Tieto Legolasin ja sittemmin myös Haldirin karkaamisesta levisi hyvin
nopeasti ympäri Imladirisia. Elrond ei ollut hukannut aikaa
etsintäpartioiden järjestämisessä, ja vain muutaman tunnin kuluttua
karkaamisuutisen julkistamisesta täyttyivät Rivendelliä ympäröivät metsät,
puutarhat ja vesialueet etsintäpuuhissa olevista haltioista, joista osa oli
touhussa mukana oman kunniansa tähden, osa puolestaan jonkinlaisen palkkion
toivossa. Kaikki tiesivät, että Elrond tahtoi saada vankinsa takaisin.
Syy siihen, miksi Elrond ei kerta kaikkiaan tahtonut antaa periksi, ei ollut se, että hän olisi välttämättä tahtonut saada lainrikkojat tuomiolle: sen sijaan paljon enemmän vaakakupissa painoi se, ettei Rivendellin herra todellakaan halunnut joutua kertomaan Synkmetsästä ja Lorienista asti saapuneille asianosaisille, että oli huolimattomuuttaan laskenut Legolasin ja Haldirin karkuun. Voisiko mikään olla nolompaa kuin se, että hän kutsui korkeita vieraita matkojen takaa paikalle vain kertoakseen heille, ettei hänellä ollut hajuakaan lainrikkojien olinpaikasta?
Sillä välin, kun Elrond järjesti kaikki voimansa etsimään karkulaisia, hiiviskeli Haldir varovasti ympäri käytäviä, saleja ja huoneita. Hän tahtoi löytää Legolasin mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan hänen oli visusti varottava, ettei kukaan huomaisi häntä. Haldir tiesi, ettei hän voinut luottaa keneenkään - paitsi ehkä Aragorniin, joka edelleen tappeli entisessä vankihuoneessa hurjistuneen Glorfindelin ja vartijahaltian kanssa.
Legolasin etsintää vaikeutti huomattavasti se, ettei Haldir tiennyt edes sitä, missä päin suurta kartanoa tämä oli alunperin ollut vankina. Mahdollisuuksia oli satoja, eikä Haldirilla todellakaan ollut aikaa niiden kaikkien tarkastamiseen. Toinen ja vielä suurempi ongelma oli luonnollisesti se, että Legolas olisi karattuaan voinut lähteä mihin suuntaan tahansa.
Käytävän kulman takaa ilmestyi taas yksi neljän haltiasoturin partio, ja Haldirin pelasti vain nopea puikahtaminen lähimmästä ovesta sisään. Saatuaan oven takanaan kiinni nojautui Rajaseudun Vartija hetkeksi sitä vasten ja huokaisi syvään. Galadhrimin kapteenista jahdatuksi vankikarkuriksi, hän hymähti mielessään. Hieno homma.
Levättyään muutamia sekunteja jatkoi Haldir epätoivoista, päämäärätöntä matkaansa huoneen toisessa laidassa olevasta ovesta. Hän päätyi jälleen yhteen kymmenistä käytävistä, joka oli yhtä pitkä kuin leveäkin. Haldir alkoi hiljalleen menettää sekä ajan- että paikantajun... hän ei enää tiennyt, missä hän tarkalleen ottaen oli.
"... noin puolestapäivästä lähtien... metsissä useita partioita... vartija tajuttomana ja kolkattuna.... hyvin valitettavaa...."
Haldir jähmettyi paikoilleen. Jossain aivan lähellä käytiin keskustelua, jota Rajaseudun Vartija ei aivan kokonaan saattanut kuulla, mutta jonka sisällön hän arvasi sitäkin paremmin. Hiivittyään aikansa ääntä kohti Haldir sai huomata käytävän johtavan suureen juhlasaliin - saliin, jonka keskellä seisoi rykelmä vakavanoloisia haltioita keskustelemassa keskenään.
