Title: Vain kuolleen ruumiini yli
Author: Sparks
Pairing: Legolas/Aragorn
Rating: R
Genre: Angst, action/adventure, hurt/comfort, romance, AU
Warnings: Slash, slash ja vielä kerran slash.
Summary: Mitä tapahtuu, kun Uruk-hai huomaavat, että heitä seurataan?
Disclaimer: Hahmot ovat kunnioitetun JRR Tolkienin, tarina on minun.
A/N: Kaikki haltiakieli on suomennettu heti sen yhteyteen. Huomatkaa rating, se ei johdu nyt ainoastaan slashista vaan myös lievästä väkivallasta! Ei saa lukea, jos tulee traumoja. Nih.
Ei ole betaluettu. Mokista saa valittaa minulle!
Palautetta: kyllä kiitos, ja paljon!
***
Hän oli jo kerran valinnut maanpaon. Sinä päivänä, kun kaikki oli tuntunut kaatuvan hänen niskaansa - kun hänelle oli useiden vuosien rauhallisen elämän jälkeen kerrottu, että hänen harteillaan lepäsi koko Gondorin valtakunnan tulevaisuus ja että hän ei ollut syntyperältään mitään sen vähäisempää kuin Isildurin perillinen - oli hän pakannut nyssäkkänsä, ryhtynyt samoojaksi ja kääntänyt selkänsä elämälle, jonka kohtalo oli hänelle jo paljon ennen hänen syntymäänsä valinnut.
Tuolloin ainoa syy hänen päätökseensä oli ollut se, ettei hän ollut tuntenut olevansa sovelias kuninkaaksi. Sen vapauden kaipuu, josta hän oli nuoruutensa huolettomat vuodet saanut nauttia, oli vienyt voiton. Kuninkuus olisi tuonut tullessaan suunnatonta vastuuta ja sen ehdotonta kantamista.
Kieltäytyessään perinnöstään oli hän luullut sinetöineensä ainoastaan sen, että joku muu nousisi hänen asemastaan kuninkaaksi. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä pohjatonta tyrmistystä ja epätoivoa, jota hänen päätöksensä oli lordi Elrondissa herättänyt.
Nyt Aragorn ymmärsi. Hän ymmärsi niin hyvin, että se teki suorastaan kipeää.
Elrond oli varmasti alusta alkaen tiennyt, että Gondorin valtaistuin oli tarkoitettu yksinomaan Aragornille. Aragorn oli ainoa Isildurin perillinen ja yksi harvoista jäljellä olevista Numenorin ihmisistä. Elrond ei ollut sitä koskaan Aragornille kertonut, mutta jo sillä hetkellä, kun Aragorn oli kieltäytynyt kuninkuudesta, oli Elrondin täytynyt tietää, että valitsemalla tämän tien Aragorn onnistui ainoastaan pitkittämään kohtalonsa täyttämistä. Lopullisesti hän ei voinut koskaan siltä paeta. Minne ikinä Aragorn menikin, törmäsi hän aina kerta kerran jälkeen siihen, että ihmiset odottivat hänen täyttävän kohtalonsa. Hänestä odotettiin kuningasta.
Nyt Aragorn ymmärsi, miksi Elrond oli antanut kasvattipojalleen nimen Estel. Se merkitsi toivoa. Elrond oli aina tiennyt, että vain ja ainoastaan Aragornilla olisi mahdollisuus vaatia Gondorin kruunua itselleen. Se, että Arathornin poika oli saanut elää vanhempiensa kuoleman jälkeen, oli herättänyt uutta toivoa.
Aragorn huokaisi. Näinä levottomina aikoina valtakunnat tarvitsivat vahvoja johtajia, mutta kuitenkin Gondor oli ollut hallitsijaa vailla jo pitkään. Miksi?
Siksi, että Aragorn oli pelkuri. Hän oli pettänyt sekä kasvatti-isänsä että kansansa luottamuksen.
