"Legolas." kuningas Thranduil lausui poikansa nimen niin rauhallisesti ja jokaista kirjainta painottaen, ettei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi laittanut koko vaikutusvaltaansa peliin sen sanoessaan. "Tule alas sieltä."

Nuori haltia katsoi isäänsä suoraan silmiin, mutta ei tehnyt elettäkään totellakseen. "Amin hiraetha, heruamin," (pyydän anteeksi, korkea herra) hän vastasi syvään kumartaen, ja tuolloin kaikki tiesivät, ettei Legolas suinkaan yrittänyt olla kunnioittava, vaan ennen kaikkea sarkastinen: ei hänellä yleensä ollut tapana puhutella isäänsä näin virallisesti. "Tällä kertaa minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla tottelematta käskyjänne."

Elrond huokaisi ja kääntyi vieressään seisovan Glorfindelin puoleen. "Mene ylös, mutta älä tee mitään, mikä voisi saada Legolasin säikähtämään," hän sanoi matalalla äänellä. Glorfindel nyökkäsi ja juoksi sitten käytävään, josta pääsi ylös parvelle johtavaan portaikkoon.

Glorfindelin mentyä Elrond nosti taas katseensa Legolasiin. "Sanoit, että haluat neuvotella kanssamme?"

"Todellakin," Legolas vastasi. "Mutta ensin minulla on teille kysymys, heruamin. Osaatteko kuvitellakaan, millaista on elää vankeudessa?"

Elrond selvitti kurkkuaan. "Tiedät varsin hyvin, että sitä kokemusta minä en ole lukuisten vuosieni aikana koskaan joutunut kokemaan."

Legolasin kasvoille kohosi ivallinen hymy. "Muistin siis oikein. Mitäpä te vankeudesta tietäisitte? Ja kuitenkin, siitäkin huolimatta, ettette itse ole koskaan vankeuden tuskaa kokenut, olette katsoneet sopivaksi ottaa harteillenne tuomitsijan viitan."

"Legolas - " Elrond aloitti, mutta vaalea haltia ei antanut hänelle suunvuoroa.

"Minä sen sijaan voisin kertoa teille tarinan vankeudesta, heruamin," Legolas keskeytti ja asteli edestakasin kapealla kaiteella. "Minä ja Haldir emme tahdo mitään muuta kuin saada elää yhdessä. Kuinka yksinkertaista se onkaan! Ainoa toiveemme on, että saisimme rakastaa toisiamme ja olla rauhassa. Vaikuttaisiko meidän keskinäinen suhteemme teidän elämäänne, heruamin? En oikein usko, että te edes huomaisitte meitä! Ja kuitenkin te menitte ja tuomitsitte meidät ikuiseen eroon - te teitte meistä vankeja niin ruumiiltamme kuin sydämiltämmekin!"

"Laki on aina laki," Elrond vastasi kylmän rauhallisesti. "Kyse ei ole ainoastaan teistä. Minun on toimittava yhteisön sääntöjen mukaan, olipa kyseessä sitten kuka tahansa." Elrond ei voinut olla vilkaisematta Aragorniin. "Olisin toiminut samoin, vaikka kyseessä olisi ollut oma poikani."

"Aiotteko te nyt rankaista Aragorniakin?" Legolasin äänestä kuvastui pohjaton halveksunta. "Löytäköön hän paremman tien," vaalea haltia mutisi ja henkäisi sitten syvään, "mutta minä en enää aio vankeuteen palata, sillä mikä olisi sen turhempaa kuin elämä ikuisessa surussa? Joko te annatte minulle ja Haldirille siunauksenne... tai sitten minä hyppään ja valitsen kuoleman."

Sananvaihtoa sivusta tiiviisti seurannut Haldir oli koko ajan pelännyt, että juuri tätä Legolas oli epätoivoisella karkaamisellaan ajanut takaa: ratkaisua, joka päättyisi joko voittoon tai lopulliseen tuhoon. "Legolas, ei," hän kuiskasi hiljaa. Keskellä salia seisovat haltiat vilkaisivat häneen, sitten taas Legolasiin.