Haldir nielaisi. Noin viidentoista haltian joukosta hän tunnisti ainakin Elrondin, Lorienin Valtias Celebornin, Legolasin isän kuningas Thranduilin sekä omat veljensä Orophinin ja Rúmilin. Loput olivat Rajaseudun Vartijan arvauksen mukaan Synkmetsästä ja Lorienista saapunutta saattojoukkoa.
Elrond vaikutti syystäkin varsin nolostuneelta. Haldir kuunteli piilostaan, kuinka Rivendellin herra selvitti viime tuntien tapahtumia parhaan kykynsä mukaan, eikä lopulta voinut estää itseään hymyilemästä. Legolas oli karkaustempullaan onnistunut keittämään melkoisen sopan.
Haldir ei vieläkään saattanut kuulla koko keskustelua, sillä haltiat puhuivat varsin hiljaa ja osa heistä oli häneen selin, mutta kasvojenilmeet ja muut eleet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuningas Thranduil näytti siltä kuin hän olisi täysin kieltäytynyt uskomasta kuulemaansa, ja Valtias Celeborn pudisteli vaivautuneen oloisena päätään. Rajaseudun Vartijalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän sanoisi Valtiaalleen, jos nyt joutuisi tämän eteen.
"Lord Elrond!"
Salin toiselta laidalta kuulunut huuto keskeytti haltioiden keskustelun. Pian Haldir näki hieman rähjääntyneeltä näyttävän Glorfindelin sekä tutun vartijahaltijan, jotka raahasivat keskellään yhtä rähjääntyneen näköistä Aragornia. Näky sai Haldirin sydämen jättämään yhden lyönnin väliin.
"Glorfindel! Mitä on tapahtunut?" Elrondin kysymys kantautui varsin hyvin myös Haldirin korviin.
"Heruamin, te ette vielä tiedä koko totuutta Lorienin Haldirin karkaamisesta," vihainen ja väsynyt Glorfindel puuskahti. "Tämä sankari tässä auttoi hänet pakenemaan!"
Elrond tuijotti Aragornia täysin tyrmistyneenä. "Estel?"
"Eikä siinä vielä kaikki," Glorfindel murisi, "hän myös katsoi sopivaksi hyökätä minun kimppuuni, jotta en pystyisi pysäyttämään Haldiria!"
"Aragorn," Elrond näytti täysin järkyttyneeltä, "onko tämä totta?"
Aragorn katsoi kasvatti-isäänsä suoraan silmiin. "Haldir tuntee Legolasin paremmin kuin kukaan meistä. Jos hän uskoo, että Legolas saattaa tehdä epätoivoisia tekoja, en minä epäile hänen sanojaan. Pyysin Glorfindeliä laskemaan Haldirin vapaaksi, jotta tämä voi mennä etsimään Legolasia, mutta Glorfindel kieltäytyi. Sen jälkeen minä tein sen, minkä katsoin olevan oikein. Sanoitte sen itse, kunnioitettu isäni... kertokoon sydämesi sinulle, mikä on parasta."
Elrond avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten sanomatta mitään. Hänen oma kasvattipoikansakin oli asettunut häntä vastaan, ja ensimmäistä kertaa koko tragedian aikana alkoi Elrond ihmetellä, oliko hän sittenkin menetellyt alusta alkaen väärin. Olisiko hänen sittenkin pitänyt hyväksyä?
"Me puhumme tästä vielä myöhemmin," Elrond sanoi hiljaa. "Juuri nyt Haldirin ja Legolasin löytäminen on tärkeintä."
"Minuako etsitte?" jostain korkealta kuului äkkiä tuttu ääni. Hämmästyneen kohahduksen saattelemana kääntyivät kaikki katsomaan ylöspäin. Legolasin vaalea hahmo seisoi korkean parven kaiteella ja katsoi kaikkia paikalla olijoita varsin uhmakkaasti.
"Legolas!" sanoivat kaikki kuin kuorossa.
"A'maelamin!" Haldir unohti hetkessä, että hänen oli tarkoitus olla piilossa.
"Haldir!" keskellä salia seisovat haltiat huomasivat toisenkin karkulaisen.
