***
Kuningas Elessar. Se olet sinä, Aragorn, Legolasin vaalea hahmo sanoi hänen edessään. Käsissään haltia piteli kultaista, punaisilla jalokivillä koristettua kruunua, joka loisti auringonvalossa sädekehän tavoin.
Aragorn tunsi tuon kruunun niin hyvin. Se kuului Gondorin kuninkaalle... se kuului hänelle. Se oli hänen perintönsä, hänen esi-isiensä lahja. Se oli se raskas, painava esine, joka sinetöisi hänen kohtalonsa ja lopettaisi vuosikausia kestäneen pakoilun. Se oli hänen velvollisuutensa.
Legolas oli lopultakin osoittanut hänelle sen oikean polun. Aragorn hymyili haltialle ja painoi päänsä kumarrukseen, kun Legolas valmistautui painamaan kruunun hänen päähänsä. Legolas oli antanut Aragornille hänen elämänsä takaisin.
PAM!
Jostain kuului korviahuumaavaa huutoa ja melskettä. Örkit! Ne olivat taas täällä. Aragorn tajusi, että vielä yksi este oli hänen kruunauksensa tiellä - noista saastaisista palvelijoista, kuin myös niiden kahdesta isännästä, oli ensin päästävä eroon. Vasta sodan päätyttyä voisi Aragorn ottaa vastaan tehtävänsä.
Ne juoksivat heitä kohti. Ne lähestyivät, ja niiden ahnaat katseet oli suunnattu Legolasia kohti. Raivo nousi Aragornin sisällä. Hän tarttui miekkaansa ja kohosi täyteen pituuteensa...
"Legolas!"
Aragorn heräsi omaan huutoonsa. Hän oli yltä päältä hiessä, mutta kuitenkin hänellä oli kylmä. Raskaasti hengittäen Aragorn katseli ympärilleen ja pyrki rauhoittumaan. Hämärä oli laskeutunut jo tunteja sitten, ja nyt oli jo aivan pimeää.
"Aragorn?" Legolasin huolestunut ääni kuiskasi hänen vierestään. "Rauhoitu... se oli vain painajaista."
"Painajaista..." Aragorn toisti papukaijan tavoin. "Se oli... "
"Mani, a'maelamin?"
Aragorn käänsi päätään nähdäkseen rakkaansa paremmin, mutta hänen sumeat silmänsä erottivat selkeästi vain sen heikon loiston, joka oli peräsin Legolasin ihosta. Haltiat todellakin olivat uskomattoman kauniita. "Jotain, mikä voisi tapahtua.... mutta ei ennen kuin me pääsemme vapaaksi ja Sauron kukistuu."
Legolas nojasi Aragornin olkapäähän. "Frodo on matkalla Mordoriin. Se, mitä Merri ja Pippin tekivät, antoi toivon jäädä eloon."
Aragorn huokaisi. "Mutta voimmeko me nyt puolestamme pelastaa heidät?"
"Aragorn." Legolasin ääni oli hyvin päättäväinen. "Sinä et voi pelastaa Keski-Maata yksin."
Aragornin huulet löysivät tiensä Legolasin huulia vasten, ja hän antoi rakkaalleen hellän suudelman. "Jos me selviämme tästä..." Aragorn aloitti, mutta korjasi sitten sanavalintaansa. Hän ei saanut antaa epätoivon vallata itseään uudelleen - ei nyt, kun hän lopultakin tiesi, kuinka paljon Legolas häneen luotti. "Kun me selviämme tästä, minä tahdon sinut rinnalleni, Legolas. Ilman sinua en olisi mitään. Tiedän, etten voi koskaan ottaa sinua virallisesti puolisokseni samalla tavalla kuin voisin ottaa Arwenin, mutta se ei ole mikään este. Minä haluan jakaa elämäni sinun kanssasi."
Legolas painoi suudelman Aragornin kaulalle. "Ja minä en tahdo mitään muuta kuin saada olla rinnallasi. Amin mela lle, Estel."
"Amin mela - "
"Hohoo!"
