Title: Meidän tiemme

Author: Piiska

Rating: PG

Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash

Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)

Authors Note: Betana toimi Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Tämä on myös ensimmäinen ficcini.. *kerää säälipisteitä* Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä!

Haldir seurasi katseellaan kuinka nuorempi haltia asteli kiireettä ihmisten seurassa keskellä yhtä Rivendellin puutarhoista. Oli selvää Lorienin haltialle, ettei hänen seuransa ollut tervetullutta. Joukko näytti nauttivan olostaan ja hän tiesi, kuinka ihmisillä oli tapana muuttua hermostuneiksi hänen seurassaan. Niinpä Haldir valitsi reitikseen kivetyn polun ja pakotti kasvoilleen tyynen, mutta ylimielisen ilmeen, joka oli monille tuttu. Sisällään Haldir tunsi kuitenkin katkeruutta ja kaipausta. Kuukausiin hän ei ollut nähnyt rakastettuaan ja nyt hänet oli siirretty syrjään. Legolas ei ollut edes tullut tervehtimään häntä, vaikka tieto Haldirin saapumisesta oli varmasti saavuttanut Synkmetsän prinssin.

Haldir seisahtui hetkeksi polulle ja kohotti mietteissään sormensa kaulassaan roikkuvalle nuolenkärjen malliselle riipukselle. Se oli ollut lahja Legolasilta. Ilme vanhemman haltian kasvoilla kiristyi ja hän sysäsi korun tunikansa alle luvaten itselleen, ettei näyttäisi minkäänlaista heikkoutta toisten edessä. Hän oli soturi ja ylpeys oli hänelle kunnian rinnalla jotakin, jota harvat ymmärsivät. Haldirilla saattoi olla ylimielisen maine, mutta kaikki tiesivät hänen olevan myös verraton soturi, joka antoi hänelle oikeuden ylpeyteensä.

Harvojen edessä oli Haldir nöyrtynyt ja nyt kun Legolas piti häntä pilkkanaan, hän katui niitä harvoja kertoja enemmän kuin koskaan. Haldir myönsi itselleen olevansa lähellä särkynyttä sydäntä, mutta kuten soturinhenki hänen sisällään kuiskasi, kun taistelua ei oltu vielä hävitty oli turha laskea aseitaan. Jos hän ei muuta saisi, niin joutuisi Legolas kokemaan koston nahoissaan. Vaikka vain Haldirin vihan ja ylenkatseen. Legolas ei voisi enää astua jalallaan Lorieniin, jos ei suostuisi kohtaamaan Haldiria, sen hän vannoi hiljaa itselleen kohottaessaan leukaansa hiukan ja astuessaan pieneen saliin johon oli kerääntynyt sekalainen joukko.

Melkein jokaisen katse kääntyi huoneeseen astuvaan haltiasoturiin, mutta Legolas ei kiinnittänyt tulijaan huomiota. Hän oli kiinnittänyt täyden huomionsa tummahiuksiseen ihmiseen ja nähdessään tilanteen lihakset Haldirin leuassa kiristyivät. Haldirin olemus oli yleensäkin ylimielinen, mutta nyt siihen oli sekoittunut agressiivisuutta, josta ne, jotka haltian ennestään tunsivat eivät pitäneet, uusista puhumattakaan. Osittain tietoisesti ja osittain tilanteen täysin tiedostamatta Haldir ei antanut kehonsa rentoutua vaan kumarsi, haltialle miltei jäykästi, Elrondille ja pahoitteli pakotetusti hymyillen viivästymistään. Elrond toivotti Lorienin Haldirin hymyillen tervetulleeksi ja pyysi tätä istumaan osoittaen tälle vapaana olevaa tuolia, jonka tajusi samalla olevan hiukan liian sivussa soturin arvolle. Olisi ollut naurettavaa puuttua enää asiaan ja Elrond käänsikin huomionsa uhkaa huokuvasta haltiasta muihin. Elrond toivoi kuitenkin voivansa keskustella Lorienin vartijan kanssa yleisen tapaamisen jälkeen, sillä hän toivoi voivansa lievittää vieraansa murheita. Elrond ei halunnut nähdä murheellisia kasvoja kattonsa alla, sillä hän näki Haldirin agression olevan juuri sydämestä lähtöisin olevaa kipua. Soturin tuska näkyi pinnalle niin toisin kuin muiden.

Haldir istuutui paikalleen tajuten hyvin, ettei se antanut oikeutta hänen arvolleen. Hänen itsetuntonsa oli muutenkin vereslihalla ja sekin pikkuseikka sai hänet entistä enemmän puolustuskannalle, eikä haltian asenne muita kohtaan parantunut. Muodolliset puheenvuorot seurasivat toisiaan, eikä Haldir näyttänyt kiinnittänyt niihin suurta huomiota. Sellaisen kuvan hän antoi muille, vaikka ylimielisestä ja kyllästyneestä ilmeestään huolimatta Haldir kuunteli jokaisen sanan huolella. Muut vieraat eivät hyökänneet häntä vastaan sillä hekin tajusivat soturin silmien terävän katseen vaikka muu keho kertoi toista tarinaa. Oli Haldirin henkilökohtainen asenne kaikkeen millainen tahansa, hän toimi valtiattarensa edustajana, eikä aikonut laiminlyödä tehtäväänsä. Haldirin oli kuitenkin vaikeaa pitää katseensa erossa vaaleasta haltiasta, joka istui Elrondin vierellä, vaikka Legolas ei puhunutkaan usein.

Ihmisten, kääpiöiden, hobittien ja muiden haltioiden poistuessa salista Elrond pysäytti kohteliaasti Haldirin, joka oli jättäytynyt jälleen kerran muusta joukosta ja aikoi kadota omille teilleen. Ylpeä Lorienin haltia näytti hetken aikaa hämmentyneeltä, ennenkuin ylimielinen naamio palasi.

"Kuinka voin auttaa teitä herrani Elrond?" Haldir tiedusteli hieman kumartaen. Hän ei halunnut puhua, muttei myöskään halunnut loukata isäntäänsä ja itseään arvollisempaa. Elrond oli kohdellut häntä ystävällisesti niinä kertoina joina hän oli vieraillut Rivendellissä, joten Haldir tunsi olevansa velkaa itseään vanhemmalle haltialle. "Yrittäkää jättää murheenne sivuun ja nauttikaa täällä olostanne, tai etsikää joku jolle puhua parahin Haldir. Ulkonäkösi pettää ehkä monet, mutta näen sinussa tuskaa, joka ei ole lähtöisin ruumiin vammoista", Elrondin ääni oli hiljainen, jotta muut eivät kuulisi hänen sanojaan. Haldir jähmettyi paikoilleen ja tuijotti hetken eteensä näkemättä, sitten käännähtäen Elrondin puoleen silmissään järkyttynyt ja paniikinomainen katse. Hän painoi kuitenkin päänsä nopeasti ja kun hän jälleen kohotti katseensa ei äskeisestä tunnekuohusta ollut jälkeäkään.

"Älä huolehdi siitä ystävä, salaisuutesi on turvassa", Elrond sanoi hymyillen hiljaa ja hyvästeli Haldirin jättäen soturin synkkiin ajatuksiinsa.