Title: Meidän tiemme

Author: Piiska

Rating: PG

Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash

Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)

Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*

Kuin mietteissään Lorienin vartija nousi paikaltaan ja vain hän itse tiesi taistelevansa vain kipua vastaan, jottei näyttäisi sitä. Rakkaansa näkeminen ja tämän inhon aistiminen kasvattivat entisestään sitä surua, jonka valtavan painon alla hän jo melkein murtui. Haldir suuntasi kulkunsa ulos salista tiedostaen selvästi kuinka muut haltiat väistyivät hänen tieltään. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, millään ei ollut, paitsi levolla joka odotti vielä päivien päässä.

Haldir antoi ruumiinsa kuljettaa itsensä kuin unessa takaisin huoneisiinsa. Sulkiessaan ovea hän vasta havahtui tajuamaan ympäristönsä. Soturin hengitys kävi raskaaksi ja hänen kätensä vapisivat kun hän käänsi avainta lukossa sulkien itsensä sisälle. Tuskallisen selvästi Haldir tunsi, että hänen hallintansa omasta ruumiistaan alkoi hitaasti mutta varmasti pettää. Vapina siirtyi pian käsivarsia pitkin kaikkialle haltian kehoon ja hän yritti avuttomasti tarrata kiinni jostakin ennenkuin putosi polvilleen haukkoen henkeään. Haldir ei tuntenut kipua, mutta avuttomuuden tunne vain paheni kun hän tajusi selvästi ettei kyennyt hallitsemaan enää liikkeitään. Lihakset eivät totelleet epätoivoisia yrityksiä hillitä vapinaa ja lopulta haltia rojahti seinää vasten. Keuhkot haukkoivat ilmaa epätoivoisesti ja Haldirin silmät laajenivat kivusta ensimmäisen kouristuksen koetellessa haltian lihaksikasta vartaloa.

Kouristukset lakkasivat yhtä yllättäen kuin olivat alkaneetkin ja vapina laantui pian sen jälkeen. Haldir tuijotti eteensä nojaten uupuneesti käsiinsä, hän ei ymmärtänyt miksi hänen kehonsa oli käyttäytynyt siten. Henkinen tuska oli hellittänyt vain siksi hetkeksi kun hänen ruumiinsa oli käynyt läpi samanlaista kidutusta. Kyyneleet nousivat haltian väsyneisiin silmiin ja hiljainen parahdus karkasi hänen huuliltaan.

Uupumus katosi kuitenkin vähitellen ja Haldir nousi hieman horjuen seisomaan. Hänen katseensa vaelsi ulos ikkunasta taivaalle. Aurinko osoitti, että oli aika palata muiden keskuuteen, oli aika täyttää jälleen velvollisuus. Rauhallisesti Lorienin vartija suoristi vaatteitaan ja suki hiuksensa jälleen selviksi. Vasta varmistuttuaan ulkomuotonsa siistiydestä hän poistui huoneistaan ja suuntasi neuvottelusaliin.

Elrondin huoli Lorienin Haldirista ei vähentynyt lainkaan, kun kyseinen haltia saapui vielä puolityhjään saliin. Rivendellin herra seurasi katseellaan vielä nuorta haltiaa ja hän näki, että pimeys oli todella asettunut tuohon uljaaseen soturiin. Vastahakoisesti mustahiuksinen haltiaruhtinas myönsi itselleen näkevänsä ja tuntevansa soturissa kuoleman merkit, Mandosin salit kutsuivat vahvasti Haldiria. Hän ei halunnut nähdä tämän haltian siirtyvän Odotuksen Saleihin. Elrond ei tiennyt mikä työnsi niin voimakkaasti Lorienin vartijaa pois elävien parista.

Neuvottelu kesti vähemmän aikaa kuin Haldir oli kuvitellut. Kun Elrond ilmoitti keskustelun päättyneeksi ja kehotti vieraitaan nauttimaan Rivendellin vieraanvaraisuudesta hän nousi paikaltaan ja poistui välttäen tarkoituksellisesti isäntänsä katseen. Väsymys kirveli Lorienin vartijan silmissä ja hän kiirehti askeleitaan päästäkseen jälleen yksinäisyyteen.

