"Haldir?"
Lausuttaan ääneen hiljaisen kutsunsa jäi Legolas hetkeksi seisomaan paikoilleen ikään kuin vastausta odottaen. Niin tarkat kuin hänen korvansa olivatkin, ei hän kuitenkaan erottanut muuta kuin lintujen laulun, lehtien havinan ja tuulen hiljaisen suhinan. "Haldir? Manke naa lle?" (missä sinä olet?)
Vastausta ei kuulunut vieläkään, ja niin Legolas lähti astelemaan hieman syvemmälle metsään. Hän ja Haldir olivat sopineet tapaavansa iltahämärän aikaan suuren vesiputouksen luona paikassa, joka oli varsin hyvin suojassa ulkopuolisten ja ohikulkijoiden katseilta. Katsellessaan kuohuavaa vesiputousta ja ottaessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin ei Legolas voinut olla hymyilemättä: täällä he olivat takuulla paremmassa turvassa kuin Elrondin puutarhassa.
"Haldir, lirimaer, le abdollen," (olet myöhässä) Legolas mutisi hiljaa itsekseen. "Ja minulla on ikävä sinua. Minä - mmmh!" vaalean haltian yksinpuhelu katkesi, kun vahvat kädet tarttuivat hänen vyötäröönsä ja vetivät hänet läheisen suuren puun taakse.
"A'maelamin," Legolas ehti hädintuskin kuiskaamaan ennen kuin lämmin vartalo painautui hänen omaansa vasten ja hänen huulensa vangittiin pitkään, tuliseen suudelmaan.
"Minullakin oli ikävä sinua," Haldir vastasi hymyillen, kun he vihdoinkin - varsin vastahakoisesti - irrottautuivat suudelmasta. Hänen sormensa alkoivat leikkiä nuoremman haltian ohuen tunikan napeilla.
"En kuullut tuloasi," Legolas totesi ja katsahti Rajaseudun Vartijaan viettelevästi. "Itse asiassa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että minua tarkkailtiin. Sinä olet vaarallinen, rwalaer." (engl. lusty one)
Haldir oli heti mukana Legolasin aloittamassa leikissä. "Vaarallinen? Vain niille, jotka ovat vihollisiani."
"Ja mikä minä olen?" Legolas kohottautui varpailleen ja nojautui sitten hitaasti Rajaseudun Vartijan herkkää korvaa kohden. Nuoremman haltian hengitys sai Haldirin värähtämään.
"Lle naa vanima," (sinä olet kaunis) Haldir kuiskasi ja sulki silmänsä. "Ja sinä olet minun. Amin merna lle." (minä haluan sinut)
Legolas hymyili. "Minut, a'maelamin, sinä tulet saamaan." tämän sanottuaan nuorempi haltia sulki huulensa Haldirin suipon korvannipukan ympärille, eikä Haldir voinut olla voihkaisematta ääneen.
Jatkaessaan säälimätöntä hyökkäystään Haldirin korvaa kohtaan painoi Legolas Rajaseudun Vartijan määrätietoisesti puunrunkoa vasten ja antoi käsiensä hakeutua tämän tunikan sisäpuolelle. Haldir etsi epätoivoisesti puunrungosta tukea ja vannoi mielessään, että Legolasille oli takuulla aikanaan opetettu juttu jos toinenkin haltioiden heikoista kohdista.
"Legolas, Legolas..." mitään muuta ei vanhempi haltia saanut sanottua. Legolasin kädet tuntuivat olevan kaikkialla, ne kiusoittelivat häntä ja olivat ajaa hänet hulluksi. Useita kertoja Haldir yritti kääntää nuoremman haltian hyökkäyksen omaksi edukseen, mutta sitten Legolas taas teki jotain, mikä sai Haldirin unohtamaan kaikki vastalauseet ja vajoamaan väriseväksi mytyksi puunrunkoa vasten.
"Amin mela lle," (minä rakastan sinua) Haldir kuiskasi ja kiskoi Legolasia hiuksista niin, että sai tämän kasvot samalle tasolle omiensa kanssa. Sitten hän painoi nuoremman haltian huulille niin nälkäisen suudelman, että Legolasin jalat uhkasivat pettää hänen altaan.
Juuri, kun Legolas oli aikeissa hellittää hieman ja sallia Haldirillekin mahdollisuus kiusoitteluun, kuului jostain rasahdus, joka ei selkeästikään kuulunut metsän luonnollisiin ääniin. Sekä Legolas että Haldir jähmettyivät.
"Mani nae tanya?" (mikä se oli?) Legolas kuiskasi ja silmäili ympärilleen hieman säikähtäneenä.
"Joku tulee," Haldir vastasi yhtä kiihtyneenä ja nosti sitten sormen huulilleen. Hän oli elämänsä aikana kulkenut sadoissa eri metsissä ja harhauttanut kymmeniä ja taas kymmeniä jäljittäjiä, mutta nyt hänen oli hyvin vaikeata sanoa, mistä suunnasta tunkeilija tarkkaan ottaen lähestyi. Ajatus sai Haldirin kurtistamaan kulmiaan: hiiviskelijän täytyi olla joku, joka osasi liikkua maastossa lähes äänettömästi.
