Title: Meidän tiemme
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Haldir seisoi paikoillaan lyhyen hetken ja suuntasi sitten kulkunsa kohti erästä puutarhan kolkkaa, jonka tiesi miellyttävän Legolasta erityisesti. Siitä kun he kaksi olivat viimeksi puhuneet oli liian kauan ja hän halusi kipeästi selvittää välinsä Synkmetsän haltian kanssa. Haldir ei pettynyt kuullessaan rakastettunsa äänen edestään, mutta kurtisti hiukan kulmiaan huomatessaan samalla, että tällä oli seuraa. Äänten lempeä ja jopa intohimoinen sävy sai Haldirin hidastamaan askeliaan, muttei pysähtymään. Hän kovetti sydämensä ja tyynnytti mielensä astuen pienen aukean laitaan, jonka tiesi olevan täynnä erivärisiä ja kokoisia kukkia.
Keskellä kukkamerta makasivat Legolas ja Aragorn sylikkäin, eikä Haldirin ollut helppoa pitää ilmettään normaalina. Hän loihti kasvoilleen kuitenkin niin ystävällisen hymyn kuin ylimieliseltä olemukseltaan saattoi.
Kaksikko hiljeni ja tuijotti lähestyvää haltiaa. Heidän kasvoiltaan oli luettavissa ärtymystä, joka peitettiin ystävällisillä hymyillä. Haldir seisahtui muutaman askeleen päähän heistä.
"Legolas, ystäväni", vanhempi haltia tervehti rakastettuaan, joka lepäsi toisen käsivarsilla häpeämättä. Haldir muisti kyllä riidan, jonka jälkeen he eivät olleet tavanneet, mutta hän ei ollut kuvitellut sen olevan loppu. Nähdessään prinssinsä toisen kanssa Lorienin haltia ymmärsi kuitenkin, että Legolas oli kokenut asian toisin. "On hyvä nähdä sinua jälleen. Toivottavasti olet voinut hyvin."
Haldir käytti heille yhteistä kieltä, vaikka tiesi ihmisenkin osaavan sitä. Hän ei vaivautunut tervehtimään Aragornia muuten kuin lyhyellä nyökkäyksellä, johon sai hädin tuskin vastausta. Hetken näytti kuin Legolaskaan ei vastaisi ja Haldir tunsi ylpeytensä olevan vaakalaudalla, tuntui kuin Legolas olisi nöyryyttänyt häntä. Legolas, ainoa haltia johon Haldir oli luottanut riittävästi näyttääkseen edes vilauksen siitä mitä oli naamion alla. Ja nyt näytti siltä kuin tuo uhraus olisi ollut turha ja, että Legolas ei välittänyt enää hänestä. Hymy alkoi tuntua raskaalta ja kun Legolas vastasi vain lyhyesti ja viestittäen olemuksellaan, että kaipasi yksityisyyttä Haldir hyvästeli kaksikon kohteliaasti ja poistui jättäen heidät rauhaan.
Haldirin askeleet olivat miltei yhtä raskaat kuin hänen sydämensä. Naamionsa suojissa hän saattoi kuitenkin kulkea Rivendellin polkuja kenenkään huomaamatta soturin surua. Oli kuin koko maailma Haldirin ympärillä olisi menettänyt värinsä ja hohteensa. Metsä ei enää laulanut hänelle, kuin kaikki olisi ollut hidastettua ja mustavalkoista. Soturin viha oli korvautunut sitäkin voimakkaammalla surulla ja menetyksen tunteella. Ei ollut enää merkitystä eläisikö vai kuolisiko hän. Hitain askelin Haldir vetäytyi hänelle valmistettuihin huoneisiin ja vajosi pehmeälle tuolille murheen täyttäessä jokaisen hänen tietoisuutensa sopukan.
Muistot tulivat kutsumatta. Koetut intohimon hetket ja kuiskatut lempeät sanat saivat Haldirin värisemään menetyksen tunteen raastaessa hänen sydäntään. Hän muisti millaista oli pidellä Synkmetsän prinssiä itseään vasten. Muisti miltä Legolas tuoksui ja maistui, hän muisti miltä nuorempi haltia oli tuntunut hänen sisällään. Yksinäisyys vain kiristi otettaan intiimeistä muistoista ja Lorienin vartija huokaisi, sillä hän ymmärsi liiankin hyvin että hänen rakastettunsa kuului jo toiselle.
Lorienin vartija istui paikallaan pitkään, eikä mikään ympäristössä tapahtuva havahduttanut häntä. Vasta auringon laskiessa yönsinisten silmien katse tarkentui ja Haldir veti itsensä ylös. Elrond oli järjestänyt juhlan vierailleen ja Haldir tiesi velvollisuutensa osallistua. Särkynyt sydän joutuisi vielä hetken kestämään, sillä sen kantajalla oli velvollisuuksia myös muita kohtaan. Hän palveli valtiatartaan Galadrielia ja tämän puolisoa herraansa Celebornia ja nyt oli tuo velvollisuus tuonut hänet Elrondin hoviin. Haldir ei saattanut laiminlyödä tehtäväänsä, niin vahvana kunnia ja uskollisuus elivät hänessä. Tuotti siitäkin huolimatta tuskaa edes liikkua ja pukeutua sopivampiin vaatteisiin, sillä Lorienin haltian suru oli todella musertanut hänet.
