Vielä viimeisen kerran - kappale IX
"Palaan viidennen päivän aamuna. Katso itään."
Näin Gandalf oli sanonut lähtiessään Helmin Syvänteestä muutamia päiviä sitten. Nyt hän oli pitänyt sanansa ja palannut takaisin yhdessä satojen Rohirrim-ratsastajien kanssa, jotka hän oli yhyttänyt kaukaa Rohanin tasangoilta ja pyytänyt mukaansa. Kiitos Gandalf Valkoisen, taistelu Helmin Syvänteellä oli kuin olikin päättynyt ihmisten kannalta voitokkaasti. Rautapihan armeija oli haljalla, örkit oli ajettu pakoon tai tapettu. Kaikki oli pitkästä aikaa hyvin... ja kuitenkin Legolas oli huolestuneempi kuin päiväkausiin.
Huone oli se sama, jossa he olivat Haldirin kanssa olleet vain muutamia tunteja aikaisemmin. Silloin he eivät olleet panneet merkille huoneen sisustusta juuri ollenkaan, eiväthän he olleet koskaan päässeet ovea pidemmälle... vasta nyt, kun Théoden kuningas oli antanut ohjeita haavoittuneiden sijoittamisesta, oli Legolas tajunnut, että kyseessä oli makuuhuone, vieläpä suhteellisen koristeellinen sellainen.
Heidän tarinansa Helmin Syvänteessä oli alkanut tästä huoneesta. Se ei yksinkertaisesti saanut myös päättyä tänne.
Haldir ei ollut koskaan näyttänyt Legolasin silmissä niin kauniilta kuin nyt. Hänen vaaleat hiuksensa oli harjattu ja asettettu hänen olkapäilleen, ja hänen haavoittunut kätensä oli sidottu ja asetettu varovasti hänen vatsalleen. Hänen ihonsa, vaikkakin siinä oli haavoja ja ruhjeita, oli yhtä pehmeä kuin ennenkin. Legolas istui sängyn vierellä ja silitti hellästi Rajaseudun Vartijan kalpeata otsaa ja poskia, joille oli kohonnut hienoinen puna. Aivan kuin Haldir olisi vain nukkunut.
Tehtyään kaiken voitavansa Haldirin hyväksi olivat Aragorn ja muut parantajat sanoneet, ettei selän syvä viilto ollut vastoin kaikkia odotuksia sittenkään ehtinyt tulehtua. Se, että Legolas oli estänyt verenvuodon ja haavan aukiolon tunikallaan hyvin nopeasti, oli tehnyt paljon hyvää. Se oli kenties pelastanut Rajaseudun Vartijan hengen.
Nyt Haldirin olisi enää palattava tajuttomuudesta... ja se, kuinka nopeasti se tapahtuisi, riippuisi Aragornin mukaan täysin Haldirista itsestään.
Legolas otti Haldirin terveen käden omaansa ja suuteli sitä. Hän oli vannonut, ettei nousisi paikaltaan ennen kuin Haldir avaisi silmänsä. Mikään, mitä he olivat saattaneet sinä yönä voittaa, ei merkinnyt hänelle mitään, ellei Haldir ollut hänen kanssaan nauttimassa voitosta.
Pieni hymy hiipi Legolasin väsyneille kasvoille, kun hänen mieleensä palautui muistoja muutaman tunnin takaa. Legolas ei saattanut edes muistaa, milloin oli viimeksi tuntenut ruumiinsa näin eläväksi.... näin kaikista kahleistaan vapautuneeksi. Haldir oli sytyttänyt hänen sisällään kipinän, joka roihusi voimakkaampana kuin koskaan.
Jos Haldir ei palaisi hänen luokseen, ei Legolas varmastikaan pystyisi pitämään tuota kipinää elossa. Se sammuisi auttamatta.... kaikki elinvoima katoaisi Haldirin mukana. Heidän sielunsa oli rakkauden kautta liitetty yhteiseen kohtaloon, ja jos toinen heistä katoaisi, ei toiselle jäisi mitään sijaa tässä maailmassa.
"Aurinko on jo noussut, a'maelamin," Legolas kuiskasi hiljaa. "Me olemme voittaneet. Sinä olet voittanut... kuolema oli yhteinen vihollisemme, ja se on ajettu tiehensä." Nuori haltia toivoi kaikesta sydämestään, että Haldir kuulisi hänen sanansa. "Manke naa lle, melethron-nîn?" (Missä sinä olet?) Legolasin ääni alkoi hiljalleen särkyä kyyneliin. "Ole kiltti ja kuule minua.... " Legolas puristi Haldirin käden nyrkkiinsä ja laski päänsä heidän yhteenliitettyjen käsiensä varaan. "Kuule minua, Haldir... tula sinome." (Palaa takaisin.)
