***

Vain yhdestä ainoasta asiasta saattoi Aragorn kaiken tämän mielettömyyden keskellä olla varma: hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi.

Tahattomat kyyneleet ilmestyivät Konkarin silmäkulmiin, kun hän katseli vieressään makaavaa liikkumatonta haltiaa. Mikään, ei sitten yhtään mikään koko tästä onnettomasta sotkusta ollut Legolasin syytä: ei se, että Sauron oli hyvää vauhtia kokoamassa mahtiansa takaisin, tai se, että Saruman oli mennyt vihollisen puolelle ja aiheuttanut petturuudellaan peruuttamatonta tuhoa. Legolas ei olisi pystynyt tekemään mitään asioita parantaakseen, vaikka olisi tahtonutkin: ja kuitenkin hän oli joutunut maksamaan korkean hinnan uskollisuudestaan.

Samaa ei voinut parhaalla tahdollakaan mennä sanomaan Aragornista, sen Konkari tiesi liiankin hyvin. Jo tuhansia vuosia sitten oli hänen esi- isänsä Isildur osoittanut heikkoutensa, kun Sormus oli saanut jäädä Keski- Maahan ja pahuuden oli annettu elää. Toisin kuin Legolasilla nyt satoja vuosia myöhemmin, oli Isildurilla tuolloin ollut mahdollisuus vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kaikki olisi voinut päättyä jo silloin, mutta ei: Isildurin vallanhalu oli johtanut siihen, että sota ja levottomuudet alkoivat uudelleen, ja kaikki vapaat kansat olivat taas vaarassa.

Sinä olet Isildurin perillinen, et Isildur itse, Arwenin kaukaiset sanat kaikuivat Aragornin korvissa. Sanat oli tarkoitettu rohkaisuksi, mutta juuri nyt Aragorn ei kerta kaikkiaan pystynyt uskomaan niiden todenperäisyyteen. Millä tavoin hän muka oli esi-isäänsä parempi? Ei mitenkään. Aragorn oli epäonnistunut aivan yhtä surkeasti. Hän oli aivan yhtä heikko kuin edeltäjänsäkin.

Aragorn ei ollut pystynyt suojelemaan edes sitä yhtä henkilöä koko Keski- Maassa, jota hän ei olisi koskaan tahtonut loukata. Tieto siitä, että hän, ja yksin hän, oli aiheuttanut Legolasille kärsimystä, poltti Aragornin sisintä hehkuvan kekäleen tavoin. Se raastoi hänet hiljalleen hengiltä.

Legolas värähti hieman, ja Aragornin tuskallisesti pidättelemät kyyneleet karkasivat hallitsemattomaksi noroksi hänen poskilleen. "Amin hiraetha, a'maelamin," hän kuiskasi ensin yhden kerran, sitten toistamiseen. Tuska hänen sisällään oli käymässä ylivoimaiseksi.

Jos edes hänen kätensä olisivat olleet vapaat, mutta ei. Ei ollut olemassa mitään, mitä Aragorn olisi voinut tehdä Legolasin oloa parantaakseen. Aragorn sulki hetkeksi silmänsä, mutta pian hänen oli pakko avata ne uudelleen: yön tapahtumat vilisivät kuvanauhan tavoin hänen mielessään, eikä hän tahtonut enää nähdä sitä kaikkea uudelleen.

Legolas oli pysynyt vahvana. Hän oli pysynyt niin vahvana, että örkit olivat jo alkaneet menettää kärsivällisyyttään. Aragornin kuolematon kunnioitus haltiaa kohtaan oli kasvanut jokaisena tuskallisena hetkenä räjähdysmäisesti, samoin kuin hänen rakkautensa tuota vaaleaa olentoa kohtaan oli vahvistunut hetki hetkeltä. Legolasin murtaminen oli vaatinut örkeiltä tunteja ja taas tunteja: ja vasta sitten, kun mitään ei enää ollut ollut tehtävissä, oli Legolas huutanut ääneen. Vasta lähes epätodelliselta tuntuneen pitkän ajan jälkeen oli haltia joutunut antautumaan.

Aragorn oli pakotettu katsomaan. Hän oli saattanut vain olla vieressä ja todistaa sitä kidutusta, johon ainoastaan läpeensä mädät örkit pystyivät. Uruk-hai olivat kuin olivatkin löytäneet hänen heikon kohtansa.