"Onpa mukavaa huomata, että olemme kaikki koolla," Legolasin kirkkaasti kaikuva ääni katkaisi hetkiseksi laskeutuneet tyrmistyneen hiljaisuuden. Kaikkien huomio kohdistui taas Haldirista häneen. "Haluan neuvotella kanssanne... ja tällä kertaa se olen minä, joka sanelee ehdot."
Syy siihen, miksi Elrond ei kerta kaikkiaan tahtonut antaa periksi, ei ollut se, että hän olisi välttämättä tahtonut saada lainrikkojat tuomiolle: sen sijaan paljon enemmän vaakakupissa painoi se, ettei Rivendellin herra todellakaan halunnut joutua kertomaan Synkmetsästä ja Lorienista asti saapuneille asianosaisille, että oli huolimattomuuttaan laskenut Legolasin ja Haldirin karkuun. Voisiko mikään olla nolompaa kuin se, että hän kutsui korkeita vieraita matkojen takaa paikalle vain kertoakseen heille, ettei hänellä ollut hajuakaan lainrikkojien olinpaikasta?
Sillä välin, kun Elrond järjesti kaikki voimansa etsimään karkulaisia, hiiviskeli Haldir varovasti ympäri käytäviä, saleja ja huoneita. Hän tahtoi löytää Legolasin mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan hänen oli visusti varottava, ettei kukaan huomaisi häntä. Haldir tiesi, ettei hän voinut luottaa keneenkään - paitsi ehkä Aragorniin, joka edelleen tappeli entisessä vankihuoneessa hurjistuneen Glorfindelin ja vartijahaltian kanssa.
Legolasin etsintää vaikeutti huomattavasti se, ettei Haldir tiennyt edes sitä, missä päin suurta kartanoa tämä oli alunperin ollut vankina. Mahdollisuuksia oli satoja, eikä Haldirilla todellakaan ollut aikaa niiden kaikkien tarkastamiseen. Toinen ja vielä suurempi ongelma oli luonnollisesti se, että Legolas olisi karattuaan voinut lähteä mihin suuntaan tahansa.
Käytävän kulman takaa ilmestyi taas yksi neljän haltiasoturin partio, ja Haldirin pelasti vain nopea puikahtaminen lähimmästä ovesta sisään. Saatuaan oven takanaan kiinni nojautui Rajaseudun Vartija hetkeksi sitä vasten ja huokaisi syvään. Galadhrimin kapteenista jahdatuksi vankikarkuriksi, hän hymähti mielessään. Hieno homma.
Levättyään muutamia sekunteja jatkoi Haldir epätoivoista, päämäärätöntä matkaansa huoneen toisessa laidassa olevasta ovesta. Hän päätyi jälleen yhteen kymmenistä käytävistä, joka oli yhtä pitkä kuin leveäkin. Haldir alkoi hiljalleen menettää sekä ajan- että paikantajun... hän ei enää tiennyt, missä hän tarkalleen ottaen oli.
"... noin puolestapäivästä lähtien... metsissä useita partioita... vartija tajuttomana ja kolkattuna.... hyvin valitettavaa...."
Haldir jähmettyi paikoilleen. Jossain aivan lähellä käytiin keskustelua, jota Rajaseudun Vartija ei aivan kokonaan saattanut kuulla, mutta jonka sisällön hän arvasi sitäkin paremmin. Hiivittyään aikansa ääntä kohti Haldir sai huomata käytävän johtavan suureen juhlasaliin - saliin, jonka keskellä seisoi rykelmä vakavanoloisia haltioita keskustelemassa keskenään.
Haldir nielaisi. Noin viidentoista haltian joukosta hän tunnisti ainakin Elrondin, Lorienin Valtias Celebornin, Legolasin isän kuningas Thranduilin sekä omat veljensä Orophinin ja Rúmilin. Loput olivat Rajaseudun Vartijan arvauksen mukaan Synkmetsästä ja Lorienista saapunutta saattojoukkoa.