"Meidän olisi varmaan hyvä piiloutua," Legolas kuiskasi, ja Haldir nyökkäsi hitaasti. Kumartuneina he ryömivät läheisen kivirykelmän taakse ja odottivat. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näkyviin ilmestyi tumma hahmo, joka sai Legolasin suun loksahtamaan auki.
"Aragorn! Mitä pahusta hän täällä tekee?"
Kurtistus Haldirin otsassa syveni entisestään. Hän muisti kyllä Legolasin ihmisystävän varsin hyvin, mutta ei vielä oikein tiennyt, miten tähän olisi tullut suhtautua. Epäillys Rajaseudun Vartijan mielessä kasvoi kasvamistaan; Aragornin koko käytös viittasi siihen, että tämä oli etsimässä jotakin.
"Hän on seurannut meitä," Haldir murahti. Legolas vilkaisi Rajaseudun Vartijaan, sitten taas Aragorniin. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä ajatella.
"Ei anneta hänen nähdä meitä," Legolas vastasi vaivautuneena.
"Valitettavasti se on jo hieman liian myöhäistä."
Legolas ja Haldir kääntyivät pelästyneinä ympäri. Heidän takanaan seisoi haltia Glorfindelin tuttu hahmo. Legolas nielaisi tahtomattaankin - Glorfindel hymyili yleensä aina hyvin ystävällisesti, mutta nyt hänen kasvoillaan oli tutkimaton, pohjattoman halveksuva ilme.
"Mitä sinä täällä teet?" Haldir kirskahti yhteenpurtujen hampaidensa välistä.
"Arvelisin, että samaa kuin ystävänne Aragorn," Glorfindel vastasi ja viittoi Konkaria tulemaan lähemmäksi. "Minun on kiitettävä Esteliä siitä, että hän niin ystävällisesti johti minut luoksenne. Lord Elrondilla on teille asiaa."
"Niin varmasti," Haldir tuhahti uhmakkaasti.
Jäinen ilme Glorfindelin kasvoilla hyytyi entisestään, ja hänen käteensä ilmestyi viritetty jousi. "Synkmetsän Legolas ja Lorienin Haldir, olette vakavasti rikkoneet yhteisöä vastaan. En pyydä teitä seuraamaan minua lord Elrondin eteen: pyynnön sijaan minä käsken."
Lausuttaan ääneen hiljaisen kutsunsa jäi Legolas hetkeksi seisomaan paikoilleen ikään kuin vastausta odottaen. Niin tarkat kuin hänen korvansa olivatkin, ei hän kuitenkaan erottanut muuta kuin lintujen laulun, lehtien havinan ja tuulen hiljaisen suhinan. "Haldir? Manke naa lle?" (missä sinä olet?)
Vastausta ei kuulunut vieläkään, ja niin Legolas lähti astelemaan hieman syvemmälle metsään. Hän ja Haldir olivat sopineet tapaavansa iltahämärän aikaan suuren vesiputouksen luona paikassa, joka oli varsin hyvin suojassa ulkopuolisten ja ohikulkijoiden katseilta. Katsellessaan kuohuavaa vesiputousta ja ottaessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin ei Legolas voinut olla hymyilemättä: täällä he olivat takuulla paremmassa turvassa kuin Elrondin puutarhassa.
"Haldir, lirimaer, le abdollen," (olet myöhässä) Legolas mutisi hiljaa itsekseen. "Ja minulla on ikävä sinua. Minä - mmmh!" vaalean haltian yksinpuhelu katkesi, kun vahvat kädet tarttuivat hänen vyötäröönsä ja vetivät hänet läheisen suuren puun taakse.
"A'maelamin," Legolas ehti hädintuskin kuiskaamaan ennen kuin lämmin vartalo painautui hänen omaansa vasten ja hänen huulensa vangittiin pitkään, tuliseen suudelmaan.
"Minullakin oli ikävä sinua," Haldir vastasi hymyillen, kun he vihdoinkin - varsin vastahakoisesti - irrottautuivat suudelmasta. Hänen sormensa alkoivat leikkiä nuoremman haltian ohuen tunikan napeilla.
"En kuullut tuloasi," Legolas totesi ja katsahti Rajaseudun Vartijaan viettelevästi. "Itse asiassa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että minua tarkkailtiin. Sinä olet vaarallinen, rwalaer." (engl. lusty one)
Haldir oli heti mukana Legolasin aloittamassa leikissä. "Vaarallinen? Vain niille, jotka ovat vihollisiani."
"Ja mikä minä olen?" Legolas kohottautui varpailleen ja nojautui sitten hitaasti Rajaseudun Vartijan herkkää korvaa kohden. Nuoremman haltian hengitys sai Haldirin värähtämään.
