Title: Meidän tiemme
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Kertaakaan aiemmin ei Haldir ollut ollut niin iloinen ylimielisyytensä ja maineensa antamasta yksityisyydestä. Kenenkään tulematta häntä tervehtimään kopea vartija liikkui juhliin tarkoitetussa salissa, jonka täyttivät iloiset ja riehakkaat äänet. Ilonpito ja sen aiheuttama tunnelma eivät kuitenkaan tarttuneet yksinäiseen haltiaan. Laiskasti hymyillen Haldir asettui salin reunalle nojaamaan seinään huolettoman näköisesti. Viini hänen pikarissaan jäi koskemattomaksi, vaikka mikään ei päällisin puolin näyttänyt olevan pielessä.
Elrond tunsi Haldirin kyllin hyvin nähdäkseen jonkin olevan vinossa. Hän tiesi nuoremman haltian nauttivan seurasta ja hyvästä viinistä kuten muutkin haltiat ja ihmettelikin miksei tämä ollut koskenutkaan juomaansa. Rivendellin herra oli huomannut seikan seuratessaan tasaisin väliajoin vierastaan paikaltaan salin toiselta laidalta. Toisin kuin Haldir, Elrond oli muiden ympäröimä ja jatkuvasti keskustelussa vähintään yhden vieraansa kanssa. Pyytäen anteeksi haltialta, jonka kanssa oli juuri keskustellut hän nousi istuimeltaan ja suuntasi askeleensa kohti Lorienin haltiaa.
Haldirin oli hetki hetkeltä vaikeampi ylläpitää hymyilevää naamiotaan ja hitaasti hän laski koskemattoman pikarinsa pitkälle pöydälle. Tuntui järkevälle poistua, sillä hän oli jo näyttäytynyt juhlissa, eikä häneltä muuta voitaisi vaatia. Helpotuksen huokaus karkasi Haldirin huulilta kun hän pääsi raikkaaseen yöilmaan poistuttuaan puutarhoihin johtavista ovista. Hän ymmärsi kuitenkin huokaisseensa liian aikaisin sillä vain muutaman askeleen jälkeen Haldir tunsi kosketuksen olkapäällään. Kääntyminen ja tulijan kohtaaminen tapahtuivat vastentahtoisesti.
Kohdatessaan Elrondin kasvot Haldrin kuitenkin kumarsi kevyesti ja tervehti isäntäänsä. Toive päästä omaan rauhaan ei välittynyt Haldirin silmistä vaan hän kohtasi Elrondin katseen tyynesti. Vanhempi haltia tarkasteli hetken Lorienin haltian kasvoja hiljaisuuden vallitessa, sitten hänen otsansa rypistyi hiukan ja hänen silmiinsä aseuttui huoli.
"Jokin vaivaa sinua Lorienin Haldir, eikä se murhe ole vähäpätöinen", Elrondin sanat olivat hiljaiset sillä hän ei halunnut kiinnitää muiden huomiota heihin. Puhuessaan hän veti pintapuolisesti tyynen haltian liikkelle pitäen samalla kättään tämän hartialla. Kun nuorempi haltia ei vastannut Elrond jatkoi.
"Mikä saa sinut vaipumaan tällaiseen synkkyyteen?"
"Herrani Elrond ei ole mitään sellaista, jonka takia teidän pitäisi vaivata itseänne minun takiani", Haldrin vastasi lausuen sanat huolellisesti. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta ja toivoi pääsevänsä huoneisiinsa voidakseen olla yksin.
"Kenties suostut kertomaan murheesi myöhemmin. En aijo painostaa sinua siihen parahin Haldir, mutta toivon vilpittömästi ettei mieltäsi huomenna varjosta yhtä synkkä varjo", sanottuaan haluamansa Rivendellin herra jätti nuoren haltian rauhaan. Hänelle oli selvää, että soturi kaipasi omaa rauhaa. Elrond kuitenkin toivoi, ettei tehnyt väärin päästäessään Haldirin niin helpolla.
Jäädessään taas yksin Haldrin jatkoi matkaansa ja vasta huoneidensa suojissa hän antoi naamionsa pudota. Kyyneleiden valuessa kimallellen haltian poskille hän vajosi hiljaa valittaen lattialle. Ei ollut voimaa riisua vaatteitaan tai raahautua sänkyyn ja niinpä Haldir makasi yönsä lattialla unohtamatta hetkeksikään Legolasin kasvoja. Ne vainosivat hänen jokaista ajatustaan, eikä haltioille tyypillisestä unenomaisesta tilasta ollut Haldirille helpotusta.
