"Haldir..."
Legolas ei muistanut, milloin olisi viimeksi tuntenut olonsa näin kamalaksi. Hänen suunsa oli kuiva kuin autiomaa, hänen koko ruumistaan särki tuskallisesti, ja hänen päänsä tuntui olevan aivan sekaisin. Mitä pieniä liikkeitä Legolas kokeilikin, tulos oli aina se sama: hän ei pystynyt mihinkään, sillä kaikki teki aivan liian kipeää.
Nuorella haltialla ei ollut kunnollista muistikuvaa viimeisten tuntien kulusta. Hän tiesi, että jotain kamalaa oli tapahtunut... hän muisti pudotuksen, laskeutuneen pimeyden ja riipaisevan kivun, jotka olivat sulautuneet yhteen ja vaihtuneet jatkuvaksi painajaiseksi, josta Legolas ei millään ollut löytänyt tietään ulos. Mutta tätä painajaistakin paremmin vaalea haltia oli tietoinen yhdestä ainoasta nimestä - nimestä, joka oli koko ajan ollut ensimmäisenä hänen mielessään: se nimi oli auttanut Legolasia kiskomaan itsensä ylös vainoavista unista ja muistikuvista.
"Haldir..."
Jo unien maailmassakin oli Legolas ollut tietoinen vanhemman haltian lämpimästä vartalosta, joka lepäsi rauhallisesti hänen vieressään. Legolas oli tarttunut tuohon tietoisuuteen kaikin voimin: hän ei ollut osannut sanoa, oliko Haldir elossa vaiko kenties kuollut, oliko hän voimissaan vaiko kenties hyvinkin heikko - mutta Legolas oli koko ajan tiennyt Haldirin olevan siinä, ja tuo tieto yksin oli saanut hänet venymään lähes uskomattomaan suoritukseen. Kaikesta kivusta ja pimeydestä huolimatta Legolas oli palannut takaisin.
"Haldir, a'maelamin," nuori haltia kuiskasi ja kääntyi oikealle kyljelleen siitäkin huolimatta, että jokainen liike sattui kuin kymmenen veitseniskua. Legolasin käsi hakeutui Haldirin vartalon ympärille, ja sillä hetkellä, kun vaalea haltia sai tuntea rakkaansa sydämenlyönnit ihoaan vasten, oli hän menettää kaiken itsehillintänsä. Kyyneleet vierivät Legolasin poskille, mutta Synkmetsän Prinssi osannut sanoa, itkikö hän ilosta vai surusta.
Rajaseudun Vartijan silmät olivat kiinni, toisin kuin haltioilla yleensä, ja se kertoi Legolasille, ettei Haldir luultavasti heräisi vähään aikaan. Ulkoisesti tämä näytti täysin vahingoittumattomalta, mutta Legolas tiesi tuskallisen hyvin, ettei hänen hyppynsä yli kymmenen metrin korkeudelta suoraan Haldirin päälle ollut voinut päättyä ilman sisäisiä ruhjeita. Legolas toivoi kaikesta sydämestään, että Aragorn olisi ollut paikalla: tämä olisi luultavasti osannut kertoa nuorelle haltialle, mitä Haldirille oli hänen hyppynsä jälkeen tapahtunut.
"Sinä olet hullu, lirimaer," Legolas kuiskasi ja painoi päänsä Haldirin olkapäätä vasten. Hänen kätensä Rajaseudun Vartijan vyötärön ympärillä kiristi otettaan ja kietoi heidät entistä tiiviimmin toisiaan vasten. "Miksi ihmeessä sinä teit sen? Nyt sinä olet loukkaantunut... ja minä... minä..." Legolasin yksinpuhelu sortui kyyneliin.
Haavoittuneen rakkaansa olkaa vasten itkevä haltia ei huomannut, kuinka huoneen ovi avautui ja Aragornin tumma hahmo asteli sisälle. Kun Aragorn huomasi, että Legolas oli hereillä ja jopa liikkuikin hieman, oli hänen ensimmäinen reaktionsa pohjaton riemu: mutta kun Konkari sitten katsoi tarkemmin ja kuuli, kuinka sydäntäsärkevästi Legolas itki, oli hänen oma sydämensäkin lähellä puhjeta kyyneliin. "Mellonamin. Älä huole huolissasi. Haldir paranee kyllä."
Legolas hätkähti ja nosti kyyneleisen katseensa Aragorniin. "Lle vesta?" (lupaatko?) hän kysyi varovasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vaalea haltia kuulosti tietämättään pieneltä lapselta, jolle on juuri kerrottu jotain niin hienoa, ettei hän edes saata sitä heti uskoa.