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Haldir seisoi paikoillaan lyhyen hetken ja suuntasi sitten kulkunsa kohti erästä puutarhan kolkkaa, jonka tiesi miellyttävän Legolasta erityisesti. Siitä kun he kaksi olivat viimeksi puhuneet oli liian kauan ja hän halusi kipeästi selvittää välinsä Synkmetsän haltian kanssa. Haldir ei pettynyt kuullessaan rakastettunsa äänen edestään, mutta kurtisti hiukan kulmiaan huomatessaan samalla, että tällä oli seuraa. Äänten lempeä ja jopa intohimoinen sävy sai Haldirin hidastamaan askeliaan, muttei pysähtymään. Hän kovetti sydämensä ja tyynnytti mielensä astuen pienen aukean laitaan, jonka tiesi olevan täynnä erivärisiä ja kokoisia kukkia.
Keskellä kukkamerta makasivat Legolas ja Aragorn sylikkäin, eikä Haldirin ollut helppoa pitää ilmettään normaalina. Hän loihti kasvoilleen kuitenkin niin ystävällisen hymyn kuin ylimieliseltä olemukseltaan saattoi.
Kaksikko hiljeni ja tuijotti lähestyvää haltiaa. Heidän kasvoiltaan oli luettavissa ärtymystä, joka peitettiin ystävällisillä hymyillä. Haldir seisahtui muutaman askeleen päähän heistä.
"Legolas, ystäväni", vanhempi haltia tervehti rakastettuaan, joka lepäsi toisen käsivarsilla häpeämättä. Haldir muisti kyllä riidan, jonka jälkeen he eivät olleet tavanneet, mutta hän ei ollut kuvitellut sen olevan loppu. Nähdessään prinssinsä toisen kanssa Lorienin haltia ymmärsi kuitenkin, että Legolas oli kokenut asian toisin. "On hyvä nähdä sinua jälleen. Toivottavasti olet voinut hyvin."
Haldir käytti heille yhteistä kieltä, vaikka tiesi ihmisenkin osaavan sitä. Hän ei vaivautunut tervehtimään Aragornia muuten kuin lyhyellä nyökkäyksellä, johon sai hädin tuskin vastausta. Hetken näytti kuin Legolaskaan ei vastaisi ja Haldir tunsi ylpeytensä olevan vaakalaudalla, tuntui kuin Legolas olisi nöyryyttänyt häntä. Legolas, ainoa haltia johon Haldir oli luottanut riittävästi näyttääkseen edes vilauksen siitä mitä oli naamion alla. Ja nyt näytti siltä kuin tuo uhraus olisi ollut turha ja, että Legolas ei välittänyt enää hänestä. Hymy alkoi tuntua raskaalta ja kun Legolas vastasi vain lyhyesti ja viestittäen olemuksellaan, että kaipasi yksityisyyttä Haldir hyvästeli kaksikon kohteliaasti ja poistui jättäen heidät rauhaan.
Haldirin askeleet olivat miltei yhtä raskaat kuin hänen sydämensä. Naamionsa suojissa hän saattoi kuitenkin kulkea Rivendellin polkuja kenenkään huomaamatta soturin surua. Oli kuin koko maailma Haldirin ympärillä olisi menettänyt värinsä ja hohteensa. Metsä ei enää laulanut hänelle, kuin kaikki olisi ollut hidastettua ja mustavalkoista. Soturin viha oli korvautunut sitäkin voimakkaammalla surulla ja menetyksen tunteella. Ei ollut enää merkitystä eläisikö vai kuolisiko hän. Hitain askelin Haldir vetäytyi hänelle valmistettuihin huoneisiin ja vajosi pehmeälle tuolille murheen täyttäessä jokaisen hänen tietoisuutensa sopukan.
Muistot tulivat kutsumatta. Koetut intohimon hetket ja kuiskatut lempeät sanat saivat Haldirin värisemään menetyksen tunteen raastaessa hänen sydäntään. Hän muisti millaista oli pidellä Synkmetsän prinssiä itseään vasten. Muisti miltä Legolas tuoksui ja maistui, hän muisti miltä nuorempi haltia oli tuntunut hänen sisällään. Yksinäisyys vain kiristi otettaan intiimeistä muistoista ja Lorienin vartija huokaisi, sillä hän ymmärsi liiankin hyvin että hänen rakastettunsa kuului jo toiselle.
Lorienin vartija istui paikallaan pitkään, eikä mikään ympäristössä tapahtuva havahduttanut häntä. Vasta auringon laskiessa yönsinisten silmien katse tarkentui ja Haldir veti itsensä ylös. Elrond oli järjestänyt juhlan vierailleen ja Haldir tiesi velvollisuutensa osallistua. Särkynyt sydän joutuisi vielä hetken kestämään, sillä sen kantajalla oli velvollisuuksia myös muita kohtaan. Hän palveli valtiatartaan Galadrielia ja tämän puolisoa herraansa Celebornia ja nyt oli tuo velvollisuus tuonut hänet Elrondin hoviin. Haldir ei saattanut laiminlyödä tehtäväänsä, niin vahvana kunnia ja uskollisuus elivät hänessä. Tuotti siitäkin huolimatta tuskaa edes liikkua ja pukeutua sopivampiin vaatteisiin, sillä Lorienin haltian suru oli todella musertanut hänet.