***
Legolas silmäili hiljaisena Aragornia, joka seisoi nurmiharjanteen päällä ja katseli jonnekin kauas. He olivat juosseet pitkin maita ja mantuja jo useamman päivän ajan, ja nyt edessä olivat Rohanin, Théoden kuninkaan ja ratsuruhtinaiden maat. Takaa-ajettavista he eivät olleet nähneet merkkiäkään sen jälkeen, kun Pippinin viitasta peräisin ollut solki oli löytynyt maasta lojumasta joitakin tunteja aikaisemmin.
Useita päiviä kestäneestä juoksemisesta huolimatta eivät Aragorn, Legolas ja Gimli tunteneet suurtakaan fyysistä väsymystä. He olivat kaikki omalla tavallaan tottuneet rasitukseen ja vaativiin suorituksiin. Psyykkinen uupumus sen sijaan varjosti kaikkien mieliä. Oli tuskallista edes kuvitella, miten Merrin ja Pippinin kävisi, jos he eivät ehtisi ajoissa.
Vaikkei Aragorn sitä myöntänytkään, oli Legolas täysin varma siitä, että heistä kolmesta oli Aragorn kaikkein väsynein. Heidän päämääränsä, Merrin ja Pippinin vapauttaminen, tuntui niin selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta Legolas tiesi varsin hyvin, että se oli vain pieni osa huomattavasti suurempaa suunnitelmaa. Tarina jatkuisi sen jälkeen, kun he olisivat saaneet Uruk-hain kiinni, ja vasta sitten alkaisivat todelliset koettelemukset. Legolas saattoi aistia kaiken sen epävarmuuden ja rauhattomuuden, joka Aragornista huokui. Hänen harteillaan lepäsi hyvin paljon, ja sen jälkeen, kun he olivat menettäneet Gandalfin, oli tuo taakka kasvanut entisestään monin verroin raskaammaksi.
Aragorn kääntyi katsomaan Legolasiin ja Gimliin. "Me olemme Rohanin rajalla," hän totesi täysin normaalilla äänellä. Mikään hänen aikaisemmista ajatuksitaan ei heijastunut hänen puheessaan. "Jatketaan."
Gimli murisi painokelvottoman mielipiteensä yötä päivää eteenpäin kiiruhtavista örkeistä, mutta ei suinkaan vastustellut, kun kolmikko taas jatkoi matkaansa rinnettä alas. Aurinko oli vielä korkealla, ja heidän oli parasta juosta täyttä vauhtia aina niin kauan kuin valoa vain riittäisi.
***
Pippiniä oksetti. Päiväkausia hän oli roikkunut haisevan, limaisen örkin selässä ja pomppinut epätasaisessa kyydissä ylös alas niin, että kuvitteli sisuskalujensa olevan jo aivan solmussa. Nuori hobitti ei tiennyt, mikä örkkien määränpäänä oli, mutta osa hänestä suorastaan toivoi, että he pääsisivät perille nopeasti. Mikä tahansa oli parempaa kun tämä ravaaminen.
Se, että örkit juoksivat päiväsaikaankin, soti kaikkia niitä tietoja vastaan, joita Pippinillä örkeistä etukäteen oli. Hänelle oli jo ehtinyt käydä selväksi, että nämä örkit olivat paitsi tavallista vahvempia, myös tavallista vaarallisempia. Pippin ei ollut koskaan toivonut näin hartaasti, että olisi jäänyt Kontuun. Hänestä ei ollut ollut koko matkalla mitään hyötyä.
"Seis!!"
Etunenässä juossut suuri örkki pysähtyi. Pippinin suu loksahti hämmästyksestä auki. Miksi ihmeessä seis? Yö oli yleensä ollut se ainoa aika, jolloin mikään ei ollut saanut örkkejä hidastamaan vauhtiaan.
Pippin ei ollut ainoa, joka ei käsittänyt seisahtumisen tarkoitusta. Useat örkit alkoivat heti kummastellen nurista, että miksi he eivät jatkaneet matkaansa nyt, kun yö oli vihdoinkin laskeutumassa ja matkaaminen olisi taas edes jotenkuten turvallista.
"Miksei me mennä? Hullu, jäädään vielä kaikki kiinni," yksi kirskahti ja pyöritteli rumaa päätään.
Seis-huudon ilmoille laskenut örkki nuuski ilmaa. "Ihmislihaa!" se rääkäisi lopulta syvällä kurkkuäänellä. Pippin nielaisi.