Aragorn hymyili ja istui sängyn laidalle. "Minä olen parantaja, Legolas. Ja niin on myös lord Elrond, taitavin koko Keski-Maassa. Haldirilla ei ole hätää."
Elrondin nimen kuuleminen sai Legolasin kurtistamaan kulmiaan. "Onko lord Elrond auttanut Haldiria?" hän kysyi hiljaa.
Aragorn ei pystynyt salaamaan hämmästystään. "Mellonamin - uskotko sinä todella, että lord Elrond tahtoisi teidän kuolevan? Hän on tehnyt kaiken voitavansa sekä sinun että Haldirin pelastamiseksi."
"Ilman häntä tätä ei olisi koskaan tapahtunut," Legolas kirskahti.
Aragorn tunsi ilkeän pistoksen vatsassaan. "Tai ilman minua, mitä siihen tulee..."
"Estel." Legolasin silmät porautuivat suoraan Aragornin sisimpään. "Minä en halua sinun syyttävän itseäsi. Näin, mitä olit tehnyt vapauttaaksesi Haldirin.... käännyit omaa kasvatti-isääsi vastaan. Vain harvoin olen nähnyt kenenkään miehen osoittavan samanlaista urheutta."
Pieni hymy hiipi Aragornin suunpieliin. "Enkä taida enää olla ainoa."
Legolas katsoi Konkariin kysyvästi. "Mani ume lle quena?" (mitä sanoit?)
Aragornin hymy kasvoi entisestään. "Ennen kun kuulin siitä, että olit karannut... ennen kuin autoin Haldiria pakenemaan... minä lupasin Haldirille, että kunhan isäsi ja Valtias Celeborn saapuvat, minä vaadin saada puhua heidän kanssaan ja puolustaa teitä parhaani mukaan. Eilen illalla, hyppysi jälkeen, sain mahdollisuuden täyttää lupaukseni... ja ilokseni sain huomata, etten suinkaan ollut yksin."
"Kerro minulle," Legolas vaati hölmistyneenä.
"Ensimmäisenä lord Elrondin teon tuomitsin minä. Tein hänelle varsin selväksi sen, mitä ajattelin siitä, että hän oli jääräpäisyydellään lähestulkoon aiheuttanut kahden haltian tarpeettoman kuoleman. Tuskin olin saanut suutani suljettua, kun Haldirin veljet jo asettuivat puolelleni. He kyselivät lord Elrondilta ja Valtiaalta, oliko Haldir koskaan pettänyt heitä.... he kyselivät, oliko Haldir koskaan ollut mitään muuta kuin luottamuksen arvoinen. Ja sitten, kun Rúmil ja Orophin lopultakin vaikenivat... sitten puhkesi vastalauseisiin itse suuri yleisö."
Legolasin silmät laajenivat. "Tarkoitatko...?"
Aragorn nyökkäsi. "Suurin osa Imladrisin haltioista on antanut sinulle ja Haldirille siunauksensa." Aragorn tarttui Legolasin käteen. "Ei mikään voi todistaa paremmin suuresta rakkaudesta kuin se, että olit valmis uhraamaan henkesi sen puolesta. Suurin osa haltioista ihailee sitä, mitä eilen teit siellä parvenkaiteella taiteillessasi."
Legolas ei saanut sanottua yhtään mitään.
"Luulenpa, että lord Elrond haluaa puhua kanssanne hyvin pian - tai sinun kanssasi, mikäli Haldir ei vielä herää," Aragorn jatkoi. Hän nousi ylös ja kiersi sängyn toiselle puolelle. Varovasti hän kokeili sormillaan haavaa, joka Rajaseudun Vartijan hopeisten hiusten lomasta paljastui. "Haldir löi päänsä melko rajusti lattiaan jäädessään allesi. Mutta kuten sanoin, se on haava, joka paranee. Hän tarvitsee vain lepoa ja tarkkailua, haavaa ei saa päästää tulehtumaan." Aragorn suoristautui taas täyteen pituuteensa. "Haldir pelasti henkesi, siitä ei ole epäilystäkään."
"Tiedän," Legolas kuiskasi.
Hetken Aragorn vain katseli toisiinsa kietoutuneita haltioita. Hän ymmärsi nyt, että Imladrisin kansa oli oikeassa. Legolas ja Haldir todella ansaitsivat toisensa: heidän rakkautensa oli aitoa, eikä sillä ollut mitään tekemistä irstailun kanssa.
"Lepää nyt sinäkin," Aragorn ehdotti lopulta ja veti peittoa hieman paremmin haltiakaksikon ylle. "Ensimmäistä kertaa viikkoihin minulla on sellainen tunne, että kaikki todellakin käy parhain päin."