Sekä Aragorn että Legolas huokaisivat kuuluvasti ja lysähtivät toisiaan vasten. Ääni ei voinut olla kuulua kenellekään muulle kuin sille inhottavalle, rumalle örkille, joka oli koko päivän kiusannut heitä pisteliäillä kommenteillaan ja uhkauksillaan. Vankikopin ovi avautui kolahtaen.
"Haa, vai ollaan sitä tarpeeks hyvässä kunnossa tollaseen söpöilyyn? No sehän meinaa sitä, että meidän on korkee aika alottaa taas hauskuus! Ei se oo ollenkaan reiluu, että kunkku saa osansa sun kauneudesta, mutta me ei," suuri örkki laukoi virnistellen. Legolas ei voinut sille mitään, että perääntyi aina vain tiiviimmin vankikopin takaseinää vasten. Hän ei tahtonut kokea sitä kaikkea taas.
Aragornin posket olivat vihasta punaiset. "Te saastaiset hylkiöt saatte maksaa joka ikisestä kerrasta, kun koskette häneen ilman hänen lupaansa," hän murisi raivoissaan. "Te tulette maksamaan hengellänne!"
"Aragorn - " Legolas aloitti.
"Ei, minä olen kerta kaikkiaan saanut tarpeekseni! Kerran se on saattanut tapahtua, mutta ei koskaan enää uudelleen! Minä rakastan sinua, Legolas, rakastan koko sydämestäni, ja vain minun kuolleen ruumiini yli pääsevät nämä epäsikiöt enää koskaan vahingoittamaan sinua!"
Aragornin purkaus sai örkit hiljenemään ja teki Legolasin polvista hyytelöä. Joskus yksinäisinä hetkinä oli haltia miettinyt, millaista olisi olla komean Konkarin suojeluksessa. Nyt hän tiesi, ja se tuntui suorastaan mahtavalta.
Aragorn saattoi myös halutessaan olla todella vakuuttava, se kaikille örkeillekin selvisi viimeistään nyt. Hetken ne pällistelivät toisinaan milteinpä pelokkaina ikään kuin pohtien, miten moiseen vankiin olisi suhtauduttava. Örkkien tarkoituksena oli ollut raahata niin Aragorn kuin Legolaskin taas ulos vankilastaan, mutta nyt kukaan ei uskaltanutkaan tarttua vihaiseen Konkariin.
"Riittää!" johtajaörkki kokosi lopulta vaikutusvaltansa ja pisti taas peliin kaikista ilkeimmän ilmeensä. "Nyt ei säästellä mitään! Kimppuun!"
Ja sitten, täysin kenenkään odottamatta, örkin kaulalle ilmestyi jostain terävääkin terävämmän kirveen terä. "Ei askeltakaan, tai kuolemastasi tulee helpon sijaan erittäin tuskallinen," tutun kääpiön ääni murisi örkin korvaan. Legolas ja Aragorn olisivat voineet huutaa riemusta.
Gimli.
***
Se, mikä vielä muutamia päiviä aikaisemmin oli ollut mahtava Uruk-hai -armeija, oli nyt kasa savuavia, kuolleita örkkejä. Gimliä hymyillytti suuresti, kun hän heitti raatokasaan taas uuden ruumiin ja valvoi, etteivät korkealle lyövät liekit päässeet leviämään lähiympäristöön. Hän saattoi kuvitella Sarumanin ilmeen, kun tämä saisi kuulla, mitä eräs määrätietoinen kääpiö ja varjoista palannut Gandalf Valkoinen olivat hänen ylpeydenaiheelleen tehneet.
Legolasin ja Aragornin oli hyvin vaikeata uskoa Gandalfin paluuta todeksi. Kun velhon valkea hahmo ensimmäistä kertaa ilmestyi vankikopin suulle ja sokaisi loistollaan kaikki siellä parasta aikaa olevat örkit, oli Legolas hetken ajan varma siitä, että saapuja olikin Saruman. Mutta ei - Gandalf todellakin seisoi siinä, voimakkaana ja hymyilevänä heidän edessään.
"Olkaa rauhassa nyt, ystäväni," velho lausui kasvoillaan se tuttu, hieman kujeileva ilme, jota sekä Legolas että Aragorn olivat suunnattomasti kaivanneet. "Uruk-hai eivät enää pysty vahingoittamaan ketään."
