An uir - kappale III
Samana iltana Legolas makasi sängyssään vatsallaan ja tuijotti edessään olevaa seinää. Pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut oloaan näin onnelliseksi... onnelliseksi ja kuitenkin myös vaivautuneeksi. Legolas ei tiennyt, mitä seuraavina päivinä tulisi tapahtumaan: varmaa oli vain se, että Elrondin juhlasta oli muodostumassa hyvin mielenkiintoinen.
Ovelta kuului hiljainen koputus, ja Legolasin sydän loikkasi samantien kurkkuun. Kuka kumma tahtoi tavata hänet näin myöhään? Haltia oli olettanut suurimman osan Rivendellin asukkaista olevan jo unten mailla. Hitaasti Legolas hiippaili ovelle ja avasi sen raolleen. Oven takaa häntä tervehtivät Haldirin komeat kasvot.
"'Quel undome, mellonamin," (hyvää iltaa, ystäväni) Rajaseudun Vartija sanoi hymyillen. "Toivoakseni en häiritse sinua?"
"Et toki," Legolas vastasi ja avasi oven kokonaan. "Hana simone." (tule istumaan.) Haldir asteli peremmälle ja istui joutilaan oloisesti ensimmäiseen tuoliin, jonka sattui huoneessa kohtamaan. Legolas sulki oven, sitten hän kääntyi katsomaan ystäväänsä. Haldirin huulilla oli hieman kummasteleva hymy.
"Yllättävää, ettet ollut jo nukkumassa," Haldir totesi enemmänkin kysyvästi kuin tavanomaisesti. Hänen siniharmaissa silmissään oli ilkikurinen pilke. "Ethän suinkaan odottanut ketään? Jotain kaunista haltianeitoa esimerkiksi?"
Minä odotin sinua.
Sisäinen ääni puhui Legolasin puolesta, ja äkkiä nuori haltia kauhistui omia ajatuksiaan. Ei, ei hän voinut antaa itsensä ajautua moisten vaarallisten harhakuvielmien valtaan! Legolas teki kaikkensa työntääkseen kielletyn ajatuksen syrjään samalla kun hänen kasvoilleen nousi hienoinen puna.
"Ei, mellonamin, en minä odottanut ketään. En vain saanut unta," Legolas vastasi lopulta ja huomasi jopa puhuvansa osittain totta. Uni todellakin oli kaukana hänen mielestään.
Haldir nyökkäsi hyväksyvästi. "Outoa kyllä, nukkumaan en pystynyt minäkään. Kenties se johtuu matkan mukanaan tuomasta jännityksestä."
"Oliko sinulla jokin erityinen syy jännittää tätä matkaa?" Legolas yritti pitää äänensä mahdollisimman normaalina, mutta hienoinen värinä kertoi paljon hänen omasta hermostuneisuudestaan.
Rajaseudun Vartija hymyili edelleen. "En aio valehdella sinulle, Legolas. Siitä on melkein viisisataa vuotta, kun olen viimeksi nähnyt sinut. Aiotko muka väittää, ettei tieto siitä, että olin tulossa tänne, aiheuttanut sinulle yhtäkään ylimääräistä syytä olla jännittynyt?"
Legolas huokaisi ja hymyili hieman. "Näet lävitseni, kuten aina ennenkin."
Haldir nousi tuolistaan ja asteli aivan nuoremman haltian eteen. "Olisin tullut hyvin surulliseksi, jos olisin joutunut huomaamaan kadottaneeni sen taidon," hän kuiskasi ja katsoi suoraan Legolasin silmiin. Legolas värähti hieman.
"Olisin tullut surulliseksi myös siinä tapauksessa, jos olisin joutunut toteamaan sinun muuttuneen," vanhempi haltia jatkoi ja kumartui vielä hieman lähemmäksi. "Mutta ei, Legolas..." Haldirin käsi kosketti kevyesti Legolasin olkapäätä. "Olet yhä se sama haltia, jonka lähellä sain vuosisatoja sitten elää."
Hetken oli aivan hiljaista, sitten Legolas pakotti itsensä kääntymään poispäin Haldirista ja astelemaan läheisen ikkunan luokse. Jos hän olisi jäänyt siihen Haldirin tarkastelevan katseen alle... jos hän olisi antanut itselleen vallan tehdä sen, mitä hän niin kovasti tahtoi tehdä...
Legolas nielaisi ja katsoi ikkunasta ulos. "Muistatko vielä, miksi meidän oli silloin erottava?"
Kysymys avasi vanhoja haavoja Haldirin sydämessä - haavoja, joiden hän oli jo luullut parantuneen. "Aye," Rajaseudun Vartija kuiskasi tuijottaen lattiaan.