Lopulta vapauttava tajuttomuus oli tullut auttamaan hänen rakastaan: Legolas ei ollut ollut tietoinen tästä maailmasta enää useampaan tuntiin. Pitääkseen lelunsa hengissä olivat örkit sulkeneet heidät taas vankikoppiin ja nauraneet mennessään, että öinen hauskuus otettaisiin vielä pian uusiksi.

Raivo nosti äkkiä päätään Aragornin sisällä, ja hän puristi yhteensidotut kätensä lujasti nyrkkiin. Jos se vain hänestä yhtään riippuisi, ei seuraavaa kertaa koskaan tulisi. Todellakin, Aragornilla ei ollut enää mitään menetettävää.... ei mitään, mikä olisi tärkeämpää kuin se, ettei Legolas murtunut örkkien käsittelyssä. Kun örkit seuraavan kerran palaisivat, Aragorn puolustaisi Legolasia kaikilla niillä voimilla, joita hänellä yhä oli jäljellä.

Hän puolustaisi Legolasia, vaikka se koituisi hänen omaksi kuolemakseen.

Keskittyessään vihansa vatvomiseen ja päättäväisten ajatustensa pönkittämiseen ei Aragorn laisinkaan huomannut, että pari sinisiä silmiä tuijotti häntä tiiviisti hänen vieressään.

"Aragorn?"

***

"Legolas! Mellonamin..." Aragorn kuulosti lähes säikähtäneeltä. Hän ei ollut laisinkaan huomannut, missä vaiheessa tajuttomuus oli hellittänyt otteensa hänen vieressään makaavasta haltiasta.

Aragorn tahtoi kysyä Legolasilta miljoonia asioita... muistiko tämä, mitä oli tapahtunut? Sattuiko häneen? Oliko olemassa mitään, mitä Aragorn voisi tehdä Legolasin oloa parantaakseen?

Voisiko Legolas koskaan antaa Aragornille anteeksi?

Kaikki sanat juuttuivat Aragornin kurkkuun. Legolas katsoi häntä suoraan silmiin... ja tuo katse tuntui porautuvan aina Konkarin sisimpään saakka. Mikään Legolasin katseessa ei kielinyt siitä, että hän olisi ollut vihainen Aragornille... näkyvissä ei ollut pienintäkään halveksunnan tai inhon pilkettä. Aragorn uskalsi tuskin hengittää.

"Aragorn," Legolas kuiskasi, ja hänen äänensä kuulosti kovin käheältä. Syystä, jota Aragorn ei itsekään tiennyt, nojautui Konkari lähemmäksi haltian kasvoja Legolasin kuiskatessa ääneen hänen nimensä. Suolaiset kyyneleet valuivat alas Aragornin poskia ja päätyivät Legolasin huulille. Legolas saattoi maistaa sen tuskan, joka tulevaa kuningasta raastoi.

"Aragorn... ennen kuin örkit tulivat... kerro minulle..."

Konkari nielaisi. "Mitä?"

"Kerro minulle... mitä olit silloin sanomassa."

Jos Aragorn oli jo tähän mennessä tiennyt olevansa pelkuri, nyt hän tunsi itsensä vielä pahemmaksi sellaiseksi. Konkari sulki silmänsä, ja kuva tuosta yöntakaisesta tilanteesta nousi heti hänen eteensä: Legolas puristi hänen kättään... ja Aragorn tahtoi kertoa haltialle, kuinka paljon tämä hänelle merkitsi... ja sitten tulivat örkit ja raahasivat heidät keskelle vankileiriä... ja vielä kidutuksen keskelläkin katsoi Legolas Aragornia ennen kaikkea kysyvästi.

Aragorn purskahti äkkiä lohduttomaan itkuun. Hän ei voinut sille mitään. Kuinka hän voisi avata suunsa ja kertoa haltialle, että oli auttamattomasti rakastunut tähän? Kuinka Legolas voisi koskaan vastata hänen tunteisiinsa tämän kaiken jälkeen?

Tavallaan Aragorn oli aina ollut vanki. Kohtalonsa vanki, nyt örkkien vanki... ja rakkautensa vanki.

Konkari säpsähti, kun Legolasin sidotut kädet kietoutuivat äkkiä hänen kaulansa ympärille ja painoivat hänen päänsä haltian rintaa vasten. Odottamansa halveksunnan sijaan sai Aragorn tuntea niin paljon lämpöä ja rakkautta, että se oli saada hänen sydämensä pysähtymään. Kaiken uhallakin hän pakottautui nostamaan päätään sen verran, että saattoi nähdä Legolasin kasvot. Myös haltian silmät olivat kyyneleiden sumentamat.