"Jaa mitä?" toinen örkki kummasteli.
"Ihmislihaa! Meitä seurataan!"
Tämän kuullessaan painoivat muutamat epäuskoiset örkit korvansa maahan kiinni. Töms, töms, töms.... tasainen tumina kaikui maan uumenista. Totta vieköön, heidän perässään tuli ainakin yksi ihminen ja yksi hieman painavampi olento, jonka örkit raskaasta askelluksesta päätellen päättelivät kääpiöksi. Örkkien muristessa epäilyjään ääneen tiesi Pippin heti, kenestä oli kyse. Hänen teki kovasti mieli alkaa kirkua siinä toivossa, että Aragorn ja kumppanit tietäisivät olla juoksematta suoraan Uruk-hain syliin.
"Ne on lähellä," kärjessä juossut örkki murisi ja kohotti kirveensä. "Alkakaas tulla, laiskurit, mennään ottamaan ne vastaan!"
***
Legolasia oli jo pidemmän aikaa kiusannut jokin tuntematon. Kaikki ei ollut kohdallaan aikaisempien iltojen jahtiin verrattuna, mutta haltia ei vain millään pystynyt pukemaan sanoiksi, mitä se jokin oli. Ollakseen huolestuttamatta Aragornia ja Gimliä turhaan ei Legolas ollut sanonut mitään ääneen, mutta hänen kaikki aistinsa olivat tavanomaistakin tarkemmassa valmiudessa. Yön saapumisessa oli jotain todella uhkaavaa.
Kenenkään mielialaa ei juurikaan kohottanut se, että edessäpäin oli Fangornin synkkääkin synkempi metsä. Jos Uruk-hai päättäisivät suunnata metsään, jäljittämisestä tulisi paitsi vaikeata, myös karmaisevaa. Vanhasta metsästä liikkui paljon huhuja, ja jopa koko elämänsä puiden parissa elänyt Legolas olisi mielellään jättänyt metsään menemisen väliin.
"Man cenich, Legolas?" (Mitä näet?) Aragorn kysyi, kun Legolas pysähtyi yllättäen metsän reunaan. Se jokin tuntematon tuntemus hänen sisällään oli äkkiä kasvanut räjähdysmäisesti.
"Aragorn," Legolas kuiskasi jännittyneesti. Hän oli juuri tajunnut jotakin. "Ne eivät mene pakoon. Ne ovat jossain ihan lähellä."
"Mitä?" Gimli murahti ja seisahtui hänkin.
"En ole kuullut niiden juoksua enää aikoihin. Ne ovat pysähtyneet."
Legolasin sanojen myötä hakeutui Aragornin käsi miekankahvalle ikään kuin omia aikojaan. Jos Uruk-hai eivät enää liikkuneetkaan eteenpäin, täytyi niillä olla hyvä syy pysähtymiseen. Tuota syytä he saattoivat vain arvailla, mutta varmaa oli ainakin se, että tämä yllättävä taktiikanvaihdos teki tilanteesta heidän kannaltaan arvaamattomamman.
"Legolas - "
Sen enempää ei Aragorn ehtinyt sanoa. Metsän suojista karkasi heidän kimppuunsa kymmeniä ja taas kymmeniä örkkejä, jotka kaikki huusivat suureen ääneen taisteluhuutojaan. Aragorn oli heti valmiina, kuten olivat myös Legolas ja Gimli, mutta ylivoima oli suorastaan murskaava.
Takaa-ajajista oli hetkessä tullut takaa-ajettuja. Aragorn ehti jo pelästyä, että oli tehnyt viimeisen virheensä päättäessään lähteä örkkijahtiin, mutta hyvin pian hän sai huomata, etteivät Uruk-hai huomattavasta ylivoimastaan huolimatta pyrkineetkään tappamaan.
Syystä tai toisesta ne tahtoivat saaliinsa elävänä.