"Gandalf," Aragorn kuiskasi yhä vain tyrmistyneenä. Epätoivoisesti hän yritti tehdä jonkinlaisen kumarruksen, mutta sidotuin käsin ja jaloin ei siitä tullut oikein mitään. Gandalf nosti kätensä hänet pysäyttääkseen.
"Ei, Aragorn Arathornin poika," velho sanoi kumartuessaan katkaisemaan Konkaria useita päiviä kahlinneet köydet. "Keskity tänä ilon hetkenä vain ja ainoastaan siihen, mikä nyt on olennaista." nuo sanat lausuessaan katsoi velho suoraan Aragornin silmiin ja hymyili hänelle lämpimästi, ja silloin Aragorn ymmärsi. Sanaakaan sanomatta ja tahtomattaankin punastuen hän kääntyi nopeasti Legolasin puoleen ja vapautti tämänkin kahleistaan samalla kun ihmetteli hiljaa mielessään, oliko Gandalf tiennyt jo ennen häntä itseään.
"Tässä hyvin lähellä on pieni lähde, vain muutama askel etelään," velho neuvoi. "Joskus muinoin oli se lähde entisen Rautapihan ylpeys, ja sen vedellä on edelleen erittäin virkistävä vaikutus. Juuri nyt ei ole kiire - menkää lähteelle ja antakaa itsellenne hetki aikaa."
"Entä Merri ja Pippin?" Legolas kysyi käheästi.
Gandalf hymyili. "Älä heistä huoli, ystäväni. Jos rehellisiä ollaan, he ovat tällä hetkellä paljon paremmassa kunnossa kuin sinä."
Niin huolissaan kuin Legolas pikkuisista olikin, ei hänellä ollut pienintäkään halua ryhtyä väittelyyn Gandalfin kanssa. Kaikki viime päivien raastava jännitys johti nyt siihen, että Legolas tunsi olonsa todella väsyneeksi, likaiseksi ja huonokuntoiseksi. Haltia katseli seinään nojaten, kuinka Aragorn nousi horjuen seisomaan ja kokeili, miltä tuntui taas pystyä liikkumaan vapaasti. Hymy Konkarin kasvoilla teki Legolasinkin olon heti hieman paremmaksi: Aragorn oli todellakin luotu seisomaan omilla jaloillaan.
Ennen kuin Legolas ehti edes harkita nousevansa itsekin ylös, oli Aragorn jo nostanut hänet syliinsä ja kietonut vahvat kätensä hänen ympärilleen.
"Aragorn!" Legolas protestoi yllättyneenä. "Ei sinun tarvitse - "
Määrätietoinen suudelma katkaisi haltian puhetulvan. "Kyllä minun tarvitsee, a'maelamin," Aragorn kuiskasi ja hymyili Gandalfille, joka hymyili hänelle takaisin. "Kuten eräs hyvin viisas mies minulle sanoi, nyt on keskityttävä vain siihen, mikä on olennaista. Nyt, kun minulla vihdoinkin on siihen mahdollisuus, aion tehdä sen, mitä olen aina tahtonut tehdä."
Legolasin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. "Ja mitä se on?"
"Pitää huolta sinusta, lirimaer. Tästä päivästä lähtien aina siihen saakka, kunnes aika minusta joskus jättää, voit luottaa siihen, että olen vierelläsi."
Legolas painoi päänsä Aragornin rintaa vasten ja huokaisi tyytyväisyydestä. Se ei siis ollut ollut pelkkää kuolemanpelossa lausuttua sananhelinää, jonka olisi voinut unohtaa heti, kun asiat olivat paremmalla tolalla.
Se oli todellista. Aragorn todellakin rakasti häntä.
***
Useita päiviä myöhemmin Edorasissa vanha uni palasi Aragornin luokse.
Kuningas Elessar. Se olet sinä, Aragorn, Legolasin vaalea hahmo sanoi hänen edessään. Käsissään haltia piteli kultaista, punaisilla jalokivillä koristettua kruunua, joka loisti auringonvalossa sädekehän tavoin.