Auringon ensimmäiset säteet pakottivat Haldirin kohottautumaan käsiensä varaan ja lopulta ylös. Kului miltei tunti ennenkuin Haldir oli riisuutunut ja aloittanut peseytymisen. Viileä vesi helpotti hiukan ja virkisti Haldirin mieltä. Pukeutumiseen kului haltialta silti kohtuuttoman pitkä aika.
Haldir kosketti vapisevin käsin kaulallaan roikkuvaa riipusta ja tunsi kyynelten valuvan uudestaan kasvoilleen. Hänen oli vaikea käsittää sitä vaikutusta, joka toisella haltialla oli hänen ylitseen. Legolas piteli käsissään Haldirin sydäntä, hänen elämäänsä. Ilman nuorempaa haltiaa Lorienin vartijan elämällä ei ollut merkitystä. Pitkään oli Haldir odottanut todellista rakkautta ja vasta nyt hän käsitti kuinka todellista se nyt oli. Huumaava kipu turrutti Haldirin aistit hänen tajutessaan, että hän oli päästänyt mahdollisuutensa valumaan sormiensa läpi. Hän muisti, että oli ollut onnellinen Legolasin kanssa, mutta ei ollut ymmärtänyt tunteidensa syvyyttä. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, Haldir tajusi liian myöhään sen minkä oli menettänyt. Jos hän vain olisi ymmärtänyt vielä silloin kun oli saanut pidellä Synkmetsän prinssiä käsivarsillaan. Mutta enää oli turha murehtia sitä miten asiat olisivat voineet olla. Haldir työnsi tuskansa naamionsa taakse ja hengitti rauhallisesti. Hänellä oli velvollisuutensa, eikä ylpeys antanut hänen unohtaa sitä. Koskaan ei Galadriel tai Celeborn ollut joutunut pettymään hopeahiuksiseen haltiaan. Hän ei saattanut murtua vielä. Kun neuvottelut ja keskustelut olisivat ohitse, vasta sitten saattaisi Haldir antaa periksi sille voimalle, joka jo raastoi häntä kappaleiksi.
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Kertaakaan aiemmin ei Haldir ollut ollut niin iloinen ylimielisyytensä ja maineensa antamasta yksityisyydestä. Kenenkään tulematta häntä tervehtimään kopea vartija liikkui juhliin tarkoitetussa salissa, jonka täyttivät iloiset ja riehakkaat äänet. Ilonpito ja sen aiheuttama tunnelma eivät kuitenkaan tarttuneet yksinäiseen haltiaan. Laiskasti hymyillen Haldir asettui salin reunalle nojaamaan seinään huolettoman näköisesti. Viini hänen pikarissaan jäi koskemattomaksi, vaikka mikään ei päällisin puolin näyttänyt olevan pielessä.
Elrond tunsi Haldirin kyllin hyvin nähdäkseen jonkin olevan vinossa. Hän tiesi nuoremman haltian nauttivan seurasta ja hyvästä viinistä kuten muutkin haltiat ja ihmettelikin miksei tämä ollut koskenutkaan juomaansa. Rivendellin herra oli huomannut seikan seuratessaan tasaisin väliajoin vierastaan paikaltaan salin toiselta laidalta. Toisin kuin Haldir, Elrond oli muiden ympäröimä ja jatkuvasti keskustelussa vähintään yhden vieraansa kanssa. Pyytäen anteeksi haltialta, jonka kanssa oli juuri keskustellut hän nousi istuimeltaan ja suuntasi askeleensa kohti Lorienin haltiaa.
Haldirin oli hetki hetkeltä vaikeampi ylläpitää hymyilevää naamiotaan ja hitaasti hän laski koskemattoman pikarinsa pitkälle pöydälle. Tuntui järkevälle poistua, sillä hän oli jo näyttäytynyt juhlissa, eikä häneltä muuta voitaisi vaatia. Helpotuksen huokaus karkasi Haldirin huulilta kun hän pääsi raikkaaseen yöilmaan poistuttuaan puutarhoihin johtavista ovista. Hän ymmärsi kuitenkin huokaisseensa liian aikaisin sillä vain muutaman askeleen jälkeen Haldir tunsi kosketuksen olkapäällään. Kääntyminen ja tulijan kohtaaminen tapahtuivat vastentahtoisesti.