"Legolas! Gimli! Metsään!" Aragorn huusi taistelun melskeen ylitse. Hän tahtoi saada vihollisen houkuteltua takaisin sinne, mistä se oli tullutkin, sillä vaikeakulkuisessa metsämaastossa kömpelöt örkit olivat aina huonommassa asemassa kuin tasaisella ruohomatolla. Örkkien taktiikka oli kuitenkin selkeä: ne tahtoivat saada kolmikon erilleen niin, että nämä eivät voisi auttaa toisiaan. Jäätyään yksin kymmentä örkkiä vastaan alkoi Gimli olla pahimmissa vaikeuksissa kuin kertaakaan aikaisemmin koko matkan aikana.
Legolas jähmettyi kauhusta huomatessaan, että Gimli kaatui maahan erästä puunrunkoa vasten eikä enää noussut ylös. Tuo jähmettyminen maksoi haltialle muutaman arvokkaan sekunnin, joiden aikana örkit suorittivat siirtonsa. Legolas tunsi voimakasta kipua kädessään, sitten kaikki hänen aistinsa alkoivat hämärtyä. Haltia ei tajunnut sitä itsekään, mutta hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli vahvasti sidottu Aragorniin.
Anteeksi, etten koskaan kertonut sinulle.
***
Legolas... Gimli... Legolas!
Aragorn heräsi säpsähtäen. Hänen silmänsä lensivät auki ja hän yritti vaistomaisesti ponkaista istumaan, mutta liike pysähtyi ennen kuin se oli varsinaisesti ehtinyt edes alkaa. Puiden lomasta pilkistävä valo sattui hänen silmiinsä, ja Aragornista tuntui jo valmiiksi siltä kuin hänen päänsä olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ironisesti hymähtäen Aragorn totesi sekä käsiensä että jalkojensa olevan sidotut.
"Hemmetti," Konkari kirosi hiljaa itsekseen ja puri hampaansa yhteen. Vielä hetki sitten he olivat olleet ajamassa örkkejä takaa... nyt he olivat vankeina. Suunnitelma oli saanut hyvin nopeasti todella ikävän käänteen.
"Aragorn?"
Tuttu mutta epätavallisen käheä ääni pakotti Aragornin kääntämään päätään ja katsomaan sivulleen. Konkarin teki kovasti mieli huokaista helpotuksesta. Legolas makasi hänen vieressään samalla tavalla sidottuna kuin mitä hän itsekin oli, mutta muuten haltia tuntui olevan suhteellisen hyvässä kunnossa.
"Legolas..." Aragornin teki äkkiä kovasti mieli kertoa haltialle, kuinka iloinen hän oli nähdessään tämän vierellään. Olipa tilanne sitten mikä tahansa, Legolasin läheisyys oli aina rauhoittanut Aragornia. Se oli viime aikoina rauhoittanut häntä jopa siinä määrin, että Aragorn oli alkanut suuresti kummastella omia tuntemuksiaan...
"Missä Gimli on?" Isildurin perillinen pakotti ajatuksensa takaisin nykyhetkeen.
Haltian kasvot olivat hyvin murheelliset. "En tiedä, Aragorn. Minä näin hänen kaatuvan maahan ennen kuin pimeys ympäröi minut."
Aragorn sulki silmänsä. Hän tahtoi uskoa siihen, että Gimli oli yhä hengissä, joskin Legolasin kertoman mukaan se ei ollut kovinkaan todennäköistä. Raivo ja viha kuohuivat Konkarin sisällä, mutta hänen oli vaikea päättää, kumpaa hän inhosi enemmän, örkkejä vaiko omaa typeryyttään. Aragorn tiesi, ettei syyllisyys auttanut ketään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä ongelmia, joihin hän oli ystävänsä Gandalfin poismenon jälkeen johtanut. Hyväksi aluksi oli kuollut Boromir, ja nyt kenties myös Gimli.
"Aragorn! Legolas!"
Tyrmistyneiltä kuulostavat hobittiäänet herättivät Aragornin mietteistään. Hän ja Legolas näkivät Merrin ja Pippinin, jotka makasivat vain muutaman askeleen päässä heistä. Toivo valtasi taas sijaa Legolasin raskaassa sydämessä, kun hän sai nähdä Saattueen nuorimmaiset hengissä.
Se, että neljä hajaantuneen Saattueen jäsenistä oli taas samassa paikassa, oli oikein hyvä asia. Tapaamistilanne vain olisi saanut olla hieman toisenlainen.