Ennenkuin Haldir sulkeutui huoneisiinsa hän pyysi käytävällä vastaantullutta palvelijaa ilmoittamaan herralleen Elrondille ettei valitettavasti osallistuisi vieraille tarkoitetulle illalliselle. Palvelija nyökkäsi kiiruhti pois huojentuneena siitä että pääsi Haldirin lähettyviltä.

Haldir nojautui sulkemaansa oveen ja käänsi jälleen avainta lukossa, tällä kertaa hänen kätensä oli kuitenkin vakaa. Hitaasti hän laahusti makuuhuoneeseen ja riisui tunikansa ja saappaansa. Yhä puolipukeissa haltia kääriytyi peitteisiin ja jäi makaamaan sängylle odottaen yötä.

Illan laskeutuessa oveen koputettiin, mutta Haldir ei jaksanut nousta. Hän ei halunnut kohdata ketään. Ollessaan yksin tuska oli siedettävämpää, sitä ei tarvinnut kahlita vaan sen saattoi antaa tuhota vapaasti. Vastaan taisteleminen olisi satuttanut vain enemmän, eikä Lorienin haltia jaksanut taistella. Kaikki oli jo ohitse ja taistelu hävitty, vaikka hän oli aluksi kuvitellut muuta.

Kouristukset alkoivat vasta kun yö oli jo päättymässä. Ne täyttivät kivulla koko Haldirin tajunnan, eikä hän kuitenkaan kyennyt huutamaan kivusta. Hän sai vain vaivoin vedettyä henkeä kouristuksen päätyttyä, ennekuin seuraava alkoi. Ei ollut mitään, mikä olisi auttanut kestämään kipua. Ei ketään yrittämässä rauhoittaa. Kyyneleet kastelivat haltian kasvot kouristuksien päätyttyä.

Pimeys jonka muut haltiat aistivat oli vahvempi suraavana päivänä ja ne jotka osuivat Haldirin tielle väistivät kiireesti. Kun hän saapui neuvottelusaliin paikalla olevat haltiat eivät tohtineet kohdata hänen katsettaan. Lorienista saapuneen soturin katse ei kuitenkaan hakenut heidän katseitaan. Hänen katseensa kiinnittyi aina siihen, joka puhui ja jätti puhujan aina tämän lopetettua. Itse Haldir puhui kun siihen oli syytä ja nyt hänen äänensä kylmyys sai muutkin kuin haltiat levottomiksi.

Elrond ei tuntenut levottomuutta tai pelkoa. Hän tunsi surua. Olisi vaikea estää haltiasoturin liukuminen Mandosiin, mutta parantajalle vaikeus ei merkinnyt mitään. Ruhtinas käänsi katseensa kääpiöön, joka ilmoitti ilmapiirin olevan aivan liian kireä hedelmälliseen keskusteluun ja Elrond onnitteli mielessään tätä siitä, että oli tuonut asian esille. Lähes innokkaasti muut myöntelivät ja haltiaruhtinas myönsi, että olisi parempi jatkaa vasta seuraavana päivänä. Muutama helpottunut huokaus karkasi haltioilta, jotka istuivat lähimpänä Haldiria ja erityisesti heillä tuntui olevan kiire pois.

Kun suurin osa vieraista oli poistunut Elrond suuntasi askeleensa kohti kuolevaa haltiaa, joka ei ollut vielä ehtinyt poistua. Hän pysäytti nuoremman haltian laskemalla kätensä tämän hartialle.Hiljaisella äänellä hän komensi Haldirin mukaansa ja odottamatta vastausta Elrond kääntyi ja suuntasi ulos.

Haldir epäröi hetken ennenkuin seurasi Rivendellin herraa auringonpaisteeseen. Haltiaruhtinas kulki edellä vaitonaisena ja soturi ymmärsi pian heidän olevan matkalla kohti tämän yksityisiä tiloja. Huomio kummastutti häntä, mutta hän ei jaksanut kysellä taikka vastustella. Kunhan asia, joka oli Elrondilla mielessä saataisiin pois päiväjärjestyksestä niin Haldir voisi palata omaan rauhaansa. Hän ei odottanut mitään muuta yhtä paljon, muiden seurassa oleminen väsytti häntä, eikä soturi halunnut näyttää heikkouttaan kenellekään. Vähiten Haldir halusi saada mustahiuksisen haltiaruhtinaan huolestumaan. Edes Elrondilla ei ollut valtaa estää sitä mikä oli jo alkanut.