Legolas ei muistanut, milloin olisi viimeksi tuntenut olonsa näin kamalaksi. Hänen suunsa oli kuiva kuin autiomaa, hänen koko ruumistaan särki tuskallisesti, ja hänen päänsä tuntui olevan aivan sekaisin. Mitä pieniä liikkeitä Legolas kokeilikin, tulos oli aina se sama: hän ei pystynyt mihinkään, sillä kaikki teki aivan liian kipeää.
Nuorella haltialla ei ollut kunnollista muistikuvaa viimeisten tuntien kulusta. Hän tiesi, että jotain kamalaa oli tapahtunut... hän muisti pudotuksen, laskeutuneen pimeyden ja riipaisevan kivun, jotka olivat sulautuneet yhteen ja vaihtuneet jatkuvaksi painajaiseksi, josta Legolas ei millään ollut löytänyt tietään ulos. Mutta tätä painajaistakin paremmin vaalea haltia oli tietoinen yhdestä ainoasta nimestä - nimestä, joka oli koko ajan ollut ensimmäisenä hänen mielessään: se nimi oli auttanut Legolasia kiskomaan itsensä ylös vainoavista unista ja muistikuvista.
"Haldir..."
Jo unien maailmassakin oli Legolas ollut tietoinen vanhemman haltian lämpimästä vartalosta, joka lepäsi rauhallisesti hänen vieressään. Legolas oli tarttunut tuohon tietoisuuteen kaikin voimin: hän ei ollut osannut sanoa, oliko Haldir elossa vaiko kenties kuollut, oliko hän voimissaan vaiko kenties hyvinkin heikko - mutta Legolas oli koko ajan tiennyt Haldirin olevan siinä, ja tuo tieto yksin oli saanut hänet venymään lähes uskomattomaan suoritukseen. Kaikesta kivusta ja pimeydestä huolimatta Legolas oli palannut takaisin.
"Haldir, a'maelamin," nuori haltia kuiskasi ja kääntyi oikealle kyljelleen siitäkin huolimatta, että jokainen liike sattui kuin kymmenen veitseniskua. Legolasin käsi hakeutui Haldirin vartalon ympärille, ja sillä hetkellä, kun vaalea haltia sai tuntea rakkaansa sydämenlyönnit ihoaan vasten, oli hän menettää kaiken itsehillintänsä. Kyyneleet vierivät Legolasin poskille, mutta Synkmetsän Prinssi osannut sanoa, itkikö hän ilosta vai surusta.
Rajaseudun Vartijan silmät olivat kiinni, toisin kuin haltioilla yleensä, ja se kertoi Legolasille, ettei Haldir luultavasti heräisi vähään aikaan. Ulkoisesti tämä näytti täysin vahingoittumattomalta, mutta Legolas tiesi tuskallisen hyvin, ettei hänen hyppynsä yli kymmenen metrin korkeudelta suoraan Haldirin päälle ollut voinut päättyä ilman sisäisiä ruhjeita. Legolas toivoi kaikesta sydämestään, että Aragorn olisi ollut paikalla: tämä olisi luultavasti osannut kertoa nuorelle haltialle, mitä Haldirille oli hänen hyppynsä jälkeen tapahtunut.
"Sinä olet hullu, lirimaer," Legolas kuiskasi ja painoi päänsä Haldirin olkapäätä vasten. Hänen kätensä Rajaseudun Vartijan vyötärön ympärillä kiristi otettaan ja kietoi heidät entistä tiiviimmin toisiaan vasten. "Miksi ihmeessä sinä teit sen? Nyt sinä olet loukkaantunut... ja minä... minä..." Legolasin yksinpuhelu sortui kyyneliin.
Haavoittuneen rakkaansa olkaa vasten itkevä haltia ei huomannut, kuinka huoneen ovi avautui ja Aragornin tumma hahmo asteli sisälle. Kun Aragorn huomasi, että Legolas oli hereillä ja jopa liikkuikin hieman, oli hänen ensimmäinen reaktionsa pohjaton riemu: mutta kun Konkari sitten katsoi tarkemmin ja kuuli, kuinka sydäntäsärkevästi Legolas itki, oli hänen oma sydämensäkin lähellä puhjeta kyyneliin. "Mellonamin. Älä huole huolissasi. Haldir paranee kyllä."
Legolas hätkähti ja nosti kyyneleisen katseensa Aragorniin. "Lle vesta?" (lupaatko?) hän kysyi varovasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vaalea haltia kuulosti tietämättään pieneltä lapselta, jolle on juuri kerrottu jotain niin hienoa, ettei hän edes saata sitä heti uskoa.