***
Author: Sparks
Pairing: Legolas/Aragorn
Rating: R
Genre: Angst, action/adventure, hurt/comfort, romance, AU
Warnings: Slash, slash ja vielä kerran slash.
Summary: Mitä tapahtuu, kun Uruk-hai huomaavat, että heitä seurataan?
Disclaimer: Hahmot ovat kunnioitetun JRR Tolkienin, tarina on minun.
A/N: Kaikki haltiakieli on suomennettu heti sen yhteyteen. Huomatkaa rating, se ei johdu nyt ainoastaan slashista vaan myös lievästä väkivallasta! Ei saa lukea, jos tulee traumoja. Nih.
Ei ole betaluettu. Mokista saa valittaa minulle!
Palautetta: kyllä kiitos, ja paljon!
***
Hän oli jo kerran valinnut maanpaon. Sinä päivänä, kun kaikki oli tuntunut kaatuvan hänen niskaansa - kun hänelle oli useiden vuosien rauhallisen elämän jälkeen kerrottu, että hänen harteillaan lepäsi koko Gondorin valtakunnan tulevaisuus ja että hän ei ollut syntyperältään mitään sen vähäisempää kuin Isildurin perillinen - oli hän pakannut nyssäkkänsä, ryhtynyt samoojaksi ja kääntänyt selkänsä elämälle, jonka kohtalo oli hänelle jo paljon ennen hänen syntymäänsä valinnut.
Tuolloin ainoa syy hänen päätökseensä oli ollut se, ettei hän ollut tuntenut olevansa sovelias kuninkaaksi. Sen vapauden kaipuu, josta hän oli nuoruutensa huolettomat vuodet saanut nauttia, oli vienyt voiton. Kuninkuus olisi tuonut tullessaan suunnatonta vastuuta ja sen ehdotonta kantamista.
Kieltäytyessään perinnöstään oli hän luullut sinetöineensä ainoastaan sen, että joku muu nousisi hänen asemastaan kuninkaaksi. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä pohjatonta tyrmistystä ja epätoivoa, jota hänen päätöksensä oli lordi Elrondissa herättänyt.
Nyt Aragorn ymmärsi. Hän ymmärsi niin hyvin, että se teki suorastaan kipeää.
Elrond oli varmasti alusta alkaen tiennyt, että Gondorin valtaistuin oli tarkoitettu yksinomaan Aragornille. Aragorn oli ainoa Isildurin perillinen ja yksi harvoista jäljellä olevista Numenorin ihmisistä. Elrond ei ollut sitä koskaan Aragornille kertonut, mutta jo sillä hetkellä, kun Aragorn oli kieltäytynyt kuninkuudesta, oli Elrondin täytynyt tietää, että valitsemalla tämän tien Aragorn onnistui ainoastaan pitkittämään kohtalonsa täyttämistä. Lopullisesti hän ei voinut koskaan siltä paeta. Minne ikinä Aragorn menikin, törmäsi hän aina kerta kerran jälkeen siihen, että ihmiset odottivat hänen täyttävän kohtalonsa. Hänestä odotettiin kuningasta.
Nyt Aragorn ymmärsi, miksi Elrond oli antanut kasvattipojalleen nimen Estel. Se merkitsi toivoa. Elrond oli aina tiennyt, että vain ja ainoastaan Aragornilla olisi mahdollisuus vaatia Gondorin kruunua itselleen. Se, että Arathornin poika oli saanut elää vanhempiensa kuoleman jälkeen, oli herättänyt uutta toivoa.
Aragorn huokaisi. Näinä levottomina aikoina valtakunnat tarvitsivat vahvoja johtajia, mutta kuitenkin Gondor oli ollut hallitsijaa vailla jo pitkään. Miksi?
Siksi, että Aragorn oli pelkuri. Hän oli pettänyt sekä kasvatti-isänsä että kansansa luottamuksen.
***
Legolas silmäili hiljaisena Aragornia, joka seisoi nurmiharjanteen päällä ja katseli jonnekin kauas. He olivat juosseet pitkin maita ja mantuja jo useamman päivän ajan, ja nyt edessä olivat Rohanin, Théoden kuninkaan ja ratsuruhtinaiden maat. Takaa-ajettavista he eivät olleet nähneet merkkiäkään sen jälkeen, kun Pippinin viitasta peräisin ollut solki oli löytynyt maasta lojumasta joitakin tunteja aikaisemmin.