"Legolas," kuningas Thranduil kuulosti nyt enemmän pyytävältä kuin käskevältä. "En hetkeäkään usko sinun haluavan kuolemaa. Tule nyt alas sieltä, niin keskustellaan tästä kaikessa rauhassa."

Legolas pudisti päätään. "Ei, isä. Liian monta kertaa olen jo saanut huomata, että rauhallinen keskustelu yhteisön vanhimpien kanssa ei johda mihinkään. Tämä on taistelu, jonka Haldir ja minä voimme voittaa vain äärimmäisillä keinoilla. Diplomatia koki tappion jo aikoja sitten."

"Mikä sinuun on oikein mennyt?" kuningas kuiskasi hiljaa. "Tuo puhe ei laisinkaan kuulosta minun nuorimmaiseltani."

"Minä olen rakastunut, isä," Legolas vastasi rauhallisesti. "Haldir ja minä olemme kamppailleet tämän kanssa jo yli viisisataa vuotta, ja koko sen ajan olen hiljaisuudessa rakastanut häntä koko sydämestäni. Nyt on lopullisen ratkaisun aika."

Elrond avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ele jäi kesken, kun voitetun oloinen Glorfindel palasi yllättäen käytävän kautta takaisin saliin.

"Minähän käskin sinua menemään ylös!" Elrond ihmetteli hieman ärtyneenä. Mikään ei tuntunut sujuvan vanhan haltian toiveiden mukaisesti juuri nyt.

"Heruamin, Legolas on ilmeisesti saanut käsiinsä parven puuovien avaimen ja lukinnut ne sisäpuolelta. Kukaan ei pääse hänen luokseen ovea hajottamatta," Glorfindel vastasi synkästi.

Elrond huokaisi. Nyt ainakin selvisi se, mitä Legolas oli puuhannut karkaamisensa ja parvelle ilmestymisensä välisenä aikana.

"Minä odotan vastaustanne," Legolasin kirkas ääni kaikui taas salin läpi. Elrond tunsi vatsassaan ikävää puristusta. "Onko tarkoituksenanne edelleen tuomita Haldir ja minut ikuiseen kadotukseen?"

"Lord Elrond," Haldirin ahdistunut ääni katkaisi hetkiseksi laskeutuneen hiljaisuuden. "Minä todella pyydän teitä, älkää ajako Legolasia kuolemaan! Legolas on oikeassa; ratkaisu tähän asiaan on lopultakin saatava, mutta älkää antako sen päättyä näin!"

"Yhdyn Haldirin pyyntöön, isä," Aragorn avasi hänkin suunsa. "Legolas on tosissaan. Älkää antako hänen tehdä sitä."

Elrond katsoi kaikkia vuorotellen, sitten hän nielaisi syvään. "En voi ottaa takaisin sanojani," Rivendellin herra lausui varovaisesti. "Laki on kaikille sama."

Haldir ei voinut uskoa korviaan. Hän tuijotti Elrondia suu auki ja tunsi sydämensä jättävän muutaman lyönnin väliin, kun Legolas astui aivan kaiteen reunalle. Haldir uskalsi tuskin hengittää, kun nuorempi haltia hymyili hieman ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.

"An uir, Haldir."

Kaikki tapahtui yhden sekunnin sadasosan aikana. Lukuisista huudoista huolimatta Legolas sulki silmänsä ja hyppäsi sitten alas kaiteelta. Samalla hetkellä, kun Legolas hyppäsi, tarttui Valtias Celeborn Haldirin tuninkankaulukseen ja yritti pysäyttää tämän, mutta ei loppujen lopuksi voinut estää tätä syöksymästä huutaen eteenpäin.

Legolas putosi suoraan Haldirin päälle.