Vielä viimeisen kerran - kpl X

Viimeksi, kun Aragorn oli kertaillut tietojaan haltioiden anatomiasta ja psykologiasta, oli hän ollut enemmän kuin huolissaan muistellessaan, kuinka vaikeasti parannettavia sydänsurut olivatkaan. Tällä kertaa tilanne oli aivan toinen: Aragorn seisoi hymyillen huoneen oviaukossa ja katseli, kuinka Haldirin fyysiset vammat umpeutuivat silmissä.

Haldirilla oli kaikki syyt elää, eikä ruumiillisista kolhuista ollut määrätietoiselle haltialle paljoakaan vastusta. Vain hetki enää, ja hän olisi täysin parantunut.

"Pysy nyt paikoillasi vielä muutama päivä..." Aragorn neuvoi ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Hänen silmiinsä syttyi ilkikurinen pilke. "... vaikka tiedän toki, että se niin kauan kuin Legolas on kanssasi samassa huoneessa, se saattaa olla suunnattoman vaikeata."

Sängyllä istuvat Legolas ja Haldir punastuivat korvannipukoitaan myöten. "Hannon le, Estel," Haldir mutisi kiitollisena.

Aragorn tarttui oveen vetääkseen sen kiinni perässään. "Le creoso. Tenna tul're!" (Eipä kestä. Huomiseen!)

Heti Aragornin mentyä Haldir purskahti väkisinkin nauruun. "Ja mitäköhän tuo sitten oli tarkoittavinaan...?"

Legolas pyöräytti silmiään. "Mitäköhän! Sinä olet mahdoton, melethron-nîn," hän jatkoi ja painoi kevyen suudelman Rajaseudun Vartijan huulille. Haldirin iho tuntui taas yhtä lämpimältä kun aina ennenkin, ja Legolas olisi tahtonut nauttia sen läheisyydestä koko ikuisen elämänsä ajan.

Suudelman kesto venyi useita sekunteja siitä, mitä Legolas oli alunperin tarkoittanut. Haldirin kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja painoivat hänet aina vain tiukemmin vanhemman haltian vartaloa vasten. Legolasin oli koottava koko tahdonvoimansa saadakseen Haldirin lopettamaan. "Jos... jos sinä jatkat tuohon malliin, rwalaer, niin minä... minä..." Legolas kuulosti hengästyneeltä.

"Niin sinä teet mitä, a'maelamin?" Haldir kiusoitteli hymyillen ja siveli Legolasin korvaa saaden tämän värisemään.

Legolas pudisti päätään. "Sinun on levättävä nyt, muistatko?" hän sanoi niin painavalla ja käskevällä äänellä kun suinkin vain pystyi.

Käsky johti parhaaseen mökötysilmeeseen, jonka Legolas oli koskaan vanhemman haltian kasvoilla nähnyt. "Mutta en minä ole väsynyt." Haldir katsoi rakastaan lähes anovasti. "Tee minulle lettejä, Legolas."

Legolas tuijotti Haldiria hetken. Sitten hän hymyili ja nousi ylös. "Onko sinulle koskaan kerrottu, mitä tapahtuu lapsille, jotka eivät tottele?" hän naurahti hakiessaan läheiseltä pöydältä harjan ja muutamia nyörejä, jotka oli punottu ohuttakin ohuemmasta hopeisesta langasta.

Haldir näytti hetken miettiväiseltä. "Aye." hän iski Legolasille silmää. "Tottelemattomat lapset saavat rangaistuksen."

Legolas tajusi puhuneensa itsensä pussiin. Haldirilla oli uskomaton taito kääntää kaikki hänen viisaat sanansa häntä itseään vastaan. "Ja sitähän sinä toivoisit, eikö vain, a'maelamin?" hän heitti ilmaan kysymyksen, jonka vastauksen hän tiesi jo etukäteen. Haldir tarttui Legolasin käteen ja suuteli sitä samalla kun Legolas ujutti itsensä varovasti sängynpäädyn ja Haldirin väliin niin, että hänen jalkansa olivat Rajaseudun Vartijan molemmilla puolilla. "Hyvä on. Teen siis sinulle lettejä. Ja sitten, sitten sinä lepäät, tai minä haen Aragornin nukuttamaan sinut niillä yrteillään."

Haldir ei vastannut. Legolasin nokkelat sormet hänen hiuksissaan tuntuivat uskomattoman hyviltä. "Mmm... tähän voisi vaikka tottua...."

Legolas hymyili. "Se oli tarkoituskin."

Rajaseudun Vartija ei vieläkään saattanut ymmärtää, kuinka jollakulla saattoi olla häneen niin suuri vaikutus. Kun Legolasin sormet aina välillä osuivat hänen niskaansa ja korviinsa, Haldir sai tehdä kaikkensa, ettei olisi huokaillut ääneen. Legolasin ruumiista säteilevällä lämmöllä oli huumaava vaikutus.

Aivan kuin omalla painollaan Haldirin käsi eksyi hyväilemään Legolasin jalkaa, joka oli hänen oikealla puolellaan. Legolas värisi häntä vasten, ja Haldir hymyili hieman. Hänen sormensa alkoivat matkustaa aina vain ylemmäksi, ja Legolasin alkoi olla aina vain vaikeampi keskittyä siihen, mitä hän oli tekemässä.

"Haldir..." Legolas mutisi tuskin kuuluvasti. Hänen hengityksensä oli taas hyvää vauhtia käymässä raskaammaksi.

Rajaseudun Vartija painoi päänsä Legolasin olkapäätä vasten ja katsoi rakastaan suoraan silmiin. "Saes, a'maelamin," hän kuiskasi samaan aikaan kun hänen kätensä löysi tiensä nuoremman haltian jalkojen väliin. "En minä hajoa. Auta minua paranemaan."

Kuultuaan Haldirin sanat ei Legolas kestänyt enää hetkeäkään. Hän vangitsi Rajaseudun Vartijan huulet tuliseen suudelmaan ja pudotti kädessään olleen harjan lattialle. He kietoutuivat yhteen kuin kaksi äärimmäisen kaunista koriste-esinettä, jotka oli tarkoitettu kohtaamaan kaikki maailman tuulet ja tuiskut yhdessä.

"Haldir.... älä enää koskaan jätä minua," Legolas kuiskasi, kun heidän huulensa lopultakin erosivat. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin hengitysilmaa keuhkoihinsa - hänen oli saatava kuulla, että Haldir olisi aina hänen kanssaan. "Melkein jo menetin sinut kerran, en kestäisi, jos niin kävisi uudelleen. Mitä ikinä tapahtuukin..."

Haldir hiljensi Legolasin asettamalla sormensa tämän huulille. "Mitä ikinä tapahtuukin, minä kohtaan sen kanssasi." Katsoessaan Rajaseudun Vartijan silmiin Legolas tiesi Haldirin olevan tosissaan. He olisivat yhdessä ikuisuuden - ensin Keski-Maassa, sitten Meren takana. "Amin mela lle, Legolas."

"Amin mela lle, Haldir."

Ja sitten he suutelivat uudestaan.

Fin.

amin mela lle - minä rakastan sinua