Useita päiviä kestäneestä juoksemisesta huolimatta eivät Aragorn, Legolas ja Gimli tunteneet suurtakaan fyysistä väsymystä. He olivat kaikki omalla tavallaan tottuneet rasitukseen ja vaativiin suorituksiin. Psyykkinen uupumus sen sijaan varjosti kaikkien mieliä. Oli tuskallista edes kuvitella, miten Merrin ja Pippinin kävisi, jos he eivät ehtisi ajoissa.
Vaikkei Aragorn sitä myöntänytkään, oli Legolas täysin varma siitä, että heistä kolmesta oli Aragorn kaikkein väsynein. Heidän päämääränsä, Merrin ja Pippinin vapauttaminen, tuntui niin selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta Legolas tiesi varsin hyvin, että se oli vain pieni osa huomattavasti suurempaa suunnitelmaa. Tarina jatkuisi sen jälkeen, kun he olisivat saaneet Uruk-hain kiinni, ja vasta sitten alkaisivat todelliset koettelemukset. Legolas saattoi aistia kaiken sen epävarmuuden ja rauhattomuuden, joka Aragornista huokui. Hänen harteillaan lepäsi hyvin paljon, ja sen jälkeen, kun he olivat menettäneet Gandalfin, oli tuo taakka kasvanut entisestään monin verroin raskaammaksi.
Aragorn kääntyi katsomaan Legolasiin ja Gimliin. "Me olemme Rohanin rajalla," hän totesi täysin normaalilla äänellä. Mikään hänen aikaisemmista ajatuksitaan ei heijastunut hänen puheessaan. "Jatketaan."
Gimli murisi painokelvottoman mielipiteensä yötä päivää eteenpäin kiiruhtavista örkeistä, mutta ei suinkaan vastustellut, kun kolmikko taas jatkoi matkaansa rinnettä alas. Aurinko oli vielä korkealla, ja heidän oli parasta juosta täyttä vauhtia aina niin kauan kuin valoa vain riittäisi.
***
Pippiniä oksetti. Päiväkausia hän oli roikkunut haisevan, limaisen örkin selässä ja pomppinut epätasaisessa kyydissä ylös alas niin, että kuvitteli sisuskalujensa olevan jo aivan solmussa. Nuori hobitti ei tiennyt, mikä örkkien määränpäänä oli, mutta osa hänestä suorastaan toivoi, että he pääsisivät perille nopeasti. Mikä tahansa oli parempaa kun tämä ravaaminen.
Se, että örkit juoksivat päiväsaikaankin, soti kaikkia niitä tietoja vastaan, joita Pippinillä örkeistä etukäteen oli. Hänelle oli jo ehtinyt käydä selväksi, että nämä örkit olivat paitsi tavallista vahvempia, myös tavallista vaarallisempia. Pippin ei ollut koskaan toivonut näin hartaasti, että olisi jäänyt Kontuun. Hänestä ei ollut ollut koko matkalla mitään hyötyä.
"Seis!!"
Etunenässä juossut suuri örkki pysähtyi. Pippinin suu loksahti hämmästyksestä auki. Miksi ihmeessä seis? Yö oli yleensä ollut se ainoa aika, jolloin mikään ei ollut saanut örkkejä hidastamaan vauhtiaan.
Pippin ei ollut ainoa, joka ei käsittänyt seisahtumisen tarkoitusta. Useat örkit alkoivat heti kummastellen nurista, että miksi he eivät jatkaneet matkaansa nyt, kun yö oli vihdoinkin laskeutumassa ja matkaaminen olisi taas edes jotenkuten turvallista.
"Miksei me mennä? Hullu, jäädään vielä kaikki kiinni," yksi kirskahti ja pyöritteli rumaa päätään.
Seis-huudon ilmoille laskenut örkki nuuski ilmaa. "Ihmislihaa!" se rääkäisi lopulta syvällä kurkkuäänellä. Pippin nielaisi.
