***

Valveilla olo ei ollut paljon painajaista parempaa, sen Legolas ja Aragorn saivat yhdessä Merrin ja Pippinin kanssa seuraavina päivinä huomata. Uruk-hai olivat yhä hyvin tietoisia siitä, että jos heitä oli seurattu jo kerran, niin heitä saatettaisiin aivan hyvin seurata toistamiseenkin. Mahdollisen kiinnijäämisen uhka sai örkit juoksemaan aina vain nopeammin.

Saruman kutsui laumaansa takaisin Rautapihaan. Legolas ja Aragorn eivät viitsineet edes arvailla, mikä heitä siellä odottaisi.

Kokonaisen päivän ja yön kestäneen juoksun jälkeen alkoivat alemman rankin örkit pikku hiljaa käymään kapinamielisiksi johtajijaan kohtaan. Joukon toimintaa seuraillessaan Aragornille selvisi, ettei suurimmalla osalla örkeistä ollut hajuakaan siitä, miksi heidän piti raahata moista vankilaumaa mukanaan sen sijaan, että he olisivat vain yksinkertaisesti päästäneet saaliinsa päiviltä.

"Nyt riitti!" yksi kapeakasvoinen örkki julisti vihaisena, kun Uruk-hai lopultakin paiskasivat vankinsa huolettomasti maahan ja alkoivat rakentaa leiriä. "Ensin me raahataan kahta puolituista. Nytte me raahataan vielä ihmistä ja haltiaa! Mikä järki tässä on, saanks mä kysyä?"

"Et," joukon johtaja nälväisi. "Sun kovaan päähäs ei selitys uppoa kuiteskaan."

"Mulla on nälkä," kapeakasvo nurisi ja sai tuekseen useiden muiden toveriensa mielipiteen. "Miksei me voida vaik syödä noita?"

"Koska sä tiedät varsin hyvin, että Hän haluaa ne elävinä!"

"Noi puolikkaat, joo," kapeakasvo myöntyi. Sen keltaisten kiilusilmien katse tuntui poraavan reiän Aragornin ihoon. "Mutta ei Hän oo sanonu halaistua sanaa mistään ihmisistä! Miksei me voida syödä tota?" kapeakasvo osoitti Aragornia.

Aragorn tuijotti takaisin vähääkään värähtämättä. Hänkin tahtoi mielellään kuulla syyn sille odottamattomalle suopeudelle, jonka ansiosta oli yhä elossa. Niin isäntänsä palvelijoita kuin örkit olivatkin, eivät ne taatusti kantaneet matkassaan ylimääräisiä taakkoja ilman hyvää syytä.

"Ei syödä sitäkään, ei ainaskaan vielä," johtajaörkki nauraa räkätti ja potkaisi Aragornia vatsaan. "On siinä mulla sankari! Ootsä joku henkivartija, häh? Hyvinpä oot hommas hoitanu!" örkki nauraa räkätti lisää ja potkaisi Aragornia uudelleen. Tämä puri huultaan ollakseen hiljaa - hän ei aikonut suoda örkeille sitä iloa, että ne saisivat hänen tuskansa kuulumaan. "Mulla on sullekin ihan omat suunnitelmat. Ehkä me sut syödäänkin, joo, miksei, muttei vielä. Sitä ennen me pidetään hauskaa!" örkki potkaisi Aragornia kolmannen kerran, ja nyt Aragorn ei enää pystynyt olemaan vetämättä polviaan koukkuun vatsansa suojaksi. "Ja sitte sä tosiaankin toivot, että me oltais vain ja ainoastaan syöty sut. Me pidetään hauskaa sun ja sun kauniin pikku kaverin kanssa!"

Tämän sanoessaan örkki raapaisi kynnellään Legolasin leukaa ja sai aikaan punaisen haavan, josta vuoti hieman verta. Legolasin silmät salamoivat. Hän oli raivoissaan, eikä vähiten sen takia, miten örkit olivat juuri Aragornia kohdelleet.

Jos Aragorn vain olisi ollut täysissä voimissaan, olisi hän hyökännyt suoraan örkin kimppuun ja tappanut sen siihen paikkaan. Kukaan, ei kukaan, vahingoittaisi hänen haltiaansa niin kauan kun hänessä vain henki pihisi!

Tuskin Aragorn oli ehtinyt lopettaa ajatustaan, kun hän jo tajusi, mitä oli juuri mielessään vannonut.

Hänen haltiansa.