"Lle naa vanima," (sinä olet kaunis) Haldir kuiskasi ja sulki silmänsä. "Ja sinä olet minun. Amin merna lle." (minä haluan sinut)
Legolas hymyili. "Minut, a'maelamin, sinä tulet saamaan." tämän sanottuaan nuorempi haltia sulki huulensa Haldirin suipon korvannipukan ympärille, eikä Haldir voinut olla voihkaisematta ääneen.
Jatkaessaan säälimätöntä hyökkäystään Haldirin korvaa kohtaan painoi Legolas Rajaseudun Vartijan määrätietoisesti puunrunkoa vasten ja antoi käsiensä hakeutua tämän tunikan sisäpuolelle. Haldir etsi epätoivoisesti puunrungosta tukea ja vannoi mielessään, että Legolasille oli takuulla aikanaan opetettu juttu jos toinenkin haltioiden heikoista kohdista.
"Legolas, Legolas..." mitään muuta ei vanhempi haltia saanut sanottua. Legolasin kädet tuntuivat olevan kaikkialla, ne kiusoittelivat häntä ja olivat ajaa hänet hulluksi. Useita kertoja Haldir yritti kääntää nuoremman haltian hyökkäyksen omaksi edukseen, mutta sitten Legolas taas teki jotain, mikä sai Haldirin unohtamaan kaikki vastalauseet ja vajoamaan väriseväksi mytyksi puunrunkoa vasten.
"Amin mela lle," (minä rakastan sinua) Haldir kuiskasi ja kiskoi Legolasia hiuksista niin, että sai tämän kasvot samalle tasolle omiensa kanssa. Sitten hän painoi nuoremman haltian huulille niin nälkäisen suudelman, että Legolasin jalat uhkasivat pettää hänen altaan.
Juuri, kun Legolas oli aikeissa hellittää hieman ja sallia Haldirillekin mahdollisuus kiusoitteluun, kuului jostain rasahdus, joka ei selkeästikään kuulunut metsän luonnollisiin ääniin. Sekä Legolas että Haldir jähmettyivät.
"Mani nae tanya?" (mikä se oli?) Legolas kuiskasi ja silmäili ympärilleen hieman säikähtäneenä.
"Joku tulee," Haldir vastasi yhtä kiihtyneenä ja nosti sitten sormen huulilleen. Hän oli elämänsä aikana kulkenut sadoissa eri metsissä ja harhauttanut kymmeniä ja taas kymmeniä jäljittäjiä, mutta nyt hänen oli hyvin vaikeata sanoa, mistä suunnasta tunkeilija tarkkaan ottaen lähestyi. Ajatus sai Haldirin kurtistamaan kulmiaan: hiiviskelijän täytyi olla joku, joka osasi liikkua maastossa lähes äänettömästi.
"Meidän olisi varmaan hyvä piiloutua," Legolas kuiskasi, ja Haldir nyökkäsi hitaasti. Kumartuneina he ryömivät läheisen kivirykelmän taakse ja odottivat. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näkyviin ilmestyi tumma hahmo, joka sai Legolasin suun loksahtamaan auki.
"Aragorn! Mitä pahusta hän täällä tekee?"
Kurtistus Haldirin otsassa syveni entisestään. Hän muisti kyllä Legolasin ihmisystävän varsin hyvin, mutta ei vielä oikein tiennyt, miten tähän olisi tullut suhtautua. Epäillys Rajaseudun Vartijan mielessä kasvoi kasvamistaan; Aragornin koko käytös viittasi siihen, että tämä oli etsimässä jotakin.
"Hän on seurannut meitä," Haldir murahti. Legolas vilkaisi Rajaseudun Vartijaan, sitten taas Aragorniin. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä ajatella.
"Ei anneta hänen nähdä meitä," Legolas vastasi vaivautuneena.
"Valitettavasti se on jo hieman liian myöhäistä."
Legolas ja Haldir kääntyivät pelästyneinä ympäri. Heidän takanaan seisoi haltia Glorfindelin tuttu hahmo. Legolas nielaisi tahtomattaankin - Glorfindel hymyili yleensä aina hyvin ystävällisesti, mutta nyt hänen kasvoillaan oli tutkimaton, pohjattoman halveksuva ilme.
"Mitä sinä täällä teet?" Haldir kirskahti yhteenpurtujen hampaidensa välistä.
"Arvelisin, että samaa kuin ystävänne Aragorn," Glorfindel vastasi ja viittoi Konkaria tulemaan lähemmäksi. "Minun on kiitettävä Esteliä siitä, että hän niin ystävällisesti johti minut luoksenne. Lord Elrondilla on teille asiaa."
"Niin varmasti," Haldir tuhahti uhmakkaasti.
Jäinen ilme Glorfindelin kasvoilla hyytyi entisestään, ja hänen käteensä ilmestyi viritetty jousi. "Synkmetsän Legolas ja Lorienin Haldir, olette vakavasti rikkoneet yhteisöä vastaan. En pyydä teitä seuraamaan minua lord Elrondin eteen: pyynnön sijaan minä käsken."