Aragorn tunsi tuon kruunun niin hyvin. Se kuului Gondorin kuninkaalle... se kuului hänelle. Se oli hänen perintönsä, hänen esi-isiensä lahja. Se oli se raskas, painava esine, joka sinetöisi hänen kohtalonsa ja lopettaisi vuosikausia kestäneen pakoilun. Se oli hänen velvollisuutensa.
Legolas oli lopultakin osoittanut hänelle sen oikean polun. Aragorn hymyili haltialle ja painoi päänsä kumarrukseen, kun Legolas valmistautui painamaan kruunun hänen päähänsä. Legolas oli antanut Aragornille hänen elämänsä takaisin.
PAM!
Kuului korviahuumaavaa huutoa ja melskettä. Kruunajaissalin ovet lensivät auki, ja hetken ajan Aragorn jo odotti näkevänsä taas sen saman örkkilauman. Mutta ei: sisään ryntäsivät hänen ystävänsä, kaikki hänen läheisimmät toverinsa ja kumppaninsa. Merri ja Pippin olivat siellä, kuten myös Frodo ja Sam, matkaltaan turvallisesti palanneina. Ja heidän takanaan olivat Gimli ja Gandalf, Arwen ja Elrond... Aragorn saattoi nähdä jopa Boromirin vaalean kuvajaisen. Gondorin käskynhaltija katsoi Aragornia hyväksyvästi hymyillen.
Veljeni, kuninkaani. Gondorin uusi hallitsija. Elessar Telcontar.
Legolas painoi kruunun Aragornin päähän, ja koko sali puhkesi taputuksiin ja suosionosoituksiin. Kaikki pakoilu oli lopultakin ohitse. Aragorn ei pelännyt enää. Amin mela lle, kuiskasi Legolasin ääni hänen korvaansa. Ilyamenie.
Seuraavana aamuna Aragorn heräsi leveä hymy kasvoillaan. Hänen vieressään rauhallista unta nukkui Legolasin vaalea hahmo, joka näkeminen sai Aragornin hymyn levenemään entisestään. Rauhallisesti tuleva kuningas kääntyi kyljelleen ja kietoi kätensä haltian vyötärölle.
"Amin mela lle, Legolas," hän kuiskasi ennen kuin nukahti uudelleen.
***
Fin.
Kuningas Elessar. Se olet sinä, Aragorn, Legolasin vaalea hahmo sanoi hänen edessään. Käsissään haltia piteli kultaista, punaisilla jalokivillä koristettua kruunua, joka loisti auringonvalossa sädekehän tavoin.
Aragorn tunsi tuon kruunun niin hyvin. Se kuului Gondorin kuninkaalle... se kuului hänelle. Se oli hänen perintönsä, hänen esi-isiensä lahja. Se oli se raskas, painava esine, joka sinetöisi hänen kohtalonsa ja lopettaisi vuosikausia kestäneen pakoilun. Se oli hänen velvollisuutensa.
Legolas oli lopultakin osoittanut hänelle sen oikean polun. Aragorn hymyili haltialle ja painoi päänsä kumarrukseen, kun Legolas valmistautui painamaan kruunun hänen päähänsä. Legolas oli antanut Aragornille hänen elämänsä takaisin.
PAM!
Jostain kuului korviahuumaavaa huutoa ja melskettä. Örkit! Ne olivat taas täällä. Aragorn tajusi, että vielä yksi este oli hänen kruunauksensa tiellä - noista saastaisista palvelijoista, kuin myös niiden kahdesta isännästä, oli ensin päästävä eroon. Vasta sodan päätyttyä voisi Aragorn ottaa vastaan tehtävänsä.
Ne juoksivat heitä kohti. Ne lähestyivät, ja niiden ahnaat katseet oli suunnattu Legolasia kohti. Raivo nousi Aragornin sisällä. Hän tarttui miekkaansa ja kohosi täyteen pituuteensa...
"Legolas!"
Aragorn heräsi omaan huutoonsa. Hän oli yltä päältä hiessä, mutta kuitenkin hänellä oli kylmä. Raskaasti hengittäen Aragorn katseli ympärilleen ja pyrki rauhoittumaan. Hämärä oli laskeutunut jo tunteja sitten, ja nyt oli jo aivan pimeää.
"Aragorn?" Legolasin huolestunut ääni kuiskasi hänen vierestään. "Rauhoitu... se oli vain painajaista."