***

"Perhana soikoon! Tästä hyvästä minä tapan ne kaikki!"

Kääpiö päästi ilmoille värikkään kirouksen, kierähti selälleen ja liikutteli varovasti käsiään ja jalkojaan. Toisin kuin Gimli oli pelännyt, ei mikään paikka tuntunut olevan poikki. Ähkäisten hän nousi istumaan.

"Taas tuli todistettua, että yksi kääpiö on viisaampi kuin laumallinen örkkejä, olivatpa ne sitten Uruk-hai tai ei," Gimli murisi kiivetessään jaloilleen. Hänen päänsä tuntui hieman hassulta, mutta mitä muutakaan saattoi odottaa kaksi päivää ja yhden yön kestäneen makoilun jälkeen.

Heti, kun Gimli oli örkkejä vastaan taistellessaan tajunnut, että ottelun lopputulos tulisi muodostumaan hänen osaltaan hyvin synkäksi, oli hän antanut erään örkin iskeä itseään kevyesti päähän ja kaatunut sitten maahan. Kääpiö oli pidätellyt hengitystään, kun örkit olivat odottaneet vastustajansa nousevan vielä ylös. Kuollutta leikkiminen oli epäilemättä ollut pahimmanlaatuinen kolaus Gimlin ylpeydelle, mutta se oli pitänyt hänet hengissä.

Kääpiön nerokkaassa suunnitelmassa oli mennyt pieleen ainoastaan se, että hän oli sallinut itsensä nukahtaa. Useita päiviä kestäneen loputtoman juoksemisen jälkeen oli lepo venähtänyt vaarallisen pitkäksi. Gimlillä ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, kuinka kauan hän oli ollut poissa pelistä, mutta hän tiesi toki viivytelleensä liian kauan.

"Legolas! Aragorn!" kääpiö huusi ja suoristi vinoon menneen kypäränsä. Hän poimi maasta luotettavan kirveensä, jonka örkit olivat antaneet jäädä lojumaan paikoilleen. "Hoi!"

"Ystäväsi eivät ole enää täällä."

Äänen kuullessaan Gimli kääntyi ympäri kuin ammuttuna. Hänen takanaan aivan metsän reunassa seisoi valkeakaapuinen, vanha mies, jonka kädessä oli valkoinen sauva ja jonka koko olemus huokui arvovaltaa. Ohikiitävän hetken ajan kääpiö ehti luulla seisovansa vain muutaman metrin päässä Sarumanista, mutta sitten valkoisen hahmon kasvonpiirteet paljastuivat hänen silmilleen.

Gimlin suu loksahti auki. "Gandalf!"

Vanha mies hymyili hieman. "Niin, Gimli Glóinin poika, minä se olen: Gandalf Valkoinen."

"Mut...." Gimli näytti yhä epäuskoiselta. "Sinähän kuolit!"

"Se ei ollut loppu, vaan uuden alku. Minä vajosin varjoihin, mutta palaan luoksenne nyt, kun tarvitsette apua enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tehtävä ja kaikki siihen liittyvä on vaakalaudalla." Gandalf näytti ikään kuin painuvan hieman kasaan. "Ne ovat vieneet Aragornin ja Legolasin."

Gimli puristi kirvestään entistä tiukemmin. "Ne alhaiset, saastaiset ryökäleet!"

"Aragorn ja Legolas ovat elossa, Gimli," Gandalf lausui. "He ovat elossa, mutta kuinka pitkään, siitä ei ole mitään takeita. Sen enempää Saruman kuin Sauronkaan eivät tarvitse heitä: he näkisivät oikein mielellään Gondorin kuninkaan, Ihmisten toivon kärsivän ja sitten kuolevan."

"Aragorn," Gimli mutisi ja tunsi puristusta vatsassaan. Sitten hän nosti katseensa velhoon. "Mutta miksi Legolas?"

Gandalf katsoi suoraan kääpiöön. "En tiedä, onko Aragorn vieläkään myöntänyt sitä itselleen," hän lausui arvoituksellisesti, "mutta pelkään pahoin, että kaikista paras keino tuottaa hänelle tuskaa on Legolasin satuttaminen."

***

"Sinne vaan venaamaan, hohoo!" örkeillä oli hauskaa, kun ne heittivät vankinsa pieneen, likaiseen koppiin, jonka lattialla oli kuihtuneita olkia ja jonka seinät olivat kylmää kiveä. "Ja olkaakin kunnolla, tai me alotetaan hauskuus nyt eikä kohta!"