Elrond vaikutti syystäkin varsin nolostuneelta. Haldir kuunteli piilostaan, kuinka Rivendellin herra selvitti viime tuntien tapahtumia parhaan kykynsä mukaan, eikä lopulta voinut estää itseään hymyilemästä. Legolas oli karkaustempullaan onnistunut keittämään melkoisen sopan.
Haldir ei vieläkään saattanut kuulla koko keskustelua, sillä haltiat puhuivat varsin hiljaa ja osa heistä oli häneen selin, mutta kasvojenilmeet ja muut eleet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuningas Thranduil näytti siltä kuin hän olisi täysin kieltäytynyt uskomasta kuulemaansa, ja Valtias Celeborn pudisteli vaivautuneen oloisena päätään. Rajaseudun Vartijalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän sanoisi Valtiaalleen, jos nyt joutuisi tämän eteen.
"Lord Elrond!"
Salin toiselta laidalta kuulunut huuto keskeytti haltioiden keskustelun. Pian Haldir näki hieman rähjääntyneeltä näyttävän Glorfindelin sekä tutun vartijahaltijan, jotka raahasivat keskellään yhtä rähjääntyneen näköistä Aragornia. Näky sai Haldirin sydämen jättämään yhden lyönnin väliin.
"Glorfindel! Mitä on tapahtunut?" Elrondin kysymys kantautui varsin hyvin myös Haldirin korviin.
"Heruamin, te ette vielä tiedä koko totuutta Lorienin Haldirin karkaamisesta," vihainen ja väsynyt Glorfindel puuskahti. "Tämä sankari tässä auttoi hänet pakenemaan!"
Elrond tuijotti Aragornia täysin tyrmistyneenä. "Estel?"
"Eikä siinä vielä kaikki," Glorfindel murisi, "hän myös katsoi sopivaksi hyökätä minun kimppuuni, jotta en pystyisi pysäyttämään Haldiria!"
"Aragorn," Elrond näytti täysin järkyttyneeltä, "onko tämä totta?"
Aragorn katsoi kasvatti-isäänsä suoraan silmiin. "Haldir tuntee Legolasin paremmin kuin kukaan meistä. Jos hän uskoo, että Legolas saattaa tehdä epätoivoisia tekoja, en minä epäile hänen sanojaan. Pyysin Glorfindeliä laskemaan Haldirin vapaaksi, jotta tämä voi mennä etsimään Legolasia, mutta Glorfindel kieltäytyi. Sen jälkeen minä tein sen, minkä katsoin olevan oikein. Sanoitte sen itse, kunnioitettu isäni... kertokoon sydämesi sinulle, mikä on parasta."
Elrond avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten sanomatta mitään. Hänen oma kasvattipoikansakin oli asettunut häntä vastaan, ja ensimmäistä kertaa koko tragedian aikana alkoi Elrond ihmetellä, oliko hän sittenkin menetellyt alusta alkaen väärin. Olisiko hänen sittenkin pitänyt hyväksyä?
"Me puhumme tästä vielä myöhemmin," Elrond sanoi hiljaa. "Juuri nyt Haldirin ja Legolasin löytäminen on tärkeintä."
"Minuako etsitte?" jostain korkealta kuului äkkiä tuttu ääni. Hämmästyneen kohahduksen saattelemana kääntyivät kaikki katsomaan ylöspäin. Legolasin vaalea hahmo seisoi korkean parven kaiteella ja katsoi kaikkia paikalla olijoita varsin uhmakkaasti.
"Legolas!" sanoivat kaikki kuin kuorossa.
"A'maelamin!" Haldir unohti hetkessä, että hänen oli tarkoitus olla piilossa.
"Haldir!" keskellä salia seisovat haltiat huomasivat toisenkin karkulaisen.
"Onpa mukavaa huomata, että olemme kaikki koolla," Legolasin kirkkaasti kaikuva ääni katkaisi hetkiseksi laskeutuneet tyrmistyneen hiljaisuuden. Kaikkien huomio kohdistui taas Haldirista häneen. "Haluan neuvotella kanssanne... ja tällä kertaa se olen minä, joka sanelee ehdot."