Kohdatessaan Elrondin kasvot Haldrin kuitenkin kumarsi kevyesti ja tervehti isäntäänsä. Toive päästä omaan rauhaan ei välittynyt Haldirin silmistä vaan hän kohtasi Elrondin katseen tyynesti. Vanhempi haltia tarkasteli hetken Lorienin haltian kasvoja hiljaisuuden vallitessa, sitten hänen otsansa rypistyi hiukan ja hänen silmiinsä aseuttui huoli.
"Jokin vaivaa sinua Lorienin Haldir, eikä se murhe ole vähäpätöinen", Elrondin sanat olivat hiljaiset sillä hän ei halunnut kiinnitää muiden huomiota heihin. Puhuessaan hän veti pintapuolisesti tyynen haltian liikkelle pitäen samalla kättään tämän hartialla. Kun nuorempi haltia ei vastannut Elrond jatkoi.
"Mikä saa sinut vaipumaan tällaiseen synkkyyteen?"
"Herrani Elrond ei ole mitään sellaista, jonka takia teidän pitäisi vaivata itseänne minun takiani", Haldrin vastasi lausuen sanat huolellisesti. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta ja toivoi pääsevänsä huoneisiinsa voidakseen olla yksin.
"Kenties suostut kertomaan murheesi myöhemmin. En aijo painostaa sinua siihen parahin Haldir, mutta toivon vilpittömästi ettei mieltäsi huomenna varjosta yhtä synkkä varjo", sanottuaan haluamansa Rivendellin herra jätti nuoren haltian rauhaan. Hänelle oli selvää, että soturi kaipasi omaa rauhaa. Elrond kuitenkin toivoi, ettei tehnyt väärin päästäessään Haldirin niin helpolla.
Jäädessään taas yksin Haldrin jatkoi matkaansa ja vasta huoneidensa suojissa hän antoi naamionsa pudota. Kyyneleiden valuessa kimallellen haltian poskille hän vajosi hiljaa valittaen lattialle. Ei ollut voimaa riisua vaatteitaan tai raahautua sänkyyn ja niinpä Haldir makasi yönsä lattialla unohtamatta hetkeksikään Legolasin kasvoja. Ne vainosivat hänen jokaista ajatustaan, eikä haltioille tyypillisestä unenomaisesta tilasta ollut Haldirille helpotusta.
Auringon ensimmäiset säteet pakottivat Haldirin kohottautumaan käsiensä varaan ja lopulta ylös. Kului miltei tunti ennenkuin Haldir oli riisuutunut ja aloittanut peseytymisen. Viileä vesi helpotti hiukan ja virkisti Haldirin mieltä. Pukeutumiseen kului haltialta silti kohtuuttoman pitkä aika.
Haldir kosketti vapisevin käsin kaulallaan roikkuvaa riipusta ja tunsi kyynelten valuvan uudestaan kasvoilleen. Hänen oli vaikea käsittää sitä vaikutusta, joka toisella haltialla oli hänen ylitseen. Legolas piteli käsissään Haldirin sydäntä, hänen elämäänsä. Ilman nuorempaa haltiaa Lorienin vartijan elämällä ei ollut merkitystä. Pitkään oli Haldir odottanut todellista rakkautta ja vasta nyt hän käsitti kuinka todellista se nyt oli. Huumaava kipu turrutti Haldirin aistit hänen tajutessaan, että hän oli päästänyt mahdollisuutensa valumaan sormiensa läpi. Hän muisti, että oli ollut onnellinen Legolasin kanssa, mutta ei ollut ymmärtänyt tunteidensa syvyyttä. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, Haldir tajusi liian myöhään sen minkä oli menettänyt. Jos hän vain olisi ymmärtänyt vielä silloin kun oli saanut pidellä Synkmetsän prinssiä käsivarsillaan. Mutta enää oli turha murehtia sitä miten asiat olisivat voineet olla. Haldir työnsi tuskansa naamionsa taakse ja hengitti rauhallisesti. Hänellä oli velvollisuutensa, eikä ylpeys antanut hänen unohtaa sitä. Koskaan ei Galadriel tai Celeborn ollut joutunut pettymään hopeahiuksiseen haltiaan. Hän ei saattanut murtua vielä. Kun neuvottelut ja keskustelut olisivat ohitse, vasta sitten saattaisi Haldir antaa periksi sille voimalle, joka jo raastoi häntä kappaleiksi.