Örkit potkaisivat molempia vankejaan vielä kerran ja menivät sitten menojaan. Nostaessaan varovasti päätään Legolas ja Aragorn tajusivat, että koppi, jossa he parhaillaan olivat, oli rakennettu nimenomaan vankien pitämistä varten. Uruk-hai olivat saavuttaneet yhden niistä vakituisista leiripaikoista, joita Rautapihan lähiympäristössä oli.

"Missä Merri ja Pippin ovat?" Aragorn kysyi hiljaa. Hänen vatsaansa särki pahemman kerran, mutta kivusta huolimatta hän tahtoi päästä ylös.

"Tuolla toisessa kopissa," Legolas vastasi vilkaistessaan kaltereiden lävitse leirin toiseen laitaan. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Aragorniin, joka yritti parhaillaan nousta istumaan. Legolas näki Aragornin kasvoista, kuinka paljon liikkuminen teki kipeää, mutta Aragorn ei sittenkään tahtonut antaa periksi. "Mellonamin. Älä yritä liikkua väkisin," Legolas kuiskasi pehmeällä äänellä. "Ei sinun tarvitse todistaa minulle mitään."

Aragorn antoi yrityksensä olla ja katsoi hämmentyneenä Legolasia. Hänen ei kenties tarvinnut todistaa mitään haltialle, mutta sitäkin enemmän hän tahtoi todistaa jotain itselleen - hän ei tahtonut myöntää olevansa niin avuton, ettei päässyt edes istumaan ilman toisten apua.

Vai oliko kyse sittenkin Legolasista? Aragorn nielaisi.

"Legolas.... minä...." Aragorn ei tiennyt, mitä sanoa. Legolas hymyili ja liikkui Konkarin vierelle varsin ketterästi siitäkin huolimatta, että hänen kätensä ja jalkansa olivat paksuilla nyöreillä sidotut.

"Shhhh," Legolas kuiskasi asettautuessaan istumaan kylmää seinää vasten. "Nosta päätäsi hieman, niin saat laittaa sen syliini."

Aragorn tuijotti Legolasia sanomatta mitään.

"Nosta nyt vain päätäsi," Legolas toisti. "Anna minun näyttää sinulle, ettei heikkouden myöntäminen ole aina pahasta."

Aragornin luontainen taipumus suojella muita soti tekoa vastaan, mutta houkutteleva ajatus siitä, että hän saisi edes hetken levätä Legolasin rauhoittavassa läheisyydessä, sai hänestä nopeasti lujan otteen. Jaksamatta vastustella sen enempää nosti hän yläruumistaan sen verran, että Legolas saattoi ujuttaa jalkansa hänen päänsä alle. Sitten Aragorn lopultakin antoi itsensä rentoutua.

"No niin, näetkö nyt?" Legolas kysyi hiljaa. "Eikö siinä olekin paljon parempi?"

Legolasin sylissä oli miljoona kertaa parempi olla kuin tuskallisessa istuma-asennossa, se Aragornin oli pakko myöntää. "Hannon le, mellonamin," hän kuiskasi ja katsoi Legolasia suoraan silmiin. Legolas hymyili Konkarille ja antoi sidottujen käsiensä kulkea hellästi Aragornin hiuksissa. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.

Sulkiessaan silmänsä ajatteli Aragorn kaikkia niitä vaaroja, joiden läpi he olivat jo tähän mennessä kulkeneet. Caradhras, Morian kaivokset, Uruk- hain ensimmäinen hyökkäys Anduin-joen varrella... mitä enemmän Aragorn tapahtumia muisteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että he eivät ikinä olisi päässeet edes näin pitkälle ilman Legolasia. Haltia tuki ja apu olivat olleet korvaamattomia. Kuinka monesti Aragorn olisikaan jo antanut epätoivon vallata sydämensä, ellei Legolas olisi ollut kiskomassa häntä takaisin!

Yksinäinen kyynel karkasi Aragornin silmäkulmasta ja vierähti hänen poskelleen. Siinä missä Isildurin perillinen oli toisinaan ollut suorastaan luvattoman heikko, oli Legolas aina ollut vahva. Haltia ei ollut koskaan luovuttanut. Taas kerran tilanne oli samanlainen: örkkien vankinakin Legolas oli onnistunut säilyttämään sen uskomattoman tyyneyden ja rauhallisuuden, joka ei kerta kaikkiaan sallinut Aragornin vajota epätoivoon.