"Jaa mitä?" toinen örkki kummasteli.
"Ihmislihaa! Meitä seurataan!"
Tämän kuullessaan painoivat muutamat epäuskoiset örkit korvansa maahan kiinni. Töms, töms, töms.... tasainen tumina kaikui maan uumenista. Totta vieköön, heidän perässään tuli ainakin yksi ihminen ja yksi hieman painavampi olento, jonka örkit raskaasta askelluksesta päätellen päättelivät kääpiöksi. Örkkien muristessa epäilyjään ääneen tiesi Pippin heti, kenestä oli kyse. Hänen teki kovasti mieli alkaa kirkua siinä toivossa, että Aragorn ja kumppanit tietäisivät olla juoksematta suoraan Uruk-hain syliin.
"Ne on lähellä," kärjessä juossut örkki murisi ja kohotti kirveensä. "Alkakaas tulla, laiskurit, mennään ottamaan ne vastaan!"
***
Legolasia oli jo pidemmän aikaa kiusannut jokin tuntematon. Kaikki ei ollut kohdallaan aikaisempien iltojen jahtiin verrattuna, mutta haltia ei vain millään pystynyt pukemaan sanoiksi, mitä se jokin oli. Ollakseen huolestuttamatta Aragornia ja Gimliä turhaan ei Legolas ollut sanonut mitään ääneen, mutta hänen kaikki aistinsa olivat tavanomaistakin tarkemmassa valmiudessa. Yön saapumisessa oli jotain todella uhkaavaa.
Kenenkään mielialaa ei juurikaan kohottanut se, että edessäpäin oli Fangornin synkkääkin synkempi metsä. Jos Uruk-hai päättäisivät suunnata metsään, jäljittämisestä tulisi paitsi vaikeata, myös karmaisevaa. Vanhasta metsästä liikkui paljon huhuja, ja jopa koko elämänsä puiden parissa elänyt Legolas olisi mielellään jättänyt metsään menemisen väliin.
"Man cenich, Legolas?" (Mitä näet?) Aragorn kysyi, kun Legolas pysähtyi yllättäen metsän reunaan. Se jokin tuntematon tuntemus hänen sisällään oli äkkiä kasvanut räjähdysmäisesti.
"Aragorn," Legolas kuiskasi jännittyneesti. Hän oli juuri tajunnut jotakin. "Ne eivät mene pakoon. Ne ovat jossain ihan lähellä."
"Mitä?" Gimli murahti ja seisahtui hänkin.
"En ole kuullut niiden juoksua enää aikoihin. Ne ovat pysähtyneet."
Legolasin sanojen myötä hakeutui Aragornin käsi miekankahvalle ikään kuin omia aikojaan. Jos Uruk-hai eivät enää liikkuneetkaan eteenpäin, täytyi niillä olla hyvä syy pysähtymiseen. Tuota syytä he saattoivat vain arvailla, mutta varmaa oli ainakin se, että tämä yllättävä taktiikanvaihdos teki tilanteesta heidän kannaltaan arvaamattomamman.
"Legolas - "
Sen enempää ei Aragorn ehtinyt sanoa. Metsän suojista karkasi heidän kimppuunsa kymmeniä ja taas kymmeniä örkkejä, jotka kaikki huusivat suureen ääneen taisteluhuutojaan. Aragorn oli heti valmiina, kuten olivat myös Legolas ja Gimli, mutta ylivoima oli suorastaan murskaava.
Takaa-ajajista oli hetkessä tullut takaa-ajettuja. Aragorn ehti jo pelästyä, että oli tehnyt viimeisen virheensä päättäessään lähteä örkkijahtiin, mutta hyvin pian hän sai huomata, etteivät Uruk-hai huomattavasta ylivoimastaan huolimatta pyrkineetkään tappamaan.
Syystä tai toisesta ne tahtoivat saaliinsa elävänä.