"Painajaista..." Aragorn toisti papukaijan tavoin. "Se oli... "
"Mani, a'maelamin?"
Aragorn käänsi päätään nähdäkseen rakkaansa paremmin, mutta hänen sumeat silmänsä erottivat selkeästi vain sen heikon loiston, joka oli peräsin Legolasin ihosta. Haltiat todellakin olivat uskomattoman kauniita. "Jotain, mikä voisi tapahtua.... mutta ei ennen kuin me pääsemme vapaaksi ja Sauron kukistuu."
Legolas nojasi Aragornin olkapäähän. "Frodo on matkalla Mordoriin. Se, mitä Merri ja Pippin tekivät, antoi toivon jäädä eloon."
Aragorn huokaisi. "Mutta voimmeko me nyt puolestamme pelastaa heidät?"
"Aragorn." Legolasin ääni oli hyvin päättäväinen. "Sinä et voi pelastaa Keski-Maata yksin."
Aragornin huulet löysivät tiensä Legolasin huulia vasten, ja hän antoi rakkaalleen hellän suudelman. "Jos me selviämme tästä..." Aragorn aloitti, mutta korjasi sitten sanavalintaansa. Hän ei saanut antaa epätoivon vallata itseään uudelleen - ei nyt, kun hän lopultakin tiesi, kuinka paljon Legolas häneen luotti. "Kun me selviämme tästä, minä tahdon sinut rinnalleni, Legolas. Ilman sinua en olisi mitään. Tiedän, etten voi koskaan ottaa sinua virallisesti puolisokseni samalla tavalla kuin voisin ottaa Arwenin, mutta se ei ole mikään este. Minä haluan jakaa elämäni sinun kanssasi."
Legolas painoi suudelman Aragornin kaulalle. "Ja minä en tahdo mitään muuta kuin saada olla rinnallasi. Amin mela lle, Estel."
"Amin mela - "
"Hohoo!"
Sekä Aragorn että Legolas huokaisivat kuuluvasti ja lysähtivät toisiaan vasten. Ääni ei voinut olla kuulua kenellekään muulle kuin sille inhottavalle, rumalle örkille, joka oli koko päivän kiusannut heitä pisteliäillä kommenteillaan ja uhkauksillaan. Vankikopin ovi avautui kolahtaen.
"Haa, vai ollaan sitä tarpeeks hyvässä kunnossa tollaseen söpöilyyn? No sehän meinaa sitä, että meidän on korkee aika alottaa taas hauskuus! Ei se oo ollenkaan reiluu, että kunkku saa osansa sun kauneudesta, mutta me ei," suuri örkki laukoi virnistellen. Legolas ei voinut sille mitään, että perääntyi aina vain tiiviimmin vankikopin takaseinää vasten. Hän ei tahtonut kokea sitä kaikkea taas.
Aragornin posket olivat vihasta punaiset. "Te saastaiset hylkiöt saatte maksaa joka ikisestä kerrasta, kun koskette häneen ilman hänen lupaansa," hän murisi raivoissaan. "Te tulette maksamaan hengellänne!"
"Aragorn - " Legolas aloitti.
"Ei, minä olen kerta kaikkiaan saanut tarpeekseni! Kerran se on saattanut tapahtua, mutta ei koskaan enää uudelleen! Minä rakastan sinua, Legolas, rakastan koko sydämestäni, ja vain minun kuolleen ruumiini yli pääsevät nämä epäsikiöt enää koskaan vahingoittamaan sinua!"
Aragornin purkaus sai örkit hiljenemään ja teki Legolasin polvista hyytelöä. Joskus yksinäisinä hetkinä oli haltia miettinyt, millaista olisi olla komean Konkarin suojeluksessa. Nyt hän tiesi, ja se tuntui suorastaan mahtavalta.
Aragorn saattoi myös halutessaan olla todella vakuuttava, se kaikille örkeillekin selvisi viimeistään nyt. Hetken ne pällistelivät toisinaan milteinpä pelokkaina ikään kuin pohtien, miten moiseen vankiin olisi suhtauduttava. Örkkien tarkoituksena oli ollut raahata niin Aragorn kuin Legolaskin taas ulos vankilastaan, mutta nyt kukaan ei uskaltanutkaan tarttua vihaiseen Konkariin.