Ne tuntemukset, jotka Aragornin sydämessä olivat syntyneet suunnattomana ihailuna ja kunnioituksena vaaleahiuksista haltiaprinssiä kohtaan, olivat matkan aikana kasvaneet vierivän lumipallon tavoin pohjattomaksi kiintymykseksi. Pelkkä ajatuskin siitä, että örkit tekisivät Legolasille jotain pahaa, sai Aragornin voimaan pahoin.

Nojatessaan ajatuksissaan seinää vasten saattoi Legolas yllättäen tuntea sen voimakkaan tunnekuohun, joka Aragornin sisällä velloi. Katsoessaan Konkarin kasvoja näki haltia niin paljon tukahdettua tuskaa ja ahdistusta, että se sai hänen oman sydämensä särkemään. Legolas ei tahtonut mitään muuta kuin auttaa ystäväänsä.... auttaa miestä, joka nyt lepäsi siinä hänen sylissään ja jonka harteille oli sälytetty enemmän huolta kuin kenenkään olisi koskaan pitänyt joutua kantamaan.

Mies, jonka elämä merkitsi Legolasille enemmän kuin hänen omansa. Legolas ei enää pystynyt kieltämään itseltään sitä, että Aragornin onnellisuus oli hänelle kaikki kaikessa.

Tai oikeastaan, mitä siihen tuli... Aragorn itse oli hänelle kaikki kaikessa.

Aragorn säpsähti, kun Legolasin lämpimät sormet kurottautuivat pyyhkäisemään pois hänen poskelleen vierähtäneen kyyneleen. "Mellonamin. Me selviämme tästä," Legolas kuiskasi hiljaa. "Yhdessä."

Legolasin sanat onnistuivat nostamaan Aragornin väsyneille kasvoille pienen hymyn. "Yhdessä." hänen kätensä etsi haltian käden ja puristi sen omaansa. Sitten Aragorn veti syvään henkeä. "Legolas.... minä haluan sanoa.... minä - "

"Hohoo! Kattokaa nyt niitä!" ilkeä örkinääni katkaisi Aragornin puheen. He katsoivat vankikopin ovelle, missä yksi örkki parhaillaan avasi lukkoa muiden pomppiessa ja metelöidessä vieressä. "Kattokaa nyt, miten ne on yhessä! Luulis varmaan, että ne on liimattu toisiinsa kiinni!" kaikki örkit nauroivat tälle luokattomalle vitsinvääntämiselle mahat kippurassa.

"Enks mä jo sanonut teille taulapäille, että tää mies tekis mitä vaan rakkaan haltiansa puolesta!" aiemmin ryhmän marssia johtanut suurikokoinen örkki mesusi ja tunkeutui koppiin yhdessä muutaman muun kanssa. Kovakouraisesti ne kiskoivat sekä Legolasin että Aragornin jaloilleen. "Ny sitte katotaan, että mitä sä tykkäät siitä, kun me pidetään hieman hauskaa tän kauniin kaveris kanssa!"

***

"Mitä siellä tapahtuu?" Merri kyseli ja yritti kirjaimellisesti kiivetä edessään olevan Pippinin päälle nähdäkseen, mitä heidän vankikoppinsa kaltereiden ulkopuolella oikein metelöitiin.

"En tiedä," Pippin kuiskasi. "Ne ovat raahanneet Legolasin ja Aragornin ulos vankilastaan."

Merri nielaisi. Örkit pitivät nyt kamalampaa meteliä kuin kertaakaan aikaisemmin koko juoksumatkan aikana.... ne huusivat pilkkasanoja ja nauroivat omille vitseilleen, ne laukoivat ilmoille ilkeyksiä ja kiljuivat kuin mielipuoliset. Hobitti ei pitänyt tilanteesta yhtään.

Merrin ja Pippinin tarkkaillessa tilannetta omasta vankilastaan kiskoivat örkit Legolasin ja Aragornin leirin keskellä olevan nuotion äärelle. Molemmat vangit pistivät parhaansa mukaan vastaan, sillä he olivat tunteneet olonsa huomattavasti turvallisemmaksi yksinäisessä kopperossaan, mutta mikään, mitä he saattoivat sidotuin käsin ja jaloin tehdä, ei auttanut paljoakaan.

Nuotion vierelle päästyään örkit tönäisivät Aragornin polvilleen maahan. "Me ollaan saatu aika saalis," yksi niistä hihkui silmät kiiluen. "Tiedättekste hei, kuka tää on? Tästä pitäis joskus vielä tulla kunkku!"