Aragorn hymyili ja istui sängyn laidalle. "Minä olen parantaja, Legolas. Ja niin on myös lord Elrond, taitavin koko Keski-Maassa. Haldirilla ei ole hätää."
Elrondin nimen kuuleminen sai Legolasin kurtistamaan kulmiaan. "Onko lord Elrond auttanut Haldiria?" hän kysyi hiljaa.
Aragorn ei pystynyt salaamaan hämmästystään. "Mellonamin - uskotko sinä todella, että lord Elrond tahtoisi teidän kuolevan? Hän on tehnyt kaiken voitavansa sekä sinun että Haldirin pelastamiseksi."
"Ilman häntä tätä ei olisi koskaan tapahtunut," Legolas kirskahti.
Aragorn tunsi ilkeän pistoksen vatsassaan. "Tai ilman minua, mitä siihen tulee..."
"Estel." Legolasin silmät porautuivat suoraan Aragornin sisimpään. "Minä en halua sinun syyttävän itseäsi. Näin, mitä olit tehnyt vapauttaaksesi Haldirin.... käännyit omaa kasvatti-isääsi vastaan. Vain harvoin olen nähnyt kenenkään miehen osoittavan samanlaista urheutta."
Pieni hymy hiipi Aragornin suunpieliin. "Enkä taida enää olla ainoa."
Legolas katsoi Konkariin kysyvästi. "Mani ume lle quena?" (mitä sanoit?)
Aragornin hymy kasvoi entisestään. "Ennen kun kuulin siitä, että olit karannut... ennen kuin autoin Haldiria pakenemaan... minä lupasin Haldirille, että kunhan isäsi ja Valtias Celeborn saapuvat, minä vaadin saada puhua heidän kanssaan ja puolustaa teitä parhaani mukaan. Eilen illalla, hyppysi jälkeen, sain mahdollisuuden täyttää lupaukseni... ja ilokseni sain huomata, etten suinkaan ollut yksin."
"Kerro minulle," Legolas vaati hölmistyneenä.
"Ensimmäisenä lord Elrondin teon tuomitsin minä. Tein hänelle varsin selväksi sen, mitä ajattelin siitä, että hän oli jääräpäisyydellään lähestulkoon aiheuttanut kahden haltian tarpeettoman kuoleman. Tuskin olin saanut suutani suljettua, kun Haldirin veljet jo asettuivat puolelleni. He kyselivät lord Elrondilta ja Valtiaalta, oliko Haldir koskaan pettänyt heitä.... he kyselivät, oliko Haldir koskaan ollut mitään muuta kuin luottamuksen arvoinen. Ja sitten, kun Rúmil ja Orophin lopultakin vaikenivat... sitten puhkesi vastalauseisiin itse suuri yleisö."
Legolasin silmät laajenivat. "Tarkoitatko...?"
Aragorn nyökkäsi. "Suurin osa Imladrisin haltioista on antanut sinulle ja Haldirille siunauksensa." Aragorn tarttui Legolasin käteen. "Ei mikään voi todistaa paremmin suuresta rakkaudesta kuin se, että olit valmis uhraamaan henkesi sen puolesta. Suurin osa haltioista ihailee sitä, mitä eilen teit siellä parvenkaiteella taiteillessasi."
Legolas ei saanut sanottua yhtään mitään.
"Luulenpa, että lord Elrond haluaa puhua kanssanne hyvin pian - tai sinun kanssasi, mikäli Haldir ei vielä herää," Aragorn jatkoi. Hän nousi ylös ja kiersi sängyn toiselle puolelle. Varovasti hän kokeili sormillaan haavaa, joka Rajaseudun Vartijan hopeisten hiusten lomasta paljastui. "Haldir löi päänsä melko rajusti lattiaan jäädessään allesi. Mutta kuten sanoin, se on haava, joka paranee. Hän tarvitsee vain lepoa ja tarkkailua, haavaa ei saa päästää tulehtumaan." Aragorn suoristautui taas täyteen pituuteensa. "Haldir pelasti henkesi, siitä ei ole epäilystäkään."
"Tiedän," Legolas kuiskasi.
Hetken Aragorn vain katseli toisiinsa kietoutuneita haltioita. Hän ymmärsi nyt, että Imladrisin kansa oli oikeassa. Legolas ja Haldir todella ansaitsivat toisensa: heidän rakkautensa oli aitoa, eikä sillä ollut mitään tekemistä irstailun kanssa.
"Lepää nyt sinäkin," Aragorn ehdotti lopulta ja veti peittoa hieman paremmin haltiakaksikon ylle. "Ensimmäistä kertaa viikkoihin minulla on sellainen tunne, että kaikki todellakin käy parhain päin."