"Riittää!" johtajaörkki kokosi lopulta vaikutusvaltansa ja pisti taas peliin kaikista ilkeimmän ilmeensä. "Nyt ei säästellä mitään! Kimppuun!"
Ja sitten, täysin kenenkään odottamatta, örkin kaulalle ilmestyi jostain terävääkin terävämmän kirveen terä. "Ei askeltakaan, tai kuolemastasi tulee helpon sijaan erittäin tuskallinen," tutun kääpiön ääni murisi örkin korvaan. Legolas ja Aragorn olisivat voineet huutaa riemusta.
Gimli.
***
Se, mikä vielä muutamia päiviä aikaisemmin oli ollut mahtava Uruk-hai -armeija, oli nyt kasa savuavia, kuolleita örkkejä. Gimliä hymyillytti suuresti, kun hän heitti raatokasaan taas uuden ruumiin ja valvoi, etteivät korkealle lyövät liekit päässeet leviämään lähiympäristöön. Hän saattoi kuvitella Sarumanin ilmeen, kun tämä saisi kuulla, mitä eräs määrätietoinen kääpiö ja varjoista palannut Gandalf Valkoinen olivat hänen ylpeydenaiheelleen tehneet.
Legolasin ja Aragornin oli hyvin vaikeata uskoa Gandalfin paluuta todeksi. Kun velhon valkea hahmo ensimmäistä kertaa ilmestyi vankikopin suulle ja sokaisi loistollaan kaikki siellä parasta aikaa olevat örkit, oli Legolas hetken ajan varma siitä, että saapuja olikin Saruman. Mutta ei - Gandalf todellakin seisoi siinä, voimakkaana ja hymyilevänä heidän edessään.
"Olkaa rauhassa nyt, ystäväni," velho lausui kasvoillaan se tuttu, hieman kujeileva ilme, jota sekä Legolas että Aragorn olivat suunnattomasti kaivanneet. "Uruk-hai eivät enää pysty vahingoittamaan ketään."
"Gandalf," Aragorn kuiskasi yhä vain tyrmistyneenä. Epätoivoisesti hän yritti tehdä jonkinlaisen kumarruksen, mutta sidotuin käsin ja jaloin ei siitä tullut oikein mitään. Gandalf nosti kätensä hänet pysäyttääkseen.
"Ei, Aragorn Arathornin poika," velho sanoi kumartuessaan katkaisemaan Konkaria useita päiviä kahlinneet köydet. "Keskity tänä ilon hetkenä vain ja ainoastaan siihen, mikä nyt on olennaista." nuo sanat lausuessaan katsoi velho suoraan Aragornin silmiin ja hymyili hänelle lämpimästi, ja silloin Aragorn ymmärsi. Sanaakaan sanomatta ja tahtomattaankin punastuen hän kääntyi nopeasti Legolasin puoleen ja vapautti tämänkin kahleistaan samalla kun ihmetteli hiljaa mielessään, oliko Gandalf tiennyt jo ennen häntä itseään.
"Tässä hyvin lähellä on pieni lähde, vain muutama askel etelään," velho neuvoi. "Joskus muinoin oli se lähde entisen Rautapihan ylpeys, ja sen vedellä on edelleen erittäin virkistävä vaikutus. Juuri nyt ei ole kiire - menkää lähteelle ja antakaa itsellenne hetki aikaa."
"Entä Merri ja Pippin?" Legolas kysyi käheästi.
Gandalf hymyili. "Älä heistä huoli, ystäväni. Jos rehellisiä ollaan, he ovat tällä hetkellä paljon paremmassa kunnossa kuin sinä."
Niin huolissaan kuin Legolas pikkuisista olikin, ei hänellä ollut pienintäkään halua ryhtyä väittelyyn Gandalfin kanssa. Kaikki viime päivien raastava jännitys johti nyt siihen, että Legolas tunsi olonsa todella väsyneeksi, likaiseksi ja huonokuntoiseksi. Haltia katseli seinään nojaten, kuinka Aragorn nousi horjuen seisomaan ja kokeili, miltä tuntui taas pystyä liikkumaan vapaasti. Hymy Konkarin kasvoilla teki Legolasinkin olon heti hieman paremmaksi: Aragorn oli todellakin luotu seisomaan omilla jaloillaan.