"Saes, Estel," Legolas kuiskasi nieleskellen. "Minun täytyy saada tietää... minun täytyy tietää, ettei kaikki ole ollut turhaa... että.... että sinäkin tunnet samoin..."

Aragorn ei kestänyt enää hetkeäkään. Hän painoi huulensa Legolasin väriseviä huulia vasten ja suuteli tätä pitkään ja perusteellisesti. Legolas vastasi suudelmaan kiihkolla, jonka Aragorn saattoi tuntea aina varpaissaan saakka. Haltian kädet hänen ympärillään puristivat Aragornin haltiaa vasten niin lujasti, että kun he lopultakin irroittautuivat suudelmasta, sai Aragorn huomata haukkovansa henkeään.

"Legolas... lirimaer... minä olen niin pahoillani," Aragorn kuiskasi. "Kaikki tämä tuska ja pahuus, jota olet minun takiani saanut sietää... minä olen toivoton pelkuri, Legolas, en ole rakkautesi arvoinen! En edes saanut kerrotuksi sinulle..."

"Shhh, a'maelamin," haltian rauhallinen ääni kuiskasi Aragornin korvaan. "Älä syytä itseäsi. Minä ymmärrän.... minä tiedän."

Aragorn pudisti päätään. "Ei, Legolas. En voi koskaan antaa tätä itselleni anteeksi! Minä annoin niiden kiduttaa sinua, minä vain katsoin vierestä! Sen ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Ei näin, ei sinulle."

"Estel." Legolas vangitsi Aragornin pään käsiensä väliin. "Mitä olisit voinut tehdä tilannetta muuttaaksesi? Hankkia itsesi hengiltä? Minä avasin suuni, vaikka tiesin, mihin se johtaa. Se ei ollut sinun vikasi," haltia muistutti. Hänen siniset silmänsä katsoivat suoraan Aragornin ruskeisiin. "Olen valmis kuolemaan tuhat kuolemaa vuoksesi niin kauan kuin vain voin olla varma rakkaudestasi."

Aragorn ujutti sidotut kätensä heidän väliinsä niin, että pystyi sivelemään sormillaan Legolasin poskea. "Rakkauteni sinulla on aina, lirimaer," hän vastasi ääni väristen. "Mutta en suostu siihen, että se koituu kohtaloksesi."

Legolas suuteli Aragornin sormia. "Kerro minulle, Estel... kuka sinä olet?"

Aragorn katsoi Legolasia hämmästyneenä. Mitä haltia tahtoi hänen sanovan? Eihän Aragorn tiennyt itsekään, kuka hän oikein oli - maanpaon valinnut, vastuutaan epätoivoisesti pakeneva valtaistuimen perijä? Kohtalon kolhuja väistelevä samooja? Heikon Isildurin aina vain heikompi perillinen?

Haltia saattoi lukea hämmästyksen rakkaansa kasvoilta. "Olen aina tiennyt sen, Aragorn," hän sanoi pehmeästi. "Et ole varma siitä, mikä tuhansista edessäsi olevista poluista on se oikea, ja tämä kysymys horjuttaa mielenrauhaasi. Se tekee sinut tahtomattaan epävarmaksi ja kalvaa sinua säälimättömästi."

Häpeä poltteli Aragornin kasvoja. Legolas luki häntä kuin avointa kirjaa.

"Sinä olet Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen, kuningas Elessar. Sinä olet Ihmisten toivo ja Gondorin tuleva hallitsija," Legolas jatkoi hymyillen. Kyyneleet nousivat taas Aragornin silmiin. "Minä luotan sinuun, Aragorn. Olen aina luottanut. Luottamukseni ja rakkauteni tähden minä käänsin örkkien huomion sinusta itseeni, sillä Keski-Maalla ei ole varaa menettää sinua. Minulla ei ole varaa menettää sinua, tai sydämeni tukehtuisi tuskaan." Legolas piti hetken tauon. "Ilman sinua minä menehtyisin suruun, eikä ihmisten rodulla enää olisi toivoa. Toivoa, Estel! Se olet sinä."

"A'maelamin...." Aragorn ei osannut sanoa mitään.

"Ymmärrätkö nyt, Aragorn? Nuo saastaiset olennot eivät saa koitua kohtaloksesi. Liian paljon on vaarassa. Mutta minä, minä kuolisin muutenkin, ellen saisi olla kanssasi! Sinä olet kuningas Elessar..." Legolas painoi huulensa aivan Konkarin huulia vasten. "Ja minä olen haltia, joka rakastaa sinua."

***