"Legolas! Gimli! Metsään!" Aragorn huusi taistelun melskeen ylitse. Hän tahtoi saada vihollisen houkuteltua takaisin sinne, mistä se oli tullutkin, sillä vaikeakulkuisessa metsämaastossa kömpelöt örkit olivat aina huonommassa asemassa kuin tasaisella ruohomatolla. Örkkien taktiikka oli kuitenkin selkeä: ne tahtoivat saada kolmikon erilleen niin, että nämä eivät voisi auttaa toisiaan. Jäätyään yksin kymmentä örkkiä vastaan alkoi Gimli olla pahimmissa vaikeuksissa kuin kertaakaan aikaisemmin koko matkan aikana.
Legolas jähmettyi kauhusta huomatessaan, että Gimli kaatui maahan erästä puunrunkoa vasten eikä enää noussut ylös. Tuo jähmettyminen maksoi haltialle muutaman arvokkaan sekunnin, joiden aikana örkit suorittivat siirtonsa. Legolas tunsi voimakasta kipua kädessään, sitten kaikki hänen aistinsa alkoivat hämärtyä. Haltia ei tajunnut sitä itsekään, mutta hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli vahvasti sidottu Aragorniin.
Anteeksi, etten koskaan kertonut sinulle.
***
Legolas... Gimli... Legolas!
Aragorn heräsi säpsähtäen. Hänen silmänsä lensivät auki ja hän yritti vaistomaisesti ponkaista istumaan, mutta liike pysähtyi ennen kuin se oli varsinaisesti ehtinyt edes alkaa. Puiden lomasta pilkistävä valo sattui hänen silmiinsä, ja Aragornista tuntui jo valmiiksi siltä kuin hänen päänsä olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ironisesti hymähtäen Aragorn totesi sekä käsiensä että jalkojensa olevan sidotut.
"Hemmetti," Konkari kirosi hiljaa itsekseen ja puri hampaansa yhteen. Vielä hetki sitten he olivat olleet ajamassa örkkejä takaa... nyt he olivat vankeina. Suunnitelma oli saanut hyvin nopeasti todella ikävän käänteen.
"Aragorn?"
Tuttu mutta epätavallisen käheä ääni pakotti Aragornin kääntämään päätään ja katsomaan sivulleen. Konkarin teki kovasti mieli huokaista helpotuksesta. Legolas makasi hänen vieressään samalla tavalla sidottuna kuin mitä hän itsekin oli, mutta muuten haltia tuntui olevan suhteellisen hyvässä kunnossa.
"Legolas..." Aragornin teki äkkiä kovasti mieli kertoa haltialle, kuinka iloinen hän oli nähdessään tämän vierellään. Olipa tilanne sitten mikä tahansa, Legolasin läheisyys oli aina rauhoittanut Aragornia. Se oli viime aikoina rauhoittanut häntä jopa siinä määrin, että Aragorn oli alkanut suuresti kummastella omia tuntemuksiaan...
"Missä Gimli on?" Isildurin perillinen pakotti ajatuksensa takaisin nykyhetkeen.
Haltian kasvot olivat hyvin murheelliset. "En tiedä, Aragorn. Minä näin hänen kaatuvan maahan ennen kuin pimeys ympäröi minut."
Aragorn sulki silmänsä. Hän tahtoi uskoa siihen, että Gimli oli yhä hengissä, joskin Legolasin kertoman mukaan se ei ollut kovinkaan todennäköistä. Raivo ja viha kuohuivat Konkarin sisällä, mutta hänen oli vaikea päättää, kumpaa hän inhosi enemmän, örkkejä vaiko omaa typeryyttään. Aragorn tiesi, ettei syyllisyys auttanut ketään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä ongelmia, joihin hän oli ystävänsä Gandalfin poismenon jälkeen johtanut. Hyväksi aluksi oli kuollut Boromir, ja nyt kenties myös Gimli.
"Aragorn! Legolas!"
Tyrmistyneiltä kuulostavat hobittiäänet herättivät Aragornin mietteistään. Hän ja Legolas näkivät Merrin ja Pippinin, jotka makasivat vain muutaman askeleen päässä heistä. Toivo valtasi taas sijaa Legolasin raskaassa sydämessä, kun hän sai nähdä Saattueen nuorimmaiset hengissä.
Se, että neljä hajaantuneen Saattueen jäsenistä oli taas samassa paikassa, oli oikein hyvä asia. Tapaamistilanne vain olisi saanut olla hieman toisenlainen.
***