Legolasin sanat sortuivat lohduttomaan itkuun, ja epätoivo pyyhkäisi hänen ylitseen hyökyaallon tavoin. Hän olisi ilomielin antanut mitä vain saadakseen asettua Haldirin sijasta sairasvuoteelle. Hän olisi antanut mitä vain saadakseen nähdä rakkaimpansa taas elossa ja jalkeilla.
Nojatessaan Haldirin käteen pää alaspäin painettuna ei Legolas huomannut sitä lähes olemattoman pientä reaktiota, jonka hänen sanansa olivat vanhemman haltian elottomassa ruumiissa saaneet aikaan. Tämän kasvot värähtivät hieman, kun tajunta alkoi hiljalleen palata.
Haldir oli tuntenut Legolasin läsnäolon. Joku kutsui häntä takaisin.
"A'maelamin..."
Ääni oli tuskin ollut enempää kuin heikko kuiskaus, mutta se sai Legolasin nostamaan päätään yhdessä silmänräpäyksessä. Itkuisten silmiensä läpi hän sai nähdä jotakin, jonka oli jo yhden epätoivoisen hetken ajan luullut kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Haldir oli avannut silmänsä ja katsoi nyt Legolasia väsyneesti.
"Melethron-nîn!" Legolas ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän loikkasi pystyyn niin nopeasti, että hänen allaan ollut tuoli kaatui kolisten lattialle. Hetkessä hänen toinen kätensä oli Haldirin otsalla, toinen puristi varovasti Rajaseudun Vartijan tervettä kättä.
"Amin... hiraetha.... Legolas," Haldirin ääni oli tuskin kuultavissa ja kuulosti käheämmältä kuin Rohanin ruohoaavikoilla puhaltava tuuli.
"Shhhh, a'maelamin," Legolas painoi sormensa Haldirin huulille. "Älä puhu vaan säästä voimiasi. Sinä tarvitset niitä nyt."
Haldir nyökkäsi hitaasti. Hänen silmänsä pyrkivät painumaan uudestaan kiinni, mikä oli varma merkki pohjattomasta uupumuksesta - yleensä haltiat kun olivat nukkuessaankin silmät auki.
Legolas hymyili. "Esta," (Lepää) hän kuiskasi ja kumartui vetämään peittoa hieman paremmin rakkaansa ylle. Haldir ei jaksanut panna vastaan vaan vaipui melkein heti syvään uneen. Legolas ujutti itsensä varovasti Haldirin viereen, laskeutui makuulle ja asetti kätensä tämän rinnalle. Pehmeän ihon alla sykki vahva sydän, ja Legolas olisi voinut huutaa ilosta.
"Minä olen tässä, enkä ole menossa minnekään."
"Palaan viidennen päivän aamuna. Katso itään."
Näin Gandalf oli sanonut lähtiessään Helmin Syvänteestä muutamia päiviä sitten. Nyt hän oli pitänyt sanansa ja palannut takaisin yhdessä satojen Rohirrim-ratsastajien kanssa, jotka hän oli yhyttänyt kaukaa Rohanin tasangoilta ja pyytänyt mukaansa. Kiitos Gandalf Valkoisen, taistelu Helmin Syvänteellä oli kuin olikin päättynyt ihmisten kannalta voitokkaasti. Rautapihan armeija oli haljalla, örkit oli ajettu pakoon tai tapettu. Kaikki oli pitkästä aikaa hyvin... ja kuitenkin Legolas oli huolestuneempi kuin päiväkausiin.
Huone oli se sama, jossa he olivat Haldirin kanssa olleet vain muutamia tunteja aikaisemmin. Silloin he eivät olleet panneet merkille huoneen sisustusta juuri ollenkaan, eiväthän he olleet koskaan päässeet ovea pidemmälle... vasta nyt, kun Théoden kuningas oli antanut ohjeita haavoittuneiden sijoittamisesta, oli Legolas tajunnut, että kyseessä oli makuuhuone, vieläpä suhteellisen koristeellinen sellainen.
Heidän tarinansa Helmin Syvänteessä oli alkanut tästä huoneesta. Se ei yksinkertaisesti saanut myös päättyä tänne.
Haldir ei ollut koskaan näyttänyt Legolasin silmissä niin kauniilta kuin nyt. Hänen vaaleat hiuksensa oli harjattu ja asettettu hänen olkapäilleen, ja hänen haavoittunut kätensä oli sidottu ja asetettu varovasti hänen vatsalleen. Hänen ihonsa, vaikkakin siinä oli haavoja ja ruhjeita, oli yhtä pehmeä kuin ennenkin. Legolas istui sängyn vierellä ja silitti hellästi Rajaseudun Vartijan kalpeata otsaa ja poskia, joille oli kohonnut hienoinen puna. Aivan kuin Haldir olisi vain nukkunut.
Tehtyään kaiken voitavansa Haldirin hyväksi olivat Aragorn ja muut parantajat sanoneet, ettei selän syvä viilto ollut vastoin kaikkia odotuksia sittenkään ehtinyt tulehtua. Se, että Legolas oli estänyt verenvuodon ja haavan aukiolon tunikallaan hyvin nopeasti, oli tehnyt paljon hyvää. Se oli kenties pelastanut Rajaseudun Vartijan hengen.