Pilkkahuudot örkkien keskuudessa voimistuivat entisestään. "Kovastipa on sun vaikutusvaltas vähentyny!" sama örkki jatkoi ja läimäytti Aragornia poskelle niin lujaa, että tämän pää heilahti väkisinkin sivulle. "Tajuuttekste, miten me saadaan kiitosta tästä hyvästä? Isäntä ja Suuri Herra alkaa loikkia riemusta, kun ne tajuaa, mitä me ollaan saatu vangiks!"

Johtajansa sanat kuullessaan keskittyivät örkit ajattelemaan yksinomaan sitä, kuinka tyytyväisiksi Saruman ja Sauron tästä hyvästä tulisivatkaan. Riemu arvokkaasta vangista sai ne sekoamaan täysin, ja ne alkoivat kirkua ja heitellä Aragornia kaikella, mitä vain maasta löysivät.

"Heikko hölmö sä kyllä olet," kiilusilmä ilkkui vasten Aragornin kasvoja. "Ei oo ihme, että ihmisten valta kaatuu, kun niitten kunkut on tätä maata! Juokset vaan puolituisten perässä ja annat vielä itteski jäädä kiinni! Säälittävää!" örkki löi Aragornia toistamiseen, tällä kertaa toiselle puolelle kasvoja.

"Lopettakaa! Satutatte häntä!"

Huuto sai Aragornin nostamaan päätään ja katsomaan ylös. Hän näki Legolasin, jonka kasvot olivat raivosta punaiset ja joka yritti parhaillaan riuhtoa itseään irti siitä tiukasta otteesta, jossa kaksi örkkiä häntä pitelivät. Aragorn ei ollut koskaan nähnyt Legolasin kasvoilla samanlaista ilmettä.

"Antakaa hänen olla!" Legolasin ääni oli inhoa täynnä.

Aragorn pudisti kauhuissaan päätään. Hän tiesi varsin hyvin, että Konkaria puolustamalla ei haltia saavuttanut mitään muuta kuin ongelmia itselleen. "Dina, Legolas," (Ole hiljaa, Legolas) hän kuiskasi lähes anelevasti. Jos örkit laskisivat vihansa valloilleen....

Aragornin pyyntö tuli liian myöhään. Örkit keskittivät nyt kaiken huomionsa haltiaan - haltiaan, jota ne syvällä sisimmässään vihasivat vielä Aragorniakin enemmän.

"Pidä suus, haltia," johtajaörkki sylkäisi viimeistä sanaa painottaen ja pakotti Legolasinkin polvistumaan. "Sä taidat pitää tosta kunkusta hieman enemmän kun sulle on terveellistä, hmm?"

Kommentti sai Legolasin punastumaan, ja Aragornin katse liimautui haltiaan siitäkin huolimatta, että jokainen vilkaisu tuon kauniin olennon suuntaan sattui hänen sydämeensä. Kuinka kipeästi hän tahtoikaan kertoa Legolasille, että tunne oli molemminpuoleinen...

"Sun olis ehkä hyvä tietää, kuinka paljon me haltioita vihataan," örkki murisi suoraan Legolasin korvaan. "Niin kauniita te ootte, ja mahtavia! Hyi hitto."

Legolasin silmät iskivät salamoita. "Minkä minä sille voin," hän vastasi sarkastisesti ja sai palkakseen sellaisen läimäytyksen takaraivoonsa, että oli hyvin vähällä horjahtaa kasvot edellä maahan. Aragorn värähti ja toivoi kaikesta sydämestään, että Legolas pitäisi kielensä kurissa.

"Me totta vieköön voidaan sille jotakin!" örkki huusi vihaisena. "Me voidaan tehdä susta entinen haltia. Sä vielä toivot, ettet olis koskaan syntynytkään!" örkki pakotti Legolasin katsomaan itseensä. "Me kidutetaan sua just niin kauan, ettei susta oo jäljellä muuta kuin tyhjä kuori." omahyväinen hymy kasvoillaan örkki katsahti Aragorniin. "Ja sä, kunkku, saat olla kiltisti paikoillas ja katsoa, kuinka me pannaan sun kaunis haltias huutamaan!"

Vasta nyt sanojen koko kauheus syöpyi Aragornin tajuntaan. Hän kalpeni kuin lakana muistaessaan, mitä hänelle oli joskus kauan sitten örkkien synnystä kerrottu.

Örkit olivat joskus olleet haltioita. Ne tahtoivat tehdä Legolasista kaltaisensa.

***