Legolas ei edelleenkään katsonut Haldiriin. "Me liikuimme silloin vaarallisilla vesillä," hän totesi yrittäessään epätoivoisesti pitää äänensä tyynenä. "Eikä sekään ole muuttunut miksikään. Myrsky raivoaa nyt pahempana kuin koskaan." Legolas kääntyi lopultakin ympäri ja nieleskeli esiin pyrkiviä kyyneleitä. "Minä en olisi saanut tulla tänne, Haldir. Me emme kerta kaikkiaan saisi olla samassa paikassa samaan aikaan!"
Nuoremman haltian sanat olivat isku vasten Haldirin kasvoja. "Mani ume lle quena?" (mitä sinä sanoit?) hän kuiskasi tukahtuneesti.
Legolas veti syvään henkeä. "Niin kauan kuin sinä olet täällä kanssani, lirimaer, me molemmat olemme suuressa vaarassa. Sinusta en tiedä, olethan tunnetusti minua vahvempi niin mieleltäsi kuin ruumiiltasikin, mutta minä.... minä pelkään..."
Rajaseudun Vartija asteli nopeasti Legolasin taakse ja kietoi kätensä tämän tärisevän vartalon ympärille. "Shhh, mellonamin," hän kuiskasi rauhoittavasti.
"Minä pelkään, että... että en voi sille mitään.... pelkään, että menen tekemään jotain, joka koituu vielä kuolemaksemme! Jos menetän itsehillintäni, ajaudumme tilanteeseen, josta ei ole paluuta... ja se on kiellettyä, Haldir, kerta kaikkiaan kiellettyä! En voi ottaa sitä riskiä, että joudut kärsimään - "
Haldir painoi sormensa Legolasin huulille. "Mitä ikinä tapahtuukin, lirimaer, minä olen aivan yhtä lailla syyllinen kuin sinäkin," vanhempi haltia kuiskasi Legolasin korvaan.
Legolas lysähti koko painollaan Haldiria vasten. "Et tiedä, mistä puhut," hän vastasi syvään huokaisten.
Aiheen vakavuudesta huolimatta ei Haldir voinut olla hymyilemättä. "Tiedän paremmin kuin luuletkaan, lirimaer. Tiedän, että tämänkaltaiseen rikokseen tarvitaan aina kaksi."
Samana iltana Legolas makasi sängyssään vatsallaan ja tuijotti edessään olevaa seinää. Pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut oloaan näin onnelliseksi... onnelliseksi ja kuitenkin myös vaivautuneeksi. Legolas ei tiennyt, mitä seuraavina päivinä tulisi tapahtumaan: varmaa oli vain se, että Elrondin juhlasta oli muodostumassa hyvin mielenkiintoinen.
Ovelta kuului hiljainen koputus, ja Legolasin sydän loikkasi samantien kurkkuun. Kuka kumma tahtoi tavata hänet näin myöhään? Haltia oli olettanut suurimman osan Rivendellin asukkaista olevan jo unten mailla. Hitaasti Legolas hiippaili ovelle ja avasi sen raolleen. Oven takaa häntä tervehtivät Haldirin komeat kasvot.
"'Quel undome, mellonamin," (hyvää iltaa, ystäväni) Rajaseudun Vartija sanoi hymyillen. "Toivoakseni en häiritse sinua?"
"Et toki," Legolas vastasi ja avasi oven kokonaan. "Hana simone." (tule istumaan.) Haldir asteli peremmälle ja istui joutilaan oloisesti ensimmäiseen tuoliin, jonka sattui huoneessa kohtamaan. Legolas sulki oven, sitten hän kääntyi katsomaan ystäväänsä. Haldirin huulilla oli hieman kummasteleva hymy.
"Yllättävää, ettet ollut jo nukkumassa," Haldir totesi enemmänkin kysyvästi kuin tavanomaisesti. Hänen siniharmaissa silmissään oli ilkikurinen pilke. "Ethän suinkaan odottanut ketään? Jotain kaunista haltianeitoa esimerkiksi?"
Minä odotin sinua.
Sisäinen ääni puhui Legolasin puolesta, ja äkkiä nuori haltia kauhistui omia ajatuksiaan. Ei, ei hän voinut antaa itsensä ajautua moisten vaarallisten harhakuvielmien valtaan! Legolas teki kaikkensa työntääkseen kielletyn ajatuksen syrjään samalla kun hänen kasvoilleen nousi hienoinen puna.
"Ei, mellonamin, en minä odottanut ketään. En vain saanut unta," Legolas vastasi lopulta ja huomasi jopa puhuvansa osittain totta. Uni todellakin oli kaukana hänen mielestään.