Nyt Haldirin olisi enää palattava tajuttomuudesta... ja se, kuinka nopeasti se tapahtuisi, riippuisi Aragornin mukaan täysin Haldirista itsestään.
Legolas otti Haldirin terveen käden omaansa ja suuteli sitä. Hän oli vannonut, ettei nousisi paikaltaan ennen kuin Haldir avaisi silmänsä. Mikään, mitä he olivat saattaneet sinä yönä voittaa, ei merkinnyt hänelle mitään, ellei Haldir ollut hänen kanssaan nauttimassa voitosta.
Pieni hymy hiipi Legolasin väsyneille kasvoille, kun hänen mieleensä palautui muistoja muutaman tunnin takaa. Legolas ei saattanut edes muistaa, milloin oli viimeksi tuntenut ruumiinsa näin eläväksi.... näin kaikista kahleistaan vapautuneeksi. Haldir oli sytyttänyt hänen sisällään kipinän, joka roihusi voimakkaampana kuin koskaan.
Jos Haldir ei palaisi hänen luokseen, ei Legolas varmastikaan pystyisi pitämään tuota kipinää elossa. Se sammuisi auttamatta.... kaikki elinvoima katoaisi Haldirin mukana. Heidän sielunsa oli rakkauden kautta liitetty yhteiseen kohtaloon, ja jos toinen heistä katoaisi, ei toiselle jäisi mitään sijaa tässä maailmassa.
"Aurinko on jo noussut, a'maelamin," Legolas kuiskasi hiljaa. "Me olemme voittaneet. Sinä olet voittanut... kuolema oli yhteinen vihollisemme, ja se on ajettu tiehensä." Nuori haltia toivoi kaikesta sydämestään, että Haldir kuulisi hänen sanansa. "Manke naa lle, melethron-nîn?" (Missä sinä olet?) Legolasin ääni alkoi hiljalleen särkyä kyyneliin. "Ole kiltti ja kuule minua.... " Legolas puristi Haldirin käden nyrkkiinsä ja laski päänsä heidän yhteenliitettyjen käsiensä varaan. "Kuule minua, Haldir... tula sinome." (Palaa takaisin.)
Legolasin sanat sortuivat lohduttomaan itkuun, ja epätoivo pyyhkäisi hänen ylitseen hyökyaallon tavoin. Hän olisi ilomielin antanut mitä vain saadakseen asettua Haldirin sijasta sairasvuoteelle. Hän olisi antanut mitä vain saadakseen nähdä rakkaimpansa taas elossa ja jalkeilla.
Nojatessaan Haldirin käteen pää alaspäin painettuna ei Legolas huomannut sitä lähes olemattoman pientä reaktiota, jonka hänen sanansa olivat vanhemman haltian elottomassa ruumiissa saaneet aikaan. Tämän kasvot värähtivät hieman, kun tajunta alkoi hiljalleen palata.
Haldir oli tuntenut Legolasin läsnäolon. Joku kutsui häntä takaisin.
"A'maelamin..."
Ääni oli tuskin ollut enempää kuin heikko kuiskaus, mutta se sai Legolasin nostamaan päätään yhdessä silmänräpäyksessä. Itkuisten silmiensä läpi hän sai nähdä jotakin, jonka oli jo yhden epätoivoisen hetken ajan luullut kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Haldir oli avannut silmänsä ja katsoi nyt Legolasia väsyneesti.
"Melethron-nîn!" Legolas ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän loikkasi pystyyn niin nopeasti, että hänen allaan ollut tuoli kaatui kolisten lattialle. Hetkessä hänen toinen kätensä oli Haldirin otsalla, toinen puristi varovasti Rajaseudun Vartijan tervettä kättä.
"Amin... hiraetha.... Legolas," Haldirin ääni oli tuskin kuultavissa ja kuulosti käheämmältä kuin Rohanin ruohoaavikoilla puhaltava tuuli.
"Shhhh, a'maelamin," Legolas painoi sormensa Haldirin huulille. "Älä puhu vaan säästä voimiasi. Sinä tarvitset niitä nyt."
Haldir nyökkäsi hitaasti. Hänen silmänsä pyrkivät painumaan uudestaan kiinni, mikä oli varma merkki pohjattomasta uupumuksesta - yleensä haltiat kun olivat nukkuessaankin silmät auki.
Legolas hymyili. "Esta," (Lepää) hän kuiskasi ja kumartui vetämään peittoa hieman paremmin rakkaansa ylle. Haldir ei jaksanut panna vastaan vaan vaipui melkein heti syvään uneen. Legolas ujutti itsensä varovasti Haldirin viereen, laskeutui makuulle ja asetti kätensä tämän rinnalle. Pehmeän ihon alla sykki vahva sydän, ja Legolas olisi voinut huutaa ilosta.
"Minä olen tässä, enkä ole menossa minnekään."
