kaksikko jätti huoneen taakseen ja asteli pääovista linnanpihalle. Näky heidän edessään ei ollut kaunein mahdollinen: taivas roikkui raskaana ja synkkänä heidän päällään, kaikki näytti kuolettavan harmaalta, ja miehet ja haltiat seisoivat vakavina muureilla ja tasanteilla käsissään miekkoja ja jousia. Jossakin kauempana jylisi uhkaava ukkonen.
"Legolas! Haldir!" Gimli tervehti haltioita heti heidät huomattuaan. "Siinähän te olette. Oletteko valmiita nappaamaan ne? Se alkaa ihan kohta!" puhuessaan Gimli siveli jatkuvasti kirveensä terää ikään kuin osoittaakseen, että hän ainakin oli valmis ihan mihin tahansa.
Legolas hymyili kääpiölle. "Kyllä vain, Gimli. Me olemme valmiita. Ja muuten, mitä siihen aikaisempaan huomautukseesi tulee... yksikään kääpiö ei takuulla voita minua!"
Gimli katsoi Legolasia hetken hölmistyneenä, sitten hän laski ilmoille röhönaurun. Legolas oli sittenkin kuullut hänen piikittelynsä.
Hiljaisuus laskeutui Helmin Syvänteen ylle. Odotusta, ja lisää odotusta. Sitä, mitä he odottivat, ei tiennyt kukaan: yhtä hyvin se saattoi olla vapautusta kuin kuolemaakin. Aragorn seisoi haltiajoukkojen edessä tasanteella, Legolas ja Gimli seisoivat vierekkäin muurilla muiden joukossa, ja Haldir oli heistä muutaman askeleen päässä omiensa keskellä. Théoden kuningas seisoi linnoituksensa portailla ja valmistautui sisimmässään pahimpaan.
Ja sitten, pikku hiljaa, totuus valkeni heille. Se ääni, jonka he olivat luulleet olevan peräisin ukkosesta, lähtikin tuhansien ja taas tuhansien örkkien jaloista.
Ne olivat tulossa.