Ennen kuin Legolas ehti edes harkita nousevansa itsekin ylös, oli Aragorn jo nostanut hänet syliinsä ja kietonut vahvat kätensä hänen ympärilleen.
"Aragorn!" Legolas protestoi yllättyneenä. "Ei sinun tarvitse - "
Määrätietoinen suudelma katkaisi haltian puhetulvan. "Kyllä minun tarvitsee, a'maelamin," Aragorn kuiskasi ja hymyili Gandalfille, joka hymyili hänelle takaisin. "Kuten eräs hyvin viisas mies minulle sanoi, nyt on keskityttävä vain siihen, mikä on olennaista. Nyt, kun minulla vihdoinkin on siihen mahdollisuus, aion tehdä sen, mitä olen aina tahtonut tehdä."
Legolasin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. "Ja mitä se on?"
"Pitää huolta sinusta, lirimaer. Tästä päivästä lähtien aina siihen saakka, kunnes aika minusta joskus jättää, voit luottaa siihen, että olen vierelläsi."
Legolas painoi päänsä Aragornin rintaa vasten ja huokaisi tyytyväisyydestä. Se ei siis ollut ollut pelkkää kuolemanpelossa lausuttua sananhelinää, jonka olisi voinut unohtaa heti, kun asiat olivat paremmalla tolalla.
Se oli todellista. Aragorn todellakin rakasti häntä.
***
Useita päiviä myöhemmin Edorasissa vanha uni palasi Aragornin luokse.
Kuningas Elessar. Se olet sinä, Aragorn, Legolasin vaalea hahmo sanoi hänen edessään. Käsissään haltia piteli kultaista, punaisilla jalokivillä koristettua kruunua, joka loisti auringonvalossa sädekehän tavoin.
Aragorn tunsi tuon kruunun niin hyvin. Se kuului Gondorin kuninkaalle... se kuului hänelle. Se oli hänen perintönsä, hänen esi-isiensä lahja. Se oli se raskas, painava esine, joka sinetöisi hänen kohtalonsa ja lopettaisi vuosikausia kestäneen pakoilun. Se oli hänen velvollisuutensa.
Legolas oli lopultakin osoittanut hänelle sen oikean polun. Aragorn hymyili haltialle ja painoi päänsä kumarrukseen, kun Legolas valmistautui painamaan kruunun hänen päähänsä. Legolas oli antanut Aragornille hänen elämänsä takaisin.
PAM!
Kuului korviahuumaavaa huutoa ja melskettä. Kruunajaissalin ovet lensivät auki, ja hetken ajan Aragorn jo odotti näkevänsä taas sen saman örkkilauman. Mutta ei: sisään ryntäsivät hänen ystävänsä, kaikki hänen läheisimmät toverinsa ja kumppaninsa. Merri ja Pippin olivat siellä, kuten myös Frodo ja Sam, matkaltaan turvallisesti palanneina. Ja heidän takanaan olivat Gimli ja Gandalf, Arwen ja Elrond... Aragorn saattoi nähdä jopa Boromirin vaalean kuvajaisen. Gondorin käskynhaltija katsoi Aragornia hyväksyvästi hymyillen.
Veljeni, kuninkaani. Gondorin uusi hallitsija. Elessar Telcontar.
Legolas painoi kruunun Aragornin päähän, ja koko sali puhkesi taputuksiin ja suosionosoituksiin. Kaikki pakoilu oli lopultakin ohitse. Aragorn ei pelännyt enää. Amin mela lle, kuiskasi Legolasin ääni hänen korvaansa. Ilyamenie.
Seuraavana aamuna Aragorn heräsi leveä hymy kasvoillaan. Hänen vieressään rauhallista unta nukkui Legolasin vaalea hahmo, joka näkeminen sai Aragornin hymyn levenemään entisestään. Rauhallisesti tuleva kuningas kääntyi kyljelleen ja kietoi kätensä haltian vyötärölle.
"Amin mela lle, Legolas," hän kuiskasi ennen kuin nukahti uudelleen.
***
Fin.