Haldir nyökkäsi hyväksyvästi. "Outoa kyllä, nukkumaan en pystynyt minäkään. Kenties se johtuu matkan mukanaan tuomasta jännityksestä."
"Oliko sinulla jokin erityinen syy jännittää tätä matkaa?" Legolas yritti pitää äänensä mahdollisimman normaalina, mutta hienoinen värinä kertoi paljon hänen omasta hermostuneisuudestaan.
Rajaseudun Vartija hymyili edelleen. "En aio valehdella sinulle, Legolas. Siitä on melkein viisisataa vuotta, kun olen viimeksi nähnyt sinut. Aiotko muka väittää, ettei tieto siitä, että olin tulossa tänne, aiheuttanut sinulle yhtäkään ylimääräistä syytä olla jännittynyt?"
Legolas huokaisi ja hymyili hieman. "Näet lävitseni, kuten aina ennenkin."
Haldir nousi tuolistaan ja asteli aivan nuoremman haltian eteen. "Olisin tullut hyvin surulliseksi, jos olisin joutunut huomaamaan kadottaneeni sen taidon," hän kuiskasi ja katsoi suoraan Legolasin silmiin. Legolas värähti hieman.
"Olisin tullut surulliseksi myös siinä tapauksessa, jos olisin joutunut toteamaan sinun muuttuneen," vanhempi haltia jatkoi ja kumartui vielä hieman lähemmäksi. "Mutta ei, Legolas..." Haldirin käsi kosketti kevyesti Legolasin olkapäätä. "Olet yhä se sama haltia, jonka lähellä sain vuosisatoja sitten elää."
Hetken oli aivan hiljaista, sitten Legolas pakotti itsensä kääntymään poispäin Haldirista ja astelemaan läheisen ikkunan luokse. Jos hän olisi jäänyt siihen Haldirin tarkastelevan katseen alle... jos hän olisi antanut itselleen vallan tehdä sen, mitä hän niin kovasti tahtoi tehdä...
Legolas nielaisi ja katsoi ikkunasta ulos. "Muistatko vielä, miksi meidän oli silloin erottava?"
Kysymys avasi vanhoja haavoja Haldirin sydämessä - haavoja, joiden hän oli jo luullut parantuneen. "Aye," Rajaseudun Vartija kuiskasi tuijottaen lattiaan.
Legolas ei edelleenkään katsonut Haldiriin. "Me liikuimme silloin vaarallisilla vesillä," hän totesi yrittäessään epätoivoisesti pitää äänensä tyynenä. "Eikä sekään ole muuttunut miksikään. Myrsky raivoaa nyt pahempana kuin koskaan." Legolas kääntyi lopultakin ympäri ja nieleskeli esiin pyrkiviä kyyneleitä. "Minä en olisi saanut tulla tänne, Haldir. Me emme kerta kaikkiaan saisi olla samassa paikassa samaan aikaan!"
Nuoremman haltian sanat olivat isku vasten Haldirin kasvoja. "Mani ume lle quena?" (mitä sinä sanoit?) hän kuiskasi tukahtuneesti.
Legolas veti syvään henkeä. "Niin kauan kuin sinä olet täällä kanssani, lirimaer, me molemmat olemme suuressa vaarassa. Sinusta en tiedä, olethan tunnetusti minua vahvempi niin mieleltäsi kuin ruumiiltasikin, mutta minä.... minä pelkään..."
Rajaseudun Vartija asteli nopeasti Legolasin taakse ja kietoi kätensä tämän tärisevän vartalon ympärille. "Shhh, mellonamin," hän kuiskasi rauhoittavasti.
"Minä pelkään, että... että en voi sille mitään.... pelkään, että menen tekemään jotain, joka koituu vielä kuolemaksemme! Jos menetän itsehillintäni, ajaudumme tilanteeseen, josta ei ole paluuta... ja se on kiellettyä, Haldir, kerta kaikkiaan kiellettyä! En voi ottaa sitä riskiä, että joudut kärsimään - "
Haldir painoi sormensa Legolasin huulille. "Mitä ikinä tapahtuukin, lirimaer, minä olen aivan yhtä lailla syyllinen kuin sinäkin," vanhempi haltia kuiskasi Legolasin korvaan.
Legolas lysähti koko painollaan Haldiria vasten. "Et tiedä, mistä puhut," hän vastasi syvään huokaisten.
Aiheen vakavuudesta huolimatta ei Haldir voinut olla hymyilemättä. "Tiedän paremmin kuin luuletkaan, lirimaer. Tiedän, että tämänkaltaiseen rikokseen tarvitaan aina kaksi."